Tutkimuksen erityisaloja

MIKÄ ON EVANKELIUMI?
Matti Myllykoski

Halki kristinuskon historian teologit ja kirkkojen opettajat ovat pitäneet Uuden testamentin neljää evankeliumia historiallisesti erehtymättöminä tai luotettavina kuvauksina Jeesuksen elämästä. Koska evankeliumit välittivät jumalallista totuutta, niitä ei voitu rinnastaa muuhun kirjallisuuteen. Valistuksen herättämä kiinnostus varhaiskristillisyyden historiallista luonnetta kohtaan toi kuitenkin esiin myös kysymyksen evankeliumeista kirjallisuutena. Oliko evankelistojen esityksille antiikissa kirjallisia esikuvia vai olivatko heidän teoksensa täysin omintakeisia luomuksia?


Evankeliumi kirjallisena lajina

Evankeliumin luontevin rinnakkaislaji löytyi antiikin elämäkerroista, joissa kerrottiin suurmiesten syntymästä, nuoruudesta, suurista teoista sekä kuolemasta ja jälkimaineesta. Kun evankeliumien lähdekritiikki kehittyi 1800-luvun jälkipuoliskolla, lyhintä ja yksinkertaisinta Markuksen evankeliumia alettiin vähitellen pitää vanhimpana ja historiallisesti luotettavimpana. Mutta pian myös se havaittiin koosteeksi lyhyemmistä traditioista, joita oli käytetty kristillisten yhteisöjen julistuksessa ja hyvin erilaisissa yhteyksissä. Evankelistojen nähtiin esimerkiksi sijoittaneen erilaisia Jeesuksen lauselmia erilaisiin yhteyksiin, ja näitä havaintoja vahvistivat evankeliumien ulkopuoliset, irrallisina tallennetut Jeesuksen lauselmien sitaatit. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suosituksi tullut muotohistoriallinen metodi johti tutkijat keskustelemaan näistä pienistä kertomuksista ja lauselmista sekä niiden alkuperäisestä ”paikasta elämässä” (Sitz im Leben).

Muotohistorian keskeinen hahmo Rudolf Bultmann näki olennaisia ongelmia teoriassa, jonka mukaan evankeliumit olisivat lajiltaan elämäkertoja. Ensinnäkin evankeliumit perustuivat kauttaaltaan kristilliseen myyttiin, jonka mukaan Jeesus on Jumalan Poika eikä vain merkittävä historiallinen henkilö. Toiseksi ne ovat sidoksissa varhaiskristilliseen kulttiin, jonka tarpeita varten ne on kirjoitettu. Evankeliumit eivät siten ole korkeakirjallisuutta, vaan uskonnollisen erityisryhmän tuottamaa kansanomaista pienkirjallisuutta (Kleinlitteratur). Kolmanneksi evankeliumit eivät suhtaudu historiaan samalla tavalla kuin antiikin elämäkerrat. Niiden mukaan maailmanhistoria on saavuttanut Jeesuksessa päätepisteensä, ja kaiken loppu on käsillä: Mark. 9:1 parr.; Mark. 13:30 parr. (lyhenne "parr." viittaa kohdan paralleeleihin muissa evankeliumeissa). Evankeliumit palvelevat tämän lopunajallisen sanoman julistamista. Ne eivät ole historiankirjoitusta vaan uskontodistusta. Evankeliumit ovat kasvaneet pienemmistä kertomus- ja lauselmayksiköistä, jotka puolestaan perustuvat kauttaaltaan julistukseen.


Evankeliumien monimuotoisuus

Keskustelu ei kuitenkaan päättynyt Bultmannin teeseihin, koska kysymykseen evankeliumilajista liittyi joukko muitakin ongelmia. Kanoniset evankeliumit ovat keskenään erilaisia. Luukas on kirjoittajana lähimpänä antiikin historiallista biografiaa (Luuk. 1:1–4), Johannes puolestaan uskonnollista saarnaa (Joh. 20:30–31). Ongelmallista on, että emme tiedä vanhimman evankeliumin lähteistä mitään, emmekä siten myöskään tiedä, miten evankeliumilaji on käytännössä syntynyt. Lisäksi tunnetaan koko joukko apokryfisiä evankeliumeja, joiden luonne vaihtelee Jeesuksen – ja usein nimenomaan ylösnousseen Jeesuksen – ja oppilaiden dialogista (esim. Jeesuksen Kristuksen viisaus Nag Hammadin kirjastossa) lauselmakokoelmiin (esim. Tuom. ev.) ja perinteisiin kerronnallisiin evankeliumeihin (Piet. ev.). Onko tälle rönsyilevälle lajille analogiaa muussa antiikin maailmassa? Edelleen voi kysyä, onko mikään kirjallinen laji niin itsenäinen (sui generis), että se voidaan erottaa laajoista ja yleisemmistä kirjallisista kategorioista.


Evankeliumi ja antiikin elämäkerrat

Muotohistoriallisen kritiikin ja siihen kohdistetun vastakritiikin jälkeen evankeliumeja pyrittiin arvioimaan täsmällisempien rinnakkaislajien valossa. On esimerkiksi ehdotettu, että ne olisivat lähinnä aretalogiaa, jota voidaan pitää aivan tietyn tyyppisenä antiikin biografian lajina. Antiikista tunnetaan kuvauksia jumalallisina pidettyjen, ihmeitä tehneiden miesten toiminnasta. Tällä tavalla nimettyä elämäkerrallista lajia ei kuitenkaan ole olemassa. Edelleen oletettu aretaloginen laji on liian kapea kuvaamaan varhaiskristillisen uskomusmaailman kokonaisuutta. Ei ole siten ihme, että tämä erityisteoria ei saanut kannatusta. Evankeliumeja on ollut myös hankala rinnastaa aikansa juutalaiseen kirjallisuuteen, josta ei tunneta samantyyppistä kirjallisuutta. Vanhan testamentin Elia- ja Elisa-kertomukset käyvät ihmekertomusten osalta etäisistä esikuvista, mutta eivät auta evankeliumin kirjallisen lajin jäljittämisessä. Etenkin Matteuksen evankeliumissa on rabbiinisesta kirjallisuudesta tunnettua midrash-tyyppistä tekstinselitystä (esim. Matt. 1:23 ja 2:5–6), joka ei kuitenkaan auta ymmärtämään evankeliumilajin ydintä. Evankeliumit eivät myöskään ole sukua antiikin historiankirjoitukselle tai romaanikirjallisuudelle. Biografian niistä tekee ennen muuta se, että ne keskittyvät yhden historiallisen henkilön elämään, sanoihin ja tekoihin.


Evankeliumit Jeesuksen elämäkertoina

Jos evankeliumit halutaan nähdä aikansa kirjallisuuden valossa, antiikin biografia on hyväksyttävä yhteiseksi peruslajiksi, joka ymmärretään hyvin laajasti. Toisaalta rinnastusta on myös täsmennettävä, koska evankeliumit ovat aivan tietyn tyyppisiä elämäkertoja. Antiikista tunnetaan kertomuksia jumalten edesottamuksista, mutta niiden rinnalla on kerrottu myös kuolevaisista ihmisistä, jotka ovat merkittävän toimintansa vuoksi saaneet jumalallisen statuksen nousemalla elämänsä lopuksi taivaaseen. Laajasti ottaen tällaisia hahmoja ovat myös menneisyyden mytologiset hahmot, kuten egyptiläinen jumala Osiris ja kreikkalainen puolijumala Dionysos sekä juutalaisuuden piirissä Mooses, jonka taivaaseen ottamisesta puhuttiin yleisesti toisen temppelin aikana.

Jumalallistettujen kuolevaisten biografioista merkittävimpinä voidaan pitää Aleksanteri Suuren vaiheista kertovaa Aleksanteri-romaania ja uskonnollisella puolella Filostratoksen kirjoittamaa Apollonios Tyanalaisen elämäkertaa. Tällainen kirjallisuus on epäilemättä monin tavoin etäällä evankeliumeista, mutta on syytä huomata, että tavallinen kadunmies, joka kuuli evankeliumia julistettavan vaikkapa Efesoksessa, Roomassa tai jossakin muussa antiikin suurkaupungissa, näki yhteyden välittömästi. Kristillisen julistuksen peruskuulijalle Jeesus oli lähtökohdiltaan jumalallinen mies, jonka Jumala hänen ihmeellisen toimintansa, suurenmoisen opetuksensa ja ihmisten parissa kärsimisensä jälkeen otti taivaaseen. Kuten Markuksen evankeliumin tarjoama runko paljastaa, Jeesuksen ihmeteoilla on evankeliumeissa keskeinen asema. Myös Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen tunnusteot sysäävät liikkeelle kiistat Jeesuksen perimmäisestä identiteetistä sekä johtavat Jeesuksen itsensä pitkiin puheisiin. Jeesuksen ihmeellinen syntymä (Matteus ja Luukas) sekä hänen kärsimyksensä ja kuolemansa pahojen ihmisten käsissä sopivat yleisestä biografisesta kerronnasta tutulla tavalla kehystämään hänen ihmeellisiä sanojaan ja tekojaan.


Evankeliumien käyttötarkoitus

Antiikista tunnetut jumalallisten miesten elämäkerrat eivät luonnollisestikaan riitä selittämään evankeliumien syntyä. Kysymys on pikemminkin yleisesti tunnetusta kehyksestä, johon evankelistojen pyrkimykset ja heidän ensimmäisten kuulijoidensa odotukset voidaan väljästi sijoittaa. Evankeliumien taustalla on myös Bultmannin painottama omintakeinen kristillinen julistus sekä yleinen juutalainen opetus- ja kertomusperinne, johon myös Jeesus itse liittyi. Evankeliumit ovat saaneet selviä vaikutteita myös aikansa juutalaisesta apokalyptiikasta (esim. Mark. 13 parr.) – riippumatta siitä, missä määrin tällaista ainesta oli jo historiallisen Jeesuksen omassa julistuksessa. Jos evankeliumien omintakeisuutta halutaan ymmärtää kirjallisen lajin ehdoilla, niitä voisi kutsua kultillisiksi biografioiksi. Tällöin otetaan huomioon koko se yhteisöllinen elämäntodellisuus, johon ne kauttaaltaan liittyivät – ja liittyvät edelleen.

Toisaalta evankeliumeilla on yhteisön elämää vahvistavan ulottuvuutensa lisäksi myös lähetystyön ulottuvuus. Evankeliumeja käytettiin alusta alkaen monin tavoin sanoman levittämiseen ja pakanoiden käännyttämiseen. Vaikka ei ole selvää, tarkoittiko ensimmäisen evankeliumin kirjoittaja Markus avausotsikollaan ”Jeesuksen Kristuksen evankeliumin alku” (Mark. 1:1; vrt. Mark. 8:35; 10:29; 13:10; 14:9) kuvauksensa alkua vai koko Jeesuksen toimintaa, termistä euaggelion tuli viimeistään 2. vuosisadan alkupuolella yleisnimitys, jolla kuvattiin Markuksen alulle panemaan kirjallista lajia. Emme tiedä, milloin evankeliumeja alettiin kutsua termillä euaggelion. Ensimmäiset viitteet esiintyvät mahdollisesti jo Apostolien opetuksessa; Didakheen kohdissa 8.2; 11.3; 15.3–4 puhutaan ”Herran evankeliumista”, jolla saatetaan tarkoittaa kirjallista tai suullista evankeliumia. Kirjallisiin evankeliumeihin viittaa selvästi Justinos Marttyyri, joka mainitsee apostolien ”muistelmat, joita kutsutaan evankeliumeiksi” (1. Apol. 66.3).


Evankeliumien ideologinen ulottuvuus

Evankeliumin vanhimmat päällekirjoitukset eivät vielä sisällä termiä euaggelion, vaan ovat muotoa kata Markon (א ja B). Kuitenkin voidaan päätellä, että laajemmat päällekirjoitukset – tyyliin to euaggelion kata Markon – ovat peräisin jo vuoden 150 vaiheilta (vrt. Irenaeus, Adv. haer. 3.11.7). Tämän jatkumon valossa voidaan nähdä, että evankeliumeilla oli myös ideologinen ulottuvuutensa. Ne pyrkivät propagoimaan tiettyä uskonnollista ideologiaa eivätkä esimerkiksi viihdyttämään, opettamaan yleistä elämänviisautta tai kuvaamaan tiettyjä tapahtumia neutraalista näkökulmasta. Evankeliumeilla ei ollut kansallista kotimaata, vaan ne syntyivät ja elivät pienen, juutalaisuuden piirissä syntyneen uskonnollisen liikkeen todistuksena kulttiheeroksestaan ja hänen mukanaan tuomasta pelastavasta, usein myös lopunajallisesta käänteestä.


Kirjallisuutta

BURRIDGE, R.

2004

What Are the Gospels?: A Comparison with Graeco-Roman Biography. 2nd ed. Grand Rapids: Eerdmans.

MYLLYKOSKI, M.
1997

”Mikä on evankeliumi?” Toim. M. Myllykoski & A. Järvinen. Varhaiskristilliset evankeliumit. Helsinki: Yliopistopaino, 1–37.

STANTON, GRAHAM N.
1990

The Gospels and Jesus. Oxford: Oxford University Press.

TALBERT, C. H.
1977

What Is a Gospel? Philadelphia: Fortress.