Jeesuksen ajan juutalaisuus

Juutalaisuus oli monimuotoinen ilmiö
 

Kristinuskon piirissä Jeesuksen ajan juutalaisuutta on usein pidetty ulkokohtaisena lakiuskontona, jolle Jeesuksen ja varhaisten kristittyjen sanoma muodostivat täydellisen vastakohdan. Tällainen kuva on kuitenkin osoittautunut räikeäksi karikatyyriksi.

Nykyisin Jeesuksen toiminta nähdään pikemminkin juutalaisuuden sisäisenä kuin sille vastakkaisena ilmiönä. Samalla on alettu ymmärtää, miten monimuotoinen ja vielä kehittymässä oleva ilmiö ensimmäisen vuosisadan juutalaisuus oli.

Ajanlaskun alun juutalaisuus oli jakautunut useisiin eri ryhmiin, joilla kullakin oli oma näkemyksensä oikeasta juutalaisesta elämäntavasta. Toisaalta tietyt perusvakaumukset olivat kaikille yhteisiä.



Juutalaisuuden perusvakaumukset
 

Vaikka ajanlaskun alun juutalaisuus käsitti useita erilaisia ryhmiä , tietyt perusvakaumukset olivat kaikille yhteisiä: usko yhteen Jumalaan, usko liittoon, jonka Jumala oli solminut kansansa Israelin kanssa, ja usko tämän liiton peruskirjaan, Jumalan lakiin eli Tooraan.

Jumalan ja Israelin välinen liitto käsitti velvollisuuksia ja sitoumuksia, jotka koskivat molempia sopimuspuolia. Jumala sitoutui kohtelemaan Israelia sen erityisaseman mukaisesti, omana kansanaan, ja opettamaan sille hyvän ja siunauksellisen elämän lähtökohdat. Israel sitoutui olemaan kuuliainen Jumalalleen ja elämään Jumalan kansalle sopivaa elämää. Nämä lähtökohdat löytyivät Toorasta eli Mooseksen laista, sitä koskevasta opetuksesta ja sen käytännön sovelluksista. Toora sisälsi myös ohjeet rikkomusten sovittamisesta niin, että liitto pysyisi voimassa niistä huolimatta.

On tärkeää huomata, että juutalaisuudessa laki ei ole pelastustie. Pelastus - Jumalan valinta - perustuu yksinomaan Jumalan armoon.



Juutalaiset ryhmittymät
 

Ajanlaskun alun juutalaisuus oli jakaantunut moniin eri ryhmittymiin. Näitä olivat fariseukset, saddukeukset, essealaiset, selootit - ja Jeesus-liike.

Keskinäisistä eroista huolimatta ryhmiä yhdistivät tietyt perusvakaumukset .



Fariseukset
 

Uuden testamentin evankeliumeissa fariseukset esiintyvät usein Jeesuksen vaikutusvaltaisina arkkivihollisina. Väsymättä he valvovat, miten juutalainen kansa noudattaa puhtaus- ja pyhyyssäädöksiä. Tämän myötä sanasta 'fariseus' on arkikielessä tullut tekopyhän ihmisen synonyymi.

Tällainen kuva fariseuksista on kuitenkin yksioikoinen. Tosiasiassa fariseukset olivat vain yksi juutalaisuuden ryhmittymä monien joukossa - maallikkoliike, joka korosti Tooran(Mooseksen lain ja sen tulkinnan) ja erityisesti sen puhtaussäädösten tärkeyttä arkielämän pyhittämisessä.

Fariseuksia oli myös monenlaisia. Jotkut heistä vaikuttavat olleen ajatuksineen suhteellisen lähellä Jeesusta. Jeesuksen opetusta muistuttavia lausumia löytyy esimerkiksi rabbi Hillelin lausumista, ja Hillel vaikutti nimenomaan fariseusten piirissä. Fariseusten parista oli lähtöisin myös apostoli Paavali.

Fariseusten mielestä pyhyys ei kuulunut vain papeille ja temppeliin. Puhtaussäädöksiä noudattamalla jokainen Jumalan kansan jäsen saattoi päästä osalliseksi Jumalan pyhyydestä. Kirjoitetun lain tulkinnassa fariseuksilla oli apunaan ns. 'suullinen laki', so. lain selityksistä koostunut suullinen perimätieto, jonka ajateltiin juontavan juurensa aina Moosekseen saakka.

Ristiriidat fariseusten ja Jeesuksen seuraajien välillä kärjistyivät Jeesuksen kuoleman jälkeen, kun Jeesus-liike alkoi hyväksyä jäsenikseen myös pakanoita eikä edellyttänyt näiltä ympärileikkausta eikä puhtaussäädösten noudattamista. Nämä kiistat heijastuvat siihen, miten fariseuksia kuvataan Uudessa testamentissa.



Saddukeukset
 

Saddukeusten ryhmästä on säilynyt vain niukasti tietoa, eikä mikään siitä ole puolueetonta; useimmiten tiedot ovat peräisin heidän vastustajiltaan. Perinteisen käsityksen mukaan saddukeukset olivat hellenisoitunutta juutalaista yläluokkaa, joka tuki vakaita oloja ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja jonka uskonnollisuus oli järkevää ja tämänpuoleisesti suuntautunutta. Saddukeukset eivät esimerkiksi uskoneet kuolemanjälkeiseen elämään.

Saddukeusten nimen uskotaan juontuvan kuningas Daavidin ylipappina palvelleen pappi Sadokin suvusta. Kaikki saddukeukset eivät kuitenkaan olleet pappeja, vaan joukossa oli muutakin ylhäisöä. Toisaalta yläluokasta ilmeisesti vain pieni osa kuului saddukeuksiin.



Essealaiset
 

Essealaisten ryhmää ei mainita Uudessa testamentissa; heitä koskevat tiedot ovat peräisin muista lähteistä. Vuodesta 1947 lähtien on Kuolleenmeren pohjoisrannalta Qumranista tehty teksti- ja arkeologisia löytöjä joiden uskotaan olevan peräisin paikkaa asuttaneelta essealaisryhmältä.

Essealaiset olivat maailmasta eristäytyvä protestiliike, joka katsoi, että Jerusalemin temppelin ylipappi oli valittu väärin perustein, mikä teki koko temppelikultin pätemättömäksi. Myös essealaisten käyttämä kalenteri ja heidän tapansa tulkita ja noudattaa Mooseksen lakia poikkesivat muusta juutalaisuudesta.

Qumranin essealaisyhteisö mielsi itsensä ainoaksi oikeaksi Israeliksi, "valon lapsiksi" erotukseksi "pimeyden lapsista" ja heidän turmeltuneesta uskonnonharjoituksestaan. Yhteisön jäsenet viettivät kurinalaista, sääntöjen ja tiukan arvojärjestyksen määräämää elämää. Samalla he - monien muiden aikalaistensa tavoin - odottivat, että Jumala pian puuttuisi ratkaisevalla tavalla historian kulkuun.



Qumranin löydöt
Lyhennelmä; alkuteksti © Sarianna Metso/Yliopistopaino 1997.
 

Qumranin löydöt Kuolleen meren luoteispäässä tehtiin vuosina 1947-56. Yhdestätoista autiomaaluolasta löytyi Vanhan testamentin käsikirjoituksia, muita uskonnollisia tekstejä sekä Qumranissa eläneen uskonnollisen ryhmän omia kirjoituksia: yhteisön sääntöjä, jumalanpalvelustekstejä ja opillista aineistoa. Nahka- ja papyruskääröihin kirjoitetut tekstit ovat heprean-, aramean- ja kreikankielisiä. Osa käsikirjoituksista oli pakattu huolellisesti saviruukkuihin, enimmät olivat kuitenkin paljaana luolien pohjalla alttiina kosteudelle ja madoille.

Luolien lähistöltä kaivettiin esiin rauniot noin 100 x 80 metriä kattavasta rakennusryhmästä, jonka ensimmäiset osat oli rakennettu noin vuonna 150 eKr. Päärakennuksessa oli kokoontumis- ja työtilat sekä kivistä tehty kaksikerroksinen torni. Ylhäältä vuorilta rakennuksiin johdettu vesi varastoitiin laajoihin sadevesisäiliöihin ja altaisiin. Joitakin altaita oli käytetty rituaalisiin peseytymisiin. Alueelta löytyi myös laaja, yli tuhat hautaa käsittävä hautausmaa. Käsikirjoitukset oli piilotettu luoliin ilmeisesti roomalaisten sotilaiden pelossa. Rooman armeija tuhosi asutuksen vuonna 68 jKr.

Vanhimmat Qumranista löytyneet käsikirjoitukset ovat kolmannelta vuosisadalta eKr. peräisin olevia katkelmia Vanhan testamentin käsikirjoituskopioista. Suurin osa käsikirjoituksista ajoittuu kuitenkin kahdelle ajanlaskun taitetta edeltäneelle ja ensimmäiselle sitä seuranneelle vuosisadalle eli aikaan, jolloin kääröjä kirjoittanut ja kopioinut ryhmä Qumrania asutti.

Löydettyjen tekstien lukumäärä nousee yli kahdensadan. Monet kääröistä ovat kuitenkin niin pahoin tuhoutuneita, että jäljellä on vain hajanaisia katkelmia.

Kuolleen meren kirjakääröjä esittelevään näyttelyyn voit tutustua osoitteessa http://metalab.unc.edu/expo/deadsea.scrolls.exhibit/intro.html



Selootit
 

Selootti (kreikk. zelotes, 'kiivailija') oli yleisnimitys henkilöstä, joka kiivaili jonkin asian, erityisesti edustamansa uskonnollisen ryhmän puolesta. Myös Jeesuksen kahdentoista oppilaan joukossa oli muuan Simon, jolla oli tämä lisänimi.

Myöhemmin nimi selootit tuli merkitsemään myös kapinajärjestöä, joka kannatti aseellista vastarintaa Rooman valtaa vastaan. Yhtenäinen, tunnistettava puolue tästä ryhmästä tuli kuitenkin vasta aivan juutalaissodan alla.



Juutalainen diaspora
 

Diaspora merkitsee 'hajaannusta'. Termiä käytetään Palestiinan ulkopuolella asuvista juutalaisyhteisöistä.

Ajanlaskun alussa juutalaisia asui joka puolella Rooman valtakuntaa ja idässä valtakunnan rajojen ulkopuolella. Heitä oli niin maaseudulla kuin kaupungeissakin, ja he edustivat kaikkia sosiaaliluokkia ja ammatteja. Heidän tapansa tunnettiin kaikkialla, joskaan niihin ei aina suhtauduttu suopeasti. Toisaalta heidän tiukka yksijumalisuutensa ja korkeat moraaliset ihanteensa viehättivät monia, ja heillä oli usein vaikutusvaltaisiakin suojelijoita.

Toisinaan ei-juutalaisia liittyi juutalaisyhteisön jäseniksi. Täysjäseniksi kääntyneitä kutsuttiin proselyyteiksi. Liittymistä edelsi rituaalinen puhdistautuminen (kaste) ja miespuolistenproselyyttien kohdalla ympärileikkaus. Samalla tulokkaat sitoutuivat noudattamaan Tooran määräyksiä. Tämä oli paljon vaadittu, ja proselyyttien määrä pysyikin suhteellisen pienenä.

"Jumalaapelkääviksi"kutsuttiin ei-juutalaisia, jotka tyytyivät proselyytiksi tulon sijasta noudattamaan juutalaista elämäntapaa ja osallistumaan juutalaisyhteisön elämään siinä määrin kuin se oli heille mahdoillista. Tämä ryhmä tuli sittemmin olemaan otollista maaperää varhaiskristilliselle lähetystyölle.

Myös diasporajuutalaiset kokoontuivat synagogissa, joiden koko ja rakennustapa riippuivat yhteisön voimavaroista. Suurissa kaupungeissa niitä saattoi olla useampia. Synagogan esimies oli yhteisön henkinen johtaja ja ylin opettaja. Maallisista asioista huolehti vanhimpien neuvosto, sihteeri toimi kirjanpitäjänä ja kirjeenvaihtajana. Synagogapalvelija vastasi kiinteistönhoidosta ja järjestyksenpidosta ja johti tarvittaessa rukouksia.

Jumalanpalvelusten ohella synagogassa pidettiin toorakoulua. Synagoga toimi myös yhteisön kokoustilana ja paikkana, missä esimerkiksi eri ammattikuntien edustajat saattoivat tavata toisiaan.



Puhtaus- ja pyhyyssäädökset
 

Puhtautta ja pyhyyttä koskevia sääntöjä tavataan monissa kulttuureissa eri puolilla maailmaa. Termit 'puhdas' ja 'epäpuhdas' eivät tällöin viittaa siisteyteen ja likaantumiseen sanojen nykyaikaisessa merkityksessä. Pikemminkin kysymys on siitä, millaiset toiminnot, aineet, asiat, esineet ja tilat halutaan rajata yhteisön elämän ulkopuolelle.

Varhaisjuutalaisuuden piirissä suhtautuminen Tooran eli Mooseksen lain sisältämiin puhtaus- ja pyhyyssäädöksiin vaihteli: diasporassa oltiin vapaamielisempiä kuin Palestiinassa, fariseusten ja essealaisten parissa tiukempia kuin näiden ryhmien ulkopuolella. Joka tapauksessa puhtaussäädösten merkitys näyttää kasvaneen ajanlaskun alkua lähestyttäessä.

Tooran mukaan ihmisestä tuli epäpuhdas, jos hän kosketti jotakin epäpuhdasta. Niin kauan kuin hän oli epäpuhdas, hän ei saanut olla kosketuksissa puhtaiden ihmisten tai esineiden kanssa. Joissakin tapauksissa epäpuhtaus katosi itsestään tietyn määräajan kuluessa; toisinaan puhtaaksi tuleminen edellytti lisäksi uhritoimitusta ja/tai rituaalista peseytymistä. Tyypillisiä epäpuhtauden lähteitä olivat ruumiin eritteet, kuollut ruumis, epäpuhtaat eläimet sekä väärin valmistettu ruoka.

Myös pyhyys perustui koskemattomuuteen. Jos pyhä ja epäpuhdas kohtasivat, jompikumpi lakkasi olemasta: pyhä muuttui epäpyhäksi tai tuhosi likaisen. Siksi pyhä oli erotettava epäpuhtaudelle alttiista arkielämän piiristä omaksi alueekseen. Tämä saattoi tapahtua usealla eri tavalla.

Pyhyyden turvana saattoi olla aikaraja: juhlapäivät, kuten sapatti ja vuotuiset juhlat pyhitettiin sulkemalla arkiset toiminnot, kuten työnteko, niiden ulkopuolelle. Tämä teki mahdolliseksi pyhyyttä vaativien toimitusten suorittamisen näinä ajankohtina.

Raja saattoi kulkea tilassa. Pyhintä oli lukuisten sisäkkäisten rajojen sydämessä: Israel on pyhä maa, jonka pyhin paikka on Jerusalem, jonka pyhin paikka on Siionin vuori, jonka pyhin paikka on temppeli, jonka pyhin paikka on kaikkein pyhin.

Edelleen raja saattoi kulkea ihmisten välillä. Israel oli pyhä kansa, jonka erotti pakanoista se, että Israel noudatti Jumalan lakia. Tämän kuuliaisuuden konkreettisia ilmenemismuotoja olivat miesten ympärileikkaus, ruokailua koskevat säännöt ja sapatin vietto. Pappien pyhyys oli tavallisen kansan pyhyyttä suurempaa. Eräs fariseusten ryhmälle ominainen piirre oli, että he pyrkivät noudattamaan myös pappeja koskevia puhtaussäännöksiä.

Yleensä puhtaus- ja pyhyyssäännöksillä on taipumus vahvistua silloin, kun yhteisön minuus on uhattuna. Rajat muistuttavat yhteisön jäsenille, keitä he ovat. Samasta syystä puhtaus- ja pyhyyssäännökset näyttelivät tärkeää osaa, kun kristinusko erkaantui juutalaisuudesta. Kun juutalaisuuden keskeisiä ulkoisia tunnusmerkkejä ei enää pidetty yhteisön jäsenyyden edellytyksenä, oli siirrytty juutalaisuuden ulkopuolelle. Kristinuskosta oli tullut itsenäinen liike.



Temppeli
 

Temppeli oli juutalaisen kansan merkittävin symboli, elämän keskus, jossa kansallinen, kulttuurinen, uskonnollinen ja poliittinen sulautuivat yhdeksi.

Herodeksen temppelissä oli uloimpana niin sanottu pakanoiden esipiha. Sen sisäpuolella oli muurin erottama temppelialue, jonne oli muilta kuin juutalaisilta pääsy kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Varsinaisen temppelialueen uloin osa oli naisten esipiha, seuraava miesten. Sitä pidemmälle, uhrialttarin luokse, saivat mennä ainoastaan papit. Tällä alttarilla suoritettiin päivittäiset eläinuhrit.

Temppelin sisempi esihuone oli nimeltään pyhä. Siellä oli seitsenhaarainen kynttilänjalka, pöytä uhrileiville ja alttari. Pyhän erotti kaikkeinpyhimmästäverho, jonka sisäpuolelle ylipappi sai mennä kerran vuodessa, suurena sovituspäivänä, uhraamaan koko kansan puolesta.

Temppelin uloimmalla esipihalla oli kauppiaita, joilta kauempaa tulleet pyhiinvaeltajat saattoivat ostaa uhrieläimiä. Rahanvaihtajat vaihtoivat ulkomaisen valuutan hopeasekeleihin, joilla maksettiin temppelivero ja uhrieläimen hinta.

Temppelialueeseen kuului myös Antonian linnoitus, yksi Herodeksen palatseista, joka sijaitsi alueen luoteiskulmassa. Linnoituksesta käsin voitiin valvoa järjestystä temppelissä varsinkin pääsiäisen aikana. Pontius Pilatus lienee tuominnut Jeesuksen ristiinnaulittavaksi juuri Antonian linnoituksessa.



Temppeliuhrit
Lyhennelmä; alkuteksti © Tuomas Rasimus 1998.
 

Papit uhrasivat temppelissä päivittäin lukuisia uhreja, sillä Mooseksen laki velvoitti juutalaisia puhdistautumaan ja sovittamaan syntinsä uhraamalla. Lisäksi uhrattiin mm. kiitosuhreja. Uhri saattoi olla vaikkapa lammas tai kyyhkynen, jauhoja ja viiniä uhrattiin myös. Yksityisten ihmisten tuomien uhrien lisäksi temppelissä uhrattiin joka päivä myös yhteisiä uhreja.

Polttouhriksi nimitettiin uhria, joka poltettiin alttarin tulessa kokonaan (veri ja vuota tosin oli poistettu ennen polttamista). Koska uhrieläimen tuli olla virheetön, oli kätevintä ostaa se temppelistä. Kaukaa tuleva pyhiinvaeltaja otti nimittäin melkoisen riskin tuodessaan uhrieläimen mukanaan, sillä se saattoi loukata itsensä matkan rasituksissa eikä enää kelvannut uhrattavaksi.



Synagoga
 

Niin kylissä kuin kaupungeissakin juutalaiset kokoontuivat jumalanpalvelusta varten synagogaan, jossa hoidettiin myös muita yhteisön asioita. Synagogan piirissä toteutettiin muun muassa oikeudenkäynnit, opetus, köyhäinhoito ja muualta saapuneiden juutalaisten majoittaminen. Synagogissa julistivat sanomaansa myös ensimmäiset kristityt, ja synagogan toiminta tarjosi mallin ensimmäisille kristillisille yhteisöille.



tämän sivun alkuun / aloitussivulle / aakkosellinen aiheluettelo