Tutkimuksen erityisaloja

PSEUDEPIGRAFIA ANTIIKIN MAAILMASSA
Outi Leppä

Mitä pseudepigrafia on?

Pseudepigrafialla tarkoitetaan väärällä nimellä kirjoittamista (kr. pseudēs, väärä + epigrafē, päällekirjoitus). Antiikin maailmassa tämä ei tarkoittanut taiteilijanimen käyttöä vaan jonkun toisen henkilön nimellä kirjoittamista. Yleisin tapa oli se, että oppilaat kirjoittivat teoksia opettajansa nimissä hänen kuolemansa jälkeen. Näin tekivät esim. Platonin ja Pythagoraan oppilaat. He halusivat näin kunnioittaa ja jatkaa opettajansa työtä. Aina motiivit eivät kuitenkaan olleet näin pyyteettömiä. Oppilaat halusivat usein vaikutusvaltaa teoksilleen kirjoittamalla maineikkaan opettajansa nimissä. Toisaalta joskus pseudepigrafeilla tavoiteltiin arvostetun kirjoittajan mustamaalausta tekemällä huonoja tekstejä hänen nimissään. Joissain tapauksissa pseudepigrafeista saatiin myös taloudellista hyötyä. Juutalaisessa apokalyptisessä kirjallisuudessa nimettiin teksti yleensä jonkin merkittävän Israelin kansan historiaan kuuluvan henkilön nimiin, että se saisi enemmän arvovaltaa tai että vainon alla oleva kirjoittaja pysyisi nimettömänä.


Pseudepigrafia Uudessa testamentissa

Suurin ryhmä Uuden testamentin pseudepigrafisista kirjoituksista ovat Paavalin oppilaiden kirjoittamat tekstit, joita kutsutaan deuteropaavalilaisiksi kirjeiksi. Pääosa tutkijoista pitää tähän ryhmään kuuluvina kirjeitä kolossalaisille, efesolaisille, toista kirjettä tessalonikalaisille, sekä niin sanottuja pastoraalikirjeitä, eli ensimmäistä ja toista kirjettä Timoteukselle sekä kirjettä Titukselle. Niiden tyyli ja teologia poikkeavat Paavalin aitoperäisinä pidetyistä kirjeistä. Myös ”välikatkelma” 2. Kor. 6:14–7:1 on todennäköisesti syntynyt toisen kirjoittajan halusta muokata Paavalin kirjettä.

Myöskään Jaakobin ja Juudaksen kirjeitä sekä ensimmäistä ja toista Pietarin kirjettä ei pidetä kirjoittajaksi mainittujen Jeesuksen aikalaisten luomuksina, koska ne näyttävät edustavan kirkon myöhempiä kehitysvaiheita 1. vuosisadan lopussa ja olevan suunnattuja kaikille seurakunnille. Siksi niitä kutsutaan katolisiksi eli ”yleisiksi” kirjeiksi. Myös Heprealaiskirje kuuluu katolisiin kirjeisiin, mutta se ei ole pseudepigrafinen teos, koska se ei ilmoita kirjoittajaansa.

Samoin kuin muilla antiikin ajan ihmisillä, myös varhaiskristityillä on ajoittain ollut pyrkimys hankkia hyötyä itselleen ja yhteisölleen. Paavalin kuoleman jälkeen hänen oppilaillaan on ilmeisesti ollut kiistoja keskenään sekä muiden varhaiskristillisten ryhmittymien kanssa. Siten yksi syy pseudepigrafialle luultavasti on ollut pyrkimys pärjätä näissä kamppailuissa vetoamalla Paavalin opetuksiin.


Esimerkkejä pseudepigrafiasta Uuden testamentin ulkopuolelta

Platonin ja Pythagoraan oppilaat kirjoittivat teoksia opettajiensa nimissä näiden kuoleman jälkeen. Siksi tälläkään hetkellä ei ole varmaa tietoa siitä, mitkä Platonin nimissä kirjoitetuista dialogeista ja kirjeistä ovat hänen itsensä muotoilemia ja mitkä hänen oppilaidensa tuotosta. Samoin on vaikea vetää tarkkaa rajaa Pythagoraan omien matematiikan ja metafysiikan yhdistämistä koskevien kirjoitusten ja toisaalta hänen oppilaidensa uuspythagoralaisten, enemmän mystiikkaan suuntautuvien teosten välille. Näissä tapauksissa oppilaiden kunnioitus opettajaansa kohtaan oli ilmeisesti motiivina heidän nimissään kirjoittamiselle.

Kun Aleksandrian ja Pergamumin kirjastoja laajennettiin, kirjojen lahjoittajille luvattiin maksuksi kultaa. Tämä johti kuuluisien kirjailijoiden nimissä tehtyjen teosten kirjoittamiseen ja myyntiin. Diotimus puolestaan halusi viedä maineen kuuluisalta kirjoittajalta Epikurokselta ja kirjoitti 50 huonotasoisia kirjeitä hänen nimissään.

Lopunaikoja ennustava juutalainen apokalyptiikka, joka vaikutti myös varhaiskristillisyyteen, nimesi kirjoituksensa usein Henokin, Aadamin jälkeläisen mukaan arvostusta saadakseen (1. Moos. 5:24; Hepr. 11:5). Muita tärkeitä henkilöitä apokalyptiikalle olivat Aadam, Abraham, Baruk ja Daniel. Toinen syy apokalyptiikan pseudepigraafisuudelle oli se, että kirjoittajat olivat usein vainottuja. Siksi he halusivat salata oman nimensä. Ainoa Uuden testamentin kaanoniin hyväksytty apokalyptinen kirja on Johanneksen ilmestys. Johannes oli ensimmäisellä vuosisadalla yleinen nimi, joten se ei anna kirjoittajasta mitään tietoa. Ilmestyskirjalla ei myöskään näytä olevan mitään yhteyksiä ns. johannekselaiseen kirjallisuuteen eli Johanneksen evankeliumiin ja kirjeisiin (lisää antiikin pseudepigrafiasta, ks. Aejmelaeus 2007, 312–315, 380–382; Speyer 1971; Metzger 1972; Brox 1973; 1975).

Kirkkoisä Ignatios kirjoitti toisella vuosisadalla kirjeet efesolaisille, magnesialaisille, trallislaisille, roomalaisille, filadelfialaisille, smyrnalaisille sekä Polykarpokselle. Neljännellä vuosisadalla joku imitaattori kirjoitti kirjeistä uudet versiot, joihin hän teki omia lisäyksiään, interpolaatioita, ja kirjoitti Ignatioksen nimissä kuusi uutta kirjettä (lisää Ignatioksen pseudepigrafisista kirjeistä, ks. Leppä 2003, 45–53; Schoedel 1985; 1992; Brox 1976; Brown 1963).


Deuteropaavalilaiset kirjeet

Tutkijoilla ei ole yksimielisyyttä siitä, mitkä Paavalin kirjeet ovat aitoperäisiä ja mitkä Paavalin oppilaiden kirjoittamia. Tavallisimmin edellä mainittuja kuutta kirjettä kuitenkin pidetään pseudepigrafeina. Paavali on keskeinen henkilö kristinuskon synnylle mutta tuskin laajemmalle yleisölle. Siksi ei ole todennäköistä, että hänen nimissään olisi kirjoitettu taloudellisen edun toivossa. Deuteropaavalilaisissa kirjeissä ei myöskään ole viitteitä siitä, että niillä olisi haluttu mustata hänen mainettaan. Siksi näyttää todennäköiseltä, että samoin kuin Paavali lähetti kirjeitään antaakseen seurakunnille ohjeita ongelmatilanteiden ratkaisuksi myös hänen oppilaansa kirjoittivat kirjeitä antaakseen uskoville ohjeita uusissa hankalissa tilanteissa Paavalin kuoleman jälkeen.

Kolossalaiskirje

Kolossalaiskirje on vanhin deuteropaavalilainen kirje. Siinä oleva maininta Paavalin kärsimisestä (Kol. 1:24) tulkitaan usein viittaukseksi Paavalin marttyyrikuolemaan, josta ei ole ehtinyt kulua vielä pitkää aikaa. Siksi Kolossalaiskirje ajoitetaan vuosien 70–80 välille tai enintään 80-luvun alkuun. Kirjeen tyyli, kieli ja teologia poikkeavat niin paljon Paavalin kirjeistä, että sen aitoperäisyyttä epäiltiin jo 1800-luvun lopussa (vrt. Kol. 2:12–15; Room. 6:4–11). Runsaat sanalliset yhtäläisyydet osoittavat Kol:n ja Paavalin kirjeiden välillä olevan kirjallisen riippuvuuden.

Kirjeen kirjoittamisen pääsyy on varoittaminen vääristä opettajista, jotka vaativat ruoka- ja puhtaussäädösten noudattamista ja pitävät tärkeänä jonkinlaista ”enkeleiden palvontaa” (Kol. 2:16–23). Kirjoittajalla on mielessään todennäköisesti juutalaiset puhtaussäädökset, mikä osoittaa hänen kuuluneen pakanakristittyihin, jotka suorastaan torjuivat juutalaisen lain noudattamisen. Viittaukset vastustettaviin opetuksiin ovat kuitenkin niin epäselviä, että tutkijoilla ei ole mitään yksimielisyyttä harhaopettajien näkemyksistä. Asiasta on esitetty kymmeniä erilaisia teorioita.

Epätodennäköistä on, että kirje olisi osoitettu Vähä-Aasiassa sijainneeseen Kolossaan, koska kaupunki oli ilmeisesti tuhoutunut maanjäristyksessä 60/61 jKr. Kolossalaiskirje on luultavimmin suunnattu kiertokirjeeksi Vähä-Aasian seurakunnille (Kol. 4:16).

Efesolaiskirje

Efesolaiskirje muodostaa mielenkiintoisen parin Kolossalaiskirjeelle. Näiden kirjeiden välillä on todella selvä kirjallinen riippuvuus. Efesolaiskirjeen kirjoittaja imitoi lähes koko ajan Kolossalaiskirjeen sanontoja. Siksi kirje on todennäköisesti kirjoitettu ensimmäisen vuosisadan lopulla hieman Kolossalaiskirjettä myöhemmin. Kirjoittaja on ilmeisesti ollut syntyperältään juutalainen. Kirjeen keskeisin sanoma on pyrkimys sopuun juutalais- ja pakanakristittyjen välillä. Kirjoittaja korostaa Kristuksessa olevan rauha, joka yhdistää nämä ryhmät ja poistaa niitä erottavan väliseinän (Ef. 2:14). Kirjeen vanhimmista käsikirjoituksista puuttuu kohta, jossa viitataan Efesoksessa asuviin kirjeen vastaanottajiin, ja teos on muodoltaan pikemminkin traktaatti kuin kirje. Siksi se on todennäköisesti Kolossalaiskirjeen tavoin suunnattu yhtä seurakuntaa laajemmalle lukijakunnalle.

Toinen kirje tessalonikalaisille

Toinen kirje tessalonikalaisille käsittelee ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen tavoin apokalyptiikkaa mutta aivan uudesta näkökulmasta. Paavali odotti Kristuksen palaavan niin pian, että hän itsekin näkisi Herran päivän (1. Tess. 4:15, 17). Näinhän ei kuitenkaan tapahtunut. Toinen kirje tessalonikalaisille selittää tätä ongelmaa sillä, että Herran päivä ei vielä ole käsillä, vaikka joissain Paavalin nimissä kirjoitetuissa kirjeissä näin väitetäänkin. Kirjeessä korostetaan, että on vielä tiettyjä merkkejä, joiden täytyy täyttyä, ja esteitä, joiden täytyy poistua, ennen Herran päivän tuloa (2. Tess. 2:3–12). Viittaus Paavalin nimissä kirjoitettuun kirjeeseen sopii hyvin 1. Tessalonikalaiskirjeeseen. Siksi on arveltu, että 2. Tessalonikalaiskirje voisi olla jopa kirjoitettu korvaamaan tämä Paavalin kirje ja että kirjoittaja olisi toivonut 1. Tessalonikalaiskirjeen unohtuvan, koska Paavalin siinä esittämät näkemykset olivat osoittautuneet vääriksi. Joka tapauksessa 2. Tessalonikalaiskirje on kirjoitettu korjaamaan Paavalin virheelliseksi osoittautunutta näkemystä Kristuksen pikaisesta tulemisesta. Pseudepigrafille tyypilliseen tapaan kirjeessä korostetaan voimakkaasti kirjeen aitoperäisyyttä (2. Tess. 3:17–18).

Toisen korinttilaiskirjeen välikatkelma

Jakeet 2. Kor. 6:14–7:1 (nk. välikatkelma) näyttävät edustavan aivan erilaista näkemystä maailmasta erottautumisesta kuin Paavali, joka korostaa, että uskovien ei ole tarpeen lähteä pois maailmasta (1. Kor. 5:10), ja joka hyväksyy uskovien ja ei-uskovien avioliiton (1. Kor. 7:12–16). Sen sijaan jakeissa 2. Kor. 6:14–7:1 korostetaan, että uskovalla ja ei-uskovalla ei ole mitään yhteistä, ja kehotetaan välttämään kaikkea saastaista ja lähtemään pois ei-uskovien keskuudesta. Siksi nämä jakeet näyttävät olevan myöhempi interpolaatio eli lisäys Paavalin kirjeeseen. Todennäköisesti tekstin kirjoittaja on juutalaiskristitty, joka on pitänyt Paavalin kehotusta sydämen avartamiseen (2. Kor. 6:11–13) liian provosoivana uusiin tapoihin sopeutumiseen, ja hän on siksi lisännyt jyrkän vaatimuksen puhtaussäädösten noudattamisesta kirjeeseen (laajemmin välikatkelmasta ks. Leppä 2005a).

Pastoraalikirjeet

Pastoraalikirjeet (1. ja 2. kirje Timoteukselle sekä kirje Titukselle) ovat nuorimpia Paavalin nimissä kirjoitettuja kirjeitä. Nimitys ”pastoraalikirjeet” tulee siitä, että ne sisältävät ohjeita paimenille (lat. pastor). Kirjeiden arvellaan syntyneen toisen vuosisadan alussa, jolloin kirkon viran luonne on noussut keskeiseksi keskustelun aiheeksi seurakunnissa. Ne kirjoitettiin apostolisen tradition pelastamiseksi.

Alkuseurakuntien virkajärjestelmä ei ole missään muualla Uudessa testamentissa niin selvästi esillä kuin Pastoraalikirjeissä, joissa esitellään laajasti sekä seurakunnan kaitsijan eli ”piispan” että seurakunnan vanhinten eli ”presbyteerien” oikeuksia ja velvollisuuksia. Kirjeissä puhutaan myös ”diakoneista”, mutta virkarakenne ei ole niissä johdonmukainen. Joskus näyttää, että seurakuntien johdossa ovat piispat ja diakonit (1. Tim. 3:1–13), toisaalla esitellään seurakuntamallia, jossa seurakuntaa johtavat ”vanhimmat” (1. Tim. 5:17). Joissain kohdissa jää epäselväksi, ovatko johdossa piispat vai seurakunnan vanhimmat (Tit. 1:5–7).

Monien muiden Uuden testamentin kirjeiden tavoin Pastoraalikirjeiden keskeinen motiivi on ollut varoittaa harhaopeista. Niitä edustavat seurakunnasta toiseen vaeltavat opettajat ovat ilmeisesti tehneet suurimman vaikutuksen naisiin (1. Tim. 5:12, 15; 2. Tim. 3:6). Siksi Pastoraalikirjeissä näkyy suoranaista naisvihaa. Vierailevien saarnaajien oppia kuvataan ”ämmäin taruiksi” (1. Tim. 4:7) ja naiset leimataan ”himokkaiksi, laiskoiksi ja juoruaviksi” (1. Tim. 5:13). Täytyy kuitenkin muistaa, että tällainen naisten pilkkaaminen ei ollut yleinen ilmiö varhaiskristillisyydessä, vaan se liittyy niiden seurakuntien ongelmiin, joille pastoraalikirjeet on suunnattu.


Katoliset kirjeet

Jaakobin kirje

Jaakobin kirjeen kirjoittaja esittelee itsensä ”Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelijana” (Jaak. 1:1). Tämän on tulkittu viittaavan Jaakobiin, Herran veljeen, joka esitetään Uudessa testamentissa Jerusalemin ja koko alkukirkon johtajaksi (ks. Ap. t. 15; Gal. 2:9). Kuten edellä on todettu, kirje kuitenkin näyttää edustavan kirkon myöhempää kehitysvaihetta, eikä kirjoittaja itsekään väitä olevansa Herran veli, ainoastaan palvelija. Jo Eusebios 300-luvun alkupuolella arveli, että kirje ei voi olla Herran veljen kirjoittama.

Jaakobin kirje, kuten muutkaan katoliset kirjeet, ei ole todellinen kirje vaan kirjeen muotoon laadittu opetus- ja kehotuspuhe. Kirje viittaa usein Vanhan testamentin viisaustraditioon ja profeettakirjallisuuteen pohtiessaan uskon ja tekojen suhdetta sekä tämän merkitystä yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle, esimerkiksi sitä tuleeko rikkaiden auttaa köyhiä. Martti Luther kutsui Jaakobin kirjettä ”olkikirjeeksi”, koska siinä korostetaan myös tekojen eikä vain uskon merkitystä vanhurskautukselle (Jaak. 2:14, 24). Tämähän oli Lutherin juuri oivaltamaa opetusta vastaan, jonka mukaan Jumala vanhurskauttaa ihmisen pelkästään uskon perusteella.

Pseudepigrafisen kirjoittajan vetoaminen Jerusalemin johtajan arvovaltaan ja runsas Vanhan testamentin käyttö viittaavat Jaakobin kirjeen edustavan juutalaiskristillistä suuntausta. Kirje näyttää myös hyökkäävän Paavalin opetuksia vastaan esimerkiksi korostaessaan, että usko ilman tekoja on kuollut (Jaak. 2:14–26). Se, kuinka paljon Jaakobin kirjeen kirjoittaja tekee oikeutta Paavalin opetuksille ja kuinka oikeudenmukaisesti Luther arvosteli Jaakobin kirjettä, jää jokaisen lukijan oman harkinnan varaan.

Juudaksen kirje

Juudaksen kirjeen kirjoittaja esittelee itsensä ”Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi, Jaakobin veljeksi” (Juud. 1). Tämä viittaa epäsuorasti siihen, että kirjoittaja olisi myös Jeesuksen veli. Jaakobin ja Juudaksen kirjeen pseudepigrafiset kirjoittajat eivät siten suoraan väitä olevansa Jeesuksen veljiä, mutta tekevät sen kuitenkin välillisesti. Samoin kuin Jaakobin kirje, myös lyhyt Juudaksen kirje ammentaa paljon Vanhasta testamentista ja siten näyttää edustavan juutalaiskristillisyyttä.

Juudaksen kirjeen kirjoittaja arvostelee jyrkästi niitä, jotka eivät kunnioita tarpeeksi henkivaltoja (Juud. 8) ja ”mässäävät mistään piittaamatta” (Juud. 12). Tämä viittaa mahdollisesti paavalilaiseen kristillisyyteen, missä vastustetaan enkelien palvontaa (Kol. 2:18) ja hylätään juutalaiset ruoka- ja puhtaussäädökset (Kol. 2:16–23; 1. Tim. 4:1–5; Tit. 1:15) (varhaiskristillisistä kiistoista enemmän, ks. Leppä 2005b).

Ensimmäinen ja toinen Pietarin kirje

Ensimmäinen Pietarin kirje on kirjoitettu vainoissa eläneille kristityille. Kirjoittajan nimi on pseudonymi, kuten muissakin katolisissa kirjeissä. Se viittaa Jeesuksen opetuslapseen Pietariin, joka ei ole voinut olla kirjeen todellinen kirjoittaja. Kirje on tarkoitettu rohkaisemaan Vähä-Aasian vainoissa olevia kristittyjä 1. ja 2. vuosisadan vaihteessa. Samoin kuin Jaakobin kirje, ei myöskään ensimmäinen Pietarin kirje ole varsinainen kirje vaan kirjeen muotoon tehty kristillinen opetuspuhe. Kirjeen alussa kirjoittaja nimittää itseään apostoliksi, mutta myöhemmin hän esittelee itsensä ”vanhimmaksi” (1. Piet. 5:1), mikä osoittaa hänen varsinaisen asemansa jälkiapostolisessa seurakunnassa.

Toinen Pietarin kirje pyrkii vielä Ensimmäistä Pietarin kirjettä korostetummin painottamaan, että sen kirjoittaja on apostoli Pietari: ”tämä on jo toinen kirje, jonka teille kirjoitan” (2. Piet. 3:1). Kirjoittaja on siis selvästi tuntenut 1. Pietarin kirjeen ja myös Juudaksen kirjeen, jota hän on sanallisten yhtäläisyyksien perusteella selvästi käyttänyt mallinaan. Syynä tähän on se, että 2. Pietarin kirje vastustaa hyvin samanlaisia harhaopettajia kuin Juudaksen kirje. Kuten Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen kohdalla havaittiin, tälläinen vanhempien tekstien imitoiminen on myös pseudepigrafialle tyypillinen piirre. Toinen keskeinen teema toisessa Pietarin kirjeessä on paruusian viipymisen ongelma. Kirjoittaja lohduttaa kärsimättömästi Kristuksen toista tulemusta odottavia sanoin ”Herralle kuin yksi päivä on kuin tuhat vuotta” (2. Piet. 3:8). Toista Pietarin kirjettä pidetään Uuden testamentin nuorimpana kirjana. Se lienee syntynyt vasta 2. vuosisadan puolivälissä.

Laajemmat suomenkieliset esitykset Uuden testamentin pseudepigrafisista kirjeistä löytyvät kätevimmin teoksesta Aejmelaeus, Kristinuskon synty (ss. 312–363).


Pseudepigrafiselle teokselle tyypillisiä piirteitä

- Jäljittelee aitoperäisiä kirjeitä (deuteropaavalilaiset kirjeet, pseudo-Ignatioksen kirjeet).
- Korostaa aitoperäisyyttään (ks. 2. Tess. 3:17–18; Kol. 1:23–24; 2. Piet. vrt. Jaak. 1:1; Juud. 1).
- Edustaa selvästi eri aikakautta kuin henkilö, jonka nimissä teos on kirjoitettu (juutalainen apokalyptiikka, katoliset kirjeet).
- Tarkoitettu laajemmalle lukijakunnalle kuin yhdelle seurakunnalle.


Tehtäviä

1) Vertaa jakeita Kol. 2:12–15 ja Room 6:4–11. Kiinnitä huomiota sanallisiin yhtäläisyyksiin ja eroihin (mieluummin kreikan kielessä, mutta jos et ole opiskellut sitä, vertaa suomenkielisiä tekstejä). Pohdi jakeiden tulkintaa ylösnousemuksesta ja mieti mitä yhtäläisyyksiä ja eroja niissä on.

2) Vertaa jakeita Kol. 1:21–23 ja Ef.2:11–16. Kiinnitä huomiota tekstien väliseen eroon suhtautumisessa uskovien taustaan sekä juutalais- ja pakanakristittyjen välisiin suhteisiin.

3) Lue jakeet 2. Kor. 6:11–13 ja 7:2–3. Pohdi sitä, kuinka toimivalta kirjeen teksti tuntuisi ilman välissä olevaa ”katkelmaa”. Onko välissä oleva teksti tarpeellinen?

4) Vertaa konkordanssin avulla jakeiden 2. Kor. 6:14–7:1 sanastoa muihin Paavalin kirjeen teksteihin ja kirjaa havaintosi ylös. Mitä johtopäätöksiä havaintosi sinussa herättävät?

5) Vertaa jakeita Juud. 4–9 ja 2. Piet. 2:1–10. Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä havaitset? Millaisia ajatuksia ne sinussa herättävät?


Kirjallisuusluettelo

Viitatut teokset

AEJMELAEUS, LARS

2007

Kristinuskon synty: Johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan. Helsinki: Kirjapaja.

BRONX, NORBERT
1973

”Zum Problemstand in der Erforschung der altchristlichen Pseudepigraphie”. Kairos 15, 10–23.

1975

Falsche Verfasserangaben: Zur Erklärung der frühchristlichen Pseudepigraphie. Stuttgarter Bibelstudien 79. Stuttgart: Katholisches Bibelwerk.

1976

”Pseudo-Paulus und Pseudo-Ignatius; einige Topoi altchristlicher Pseudepigraphie”. Vigiliae Christianae 30,181–188.

BROWN, MILTON PERRY
1963

The Authentic Writings of Ignatius: A study of linguistic criteria. Durham, NC: Duke University Press.

LEPPÄ, OUTI
2003

The Making of Colossians: A Study on the Formation and Purpose of a Deutero-Pauline Letter. Publications of the Finnish Exegetical Society 86. Helsinki: The Finnish Exegetical Society; Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht.

2005a

”Believers and Unbelievers in 2 Corinthians 6:14–15”. Lux Humana, Lux Aeterna: Essays on Biblical and Related Themes in Honour of Lars Aejmelaeus. Ed. Antti Mustakallio in Collaboration with Heikki Leppä and Heikki Räisänen. Publications of the Finnish Exegetical Society 89. The Finnish Exegetical Society in Helsinki; Vandenhoeck & Ruprecht in Göttingen, 374–390.

2005b

”Debates within the New Testament Canon”. The Formation of the Early Church. Ed. Jostein Ådna. Wissenschaftliche Untersuchungen zum Neuen Testament 183. Tübingen: Mohr Siebeck, 211–237.

METZGER, BRUCE M.
1972

”Literary Forgeries and Canonical Pseudepigrapha”. Journal of Biblical Literature 91, 3–14.

SCHOEDEL, WILLIAM R.
1980

”Are the Letters of Ignatius of Antioch authentic? ” A review of R. Weijenborg: Les Lettres d'Ignace d'Antioche (Leiden: E.J. Brill 1969); J. Rius-Camps: The Four Authentic Letters of Ignatius, the Martyr. (Orientalia Christiana Analecta 213. Rome: Pontificium Institutum Orientalium Studiorum 1980), R. Joly: Le Dossier d'Ignace d'Antioche (Université Libre de Bruxelles. Faculté de Philosophie et Lettres LXIX. Brussels: Editions de l'Université de Bruxelles 1979). Religious Studies Review 6/3, 196–201.

1985

Ignatius of Antioch. A Commentary on the Letters of Ignatius of Antioch. Hermeneia. Philadelphia, PA: Fortress Press.

1992

”Ignatius, Epistles of ”. Anchor Bible Dictionary 3, 383–387.

SPEYDER, WOLFGANG
1971

Die literarische Fälschung im heidnischen und christlichen Altertum: Ein Versuch ihrer Deutung. München: Beck.

Aiheeseen liittyvää lisäkirjallisuutta

LOHSE, EDUARD

1986

Uuden testamentin synty. Suom. Heikki Räisänen. Helsinki: Gaudeamus.

RÄISÄNEN, HEIKKI & SAARINEN, ESKO
1978

Raamattutieto. Helsinki: Otava.