Tutkimuksen erityisaloja

APOSTOLIEN TEKOJEN PUHEIDEN TUTKIMUS
Jutta Ponkala

Apostolien teot erottuu muista Uuden testamentin kirjoituksista laajojen puheidensa vuoksi. Noin kolmasosa teoksesta on kirjoitettu puheiden, puheenvuorojen tai dialogin muodossa. Puheiden tutkimus on näin ollut Apostolien tekojen kohdalla erityisasemassa.

Puheiden tutkimuksessa pyritään erittelemään puheiden erilaisia funktioita, tapoja, joilla puheet ovat palvelleet kirjoittajan pyrkimyksiä. Puheilla voidaan nähdä monia tarkoituksia: ne voivat esimerkiksi edistää teoksen tarinan kehittymistä, luoda tietyn käsityksen puheen pitäjän henkilöstä tai tuoda esiin yleisiä näkemyksiä.

Toinen tutkimukselle keskeinen kysymys on se, mitä viitteitä puheet voivat antaa historiallisista tapahtumista. Yleisesti ajatellaan, että Apostolien teot liittyy antiikin historiankirjoituksen perintöön, jossa puhejaksojen laatimista koskivat tietyt periaatteet ja ihanteet. Silti viime aikaisessakin tutkimuksessa on esitetty varsin vastakkaisia näkemyksiä puheiden historiallisesta taustasta. Toiset ajattelevat, että teoksessa kuvatut puheet perustuvat todella pidettyihin puheisiin. Toisten mukaan puheet on muotoiltu historiallisista tosiasioista kokonaan välittämättä. Totuus lienee jossakin näiden äärikantojen välillä.


Puheen määritelmä

Tutkimuksessa ei vallitse täyttä yksimielisyyttä siitä, mikä osa Apostolien tekojen puhemateriaalista tulisi tarkalleen ottaen käsittää puheiksi. Teos sisältää melko selkeitä puheita – pitkiä kerronnasta selkeästi erottuvia osioita, jotka aloitetaan puhuttelulla (esimerkiksi 1:16; 13:16; 17:22). Jotkin puheenvuoroista ovat kuitenkin hyvin lyhyitä, tai niistä puuttuu varsinainen puhuttelu. Tästä huolimatta ne ovat luonteeltaan pikemminkin puheita kuin keskusteluja. Puheella voidaan tarkoittaa julkista puheenvuoroa, joka on osoitettu useammalle kuin yhdelle henkilölle. Tämä sulkee pois puheiden joukosta paitsi rukoukset, myös pidemmätkin puheenvuorot, jotka esitetään yksityisluontoisessa keskustelussa; toisaalta tämän puheen määritelmän täyttävät jotkin lyhyetkin esitykset, jotka on suunnattu laajemmalle joukolle. Näillä kriteerein Apostolien teoissa voidaan nähdä olevan 29 puhetta (ks. puheiden lista).


Yleisiä piirteitä

Valtaosassa Apostolien tekojen puheita puhujana on joko Pietari tai Paavali. Pietarin puheita on yhteensä kahdeksan (1:16–22; 2:14–40; 3:11–26; 4:8–12; 5:29–32; 10:34–43; 11:5–17; 15: 6–11) ja Paavalin puheita yksitoista (13:16–41; 14:14–17 (yhdessä Barnabaksen kanssa); 17:22–31; 20:16–35; 22:1–21; 23:1–6; 26:2–23; 27:21–26; 28:17–20; 28:25–28). Pietarin puheet sijoittuvat teoksen alkupuolelle, Paavalin teoksen loppupuoliskoon.

Teoksen keskivaiheilla, luvuissa 13–15 esitetään yksi Pietarin puhe sekä kaksi Paavalin puhetta. Jo tarkastelemalla puheiden sijoittumista teokseen, puheiden pitäjää, yleisöä ja tapahtumapaikkaa saadaan käsitys Apostolien tekojen kokonaisrakenteesta: Pietarista päähenkilönä siirrytään Paavaliin, juutalaisten keskuudesta pakanalähetykseen, Jerusalemista lopulta Roomaan.

Pietarin ja Paavalin puheiden lisäksi kuvataan useita yksittäisiä puheita, joiden esittäjiä on Jeesuksen lisäksi yhdeksän: Gamaliel, kaksitoista apostolia, Stefanos, Jaakob, Akhaian käskynhaltija Gallio, hopeaseppä Demetrios, Efesoksen kaupungin sihteeri, asianajaja Tertullus sekä maaherra Festus. Vaikka kristityt esittävät teoksen pisimmät puheenvuorot, puheen pitäjien joukossa on myös pakanoita.

Apostolien tekojen puheet ovat useimmiten reaktioita johonkin tiettyyn tilanteeseen, ja niiden sisältö näyttäisi riippuvan paljon kontekstista, erityisesti yleisöstä, jolle puhe on suunnattu. Kontekstinsa, muotonsa ja sisältönsä perusteella puheita on tutkimuksessa pyritty jaottelemaan eri tavoin. Esimerkiksi Jacob Jervell (1998, 69) esittelee jaottelun neljään tyyppiin: lähetys-, seurakunta-, kiista- ja puolustuspuheisiin.

Vaikka tällaiset jaottelut ovat keinotekoisia ja niitä on pidettävänä lähinnä heuristisina, ne tuovat usein osuvasti esiin puheiden välisiä samankaltaisuuksia ja toisaalta erityispiirteitä. Tällaisten tekijöiden huomioiminen on edelleen ollut avuksi puheiden tarkoituksen sekä historiallisen taustan selvittämisessä.


Puheiden tarkoitus

Yksi Apostolien tekojen puheiden tutkimusten keskeisistä kysymyksistä koskee puheiden funktiota: mitä tarkoitusta puheosuuksien on ajateltu kirjallisessa kontekstissaan palvelevan?

Antiikin kirjallisuudessa puhejaksojen oli usein tarkoitus tarjota vaihtelua kerrontaan ja elävöittää tekstiä. Lisäksi ne mahdollistivat asioiden esittämisen hieman eri tapaan kuin kertovissa osuuksissa. Kertovassa kirjallisuudessa ja historiankirjoituksessa puhe tarjoaa tilaisuuden esittää suoranaista argumentaatiota – Apostolien teoissa puheissa vedotaan esimerkiksi kirjoituksiin. Lisäksi puheissa voidaan käyttää kerronnasta poikkeavia retorisia keinoja, kuten esittää tapahtumia koskevia kärjistyksiä ja vedota laajemmin lukijan tunteisiin.

Antiikin kirjallisuuden puheille voidaan eritellä kuitenkin tarkempia funktioita. Apostolien tekojen tutkimuksen klassikko Martin Dibelius (1949, 121–122) esittää varsin kattavan listan viidestä puheiden käyttötavasta: puhe voi tarjota näkemyksen (1) kertomuksen kokonaistilanteesta, (2) käsillä olevan tilanteen laajemmasta historiallisesta merkityksestä, (3) puheen pitäjän henkilöstä sekä (4) tilannetta selittävistä tai siihen liittyvistä yleisistä näkemyksistä. Näiden lisäksi puhe voi (5) yksinkertaisesti edistää kertomuksen tapahtumia.

Marion L. Soards (1994) on lisäksi huomauttanut, että Apostolien tekojen nimenomaisessa tapauksessa puheet luovat yhtenäisyyttä teoksen kokonaisuuteen. Vaikka kertomuksessa kuvattu tilanne, päähenkilöt sekä tapahtumapaikka kaikki muuttuvat, kristittyjen (sekä myös ei-kristittyjen) puheissa toistuvat usein samat teemat ja näkemykset.


Puheet ja historia

Apostolien tekojen puheiden tutkimuksessa herää luonnollisesti myös kysymys siitä, millä tavoin puheiden voidaan ajatella heijastelevan varhaisen kristinuskon historiallista todellisuutta. Yksi tapa lähestyä tätä kysymystä on ollut tarkastella puheiden rakennetta ja muotoilua. Puheiden lajittelu eri tyyppeihin on johtanut erilaisiin hypoteeseihin siitä, miten samalla tavoin muotoillut ja vastaavansisältöiset puheet tai tekstit ovat olleet osa syntyaikansa kristinuskoa.

Jo Dibelius (1949, 142) esitti, että puheiden rakenteessa on nähtävissä merkkejä tavasta, jolla kristillistä sanomaa saarnattiin Apostolien tekojen kirjoittajan Luukkaan omana aikana. Dibelius eritteli viisi teoksen alkupuolen puhetta (2:14–40; 3:11–26; 5:29–32; 10:34–43; 13:16–41), joiden hän esitti noudattavan samaa lähetyspuheen kaavaa:

1. Tilannekohtainen johdanto
2. Esitys Jeesuksen elämästä, kärsimyksestä ja ylösnousemuksesta
3. Opetuslasten todistus
4. Kirjoituksiin perustuva todistus
5. Kehotus kääntymykseen

Ulrich Wilckens (1974, 81–89) puolestaan esittää kahden Paavalin pitämän puheen (14:14–17; 17:22–31) perustuvan samaan pakanoille suunnatun lähetyspuheen malliin, jonka hän jakaa kolmeen osaan:

1. Kääntyminen maailman luoneen ja sitä hallitsevan Jumalan puoleen pois aikaisemmasta epäjumalainpalveluksesta
2. Tuleva tuomio sekä viittaus mieheen, jonka kautta maailma tuomitaan
3. Tuomariksi asetettavan miehen ylösnousemus todisteena julistuksen paikkansapitävyydestä

Wilckensin mukaan malli ei ole Luukkaan luomus vaan perustuu historialliseen tapaan saarnata pakanoille. Tästä todistaa mallin esiintyminen näiden puheiden lisäksi kirjeissä (1. Tess. 1:9–10; Hepr. 5:11–6:2).


Kysymys autenttisuudesta

Puheiden historialliseen taustaan liittyy myös kysymys puheiden autenttisuudesta: perustuvatko Luukkaan tarjoamat kuvaukset todellisiin, kuvatunkaltaisessa tilanteessa pidettyihin ja sisällöltään jossakin määrin vastaavanlaisiin puheisiin? Tuleeko puheissa tällä tavoin esiin jotakin Luukkaan omaa aikaa edeltävästä kristinuskon historiasta?

Yleisesti ajatellaan, että Luukas on puheita muotoillessaan liittynyt oman aikansa historiankirjoituksen tapoihin ja ihanteisiin. Antiikin historiankirjoituksen tutkimuksessa vedotaan usein Thukydideen kuvaukseen periaatteesta, jota hän noudatti laatiessaan puheita teokseensa Peloponnesolaissota (I 22.1):

Puheista, joita eri henkilöt ovat pitäneet joko sotaan ryhdyttäessä tai sen kestäessä, on sanottava että minun on ollut vaikeata palauttaa mieleen todella lausuttuja sanoja ehdottoman tarkasti sekä siinä tapauksessa, että olen itse puheet kuullut, että silloin kun eri henkilöt ovat minulle niistä kertoneet. Siitä syystä olen esittänyt ne siinä kieliasussa, jossa eri puhujat ovat minusta näyttäneet voivan puhua kunkin tilaisuuden vaatimusten mukaisesti, ja olen pitäytynyt niin tarkoin kuin mahdollista todella lausuttujen sanojen yleiseen ajatukseen. (Käännös J. A. Hollo)

Puheiden tutkimuksessa on vallinnut jonkinlainen yksimielisyys siitä, että myös Luukas on ainakin jossakin määrin noudattanut Thukydideen esittämää periaatetta. Lausumaa on kuitenkin tulkittu eri tavoin, ja Apostolien tekojen puheiden kohdalla tämä on johtanut kahden eri tulkintalinjan syntyyn.

(1) Kuvaukset perustuvat autenttisiin puheisiin

Yhden käsityksen mukaan Apostolien teoissa kuvatut puheet perustuvat todellisiin, autenttisiin puheisiin, jotka kirjoittaja on muotoillut ja lyhentänyt kirjoitukseensa sopiviksi. Tämän tulkintalinjan ehkä tärkeimmän edustajan, F. F. Brucen (1951; 1974) mukaan puheet eivät ole puhutun sanatarkkoja esityksiä mutta perustuvat tietämykseen alkuperäisten puheiden sisällöstä.

Tällaisen näkemyksen tueksi on usein viitattu joidenkin puheiden sisältöön, joka istuu hankalasti Luukkaan kaksoisteoksen yhteyteen. Esimerkiksi Stefanoksen puhe (7:2–53) sisältää juutalaisia ja temppeliä kohtaan suunnattua kritiikkiä, joka ei ole Luukkaalle tyypillistä.

Puheiden autenttisuutta vastaan on kuitenkin esitetty runsaasti erilaisia huomioita: (1) puheet ovat todellisiksi puheiksi aivan liian lyhyitä; (2) niiden kielellinen ja tyylillinen muotoilu on eri ihmisten pitämiksi puheiksi liian yhtenäinen; (3) puheissa toistuvat samat teemat, ja ne usein täydentävät näin toisiaan; (4) puheiden sisältö näyttää useimmiten riippuvan tilanteesta eikä niinkään puheen esittäjästä; ja (5) puheiden sisällön on – erityisesti Paavalin tapauksessa – nähty merkittävästi poikkeavan siitä, mitä voimme muiden lähteiden perusteella olettaa puhujan asioista ajatelleen.

Puheiden autenttisuutta puolustavan on mahdollista vastata kahteen ensimmäiseen huomioon toteamalla, että Luukas on toki muotoillut puheet omaan kirjoitustyyliinsä sopiviksi. Kolme jälkimmäistä ongelmaa ovat kuitenkin osoittautuneet hankalimmiksi selittää pois.

(2) Kuvaukset perustuvat kirjoittajan käsityksiin

Toisen tulkintalinjan mukaan Luukkaan ”thukydidesläisiä” ihanteita ei ole syytä käsittää järin rajoittavina. On huomautettu, että vaikka Thukydideen periaate tulkittaisiin tiukaksi säännöksi, antiikin historiankirjoittajat – mahdollisesti jopa Thukydides itse – eivät ole voineet noudattaa sitä kaikkien puheiden muotoilussa. Vaikuttaa mahdottomalta, että kirjoittajilla olisi ollut mitään tarkkaa tietoa joidenkin kuvattujen puheiden sisällöstä tai edes siitä, että tällaisia puheita on todellisuudessa pidetty.

Tämän kannan varhainen ja keskeisin edustaja on jo edellä mainittu Martin Dibelius (1949, 122). Hänen mukaansa Thukydides ei tarkoittanut, että historiankirjoituksen puheiden täytyisi perustua joihinkin todella pidettyihin puheisiin. Sen sijaan puheiden kuvausten tulisi mahdollisimman tarkoin heijastella sitä tapaa, jolla puheen pitäjän olisi tuollaisessa tilanteessa voinut ajatella puhuvan. Puheet ovat näin historiankirjoittajan varsin vapaasti omia tarkoitusperiään varten muotoilemia, eivätkä ne mitenkään välttämättä perustu autenttisiin, kirjoittajan tavalla tai toisella tuntemiin puheisiin. Myöhemmässä tutkimuksessa tätä näkemystä ovat kannattaneet muun muassa Ernst Haenchen (1971) sekä Hans Conzelmann (1987).

Viimeaikaisessa kirjallisuudessa Todd Pennerin (2004) Stefanos-kertomusta koskevaa tutkimusta voidaan pitää eräänlaisena ääriesimerkkinä tästä toisesta lähestymistavasta. Pennerin mukaan sellaisessa antiikin historiankirjoituksessa, jota Luukas edustaa, tosiasioiden kuvaaminen ei ollut lainkaan keskeistä. Apostolien tekojen puheet edustavat lähinnä epideiktistä, myönteiseen ja kielteiseen arviointiin keskittyvää retoriikkaa. Näin esimerkiksi Stefanoksen puheen (7:2–53) tarkoitus on yksinomaan ylistää kristinuskoa ja syytellä juutalaisia. Tämä näkemys ei rajoitu ainoastaan teoksen puhemateriaaliin vaan koskee myös kertovia osuuksia: koko teos on oikeastaan ”silkkaa retoriikkaa”, josta ei voida tehdä historiallisia tapahtumia koskevia johtopäätöksiä.

Vaikka puheiden varsinaisen autenttisuuden suhteen on hyviä syitä olla epäileväisellä kannalla, Pennerin esittämät johtopäätökset voivat nekin olla liian pitkälle vietyjä. Meillä ei ole myöskään mitään syytä ajatella, etteikö Luukas olisi puheita kirjoittaessaan pyrkinyt ottamaan huomioon kaikki tämänkaltaisia puheita, puhujaa ja tämän ajatuksia koskevat tiedonannot, jotka hänellä on ollut käytettävissään. Apostolien tekojen puheiden tarkka tutkimus voi näin lisätä tietämystämme myös historiallisista henkilöistä, tapahtumista ja ajattelutavoista.



Taulukko Apostolien tekojen puheista


Kirjallisuus

Lähteet

BRUCE, F. F.

1951

The Acts of the Apostles: The Greek Text With Introduction and Commentary. Grand Rapids, Michigan: William B. Eerdmans.

THUKYKIDES
1964

Peloponnesolaissota. I: Kirjat I–IV. Suomentanut J. A. Hollo. Johdannon kirjoittanut Holger Thesleff. Porvoo: Werner Söderström.

Viitattu kirjallisuus

BRUCE, F. F.

1974

”The Speeches in Acts – Thirty Years After”.Reconciliation and Hope. New Testament Essays on Atonement and Eschatology Presented to L.L.Morris on his 60th Birthday. Ed. Robert Banks. Carlisle: The Paternoster Press, 53–68.

CONZELMAN, HANS
1987

Acts of the Apostles: A Commentary on the Acts of the Apostles. Hermeneia: A Critical and Historical Commentary on the Bible, New Testament. Translated by James Limburg, A. Thomas Kraabel and Donald H. Joel. Eds. Eldon Jay Epp & Christopher R. Matthews. Philadelpia, PA: Fortress Press.

DIBELIUS, MARTIN
1949

”Die Reden der Apostelgeschichte an die antike Geschichtsschriebung”. Aufsätze zur Apostelgeschichte (1951). Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht, 120–162.

HAENCHEN, ERNST
1971

Acts of the Apostles:. A Commentary. Translation by Bernhard Noble and Gerald Shinn, under supervision of Hugh Anderson, and with the translation revised and brought up to date by R. McL. Wilson. Oxford: Blackwell

JERVELL, JAKOB
1998

Die Apostelgeschichte: Kritisch-exegetischer Kommentar über das Neue Testament. Band 3. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht.

PENNER, TODD
2004

In Praise of Christian Origins: Stephen and the Hellenists in the Lukan Apologetic Historiography. Emory Studies in Early Christianity 10. New York: T&T Clark.

SOARDS, MARION L.
1994

The Speeches in Acts: Their Content, Context and Concerns. Louisville, Kentucky: Westminster/John Knox Press.

WILCKENS, ULRICH
1974

Die Missionsreden der Apostelgeschichte: Form- und traditionsgeschichtliche Untersuchungen. 3. überarbeitete und erweiterte Auflage. Wissenschaftliche Monographien zum Alten und Neuen Testament. 5. Band. Neukirchen-Vluyn: Neukirchener Verlag.



Lisälukemistoa

AEJMELAEUS, LARS
1985

”Luukas ja Lukianoksen näkemys ihannehistorioitsijasta”. Teologinen Aikakauskirja 90, 97–107.

AEJMELAEUS, LARS
1987

Die Rezeption der Paulusbriefe in der Miletrede (Apg 20:18–35). Suomalaisen Tiedeakatemian toimituksia B 232. Helsinki: Suomen Tiedeakatemia.

CADBURY, HENRY J.
1958

The Making of Luke–Acts. London: S.P.C.K.

HEMER, COLIN J.
1989

The Book of Acts in the Setting of Hellenistic History. Ed. Conrad H. Gempf. Wissenschaftliche Untersuchungen zum Neuen Testament 49. Tübingen: J. C. B. Mohr (Paul Siebeck).

HORSLEY, G. H. R.
1986

”Speeches and Dialogue in Acts”. New Testament Studies 32, 609–614.

PORTER, STANLEY, E.
1990

”Thucydides 1.22.1. and Speeches in Acts: Is There a Thucydidean view?”. Novum Testamentum 32:2, 121–142.

SCHWEIZER, EDUARD
1966

”Concerning the Speeches in Acts”. Studies in Luke-Acts: Essays Presented in Honor of Paul Schubert, Buckingham Professor of New Testament Criticism and Interpretation at Yale University. Ed. Keck, Leander E. & Martyn, J. Louis. Nashville: Abingdon Press, 208–216.