Jeesuksen seuraajia

Alkukristillisyys oli juutalainen liike
Lyhennelmä; alkuteksti © Heikki Räisänen 1992.
 

Jeesus ja hänen ensimmäiset seuraajansa olivat juutalaisia , jotka noudattivat normaalia juutalaista elämäntapaa. Uusi uskonto syntyi vasta, kun juutalainen identiteetti oli kadonnut ja juutalaisesta elämäntavasta oli luovuttu. Ratkaisevaksi muodostui suhtautuminen Tooraan (Mooseksen lakiin, sitä koskevaan opetukseen ja sen käytännön sovelluksiin), erityisesti ympärileikkauksen ja ruokasäädösten osalta. Näistä oli historian kuluessa tullut juutalaisen identiteetin keskeisiä symboleita.



Jeesus-liike
Lyhennelmä; alkuteksti © Heikki Räisänen 1992.
 

Jeesuksen ympärille muodostunut liike ei romahtanut, kun Jeesus teloitettiin. Pian hänet nähtiin elossa, ja nämä kokemukset tulkittiin todistuksiksi siitä, että Jumala oli herättänyt Jeesuksen kuolleista. Tässä taas nähtiin merkki siitä, että keskeinen lopun ajan tapahtuma, kuolleiden herättäminen, oli alkamassa. Jeesuksen paluuta ja vallanottoa odotettiin innolla. Jeesus-liike oli voimakkaasti lopunajallinen liike.

Liikettä edustivat näkyvästi saarnaajat, jotka vaelsivat Jeesuksen tavoin eri puolilla Palestiinaa ja välittivät Jumalan valtakunnan sanomaa Israelille. Heitä tukevat kannattajat muodostivat pieniä yhteisöjä.

Jerusalemiin syntynyt yhteisö oli uuden lahkon tärkeä keskus. Sen jäsenet osallistuivat edelleen temppelikulttiin ja synagogajumalanpalveluksiin, mutta kokoontuivat sen ohella kodeissa omiin tilaisuuksiinsa. Yhteisön sisällä vaikutti erilaisia ryhmiä, joiden välille kehittyi jännitettä.



Hellenistit
Lyhennelmä; alkuteksti © Heikki Räisänen 1992.
 

Jeesuksen ensimmäisistä seuraajista koostuva liike ei olisi sellaisenaan voinut kehittyä maailmanuskonnoksi. Pohja
uudelle kehitykselle luotiin Jerusalemissa.

Jerusalemissa ei ollut yhtä alkuseurakuntaa vaan kaksi. Oman ryhmänsä muodostivat varhain niin sanotut hellenistit johtajinaan Stefanos ja Filippos (ks. Ap.t. 6-8). 'Hellenistit' olivat Jerusalemiin muuttaneita diasporajuutalaisia, jotka olivat Jerusalemissa liittyneet Jeesus-liikkeeseen. Heidät erotti Pietarin ja kumppanien johtamasta 'heprealaisten' ryhmästä kieli ja osaksi myös kulttuuriperintö. Heprealaiset puhuivat arameaa, hellenistit kreikkaa.

Heprealaisten ja hellenistien välillä ilmeni pian vakavaa jännistystä. Vielä tulehtuneemmaksi muodostui kristittyjen hellenistien suhde ei-kristittyihin juutalaisiin. Ristiriitojen syynä olivat hellenistien vapaa suhtautuminen Tooraanja sen puhtaussäädöksiin, kritiikki temppeliä kohtaan ja avara asenne pakanoihin. Lopulta hellenistit joutuivat pakenemaan Jerusalemista. Heprealaiset jäivät.

Osa hellenisteistä päätyi Syyrian Antiokiaan. Jotkut saarnasivat siellä ei-juutalaisille, ja Jeesus-liike sai ensimmäiset ympärileikkaamattomat miesjäsenensä. Antiokian seurakunnasta tulikin Jeesus-sanoman liberaalin tulkinnan tyyssija ja alkuaikojen Jeesus-liikkeen hellenistisen haaran merkittävin keskus.

Liikkeen karismaattiselle ilmapiirille oli luonteenomaista sosiaalisten raja-aitojen murtuminen: "Ei tässä ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei orjaa eikä vapaata, ei miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa" ( Gal. 3:28).

Teologisesti keskeistä oli Jeesuksen sanoman hengellistyminen. Juutalaiskansallisesti painottuneen historian käänteen odotuksen syrjäytti kuolemanjälkeisen paremman elämän toivo, joka koski kaikkia ihmisiä. Keskeistä oli yksilön suhde Kristukseen, joka oli vapauttanut hänet kuoleman ja pahan vallasta.

Ajatus ruumiin ylösnousemuksesta vaihtui ajatukseen sielun kuolemattomuudesta. Jeesuksen persoona alkoi saada yhä voimakkaammin jumalallisia piirteitä. Hänet rinnastettiin aikojen alussa syntyneeseen jumalalliseen Viisauteen, josta jo hellenistinen juutalaisuus puhui ikään kuin itsenäisenä persoonana (vrt. esim. Filon Aleksandrialainen).

Myös Jeesus-liikkeen entinen vihollinen Paavali Tarsolainen löysi tiensä Antiokiaan. Paavali tuli sittemmin edustamaan vielä antiokialaisiakin suurempaa vapaamielisyyttä suhteessa Tooraan. Hellenistisen kristillisyyden piirissä alkanut hengellistyminen ja yksilökeskeisyys puolestaan kehittyivät edelleen ja saavuttivan eräänlaisen huippunsa gnostilaisessa kristillisyydessä.



Paavalin merkitys kristinuskon synnyssä
 

Paavalin osuutta kristinuskon synnyssä ei ole syytä vähätellä. Jeesus ei perustanut uutta uskontoa. Hän ja hänen ensimmäiset seuraajansa vaikuttivat juutalaisuuden piirissä. Kehitys kohti uutta uskontoa alkoi vasta, kun Jeesus-liike sai jalansijaa ei-juutalaisten keskuudessa. Tässä Paavalilla oli keskeinen rooli.

Toisaalta Paavalin asema on Uudessa testamentissa korostuneempi kuin se oli hänen eläessään. Paavalin kirjeet ovat ainoat ensimmäiseltä kristilliseltä sukupolvelta säilyneet lähteet. Apostolien tekojen jälkimmäisen puoliskon nimi voisi olla "Paavali seikkailee". Paavalin oppilaiden kirjoittamissa Pastoraalikirjeissä annetaan ohjeita Paavalin suulla ja Paavalin arvovaltaan vedoten.

Alunperin Paavalin merkitys ja arvovalta oli kuitenkin kaikkea muuta kuin kiistaton. Hänellä oli runsaasti vastustajia, ja hänen edustamansa kristillisyyden muoto oli vain yksi suuntaus varhaisen kristillisyyden kentässä.

"Paavalilainen kristillisyys" ei ollut Paavalin oma luomus. Kirjeissään Paavali ankkuroi Kristus-kuvansa lausumiin, jotka hän on saanut perimätiedosta. Ne ovat peräisin kristityiltä, jotka ovat tulkinneet Jeesuksen merkitystä hellenistisestä juutalaisuudesta tuttujen käsitteiden avulla. Hellenistijuutalaisuus samasti Mooseksen lain jumalallisen Viisauden (Sofian) hahmoon. Tämän myytin kristillisessä versiossa Jeesus ja jumalallinen Viisaus samastettiin edelleen toisiinsa. Jeesuksen persoona ja opetus ottivat juutalaisen lain paikan.



Paavalin lähtökohdat ja tausta
 

Paavalin lähtökohdista ja taustasta kertovat hänen omat kirjeensä ja evankelista Luukkaankirjoittama Apostolien teot. Kirjeissään Paavali mainitsee olleensa fariseusten liikkeen jäsen ja saaneensa perinteisen juutalaisen kasvatuksen (Fil. 3:5-6; vrt. 2. Kor. 11:22; Room. 11:1, Gal. 1:14; 2:15 ). Samalla kertaa hänen lähtökohtansa olivat kuitenkin syvällä kreikkalaisessa kulttuurissa. Hän oli kotoisin kreikankielisestä ympäristöstä ja saanut kreikkalaisen koulutuksen. Tästä kielii se, miten hyvin hän hallitsee aikansa populaarifilosofian ja puhetaidon.

Apostolien teot kertoo, että Paavalin juutalainen nimi oli Saul ja että hän oli kotoisin Vähän Aasian Tarsosta. Tarso oli kultivoitunut kauppakeskus Syyriasta Anatoliaan johtavan kauppatien varrella. Lisäksi Apostolien teot mainitsee Paavalin olleen Rooman kansalainen ja viettäneen nuoruutensa kuuluisan rabbi Gamalielin oppilaana Jerusalemissa. Nämä tiedot sopivat osaksi kuvaa, joka Paavalista piirtyy hänen omien kirjeidensä valossa. Toisaalta mikään Paavalin kirjeissä ei niitä vahvista. Siksi niitä on pidettävä mahdollisina mutta ei varmoina.

Sekä Paavalin kirjeistä että Apostolien teoista ilmenee, että Paavali oli alunperin alkuseurakunnan vihollinen. Kirjeissään hän toteaa vainonneensa Jeesus-liikettä (ks. esim. Gal. 1:13). Sittemmin Paavalin elämässä tapahtui täyskäännös, kun hän näki näyn, jonka hän tulkitsi (1) ylösnousseen ilmestykseksi, mikä teki hänestä täysivaltaisen Kristuksen lähettilään eli apostolin, ja (2) kehotukseksi viedä kristillinen pelastussanoma ei-juutalaisten keskuuteen. Tämä tapahtui Syyriassa, lähellä Damaskon kaupunkia, noin vuonna 35.

Paavali omisti kutsumukselleen koko elämänsä. Neljännesvuosisadan ajan hän matkusti ympäri itäisen Välimeren ympäristöä, perusti useita seurakuntia ja piti niihin yhteyttä kirjeiden välityksellä. Työllään hän hankki itselleen paitsi tukijoita myös vastustajia.



Paavalin vastustajat
 

Paavali oli koko elinaikansa kiistelty henkilö, joka purjehti ristiriitatilanteesta toiseen. Hänen kirjeensä ovat täynnä polemiikkia vastustajia kohtaan. Yhä uudelleen ja uudelleen hän joutui puolustamaan työnäkyään ja asemaansa apostolina.

Paavalin lähtökohdat eivät olleet parhaat mahdolliset. Toisin kuin Jerusalemin seurakuntajohtajat Pietari, Jaakob ja Johannes, hän ei ollut tuntenut Jeesusta tämän eläessä. Hän oli liittynyt Jeesuksen seuraajien liikkeeseen ulkopuolisena, vieläpä entisenä vihollisena ja vastustajana. Hänen toimintansa valtuutus lepäsi pelkästään hänen saamansa ilmestyksen varassa, jossa ylösnoussut Jeesus oli kutsunut hänet viemään evankeliumia pakanoiden keskuuteen.

Paavalin kiivaimmat vastustajat edustivat alkukirkon vanhoillista siipeä. Heille Mooseksen laki oli yhä elämän kulmakivi, ja he halusivat, että sen säädöksistä kuten ympärileikkauksesta, ruokatavoista ja rituaalisen puhtauden vaatimuksista pidettäisiin kiinni myös ei-juutalaisten kristittyjen keskuudessa. Tätä Paavali vastusti, syistä jotka olivat osin käytännöllisiä mutta ennen kaikkea periatteellisia.

Käytännön syy oli se, että monet pakanat, jotka muuten olivat avoimia Paavalin julistukselle, vieroksuivat juutalaisia tapoja, etenkin ympärileikkausta. Tästä oli vaarassa tulla este Paavalin työn etenemiselle. Periaatteellinen syy oli se, että Paavali itse oli tehnyt elämässään täyskäännöksen kokonaan laille omistautuneesta ihmisestä kokonaan Kristukselle omistautuneeksi ihmiseksi. Tätä täyskäännöstä ei helpolla peruutettu.

Vastakkain oli kaksi erilaista tapaa ymmärtää juutalaisten pyhien kirjoitusten merkitys. Niille juutalaiskristityille, jotka korostivat lain noudattamisen tärkeyttä, Raamattu oli Jumalalta saatu elämän pyhittämisen väline. Se kertoi, miten Jumalan kansan tuli elää, sen elämä olisi turvallista, hyvää ja siunattua. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna ajatus Jumalan tahdon mukaisesta elämästä lain ulkopuolella oli sisäisesti ristiriitainen. Paavalille Raamattu taas oli ennen kaikkea kokoelma Jumalan antamia lupauksia, jotka olivat alkaneet täyttyä Jeesuksen ylösnousemuksen myötä. Näiden lupausten piiriin kuului jokainen, joka otti evankeliumin sanoman vastaan, riippumatta siitä, oliko ympärileikattu ja elikö lain säädösten mukaan vaiko ei.

Näitä vastakkaisia kantoja yritettiin sovitella niin sanotussa Apostolien kokouksessa.



Apostolien kokous
 

Niin sanottu Apostolien kokous pidettiin Jerusalemissa todennäköisesti vuonna 48. Luotettavin lähde tästä kokouksesta on Paavalin selonteko sen tapahtumista Gal. 2:1-10. Kokouksesta kerrotaan myös Apostolien tekojen luvussa 15 -- mutta paljon sopuisampaan sävyyn.

Apostolien kokouksessa kohtasivat kahden erityyppisen kristillisyyden edustajat. Toisena osapuolena olivat Palestiinan arameankieliset, Mooseksen laille uskolliset juutalaiskristityt. He eivät ainakaan aluksi tehneet aktiivista pakanalähetystä vaan odottivat Jeesuksen paluuta Jerusalemissa, Siionin vuorella. Heidän hengellinen ja poliittinen keskuksensa oli Jerusalem ja heidän piirissään arvostettuja johtajia niin sanotut 'Jerusalemin pylväät' (Gal. 2:9) eli Jaakob, Pietari ja Johannes. Juuri näitä arvohenkilöitä kokouksen toinen osapuoli saapui tapaamaan.

Mainittu toinen osapuoli edusti hellenistisiä kristittyjä, joiden keskuksena oli Syyrian Antiokia. Heidän yhteisönsä koostui pääasiassa ympärileikkaamattomista pakanakristityistä. He eivät katsoneet Mooseksen lain käskyjen sitovan kristittyjä. Heidän piirissään puhuttiin kreikkaa ja tehtiin uutterasti lähetystyötä, joka ulottui laajalle kreikankieliseen maailmaan. Tämän yhteisön edustajina toimivat kokouksessa Paavali ja Barnabas. Lisäksi Paavali mainitsee ottaneensa mukaansa myös seurakuntalaisensa Tiituksen. Paavali ja Barnabas olivat syntyperältään juutalaisia mutta Tiitus ei.

Aloite kokoukseen oli tullut antiokialaiselta osapuolelta. Jotkut juutalaiskristityt olivat ryhtyneet opettamaan pakanakristityille, että näiden oli annettava ympärileikkauttaa itsensä ja muutenkin taivuttava Mooseksen lain määräyksiin. Tällainen toiminta oli aiheuttanut levottomuuksia hellenistisissä seurakunnissa ja vaikeuttanut antiokialaisten tekemää lähetystyötä. Nyt antiokialaiset toivoivat saavansa tilanteen kerralla selväksi 'Jerusalemin pylväiden' kanssa, koska nämä edustivat heidän vastustajilleen ylintä auktoriteettia.

Antiokialaiset onnistuivat tavoitteessaan: Pietari, Johannes ja Jaakob tunnustivat hellenististen seurakuntien riippumattoman aseman ja oikeuden päättää itse suhtautumisestaan lakiin. Kysymys oli kahden tasa-arvoisen lähetystehtävän välisestä työnjaosta; kuten Paavali asian ilmaisee,

Paavali ja Barnabas puolestaan lupasivat osoittaa lojaalisuutta jerusalemilaisia kohtaan muistamalla heidät seurakuntiensa esirukouksissa ja keräämällä heille keskuudestaan rahallista avustusta. Tämän keräyksen järjestämisestä tuli sittemmin Paavalin lähetystyön keskeinen osa.

Apostolien kokouksen päätösasiakirjaa pidettiin onnistuneena. Tästä huolimatta se ei onnistunut ehkäisemään konflikteja. Hyvin merkittävä konflikti sattui Antiokiassa pian Apostolien kokouksen jälkeen.



Antiokian konflikti
 

Vuonna 48 pidetyssä niin sanotussa Apostolien kokouksessa pyrittiin ehkäisemään konflikteja juutalaiskristittyjen ja hellenistikristittyjen välillä. Tässä ei kuitenkaan aivan onnistuttu.

Eräs merkittävä konflikti sattui pian Apostolien kokouksen jälkeen, kun apostoli Pietari saapui Jerusalemista vierailulle Syyrian Antiokiaan. Vierailunsa aluksi hän otti osaa yhteisiin aterioihin pakanakristittyjen kanssa. Näin hän osoitti Apostolien kokouksen hengen mukaista vapaamielistä suhtautumista Mooseksen lain puhtaussäädöksiin. Mutta, kuten apostoli Paavali asian ilmaisee,

"kun sinne oli tullut Jaakobin luota muutamia miehiä, hän (Pietari) jäi pois ja eristäytyi kääntyneistä, koska pelkäsi niitä, jotka vaativat ympärileikkausta. Samalla tavoin alkoivat teeskennellä myös muut juutalaiset, ja jopa Barnabas seurasi heidän esimerkkiään." (Gal. 2:11-13.)
Saattaa olla , että Barnabas ja Pietari pyrkivät ainoastaan olemaan joustavia ja tekemään sovittelevia eleitä kahteen suuntaan. Apostolien kokouksessa oli sovittu vain siitä, ettei pakanakristittyjä vaadita noudattamaan lakia. Kukaan ei ollut kieltänyt juutalaiskristittyjä pysymästä lain säädösten piirissä, jos he pitivät tätä tarpeellisena. Paavalin mielestä tällainen käytös oli kuitenkin merkki petoksesta: se osoitti, ettei pakanakristittyjä pidetty ilman ehtoja saman uskonyhteisön jäseninä. Tämä oli loukkaus, ja Paavali maksoi takaisin samalla mitalla: hän hyökkäsi Pietaria vastaan julkisesti ja kavalsi - sinänsä varsin tahdittomasti - tämän yhteisateriat pakanoiden kanssa niille, joilta Pietari oli pyrkinyt ne salaamaan: Antiokiassa Paavali jäi ilmeisesti lopulta tappiolle (toisenlaisen tuloksen hän olisi luultavasti tehnyt tiedoksi galatalaisille seurakuntalaisilleen). Joka tapauksessa hänen yhteistyönsä Barnabaksen kanssa päättyi. Hän lähti Antiokiasta ja alkoi tehdä lähetystyötä muualla. Samalla hänen suhteensa lakiin radikalisoitui entisestään. Hän alkoi ajatella, että lakia noudattavat kristityt itseasiassa torjuivat Kristuksen, jossa laki oli käynyt toteen aivan uudella tavalla. Laista oli tullut kirous, uuden hengellisen elämän este.



Gnostilainen kristinusko
 

Jeesus-liikkeen sanomasta syntyi myös sellaisia uudelleentulkintoja, jotka liikkeen pääuoma torjui kokonaan. Näistä merkittävin oli gnostilainen kristinusko.

Gnostilaisuus oli filosofis-uskonnollinen maailmankatsomus, joka omaksui vaikutteita juutalaisuudesta , hellenistisestä kulttuurista ja kristinuskosta. Se syntyi ensimmäisellä vuosisadalla kristillisten seurakuntien ulkopuolella, mutta ulotti pian vaikutuksensa kirkkoon. Toisella vuosisadalla se kilpaili kristillisyyden pääuoman kanssa kristinuskon oikean tulkitsijan asemasta.

Gnostikot korostivat hengellisen ja aineellisen maailman vastakkaisuutta ja pelastavan tiedon (kreikk. gnosis) merkitystä. Gnostilaisten kristinuskontulkintojen mukaan Jeesus toi ihmisille tiedon ihmiskunnan jumalallisesta alkuperästä.

Vuonna 1945 löydettiin Egyptistä, Nag Hammadin kylästä kerralla laaja kokoelma gnostilaista kirjallisuutta, muun muassa Tuomaan evankeliumin kokonainen koptinkielinen käännös. Uuden lähdekokoelman valossa gnostilaisuus näyttää olevan monimuotoisempi ilmiö kuin aiemmin on ajateltu.

Aiheesta enemmän ks.



Nag Hammadin tekstilöytö
Lyhennelmä; alkuteksti © Risto Uro/Kirjapaja 1997.
 

Vuonna 1945 kolme egyptiläistä maanviljelijää löysi Nag Hammadin kylän läheltä sinetöidyn ruukun, johon sisältyi yksi tämän vuosisadan merkittävimmistä varhaiskristillisyyttä valaisevista tekstilöydöistä. Kyse oli 50 koptinkielisestä kirjoituksesta, jotka tarjosivat tutkijoille uutta tietoa gnostilaisten ryhmien ajattelusta ja elämästä.

Nag Hammadin suurin sensaatio oli kokonainen koptinkielinen käännös Tuomaan evankeliumista, josta tunnettiin aiemmin pelkkiä lyhyitä katkelmia. Kysymyksessä on alunperin kreikaksi kirjoitettu laaja Jeesuksen sanojen kokoelma.

Tuomaan evankeliumi julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1959. Jotkut tutkijat uskovat että se sisältää Uuden testamentin evankeliumeista riippumatonta tietoa Jeesuksesta. Toiset taas pitävät sitä UT:n evankeliumien myöhempänä gnostilaisena tulkintana.

Aiheesta enemmän ks.




tämän sivun alkuun/ aloitussivulle / aakkosellinen aiheluettelo