Jussi Niemelä:

PERUSTEET

USKONTOTIEDE
1. Uskontotiede - laaja tutkimuskenttä
2. Tieteellisen tiedon luonne
    Lisätieto 1: Tieteellisen tiedon erityispiirteet
    Lisätieto 2: Tieteellinen teoria
3. Kulttuuri- ja ihmistieet
    3.1. Reduktionismi
    3.2. Selittäminen ja "ymmärtäminen"
    3.3. Tutkimusprosessi
    3.4. Esimerkki kulttuuritieteellisestä tutkimuksesta
    Lisätieto 3: Kulttuurirelativismi
4. Uskontotieteen sudenkuopat

USKONNON MÄÄRITTELYKYSYMYS
1.
Tieteellisen määrittelyn teoriaa
2. Uskonnon määritelmä
    2.1. Uskonnon määrittely yliluonnollisen kautta
    2.2. Uskonnon määrittely pyhä/profaani -erottelun kautta
    2.3. Uskonnon määrittely "perimmäisen huolenaiheen" kautta
3. Lopuksi
    Lisätietopaketti: Filosofinen näkemys uskonnon määrittelyyn

Johdanto

Oppimateriaalin ensimmäinen osio "Perusteita" käsittelee uskontotiedettä tieteenalana sekä uskonnon määrittelykysymystä. Keskeisiä kysymyksiä ensimmäisessä osiossa ovat: Mitä on tiede? Miten tehdään tieteellistä tutkimusta kulttuurista ja ihmisestä? Mikä on 'ymmärtämisen' ja 'selittämisen' ero? Mitä erityisongelmia liittyy uskonnon tieteelliseen tutkimukseen? Mitä on "uskonto?

Uskontotiede

1. Uskontotiede - laaja tutkimuskenttä

Uskontotiede on humanistinen ala. Aihepiirinsä ja lähestymistapansa puolesta sillä on hyvin vähän yhteistä muiden teologisten oppiaineiden kanssa. Uskontotieteen tutkimuskohde on merkittävällä tavalla erilainen, kuin teologian. Esimerkiksi eksegetiikalla on selkeä tutkimuskohde, kristinuskon pyhät kirjat ja selkeä tekstintutkimuksen menetelmä, jota sovelletaan yhtä lailla kaikkiin antiikin teksteihin. Kirkkohistoria käyttää samaa historiallista menetelmää, kuin mikä hyvänsä historiallinen tutkimus, se on vain keskittynyt kristillisen kirkon ja tradition historian tutkimukseen.

Uskontotiede ei tutki erityisesti kristinuskoa. Kristinusko ja sen piirissä esiintyvät uskonnolliset ilmiöt ovat tutkimuksen kohteina samalla tavalla, kuin kaikki muutkin maailmassa ilmenevät uskonnolliset tai uskonnollisia piirteitä omaavat ilmiöt. Lisäksi tutkimuskohteena "uskonto", on mutkikas ja epämääräinen. Uskonnon määrittelykysymyksen ongelmaan tullaan paneutumaan kurssin aikana syvällisesti.

Uskontotiede ei ota kantaa uskonnollisten väitteiden totuusarvoon. Tieteelliseen metodiikkaan tosin kuuluu niin sanottu metodologinen materialismi, joka tarkoittaa sitä, että tutkittaville ilmiöille ei oleteta mitään tuonpuoleisia, yliluonnollisia ulottuvuuksia. Kaikkia ilmiöitä pyritään tutkimaan "ihmisen tasolla". Siis, kun tutkitaan uskontoa, tutkitaan ihmisen uskonnollisuutta, ihmisen uskonnollisia perinteitä ja tapoja ja niin edelleen. Teologia, silloin kun sitä tehdään tieteellisesti, ei myöskään oleta minkään yliluonnollisen toimijan olemassaoloa. Teologia ei oleta minkään uskonnollisen tradition, edes kristinuskon, olevan totta siinä merkityksessä, että se olisi tutkimuksen tavoittamattomissa. Jos tehdään uskonnollista teologiaa, jossa kristinuskon opit ovat normatiivisia, niin se ei enää kuulu yliopistolle eikä sillä ole tieteellistä arvovaltaa.

Uskontotieteellä ei ole yhtä omaa menetelmää, jota sovellettaisiin yleisesti uskonnon tutkimukseen. Uskontotiede hyödyntää kaikkien kulttuuri- ja ihmistieteiden menetelmiä yhden inhimillisen kulttuurin osa-alueen, uskonnon, tutkimukseen. Uskontotieteen sisältä löytyykin suuri määrä erilaisia teoreettisia erkoisaloja, kuten uskontososiologia, joka hyödyntää sosiologian menetelmiä, ja uskontopsykologia, joka käyttää psykologisia teorioita ja menetelmiä.

Tämä peruskurssi ei käsittele suuria maailmanuskontoja. Siihen on olemassa erillinen maailmanuskontojen kurssi. Tällä peruskurssilla perehdymme siihen, miten kulttuuria tutkitaan, mitä uskonnon tutkimus tässä kulttuurin tutkimuksen kentässä on, miten uskontoa on tutkittu ja miten sitä tutkitaan tänä päivänä meillä ja muualla.

Seuraavassa kaaviossa on muutamia uskontotieteen teoreettisia suuntauksia ja mahdollisia tutkimuskohteita.

Kaavio1: uskontotiede1

Kaavio: Uskontotiede

Vasemmalla puolella oleva rivi erilaisia uskontotieteen tutkimussuuntauksia on vain esimerkinomainen, eikä missään nimessä kattava. Se antaa kuitenkin jonkinlaisen kuvan edellä mainitusta uskontotieteen teoreettisesta monialaisuudesta. Oikealla oleva rivi uskontotieteen mahdollisia tutkimuskohteita antaa kuvan siitä, miten eri tyyppisiä ilmiöitä voi lähestyä uskonnon tutkimuksen näkökulmasta.

Rivin aloittavat hindulaisuus ja buddhalaisuus. Yleinen mielikuva uskontotieteestä on, että se tutkii suuria maailmanuskontoja. Maailmanuskonnot, niiden historia ja nykypäivä muodostavatkin tärkeän osan uskontotieteellistä tutkimusta.

Seuraavana mahdollisena kohteena on suomalaisuus. Suomalaisuutta on mahdollista lähestyä kansallisuskontona; voidaan kysyä, onko suomalaisuus jo sinänsä meille jonkinlainen "uskonto". Toinen mahdollisuus on esimerkiksi tutkia perinteisen uskonnollisuuden ja isänmaallisuuden välistä vuorovaikutusta.

New Age -terapiat, uudet uskonnolliset liikkeet ja uushenkisyys ovat keskeinen ilmiö nyky-yhteiskunnan uskonnollisella kentällä. Erilaisia terapioita, meditaatioita, lääkinnän muotoja sekä filosofioita tutkitaan uskontotieteessä.

Markkinointi pyrkii luomaan mielikuvia ja kulutustarpeita. Yllättävän usein kulutustarpeita luodaan nimen omaan uskonnollista symboliikkaa hyödyntäen. Mainonta ja markkinointi sekä media yleensä on siksi tärkeä uskontotieteen tutkimuskohde.

Jalkapallo-ottelua on mahdollista tarkastella rituaalina. Sillä on oma rituaalinen tilansa (stadion) ja aikansa (2 puoliaikaa). Rituaaliin voi osallistua pukeutumalla rituaaliseen asuun tai sonnustautumalla rituaalimaalaukseen. Sinänsä merkityksettömään toimintaan ladataan valtava merkitys ja intensiteetti, ja pelaajien ja kannattajien välillä tapahtuu mystistä energian, manan, vaihtoa. Jos oma joukkue voittaa, osa manasta koituu kannattajien hyödyksi.

Antero edustaa yksilöä. Joka ikisen yksilön uskonnollisuudesta ja uskonnollisesta ajatusmaailmasta olisi mahdollista tehdä tutkimus. Uskontotieteilijältä eivät siis tutkimuskohteet hevin tyrehdy.

Kaavio2: Uskontotiede2

Kaavio: Uskontotiede

Mutkikkaaksi kenttä menee, kun huomaamme, että lähes jokaista mahdollista tutkimuskohdetta voidaan tarkastella jokaisen teoreettisen erityisalan näkökulmasta. Mahdollisia tutkimusasetelmia on käytännössä rajaton määrä. Tietysti toiset teoreettiset lähtökohdat soveltuvat annetun aiheen tutkimiseen paremmin kuin toiset. Yksi tutkijan suurimmista haasteista onkin löytää sellainen teoreettinen lähestymistapa, joka tekee oikeutta tutkimuskohteelle.

Tämän lisäksi jokaisen mahdollisen tutkimusasetelman sisällä on suuri määrä erilaisia rajaavia ja suuntaavia tekijöitä. Esimerkiksi uskontoantropologinen tutkimus voidaan liittää melkein mihin tahansa inhimillisen kulttuurin osa-alueeseen. Voidaan keskittyä kulttuurin historiaan, politiikkaan, populaarikulttuurin ilmiöihin, ihmisoikeuskysymyksiin tai vaikkapa kulttuurien vuorovaikutuksen seurauksiin missä tahansa edellä mainitussa kontekstissa. Aineiston hankinnan menetelmiä on lukuisia erilaisia, ja luonnollisesti näidenkin valinta määrittää tutkimuksen luonnetta.

Jos tutkimuksen kohteeksi otetaan "hindulaisuus", ei olla oikeastaan vielä päästy puusta pitkään. Käsitteenä 'hindulaisuus' kattaa valtavan kulttuurisen piirin, jossa on lukematon määrä mahdollisia tutkimuskohteita. Aiheen rajaamisessa pitää huomioida esimerkiksi minkä maan hindulaisuutta tutkitaan, mihin ajankohtaan tutkimus sijoittuu, tutkitaanko erityisesti vaikkapa hindulaisen uskonnon ja muiden yhteiskunnallisten järjestelmien vuorovaikutusta ja niin edelleen. Mahdollisten tutkimusasetelmien määrä on mykistävä.

Kaavio 3: Aineiston keruun menetelmät

 

Aineiston keruun menetelmät

Tieteen kenttä on suunnattoman laaja ja uskontotieteenkin kenttä ihan riittävän mutkikas. Uskonto on tutkimuskohteena haasteellinen kuten ihminen ja hänen kulttuurinsa yleensäkin. Seuraava esitys pyrkii istuttamaan uskontotieteen osaksi laajempaa tieteen kokonaisuutta siten, että ensin käsitellään tieteen yleisiä periaatteita niiltä osin, kuin ne ovat keskeisiä myös uskontotieteellisille kysymyksenasetteluille. Osassa 1 käsitellään tiedettä, ihmistieteitä ja uskontotiedettä tieteen filosofian näkökulmasta. Osa 1 käsittelee yleisiä tieteenfilosofisia kysymyksiä painotettuna kulttuurin tutkimuksen erityisongelmiin. Jos sinulla on vahva tieteenfilosofinen pohjatietämys, voit siirtyä suoraan osaan 2. Osassa 2 paneudutaan syvällisesti yhteen uskontotieteen keskeiseen kysymykseen, eli uskonnon määrittelyyn.

2. Tieteellisen tiedon luonne

Jotta uskontotiedettä ja sen kysymyksenasetteluja voisi ymmärtää, on mielekästä istuttaa se ensin tukevasti tieteen ja kulttuuritieteiden kenttään. Tieteen harjoittamiseen ja kaikkiin tieteenaloihin kuuluu joukko erilaisia perusoletuksia, joiden tunteminen säästää paljolta päänvaivalta ja selkeyttää monia ongelmia.

Kaavio 1a: Tieteen kaakku

Tieteen kaakku

Kulttuuri- ja ihmistieteet muodostavat kohtuullisen pienen sektorin tieteen kokonaisuudesta. Uskontotiede muodostaa todella pienen osan kulttuuri- ja ihmistieteistä. Käsittelemme seuraavaksi joitain tieteen perusolettamuksia, kulttuuritieteiden erityiskysymyksiä ja vielä uskontotieteen omia sudenkuoppia.

Filosofisessa mielessä tieteen perusteet ovat yhteisiä kaikille tieteenaloille, luonnontieteelle ja ihmistieteille. Filosofian tai perusteiden analyysin tasolla voidaan siis sanoa, että sekä luonnontiede että ihmistieteet tulevat tieteellisiksi samoista syistä. Tieteen harjoittaminen on toimintaa, jossa erityisesti korostetaan tiettyjä periaatteita ja menetelmiä.

Väite: "Tiede on vain uskonto muiden joukossa -se nojaa uskomuksiin, joita ei voida perustella."

Totta tietyssä mielessä. Tieteen tekeminen on pohjimmiltaan riippuvainen muutamasta perususkomuksesta. Perususkomukset ovat seikkoja, joita ei voi todistaa, ne on vain uskottava, jotta tieteen tekeminen olisi mielekästä.

Tieteellisen maailmankuvan perususkomukset:

1) Tarkkailijasta riippumaton maailma on aidosti olemassa.
René Descartes (1596-1650) oli filosofi, jonka voisi katsoa olevan tämän perususkomuksen takana. Descartes otti tavoitteekseen saavuttaa varmaa tietoa, tietoa, jota ei voisi enää epäillä. Hän ryhtyi systemaattisesti epäilemään kaikkea mahdollista. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että mitään ei oikeastaan voi tietää varmasti - voi olla, että paha demoni huijaa järjestelmällisesti kaikkia aisteja, ja kaikki kokemukset maailmasta ovat valetta. Sitä ei voi mitenkään todistaa. Ainoa varma asia on, että vaikka kaikki kokemukset olisivat huijausta, niin ainakin huijattavan itsensä on pakko olla olemassa. Tästä kuuluisa lausahdus "Ajattelen, siis olen".

Ei ole mahdollista todistaa, että kokemamme maailma on oikeasti olemassa (vrt. Matrix-elokuva). Se on vain uskottava. Toisaalta voisi sanoa, että kyllähän sitä demonin huijauksen tuloksena syntynyttä maailmaakin voi tutkia.

2) Tarkkailijasta riippumatonta maailmaa on mahdollista tutkia.
Aina voi väittää, että maailmasta ei ole mahdollista saada tietoa. Voidaan vaikka sanoa, että ihmisten kokemusmaailmat ovat suljettuja; minä en voi koskaan tietää, miltä sininen väri sinusta näyttää. Niinpä ihmisten kokemusmaailmojen vertailu ja tutkiminen on mahdotonta.

Luonnontieteellisestä tutkimuksesta voidaan väittää, että se on esimerkiksi täysin harhaan mennyttä, koska todellisuuden perimmäinen luonne on henkinen, eikä materiaalinen, kuten tieteessä nykyisin ajatellaan. On virhearvio, että muka saadaan jotain toimivia tuloksia.

Loppujen lopuksi on mahdollista osoittaa joitain seikkoja, joiden perusteella tieteellinen tutkimus tuottaa aitoja tuloksia. Loppujen lopuksi kaikki on kuitenkin mahdollista kiistää kiistämällä tieteellisen maailmankuvan periaatteellinen merkitys.

3) Positiivinen perusasenne: ihminen voi saavuttaa kiintoisaa ja hyödyllistä informaatiota itsestään riippumattomasta maailmasta sekä itsestään ja yhteisöstään.
Edelleen voidaan väittää, että vaikka maailma olisikin olemassa sellaisena, kuin havaitsemme ja sitä olisikin mahdollista tutkia, niin siitä ei ole mitään hyötyä. Tai tutkimus on lopulta haitallista; "ihmiset olivat paljon onnellisempia keskiajalla". Vaikka edelleen on mahdollista argumentoida tieteellisen tiedon hyödyllisyyden puolesta, halutessaan löytää aina vastaesimerkkejä. Lopulta on vain uskottava, että tieteellisellä tutkimuksella on kasautuvia positiivisia seurauksia

Tieteellisellä tiedolla on muutamia erityispiirteitä, jotka erottavat sen arkitiedosta. Nämä ovat tärkeitä myös uskonnon tutkimuksessa ja muutamat niistä korostuvat erityisesti uskonnon ollessa tutkimuksen kohteena:

Lisätieto 1: Tieteellisen tiedon erityispiirteet
Lisätieto 2: Tieteellinen teoria


Lisätieto 1: Tieteellisen tiedon erityispiirteet

Rationaalisuus ja systemaattisuus: Tieteellisen tiedon täytyy olla luonteeltaan rationaalista. Tämä tarkoittaa sitä, että esitettyjen väitteiden pitää olla ainakin periaatteessa testattavissa. Jos väitteet eivät ole suoraan testattavissa (tilanne on usein tällainen ihmistieteissä), niin niiden pitää olla loogisessa suhteessa väitteisiin, joiden testaaminen on mahdollista.: Tieteellinen tieto on luonteeltaan systemaattista. Se on rationaalisesti jäsenneltyä ja on loogisessa suhteessa tieteelliseen maailmankuvaan ja tieteen kokonaisuuteen.

Ockhamin partaterä (William Ockham,1280-1349): Oletetaan pienin mahdollinen määrä selittäviä tekijöitä. Haetaan siis selitys mahdollisimman läheltä, olettaen minimimäärä näkymättömiä tekijöitä. Suomen kielellä sanottuna "ei mennä merta edemmäs kalaan". Kun huomaamme, että työpöydällä olevat kiinteät esineet käyttäytyvät tietyllä tavalla (pysyvät paikoillaan, ellei joku niitä siirrä), voimme tietysti selittää asian niin, että näkymättömät tontut Uranuksesta pitävät esineitä paikoillaan. Tässä kuitenkin olettaisimme suuren joukon ylimääräisiä, näkymättömiä selittäviä tekijöitä. On järkevämpää olettaa yksi kattava luonnonlaki, joka yhtenä seurauksenaan aiheuttaa työpöydän esineiden paikoillaan pysymisen.

Näkymättömien ja tuonpuoleisten vaikutusten kautta selittäminen on tietysti usein ilmi tuleva kiusaus uskontoa tutkittaessa. Kuitenkin selityksiä tulee aina etsiä ihmisen omista ominaisuuksista ja konkreettisen maailman ilmiöistä.

Tulosten testattavuus: Mieleemme saattaa esimerkiksi juolahtaa, että maanjäristyksiä tapahtuu koska Maa on siirtymässä henkisempään aikakauteen ja tämä taitekohta aiheuttaa luonnonkatastrofeja. "Henkisempi aikakausi" on näkymätön, inhimilliselle aistitietoudelle tavoittamaton ilmiö, jonka ilmenemisen voi tietää vain "yksilökohtaisen henkisen kehityksen kautta". Tässä esitämme olettamuksena jotakin sellaista, jota ei voi testata. Vakuuttaaksemme kuulijamme totuudestamme voimme aina vedota heidän henkiseen kehittymättömyyteensä.

Sen sijaan esimerkiksi hiukkasten ja jääkarhujen käyttäytymistä on jokaisen periaatteessa mahdollista havainnoida ja ymmärtää. Kaikki voivat halutessaan hankkia fysiikan teoreettista osaamista tai matkustaa pohjoisnavalle tarkkailemaan jääkarhujen elämää, tähän ei vaadita mitään yli-inhimillistä ilmoitusta tai yliluonnollisia kykyjä. Tarkkailun tai fysikaalisen tietämyksen kautta voidaan päästä yhteisymmärrykseen tai ainakin vakuuttua siitä, että puhutaan samasta asiasta.

Julkisuus ja avoimuus rationaaliselle kritiikille: Kaikki tieteellinen tieto on luonteeltaan sellaista, että kuka tahansa voi saada sitä haltuunsa ja kritisoida sitä. Tieteellinen tieto on itseään korjaavaa. Kaikki teoriat ja oletukset asetetaan jatkuvasti alttiiksi kriittiselle arvioinnille. Tästä seuraa tietoa kasvattava ja tarkentava kehä, jossa toimivin selitys voittaa.

Väite: "Tiede ei voi olla objektiivista, koska tutkujat ovat ihmisiä, ja ihmisillä on aina motiiveja, mielipiteitä ja arvotuksia, jotka väistämättä muokkaavat tutkimuksen tuloksia."

Objektiivisuus: Yksittäinen tutkija ei voi koskaan olla objektiivinen. Objektiivisuus syntyy edellisen avoimuuden ja julkisen kritiikin vaatimuksen myötä. Tiede metodina ja yhteisönä on lähinnä objektiivista, mitä tästä maailmasta löytyy. 'Objektiivinen' voidaan siis reaalimääritelmänä luoda tiedeyhteisön käytännön perusteella.

 

Kaavio 4: Objektiivisuuden köydenveto

Objektiivisuuden köydenveto

Kaavion hymynaamat edustavat tutkijoita, sanotaan vaikkapa uskonnon tutkijoita, joiden asemat tieteen kentällä ovat hieman erilaiset. He siis ovat eri mieltä asioista. Tutkijat käyvät vuoropuheluun, eräänlaiseen köydenvetoon, omista ideoistaan. Köydenvedon kentälle, keskustelun "keskelle", muodostuu teoreettinen objektiivisen tiedon käsite. Mitä lähempänä tutkijat ovat toisiaan, sitä voimakkaammin heidän välisensä köydenveto pyrkii lähentämään heitä. Mitä kauempana tutkijat ovat, sitä heikompaa on veto. Tutkija X on päättänyt olla käymättä keskusteluun, koska hän on havainnut olevansa liian kaukana yleisestä keskimääräisestä mielipiteestä. Tämä on kuitenkin sääli, sillä hänen erilainen näkökulmansa olisi ollut arvokas lisä keskusteluun, ja siirtänyt objektiivisen tiedon painopistettä taas hieman.

Tulosten hyödyllisyys: Ihanteellisessa ilmenemismuodossaan tiede on hyödyllistä. Yksi tieteellisen teorian toimivuuden kriteeri on, että se tuottaa ennustettavuutta, eli selittää parhaalla mahdollisella tavalla jonkin syy-seuraussuhteen.


Lisätieto 2: Tieteellinen teoria

Tieteellinen teoria: Kun joku esittää kysymyksen: "Miksi tämä tapahtuu?", "Mistä tässä on kyse?", tai "Miten minun tulisi toimia tämän asian suhteen", tarvitaan teoriaa, joka selittää tapahtuman mekaniikan. Tieteellinen teoria on vain systemaattinen, perusteltu ja todistettu vastaus jossa jonkin ilmiön mekaniikka selitetään. Hypoteesi on testaamaton teoria; oletus ilmiöiden taustalla vaikuttavista syistä.

Tieteellinen teoria:
Ilmiössä A havaitaan säännönmukaisuuksia.
> Havaitut säännönmukaisuudet ilmaistaan empiiristen lakien muodossa.
> Teorialla pyritään selittämään nämä säännönmukaisuudet.

Selittääkseen havaittuja säännönmukaisuuksia teoria konstruoi ilmiöt niiden 'takana' tai 'alla' olevien entiteettien ja prosessien säännönmukaisina ilmentyminä. Teoria pyrkii myös luomaan ennakoitavuutta tulevia sovellutuksia varten.

Tieteellisen teorian toimivuus: Seuraavaksi kysymme: "Mikä selitys sitten on oikea selitys?", tai "Mistä voi tietää, mikä selitys on tieteellinen?

Tieteellisen selityksen kriteerit
  1. Oikea teoria johtaa luotettavampiin ennusteisiin/ tuottaa suurempaa ilmiöiden ennakoitavuutta.
  2. Oikea teoria on kokeellisesti tyydyttävä. Jos useita kokeellisesti yhtä tyydyttäviä teorioita esitetään, oikea on se, joka sopii paremmin yhteen muiden paradigmaattisten teorioiden kanssa.
  3. Jos molemmat teoriat ovat ennakoitavuuden ja kokeellisuuden suhteen tasavertaisia, oikea teoria on se, joka on yksinkertaisempi

Yksinkertaisesti sanottuna tieteen harjoittaminen on sitä, että pyritään löytämään toimivia ja mahdollisimman yksinkertaisia selityksiä erilaisiin ongelmiin.

Tieteen harjoittaja
Etsii rationaalista, informatiivista selitystä ongelmaan X.

(Hyvää lisätietoa tieteenfilosofian peruskysymyksistä: Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteenfilosofiaan.)


3. Kulttuuri- ja ihmistieteet

Tieteen yleiset ongelmat ja tieteellisen tiedon ominaispiirteet ovat yhteisiä kaikille tieteen alueille. Kun tieteen tutkimuskohteena on ihmiseen ja hänen kulttuuriinsa liittyviä seikkoja, kohtaa tieteellinen tiedon muodostaminen joitain lisähaasteita. Atomi ei muuta mieltään, eikä se muodosta itsestään omaa kuvaa ja käsitystä. Ihminen on tutkimuskohteena moniulotteisempi kuin luonnolliset ilmiöt. Muutamia ihmistieteisiin liittyviä keskeisiä ongelmakohtia ovat reduktionismin sekä selittämisen ja ymmärtämisen problematiikat.

3.1 Reduktionismi

Väite: "Ihmistä ei voida selittää. Ihminen on liian yksilöllinen ja monimutkainen, että luonnontieteen kaltaisen tieteen harjoittaminen suhteessa häneen olisi mielekästä."

Väite: "Ihmisen ja hänen kulttuurinsa tieteellinen tutkimus on reduktionistista."

Reduktionismi on sitä, että ilmiöt redusoidaan, "palautetaan", jollekin toiselle kielelle tai toiseen käsitteelliseen muotoon. Kun ukkosmyrsky esitetään meteorologisen teorian kielellä, on ukkonen "redusoitu" tieteen kielelle. Kun uskonnosta ja erityisesti uskonnollisesta kokemuksesta puhutaan vaikkapa uskontopsykologian kielellä ja käsitteillä, redusoidaan tämä ilmiö psykologian piiriin.

Saattaa vaikuttaa ongelmalliselta siittää ihmiseen ja kulttuuriin sitä selittävää otetta, jota luonnontieteellisessä tutkimuksessa käytetään. Kuitenkin myös luonnontieteen sisällä on useita erilaisia "otteita" ja tapoja selittää ilmiöitä. Hiukkasten käyttäytymisen voi testata ja siten pyrkiä toistamaan kokeellisesti, mutta esimerkiksi jääkarhujen luonnollista käyttäytymistä ei voi toistaa kokeellisesti, ei myöskään maanjäristyksiä, vuorovettä, tulivuorenpurkauksia tai matalapainetta Suomen yllä.

Myös ainutkertaisten tai laboratorioon sopeutumattomien ilmiöiden tutkimuksen tulee tieteessä olla mahdollista. Tämä tavallaan sotii toistettavuuden vaatimusta vastaan. Ainutkertaisten tapausten ja esimerkiksi jääkarhujen käyttäytymisen tutkimuksessa toistettavuuden korvaa niin sanottu "intersubjektiivinen kontrolloitavuus" Tämä tarkoittaa sitä, että tehdään kontrolloituja havaintoja siten, että ne ovat periaatteessa julkisia ja niiden luonteesta on mahdollista päästä yksimielisyyteen.

Ainutkertaiset tapaukset luonnontieteessä, jääkarhujen elämä ja ihmisen kulttuurin ilmiöt ovat ajatuskokeellisesti, käsitteellisesti toistettavissa. Ajatuskokeellinen testaaminen ei tietenkään ole niin tarkkaa ja vapaata yllättävistä muuttujista, kuin hiukkasten juoksuttaminen hiukkaskiihdyttimessä, mutta se kuitenkin tukee testattavuuden ja objektiivisuuden vaatimuksia.

Metodologiset operaatiot ja käytetyt käsitteet ovat eri siis tieteissä erilaisia, mutta päättely on periaatteellisesti samaista. Ajatuskokeellisuudelta vaaditaan samoja metodisia kriteerejä, kuin luonnontieteen menetelmiltä:

Toisin kuin usein luullaan, luonnontieteilijät eivät voi saavuttaa täydellisiä tai lopullisia tutkimustuloksia, eikä se ole tarkoituskaan. Tämä olisi mieletön vaatimus. Tutkimus tehdään kuitenkin niin, että siinä pyritään mahdollisimman suureen täsmällisyyteen ja siten että tutkimusta voidaan korjata. Näin luonnontieteellinen tutkimus tuottaa käyttökelpoista tietoa, käyttökelpoisempaa kuin arki-intuitioon perustuva mielipide voisi tuottaa. Luonnontieteelliseltä tiedolta ja tieteelliseltä tiedolta yleensäkin vaaditaan mahdollisimman hyvää ja tehokasta sovellettavuutta siten, että todellisuutta voidaan hallita, manipuloida ja ennustaa.

Ihmiseen ja kulttuuriin suuntautuvaa tutkimusta voidaan nimittää hermeneuttiseksi eli ymmärtäväksi tutkimukseksi. Hermeneuttisella tutkimusprosessilla ei siis ole ideatasolla merkittäviä eroja luonnontieteelliseen tutkimukseen. Kuitenkin yksi tärkeä ero on: tutkimuskohteen erilaisuus. Hiukkaset eivät anna itse tulkintoja omasta olemassaolostaan, toisin kuin ihmiset. Kulttuurin ja ihmisen tutkimuksen merkittävin seikka on se, että tutkimuskohteella on itseymmärrys. Hermeneuttisessa tutkimusprosessissa esiintyy siis merkityksiä kahdella tasolla eli sekä tutkijan eli tutkittavan käsitejärjestelmissä. Näitä nimitetään joskus emic ja etic -kategorioiksi.

Tutkimuskohteen itseymmärrys voidaan jakaa tietoisiin ja piilomerkityksiin. Tutkittavien tietoiset merkitykset ovat tutkijan intentionaalisen selittämisen eli tulkinnan kohteita, kun taas piilomerkitykset ovat tutkijan funktionaalisen ja kausaalisen selittämisen eli historiallisen, sosiologisen, sosiaalipsykologisen, psykologisen, kognitiivisen, biologisen ja fysiologisen selittämisen kohteita. Seuraavassa yksi mahdollinen näkemys selittämisen ja tulkinnan erosta.

3.2. Selittäminen ja "ymmärtäminen"

Luonnontieteessä ilmiöitä selitetään matemaattisten lainalaisuuksien ja kontrolloitujen koetilanteiden avulla. Ihmistieteiden tutkimuskohde on merkittävällä tavalla erilainen, kuin luonnontieteen. Silti myös ihmiseen ja hänen kulttuuriinsa voidaan soveltaa niin sanottua kausaalista selittämistä.

Kausaalinen selitys merkitsee selittämistä syy-seuraussuhteen avulla. Yksi asia tapahtuu - sitä seuraa toinen asia - aletaan tutkia, voisiko jälkimmäisen asian selittää ensimmäisellä. Esimerkiksi meren rannassa vesi nousee ja laskee säännöllisin väliajoin - huomataan, että kuu on tietyllä puolella maapalloa aina veden noustessa ja laskiessa - ryhdytään tutkimaan, voisiko kuun painovoima vaikuttaa veden liikkeeseen.

Ihminen eroaa tutkimuskohteena luonnollisista ilmiöistä siten, että hän on tiedostava olento. Ihmisellä on pitkäkestoisia motivaatioita ja suunnitelmia, hän on päämäärähakuinen olento. Ihminen poikkeaa tieteen muista tutkimuskohteista myös siinä, että hän antaa omalle toiminnalleen selityksiä. Atomeilla, kasveilla tai edes jääkarhuilla ei ole itseymmärrystä, tulkintaa omasta olemassaolosta ja toiminnasta, ainakaan samassa määrin kuin ihmisellä. Päämäärähakuisia tutkimuskohteita on mielekästä lähestyä finalistisen selittämisen avulla.

Finalistinen selittäminen tarkoittaa, että joku asia selitetään tietoisen, päämäärähakuisen toimijan uskomusten ja aikomusten avulla. Mitä varten joku asia tapahtui? Mitä ja kenen tarkoitusta asian A tapahtuminen palveli? Finalistinen selittäminen jakaantuu edelleen kahteen tyyppiin, intentionaaliseen ja funktionaaliseen selittämiseen.

Intentionaalinen selitys esittää aiheen, perustelun, motiivin tai tiedostetun syyn jonkun intentionaalisen eli päämäärähakuisen olennon toiminnalle. Intentionaalisen selittämisen tarkoituksena on ymmärtää, miksi joku tekee jotain jollain tavalla. Intentionaalista selittämistä nimitetään yleensä tulkinnaksi tai ymmärtämiseksi.

Funktionaalinen selitys selittää jonkin yksittäisen toiminnan tai prosessin sen laajemman toiminnallisen viitekehyksen avulla. Esimerkiksi sydän voidaan selittää sen avulla, mitä se tekee ruumiissa - sydämen funktio ihmiskehon kokonaisuudelle on sydämen "selitys". Samaten uskonnollisia uskomuksia voidaan tarkastella vaikkapa uskovan psyykkisen toiminnallisuuden funktioina. Joku voi esimerkiksi masentua ja lamaantua tyystin ajatellessaan, että elämä päättyy lopullisesti fyysisen ruumiin lopahtaessa. Tällöin uskonnollisen uskomuksen (elämä jatkuu kuoleman jälkeen) funktio hänen toiminnallisuutensa kannalta olisi myös uskomuksen selitys - ihminen tarvitsee uskomusta voidakseen elää normaalisti.

Uskonnontutkimuksessa ihmisen omalle toiminnalleen antamat tulkinnat, tutkittavan itseymmärrykset, ovat korostuneella sijalla. Koska uskonnollisten uskomusten kohteita ei voi todistaa tai perustella, lepää uskonnollisuus pitkälti uskovien itseymmärryksen varassa. Usein uskovien itseymmärrys ja tutkijan tarjoama selitys menevät enemmän tai vähemmän ristiin. Tutkittavien itseymmärrykseen pitää suhtautua kohteliaasti ja suvaitsevaisesti, mutta se ei voi toimia tutkimusta ohjaavana tai rajoittavana tekijänä.

3.3. Tutkimusprosessi

Tutkimus on kehämäinen prosessi, jossa teoreettinen näkökulma ja aineisto juttelevat keskenään. Teoreettinen näkökulma ohjaa tutkijaa, mutta tutkimuksen painopiste on aina aineistolla. Aineistosta löytyvä informaatio voi muuttaa ja muokata teoreettista näkökulmaa tutkimuksen edeltessä.

Kaavio 5: Tutkimusprosessin kehä

Aineisto ja teoreettinen näkökulma ovat jo tutkimuksen alussa kosketuksissa toisiinsa. Mikään teoreettinen kysymyksenasettelu ei synny ilman ongelmaa, jonka aineisto asettaa. Tutkimusprosessi on kehä, jossa aineisto ja teoreettinen työvälineistö jatkuvasti keskustelevat keskenään. Teoria tarkentuu ja teoreettiset työkalut muokkautuvat paremmin tehtävään sopiviksi koko tutkimusprosessin ajan. Samalla aineistosta syntyy koko ajan tarkempi ja jäsentyneempi kuva, ja tutkimusongelmaan vastaavaa informaatiota löytyy kasvava määrä.

Kaavio 6: "teorialähtöinen", kausaaliseen selittämiseen tähtäävä tutkimus

Kaavio 21b: "teorialähtöinen", kausaaliseen selittämiseen tähtäävä tutkimus

Kun jotain ongelma-aluetta lähdetään tarkastelemaan tietystä teoreettisesta näkökulmasta, esitetään kysymys: "Voisiko tämä teoreettinen lähestymistapa auttaa jäsentämään ongelma-alueen jotain osaa?" Ongelma-alueeseen voisi sijoittaa vaikka fysiikan, uskonnon tai yhteiskunnan. Uskonnon tapauksessa eri teorioitten paikoille voisi sijoittaa vaikka jonkin uskontososiologisen teorian, psykoanalyyttisen teorian ja esimerkiksi jonkin symbolistisen myyttiteorian. Kaikki kyseiset teoriat lähestyvät uskontoa ja selittävät uskonnollisia ilmiöitä, mutta ilmeisen erilaisista näkökulmista. Mikään teoria ei selitä kaikkea eikä sovellu kaikkeen tutkimukseen. Siksi onkin oleellisen tärkeää valita oikeat työvälineet työtä varten.

Minkä tahansa teoreettisen näkökulman ja aineiston välillä vallitsee vuoropuhelu, kuten kaaviossa 21a.

Teorialähtöisessä tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, voisiko ilmiökenttään A saada jotain järkeä tarkastelemalla sitä teorian T valossa. Omaksutaan ennakko-oletus, jonka mukaan teoria T voisi tuoda ilmiökentän A ongelmiin informatiivisen selityksen. Hermeneuttinen tutkimuskehä on koko ajan käynnissä, ja teoriaa kritisoidaan tutkimuksen aikana ja sen jälkeen. Teorian soveltamisen tuottama selitys paljastetaan tutkimusraportoinnin yhteydessä kontekstissaan, ja myös mahdolliset ongelmakohdat tuodaan selvästi ilmi.

Kaavio 7: Intentionaaliseen selittämiseen tähtäävä, aineistolähtöinen tutkimus:

Kaavio: Intentionaaliseen selittämiseen tähtäävä, aineistolähtöinen tutkimus

Aineistolähtöisessä tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita kuvaamaan ilmiökenttä A reilulla, objektiivisella tavalla siten, että ilmiö voisi tulla ymmärrettäväksi. Oleellista on löytää kriittinen tasapaino tutkimuksen kohteen itseymmärryksen ja oman käsitteellisen reflektion välillä. Kuvaamisessa ensisijaisen tärkeää on määritellä tutkimuksessa käytettävät tieteelliset käsitteet, joiden varaan tulkinta rakentuu. Määritellyt käsitteet muodostavat sen pisteen, jonka kautta muut ihmiset voivat lähestyä tutkijan tekemää tulkintaa ja arvioida sen paikkaansa pitävyyttä.

Tässä kaaviossa teoreettisten näkökulmien tilalla on tarkkaan määriteltyjä teoreettisia käsitteitä. Ongelmakentäksi voisi asettaa vaikka siirtolaisuuden / pakolaisuuden. Käsitteiksi voisi valita esimerkiksi 'rasismin', 'etnisyyden' ja 'identiteetin'. Tutkija määrittelee käsitteensä tarkkaan, ja käy sitten haastattelemaan siirtolaisia / pakolaisia. Tutkija ei voi kysyä siirtolaisilta suoraan "oletteko kokeneet rasismia?", sillä voihan olla, että maahanmuuttajien omassa kielessä ei edes ole kyseistä käsitettä. Tutkija kysyykin: "Miten suomalaiset ovat käyttäytyneet teitä kohtaan?" Vastauksesta hän poimii ne ainekset, jotka vastaavat teoreettisessa 'rasismin' määritelmässä olevia piirteitä.

Tutkimusraportoinnissa tutkija tuo selkeästi julki käsitteidensä määritelmät. Näin lukija näkee kerralla koko tutkijan ajattelun läpileikkauksen: 1) Miten tutkija määritteli käsitteen, 2) Miten tutkija sovelsi käsitettä ongelma-alueen materiaaliin ja 3) Millaista informaatiota käsitteen käyttö ongelmakentästä tuotti. Käsitteellinen selkeys helpottaa tutkimuksen seuraamista ja kritisointia. Epäselvät teoreettiset käsitteet johtavat siihen, että tutkimus on proosaa, jota on mahdotonta kritisoida asiallisin tieteellisin perustein.

Kaavio 8: Lukijan näkökulma hyvin raportoituun tutkimukseen

Lukijan näkökulma hyvin raportoituun tutkimukseen

Ääriteoreetikot voivat joskus väittää, että tulkinta, aineistolähtöisyys ja vaikkapa etnologia on turhaa hymistelyä. Tämä johtuu kuitenkin siitä virheellisestä näkemyksestä, jonka mukaan tulkitseva tutkimus ei sisällä teoreettista selkärankaa. Kuten aiemmista esimerkeistä ilmenee, myös ihmistieteellisessä, tulkinnallisessa tutkimuksessa on vahva teoreettinen ydin.

Ymmärtävän tutkimuksen kannattajat saattavat joskus kritisoida teorialähtöistä tutkimusta sen hedelmättömyydestä: ne vain todistavat sen, mitä jo tiedettiin tutkimuksen alussa. Aivan kuin koko tutkimus olisi sitä, että jostain temmattu teoria todistetaan aineiston kustannuksella, hinnalla millä hyvänsä.

Molemmat mielipiteet ovat yhtä virheellisiä. Hyvin toteutetuilla tutkimuksilla on informaatioarvoa, olivatpa ne aineisto- tai teorialähtöisiä. Tutkimusote määrittää kyllä paljolti sen, minkä tyylistä syntyvä informaatio on. Teorialähtöinen tutkimus on hedelmätöntä, jos aineisto ja teoria eivät kohtaa siten, että syntyisi informatiivinen selitys. Tämä voi tapahtua, jos teoriaa ei esimerkiksi kyetä arvioimaan tutkimuksen aikana tai ei ole oikein ymmärretty teoriaa, jota yritetään soveltaa. Tällöin väitettyä näkökulmanottoa ei tapahdukaan, ja lukijalle annetaan väärät ohjeet tutkimuksen tulkitsemisesta.

Aineistolähtöinen tutkimus on hedelmätöntä silloin, kun siinä käytettyjä käsitteitä ei määritellä selkeästi. Tutkija ei silloin tee lukijalle, eikä varmaan itselleenkään selväksi, mitä hän tulkinnallaan tarkoittaa. Tällöin syntyy vain yksi uusi tutkimuskohde, jolla ei ole sinänsä tieteellistä informaatioarvoa. Ilmiö on yleisempi kulttuuritieteessä siksi, että aineistolähtöistä tutkimusta tehdään enemmän (Hyvää lisätietoa aiheesta: Pulkkinen, Risto: "Reduktionismi ja antireduktionismi. Kirjassa: Uskontotieteen ikuisuuskysymyksiä, toim. Heikki Pesonen. S. 95-114.)

Käsitteiden määrittely tekee selväksi tutkijan oman aseman suhteessa aineistoon. Lukijan on määrittelyjen kautta mahdollista arvioida tutkijan näkemystä. Proosallinen kirjoittaminen ilman määrittelyjä on epätieteellistä siksi, että siinä ei tuoda ilmi niitä taustaoletuksia, joiden nojalla asioista tehdään tiettyjä tulkintoja. Teorialähtöinen tutkimus on helpommin kritisoitavissa siksi, että siinä ennakko-oletukset ja näkökulma on pakko tuoda ilmeisiksi. Teorialähtöinen tutkimus on turvallisempaa siinä mielessä, että sen rajoitusten osoittaminen on helpompaa. Aineistolähtöinen tutkimus on ihmistieteissä potentiaalisesti valtaisan kiinnostavaa, mutta sitä on todella helppo tehdä huonosti.

3.4. Esimerkki kulttuuritieteellisestä tutkimuksesta

Antropologi tutkii ekoyhteisöä. Ensin hän kerää ja kuvaa aineiston eli havainnoi ekoyhteisöläisten käyttäytymistä ja haastattelee heitä. Kontrolloidun havainnoinnin apuna antropologilla on esimerkiksi kamera, nauhuri ja kenttäpäiväkirja. Jos hän haluaa, hän voi lisäksi käyttää myös tilastollisia keinoja tutkimansa kulttuurin kuvaamiseen; hän luokittelee kvantitatiivisesti ikä-, sukupuoli- ja ammattijakaumat. Kun antropologi on kuvannut aineistoaan riittävästi, hän voi syventyä sen tulkitaan. Kun hän näin tekee, hän melkein sanamukaisesti tulkkaa, "suomentaa". Hän jäsentää meille ekoyhteisön jäsenten maailmankuvan ja selittää meille, mitä ekoyhteisön edustajat tarkoittavat käsitteillään eli miksi he ymmärtävät käyttäytyvänsä siten kuin käyttäytyvät, mikä järki heidän toiminnassaan heidän omasta näkökulmastaan on. Luodakseen ymmärrettävän kuvan vieraasta kulttuurista antropologi kuvaa sen toimintaa ja käsitteitä siten että hän pyrkii palauttamaan ne oman kulttuurimme käsitteisiin, toimintatapoihin, älyllisiin ja tunteellisiin kokemuksiin, jotka parhaiten omassa kulttuurissamme vastaavat niitä. Näin voimme kokea ymmärtävämme toista kulttuuria, näemme sen järjellisenä.

Jos antropologi haluaa, hän voi ryhtyä selittämään aineistoaan kausaalisesti ja funktionaalisesti. Hän voi selittää aineistoaan historiallisesti, ekologisesti, sosiologisesti, sosiaalipsykologisesti, psykologisesti, kognitiivisesti, biologisesti, fysiologisesti tai kaikkien tai joidenkin näiden teoreettisten viitekehysten yhdistelmällä.

Antropologi voi tuottaa teoreettisen tutkimuksen tarkastelemassa teoreettista aineistoa analyyttisesti ja synteettisesti eli systematisoimalla muiden tutkijoiden empiirisiä tuloksia ja hän voi muokata jotakin teoriaa tai luoda uuden teorian. Tähän voi ottaa myös empiiristä aineistoa tueksi. Tällainen tutkimus voi olla esimerkiksi aikaisempaan tutkimukseen tutustuminen.

Antropologin tuottama tieto voidaan tarkistaa, se tallennettua, se ei ole ilmeiseen tyytyvää, vaan pitkäjänteisesti hankittu ja tuotettu, se ei ole selektiivistä, vääristyvää, liian yleistävää tai erottelevaa vaan tarkkuuteen pyrkivää eli antropologi on pyrkinyt todenmukaiseen tietoon. Hän on viettänyt aikaa aineistonsa kanssa ja harkinnut käsityksiään. Tästä syntyy ihmistieteiden vaatima objektiivisuus (tai intersubjektiivisuus), kriittisyys, julkisuus ja testattavuus.

Lämpötilan vaikutus veden kemiallisen olomuodon muutokseen on suhteellisen helppo, yksinkertainen ilmiö tai luonnonlaki, joka voidaan helposti muotoilla teoreettisesti hyvin täsmällisesti matemaattisella kielellä.

Kulttuurin syntyä ja kehitystä on käytännössä täysin mahdoton esittää suhteessa samanlaisella teoreettisella täsmällisyydellä. Voidaan sanoa, että kulttuurin laskentaperusteet ovat mahdottomat, kaikkia muuttujia on mahdoton hallita, sillä niitä syntyy jatkuvasti lisää ihmisen luovan toiminnan perusteella. Niinpä kulttuurintutkimuksessa ei tyydytä ainoastaan teoreettiseen selittämiseen, vaan annetaan tulkinnalle sinänsä selittävä funktio. Yksinkertaisesti, hyvin tehty tulkinta tekee jonkin kulttuurin paljon ymmärrettävämmäksi kuin toissijaisesti tulkinnallisia elementtejä sisältävä sosiologinen selitys.

Kulttuuritieteellisen tutkimuksen ero luonnontieteisiin on siinä, että se sisältää olennaisesti tulkinnallisen elementin metodologisena operaationa. Myös teoreettinen, filosofinen ja kokeellinen tutkimus sisältävät esimerkiksi antropologiassa tulkinnallisen elementin. Teoreettinen tutkimus tarkastelee todellisuutta tulkintoja tarkastelemalla, filosofinen tutkimus analysoi tulkinnallisia selityksiä (ainakin osaltaan) ja kokeellisen tutkimuksen kohteena, esimerkiksi kognitiivisessa kulttuurintutkimuksessa on aineistona tulkinnallinen aineisto eli kulttuuri.


Lisätieto 3: Kulttuurirelativismi

Väite: "Vieraita kulttuureja ei voi ymmärtää."

Epistemologisen reduktion luonne

Oikeastaan vasta tässä vaiheessa voidaan alkaa mielekkäällä tavalla puhua reduktionismista. Mikä inhimillisen tiedon ja tietämisen maailmassa ei ole reduktionistista? Vastaus on yksinkertainen: kaikki on pelkkää reduktiota - tiedon reduktiivinen luonne on kirjoitettu tietoisuuden ja materiaalisen todellisuuden väliseen suhteeseen lähtemättömällä tavalla. Mystisessä tietoisuudessa, jossa pyritään tietoisesti pysäyttämään näiden mallinnusta tekevien aivomekanismien toiminta, on tietysti väitetty päädyttävän radikaalilla tavalla toiseen ymmärrykseen todellisuuden luonteesta. Vaikka pieni trippi mystiseen tietoisuuden tilaan monia meistä kutsuukin juuri tälläkin hetkellä, niin säästämme sen viikonloppuun. Nyt täytyy puhua siitä, miten tätä väistämätöntä reduktiota voidaan käyttää informatiivisen tiedon muodostamiseen.

Epistemologinen reduktio on sitä, että joku ilmiö mallinnetaan tieteen kielen ja tieteellisten käsitejärjestelmien avulla. Oikeutetuksi tämän toiminnan tekee se, että mallinnuksessa omaksutut taustaoletukset tuodaan näkyviin, eikä reduktioille anneta mitään sen suurempaa merkitystä, kuin se, että niiden avulla pyritään etsimään selityksiä annettuihin ongelmiin. Epistemologinen reduktio on reduktiivista samalla tavalla, kuin se, että ystäväsi kertoo sinulle kokemuksistaan ja sinun mielessäsi syntyy kuva, representaatio siitä, mitä ystävällesi on tapahtunut. Mielessäsi oleva käsitys on jotain aivan muuta, kuin ystäväsi alkuperäinen kokemus.

Tieteellinen reduktio on kuitenkin yhdellä tavalla merkittävästi erilaista, kuin ne tuhannet representaatiot, joissa redusoimme elinympäristöämme joka päivä. Tieteelliset reduktiot ovat julkisia ja avoimia, sekä avoimen reduktiivisia. Tieteellisessä mallissa ei edes väitetä, että on tavoitettu "korkeampi totuus", "asioiden oleellinen ydin" tai muuta vastaavaa, jossa oletuksena on, että minkäänlaista reduktiota ei ole tapahtunut. Tieteellinen ilmaus jostain ilmiöstä on vastaus johonkin tutkimusongelmaan, ei sen enempää.

Arvottava reduktionismi on puolestaan sitä, että omaksutaan asenne, jonka mukaan tutkittava kohde on jo sinällään jotain lapsellista, negatiivista tai alempaa. Kulttuuritieteessä hyvänä esimerkkinä tästä toimii länsimainen kulttuuri-imperialismi , johon palataan hieman myöhemmin.

Yksinkertaisena päätelmänä tästä voidaan todeta, että kulttuurirelativismi on vain yksi pieni kompastuskivi tiedon muodostamisen kauttaaltaan reduktiivisella polulla. Kulttuurien erot on huomioitava, erityisesti uskonnon tutkimuksessa. Kuitenkaan kulttuurirajat eivät ole ylitsepääsemättömiä; epistemologisia reduktioita voi tehdä niin omastaan kuin vieraasta kulttuurista.

Lisätieto3 loppuu


4. Uskontotieteen sudenkuopat

Uskontotiede on sekä yleisten tieteellisten rajoitusten että kulttuuritieteen erityiskysymysten alainen. Sekä tieteen yleiskysymykset että kulttuuri- ja ihmistieteiden ongelmakohdat määrittävät uskontotieteellistä tutkimusta. Aivan kuin tämä ei olisi jo tarpeeksi, niin uskontotieteellä on vielä omat, erityisen jyrkät sudenkuoppansa.

1. Uskontotieteen tutkimuskohde vaikuttaa olevan käsitteellisesti sellainen, että sen määritteleminen on hyvin hankalaa. Myöhemmin kurssilla tutustumme tieteellisen määrittelyn ja käsitteellistämisen teoriaan, ja tarkastelemme myös uskonnon määritelmiä tätä kautta. Uskonnon määrittely tieteellisenä käsitteenä on kuitenkin hyvin tärkeää. Jos emme osaa sanoa tarkkaan, mitä oikein tutkimme, niin hommalta on jollain tavalla uskottavuusmielessä pohja pois. Silloin voitaisiin esimerkiksi kysyä, että jos uskontoa ei voi määritellä kulttuurisista ilmiöistä jollain merkitsevällä tavalla eroavaksi ilmiöksi, niin miksi tarvitaan oma ja erillinen oppiaine? Eikö kulttuurintutkimukseen vain voisi liittää oman kulttuurin uskonnollisiksi tai uskonnon kaltaisiksi määritettyjen ilmiöiden tutkimuksen haaran?

2. Uskonto on arka asia. Uskonnollinen vakaumus ja uskonnolliset ajatukset vaikuttavat olevan ihmisille erityisen herkkiä ja ongelmallisia asioita. Harva on niin nyreissään siitä, että hänen pukeutumistaan analysoidaan muotiteorian valossa kuin siitä, että hänen uskomuksensa selitetään psykoanalyyttisesti.

3. Uskonto on asia, jonka halutaan pysyvän selittämättömänä. Sekä jotkut tutkijat että erityisesti uskovat toivovat, ettei uskonnon alkuperälle tai psyykkiselle perustalle voitaisi löytää naturalistista selitystä. Uskonto havainnoituu uskovalle mysteerinä, selittämättömänä ja epämääräisenä. On hyvin epätodennäköistä, että jotain asiaa voidaan nimittää uskonnoksi sen jälkeen, kun sen mekaniikka on jollain tavalla avattu.

Uskonnon tutkimuksen näkökulma on siis väistämättä jotain muuta, kuin uskonnon oma ymmärrys itsestään. Uskonto sisältää aina oman itseymmärryksensä (esim. "äärimmäinen totuus" tai jotain vastaavaa), jonka uskovat omaksuvat. Tutkimus ei voi olettaa uskonnollisten olentojen todellisuutta eikä uskonnollisten dogmien kiistatonta auktoriteettia. Näin ollen uskonnon selittäminen on ikään kuin automaattisesti myös sen "selittämistä pois". Se, mikä on tutkijan näkökulmasta neutraalia ja reilua, saattaa uskovan näkökulmasta olla väkivaltaa hänelle kaikkein tärkeimpien totuuksien suhteen. Voidaan mielekkäästi kysyä, onko tämä vihamielistä? Ja jos uskonnon tutkiminen on tavallaan aina vihamielistä, miksi ja millä motiiveilla sen tutkiminen olisi oikeutettua?

4. Uskonto on valtava, merkittävä voima maailmassa. Uskonnon vaikutus ulottuu lähes kaikkiin yhteiskunnallisiin instituutioihin, kulttuurien väliseen vuorovaikutukseen ja henkilökohtaisesti suureen enemmistöön ihmiskunnassa. Uskontotieteen vaikuttaa olevan hankalaa hankkia sellaista akateemista tunnustusta tai muodostaa sellaista koulutusta, joka vastaisi uskonnon keskeisyyttä maailman asioissa. Uskontotieteilijöiden koulutus ei ole maailman sääntöjen mukainen, eikä uskontotiedettä opeteta siten, että tietämyksen käytäntöön soveltaminen olisi helppoa. Pakolliseksi opinnoissa voisi tehdä uskonnon ja politiikan, uskonnon ja lääketieteen sekä uskonnon ja markkinoinnin tai median välisen suhteen tarkastelun.


Uskonnon määrittelykysymys

1. Tieteellisen määrittelyn teoriaa

Tieteessä käytetään tarkkaan määriteltyjä käsitteitä. Arkikielessä käytämme jatkuvasti suurta määrää erilaisia käsitteitä, joita ei ole määritelty tarkasti. Puhumme esimerkiksi "huonekaluista". Käsitteellä 'huonekalu' viittaamme joukkoon esineitä, joilla on huomattavan erilaisia käyttötarkoituksia asunnoissamme. Puhumme "tuoleista", joka on kategorian 'huonekalu' alalaji. Tuolitkin voivat olla hyvin eri näköisiä (toimistotuoli, säkkituoli), ja oikeastaan niitä yhdistää vain kuuluvuus 'huonekalu' -kategorian alle ja niiden yhteinen käyttötarkoitus. Jos 'tuoli' pitäisi lähteä määrittelemään esimerkiksi sen ulkoisten piirteiden kautta, olisi edessä todella vaikea tehtävä.

Jos jo 'tuoli', hyvin arkinen ja tavallinen käsite on vaikea määritellä, niin miten voidaan määritellä 'uskonto', valtavan mutkikas ja monimuotoinen inhimillisen kulttuurin osa-alue? Arkikielen intuitiiviset käsitteet ('huonekalu') ovat täysin toimivia ja päteviä jokapäiväisen elämän tuiverruksessa. Kuitenkin tieteen tekemisessä tarvitaan tarkempia, yhteisesti sovittuja käsitteitä, jotta voidaan tietää, mistä puhutaan. Tieteellisten käsitteiden sisällöstä sopimisesta käytetään nimitystä "määrittely".

Määrittely: Tieteellinen täsmentämisen tekniikka, jonka avulla pyritään mahdollisimman yksiselitteiseen kielenkäyttöön.

Tieteellisille määritelmille asetetaan seuraavanlaisia vaatimuksia :

a) Määritelmän täytyy antaa määriteltävän olemus. (Siis jossain empiirisessä, metodologisen materialismin tai sopimuksenvaraisuuden mielessä, ei ontologisesti.)

Tämä tarkoittaa sitä, että kenen hyvänsä pitäisi omien havaintojensa perusteella kyetä määritelmän kuultuaan tunnistamaan ilmiöt, joita määritellään. Määritelmä ei saa perustua seikkoihin, joita ei voi havaita aistein tai tieteellisten tekniikoiden (matematiikka, mikroskooppi ja niin edelleen) avulla. Määritelmä ei saa myöskään perustua seikkoihin, joiden havaitseminen vaatisi havaitsijalta yliluonnollisia kykyjä tai tuonpuoleista siunaamusta (uskonnolliset ihmevoimat, selvänäköisyys ja niin edelleen). Erityisesti uskonnon kohdalla on tärkeää muistaa, että määritelmän täytyy toimia konkreettisen maailman ehdoilla.

b) Määritelmä ei saa olla kehäpäätelmä. (Norsu on suunnaton eläin, jolla on norsunluiset syöksyhampaat.)

Jos määrittelemme uskonnon sanomalla: "Uskonto on se juttu, jota uskonnolliset ihmiset harjoittavat", emme ole itse asiassa sanoneet yhtään mitään. Tällaista kehäpäätelmällistä rakennetta ei saa olla tieteellisessä määritelmässä.

c} Määritelmää ei saa lausua negatiivisin termein, jos se on ilmaistavissa positiivisia termejä käyttäen.

Eli ei saa lähteä määrittelemään asioita negaatioitten kautta. Jos sanomme: "Uskonto ei ole politiikkaa, eikä taidetta, eikä urheilua...", lähdemme määrittelyyn negaatioiden kautta. Määritelmä täytyy lausua siten, että käytetään positiivisia termejä (asia X on sitä ja sitä) eikä negaatioiden avulla (asia X ei ole sitä, eikä myöskän sitä ja niin edelleen).

d) Määritelmää ei saa ilmaista epäselvällä tai kuvainnollisella kielellä. (Norsu on suunnaton eläin, jolla on norsunluiset syöksyhampaat.)

Määrittelyssä käytettävien termien pitäisi olla yksiselitteisiä ja täsmällisiä. Yllä olevassa norsuesimerkissä termin "suunnaton" voisi korvata vaikkapa termillä 4000-6000 kiloa painava.

Onnistuneen määrittelyn tuloksena on tieteellisiä käsitteitä, joita voidaan käyttää tehokkaina työvälineinä tutkimuksessa.

Tieteellisten käsitteiden tulisi olla muodoltaan yksinkertaisia, selkeitä, yleisesti ymmärrettävissä olevia ja totuudenmukaisia.

Tieteelliset käsitteet:

Yksinkertaisuus (rakenteellinen ja käytännöllinen eli syntaktinen ja pragmaattinen)

Syntaktinen yksinkertaisuus tarkoittaa sitä, että tieteellisten käsitteiden tulisi olla kieliopillisesti yksinkertaisia, ilman turhaa monimutkaistamista tai vieraiden kielten ilmausten käyttöä.

Pragmaattinen yksinkertaisuus tarkoittaa sitä, että käsitteen tulisi olla mahdollisimman käyttökelpoinen suhteessa tutkittaviin aineistoihin ja tieteenalan muuhun termistöön.

selvyys (yksiselitteisyys ja täsmällisyys eli semanttinen selkeys)

Tieteellisellä käsitteellä ei saa olla montaa merkitystä. Joskus tieteellisille käsitteille käy sillä tavalla, että niitä aletaan käyttää huolimattomasti ja arkikielenomaisesti monissa eri merkityksissä. Silloin käsite kärsii inflaation ja sen käyttökelpoisuus heikkenee. Käsitteitä on mahdollista tarkentaa. Tarkentamista nimitetään stipuloinniksi.

yleisyys (lauseiden looginen muoto eli syntaktinen täsmällisyys)

Tieteelliset käsitteet noudattavat tieteen kieltä, joka on muodoltaan loogista. Käsitteitä ei siis ilmaista esimerkiksi runouden kielellä.

totuus (lauseiden sisältö)

Tieteellisten käsitteiden tulee vastata sitä tapaa, jolla niiden kuvailemat ilmiöt maailmassa esiintyvät. Suomeksi sanottuna tieteellinen käsite ei siis saa vääristellä ilmiöiden luonnetta, eikä olla todellisuudesta irrallaan olevaa puppua.

Määritelmät voidaan jakaa erilaisiin lajeihin riippuen siitä, millaisiin kysymyksiin käsitteitä hyödyntävässä tutkimuksessa halutaan vastata. Uskontotieteessä ollaan pääasiassa tekemisissä kahden erilaisen määrittelyn tekniikan, reaalimääritelmän ja stipulatiivisen määritelmän kanssa.

Nominaalimääritelmä: Sopimukseen perustuva sanan ja objektin välinen viittaussuhde. Termi, jonka käyttöön liittyy tiettyjä sopimuksia. Nimitämme esimerkiksi "tuoleiksi" huonekaluja, joita käytetään pääsääntöisesti istumiseen. Esimrkiksi 'rituaali' on uskontotieteessä nominaalimääritelmän muotoa noudattava käsite. Siinä hyvin laaja perhe erilaisia uskonnollisen toiminnan muotoja on niputettu yhden nimen alle.

Reaalimääritelmä: Pyrkii sanomaan jonkin määriteltävän olion yleistettävän ja keskeisen piirteen. "Mitä uskonto oikeastaan on?" = Reaalimääritelmään johtava, empiirinen kysymys. Uskonnon määrittelykysymyksessä ollaan pääasiassa tekemisissä reaalimääritelmien kanssa. 'Uskontoa' on erittäin vaikea pyydystää reaalimääritelmään.

Stipulatiivinen määritelmä: Sovitaan uuden kielellisen tai symbolisen ilmauksen merkityksestä tai annetaan vanhalle, moniselitteiselle tai epätäsmälliselle termille uusi, täsmällinen tekninen merkitys. Mitä sanalla "uskonto" tarkoitetaan? = Käsitteen stipulaatio.

Ostensiivinen määritelmä: Osoittava määritelmä, jossa jokin termi pyritään määrittelemään osoittamalla joitakin sen ekstensioon kuuluvia olentoja. Esimerkiksi uskonnollisia rituaaleja ja oppeja osoittamalla voidaan yrittää määritellä uskontoa.

2. Uskonnon määritelmä

'Uskonto' on ilmiö, jota on erityisen vaikea määritellä. Inhimillisellä kulttuurilla on taipumus versoa monimuotoiseksi ja mutkikkaaksi, ja määritelmien tekeminen ihmistieteissä on yleensäkin haastavaa.

Uskontotieteelliset uskonnon määritelmät on mahdollista ryhmitellä kolmeen eri luokkaan. Ne ovat määrittely yliluonnollisen kautta, määrittely pyhä/profaani -jaottelun kautta sekä määrittely perimmäisen huolenaiheen kautta.

2.1. Uskonnon määrittely yliluonnollisen kautta

Uskonnon määrittely yliluonnollisen kautta sisältää perimmäisen oletuksen, jonka mukaan yleisin, yhteisin ja keskeisin seikka kaikissa uskonnoissa on se, että niissä uskotaan yliluonnollisiin olentoihin ja todellisuuksiin. "Yliluonnollinen" ymmärretään yleensä näissä määritelmissä jonain sellaisena, jonka olemassaolosta ollaan täysin varmoja, vaikka siitä ei ole olemassa minkäänlaisia todisteita. Yliluonnolliset uskomukset ovat jotain sellaista, johon uskotaan perustein, jotka eivät ikinä riittäisi ns. arkipäiväisten uskomusten katteeksi.

Jos joku vaikka sanoo sinulle, että "risteyksessä on rekka", mutta et kykene näkemään, kuulemaan, koskemaan tai millään muullakaan tavalla havainnoimaan sitä, niin et ikinä usko sitä. Jos joku sanoo "tässä huoneessa on enkeli", saatat uskoa sen siitä huolimatta, että et pysty sitä havainnoimaan.

Seuraavassa erilaisia uskonnon määritelmiä, jotka nojaavat ajatukseen yliluonnollisista olennoista:

  1. Uskonto on uskoa henkisiin olentoihin. (Tylor, Sir Edward Burnett, 1832-1917, englantilainen antropologi)

  2. Uskonto on yritys lepyttää ihmistä ylempiä voimia. (Sir James Frazer, 1854-1941) (Ihmistä ylempien voimien lepyttämistä tai sovittelua niiden kanssa; voimien, joiden uskotaan ohjaavan ja kontrolloivan luonnon kulkua ja ihmisten elämää. Uskonto muodostuu kahdesta elementistä, uskosta ihmistä korkeampiin voimiin ja yrityksestä lepyttää tai miellyttää niitä.)

  3. Uskonto on joukko myytein rationalisoituja rituaaleja, joiden avulla mobilisoidaan yliluonnollisia voimia saattamaan aikaan tai ehkäisemään muutoksia ihmisten tai luonnon tilassa. (Wallace)

  4. Uskonto on joukko uskomuksia ja symboleita (ja niistä johdettuja arvoja), jotka koskevat erottelua empiirisen ja yliempiirisen, transendenttisen todellisuuden välillä, empiiriseen kuuluvien toimintojen ollessa alistetut ei-empiiriselle. (William Robertson Smith, 1845-1894) E) Uskonto on instituutio, joka koostuu kulttuurisesti kaavoittuneesta vuorovaikutuksesta kulttuurisesti ilmaistujen yli-inhimillisten olentojen kanssa. (Melford Spiro) F) Uskontoihin kuuluu jonkinlainen käsitys yliluonnollisesta olennosta, -maailmasta, tai -voimasta ja käsitys siitä, että tämä yliluonnollinen on aktiivinen, että yliluonnollinen voi vaikuttaa tapahtumiin ja olosuhteisiin täällä maan päällä. (Rodney Stark (1957-) & William Sims Bainbridge (1940-))

2.2. Uskonnon määrittely pyhä/profaani -erottelun kautta

Erituisesti funktionalistisessa uskontotieteen suuntauksessa ja uskontosisiologiassa on edustettu näkemystä, jonka mukaan uskonnon keskeinen, määrittävä tekijä on se, että se jakaa maailman kahteen luokkaan: pyhään ja profaaniin. Profaanit asiat ovat tavallisia, arkipäiväisiä asioita. Pyhät asiat ovat hieman määritelmästä riippuen tavalla tai toisella tavallisuudesta poikkeavia, kutsuvia mutta toisaalta vaarallisia ja erityistä käsittelyä vaativia asioita.

Seuraavassa esimerkkejä uskonnon määrittelemisestä pyhä/profaani -jaottelun avulla:

  1. Uskonto on yksityisen ihmisen tunteita, toimintoja ja kokemuksia heidän yksinäisyydessään, sikäli kun he käsittävät itsensä suhteessa johonkin, jota he pitävät jumalallisena. (William James, amerikkalainen uskontopsykologi, 1842-1910)

  2. Uskonto on pyhiä, toisin sanoen erityisiä ja kiellettyjä, asioita koskevien uskomusten ja tapojen solidaarinen järjestelmä - uskomusten ja tapojen, jotka yhdistävät kaikki niihin uskovat yhdeksi moraaliseksi yhdyskunnaksi, jota kutsutaan kirkoksi. (Emile Durkheim, uskontososiologi, 1858-1917)

  3. Uskonnollinen on sellainen ihminen, jolle jotakin on pyhää. (Nathan Söderblom, 1866 -1931)

  4. Uskonto voi edelleen olla hyödyllinen termi, jos muistamme, että se ei välttämättä implikoi uskoa jumalaan, jumaliin tai henkiin, vaan viittaa kokemukseen pyhästä ja on siksi sukua olemisen, merkityksen ja totuuden ideoille. (Mircea Eliade, 1907-1986)

  5. Termi uskonto viittaa julkiseen diskurssiin, joka sisältää vähintään yhden pyhän väittämän ja ne konventionaaliset sosiaaliset toiminnot, jotka suoritetaan tätä diskurssia silmälläpitäen. Pyhyys on kyseenalaistamaton todellisuuden laatu, jonka uskovat omistavat propositioille, joita ei voi verifioida. (Roy Rappaport, 1926 -1997)

2.3.Uskonnon määrittely "perimmäisen huolenaiheen" kautta

Jotkut uskonnon tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että uskonnon keskeinen piirre on niin sanottu "perimmäinen huolenaihe". "Perimmäisellä huolenaiheella" tarkoitetaan yleensä lähinnä ihmisen olemassaoloon liittyviä, eksistentiaalisia kysymyksiä. Näitä ovat esimerkiksi "mitä tapahtuu kuoleman jälkeen", "mitä merkitystä elämällä on" ja niin edelleen.

Seuraavassa esimerkkejä uskonnon määrittelystä, jossa keskeinen asema annetaan eksistentiaalisille kysymyksille:

  1. Uskonto on tila, jossa ollaan perimmäisen huolenaiheen valtaamia, huolen, joka asettaa kaikki muut huolet alisteisiksi ja joka itse sisältää vastauksen kysymykseen elämämme tarkoituksesta. (Paul Tillich, 1886-1965)

  2. Uskonto on kaikkein yleistasoisin mekanismi, joka integroi merkityksen ja motivaation toimintasysteemissä. Soveltuu kaiken tyyppisiin toimintasysteemeihin, ei ainoastaan koko yhteiskuntiin tai niiden ryhmiin. (Robert Bellah, 1941-)

  3. Uskonto on symbolien järjestelmä, joka toimii saadakseen aikaan voimakkaita, laaja-alaisia ja pitkäaikaisia mielialoja ja motivaatioita ihmisissä muodostamalla käsityksiä olemassaolon yleisestä järjestyksestä ja antamalla näille käsityksille sellaisen asiallisuuden olemuksen, että mielentilat ja motivaatiot tuntuvat erityisen realistisilta.(Clifford Geertz, 1926-)

  4. Uskonto on orientoitumista, ja uskonnot orientoitumisjärjestelmiä. Orientoitumisjärjestelmä tekee ihmiselle mahdolliseksi löytää tiensä elämässä ja maailmassa tietyn merkitystä antavan viitekehyksen puitteissa. (Jacques Waardenburg, 1935-)

3. Lopuksi

Lähes jokaisella uskontotieteen tutkijalla on oma määritelmänsä uskonnosta. Nykyisen käsityksin mukaan uskonnon määritelmä voitaisiin jättää "avoimeksi". Tämä tarkoittaa sitä, että tutkijat luottavat intuitiiviseen käsitykseensä uskonnosta ja määrittelevät tarkemmin aina tutkimuskohtaisesti, mitä 'uskonto' aina kussakin tutkimuksessa on. Oleellista on huomata, että 'uskonto' sellaisena, kuin se tutkimuksissa esiintyy, on vain tutkijoiden luomus. Käsite 'uskonto' on työväline, jonka avulla pyritään jäsentämään mutkikasta ilmiökenttää, jonka eri ilmiöillä havaitaan selkeitä yhteisiä piirteitä.

Toinen mahdollinen katsantokanta uskontoon on niin sanottu prototyyppiteoria tai perheyhtäläisyysteoria. Sen mukaan meillä on joku tietty perusmielikuva tyypillisimmästä 'uskonnosta'. Sitten on ilmiöitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän 'uskontoa'. Tätä prototyyppisyyttä esiintyy kaikissa käsitteissämme. Esimerkiksi talitintti on paljon prototyyppisempi lintu, kuin strutsi. Meille länsimaisen kulttuuripiirin kasvateille kristinusko edustaa prototyyppistä uskontoa (talitintti), ja esimerkiksi buddhalaisuus vähemmän prototyyppistä uskontoa. Vielä enemmän prototyyppisestä uskonnosta eroava kulttuurin muoto, esimerkiksi astrologia, voisi olla uskontomaailman strutsi. Perheyhtäläisyyttä voidaan kuvata ajatuksella ketjusta: ketjun eri päissä olevat lenkit ovat aika kaukana toisistaan, mutta vierekkäiset lenkit hyvin lähellä. Silti kaikki lenkit kuuluvat samaan ketjuun.


Lisätietopaketti: Filosofinen näkökulma uskonnon käsitteellistämiseen ja määrittelyyn

1. Johdanto

Uskonnon määrittely on ollut ja on edelleen vaikea aihe. Suuri määrä uskontotieteellisestä kirjallisuudesta käsittelee uskontotiedettä, sen teoriaa ja metodologioita ja merkittävä osa tästä käsittelee uskonnon määrittelykysymystä tai siihen läheisesti liittyviä kysymyksiä. Uskonnon käsitteen tarkastelussa voidaan käyttää useita näkökulmia, mutta tässä kyseiseen aiheeseen otetaan filosofinen lähestymistapa. Aikomus on toisin sanoen pohtia uskonnon käsitteen ja määrittelyn teoreettista luonnetta.

Tieteellisen filosofian yksi tutkimuskohde on tieteellisen käsitteen ja määritelmän yleinen luonne. Filosofiassa selvitetään siis yhtenä kysymyksenä sitä, mikä on yhteistä kaikille tieteellisille käsitteille, teorioille ja määritelmiä olivat ne sitten geologisia, kielitieteellisiä tai uskontotieteellisiä. Filosofinen tarkastelu ei sano mitään minkään erityistieteellisen käsitteen tai teorian konkreettisesta sisällöstä - erityistieteiden oma tehtävä on tieteellisesti kuvata ja selittää maailmaa eli luoda reaalista sisältöä omaavia käsitteitä ja teorioita. Filosofinen näkökulma uskonnon käsitteeseen ja määritelmään on opettavainen sikäli, että sen avulla on mahdollista sekä valottaa aiheeseen liittyviä ongelmakohtia ja selvittää niitä että kertoa jotakin uskontotieteellisen tutkimuksen yleisestä luonteesta.

Tämä osa voi tuntua vaikeahkolta ymmärtää, mikäli et ole toistaiseksi tutustunut tieteelliseen ajatteluun. Tällä verkkokurssilla pyritään kuitenkin antamaan uskontotieteestä monipuolinen yleiskuva ja helppojakin kokonaisuuksia löytyy. Koska uskontotieteellisten käsitteiden ja määritelmien luonteen pohtiminen on yksi uskontotieteen "ikuisuuskysymyksistä" ja monesti tämä ymmärretään nimenomaan filosofiseksi aiheeksi, on hyvä luoda filosofinen katsaus uskontotieteellisten käsitteisiin ja määritelmiin - ja erityisesti uskonnon käsitteeseen ja määritelmään - liittyviin ongelmiin.

2. Teoria, käsite ja määritelmä

Tätä luentoa ajatellen on hyvä selventää kolme käsitettä; mitä tarkoittaa teoria, käsite ja määritelmä. Teoriat ovat metodologisten operaatioiden, tutkimuskäytäntöjen tuloksia. Tosinaan myös käsitteet ymmärretään tutkimusten tuloksiksi. Teorian ja käsitteen raja on häilyvä, mutta yleisesti ymmärretään, että käsitteet ovat pienempiä yksiköitä, teorian osia. Teoria siis sisältää käsitteitä.

Määritelmä on teorian tai käsitteen olennaisen sisällön kertova sanallinen tai muu symbolinen (matemaattinen) kuvaus. Määritelmä on käsitteen kielellinen kuvaus, se täsmentää ja rajaa käsitteen, antaa sille merkityksen, esittää kielellisen sopimuksen, luo käsitteen käytön normin ja sitoo käsitteen sen nimitykseen (Hirsijärvi & Remes & Liikanen & Sajavaara 1992, 22-23). Toisin sanoen, määritelmien avulla käsitteistä ja teorioista voidaan mielekkäästi puhua ja tiedetään tarkasti, mistä ja minkälaisista käsitteistä tai teorioista puhutaan. Määritelmien avulla tieteen kieltä voidaan täten systematisoida, jolloin tieteen kieli tulee tarkoituksenmukaisemmaksi. Määritelmät toimivat tutkimuksen apuvälineinä.

3. Uskonnon määrittelyn historiaa

1900-luvun alun englantilainen (klassikko)antropologi Edward Burnett Tylor määritteli uskonnon uskoksi henkisiin olentoihin (Tylor 1920, 424.) Myös James Frazerin voidaan ymmärtää määritelleen uskontoa yli-inhimillisiin olentoihin viittaavin termein (Frazer 1993 (1922), 50.) 1900-luvun alun ranskalainen sosiologi Émile Durkheim hylkäsi yli-inhimillisiin olentoihin perustuvat määritelmät, koska katsoi, ettei buddhalaisuudessa uskota niihin (Durkheim 1980 (1912), 49-54.) Durkheimin mukaan buddhalaisuus on ateistinen uskonto ja hän esitti uskonnon määritelmäksi pyhän ja profaanin erottelua (Durkheim 1980 (1912), 64.) Kuitenkin muun muassa sellaiset uskontotieteellisesti merkittävät tutkijat, kuten Melford E. Spiro, Anthony Wallace, Roland Robertson, Hans Penner, Rodney Stark & William S. Bainbridge ja Thomas Lawson & Robert McCauley ovat edelleen (1900-luvun jälkimmäisellä puolella) määritelleet uskontoa perustaen määrittelynsä yli-inhimillisten olentojen ideaan (Spiro 1992, 57; Wallace 1966, 107; Robertson 1970, 47; Penner 1989, 7; Stark & Bainbridge 1985, 5; Lawson & McCauley 1990, 5-8.)

Mutta kuten Durkheim, myös uskontopsykologi William James ja uskontofenomenologi Nathan Söderblom määrittelivät uskonnon pyhän kautta (James 1960 (1902), 50; Söderblom 1914.) Edelleen muun muassa Rudolf Otto, Mircea Eliade ja Roy Rappaport ovat pitäneet pyhän kautta määrittelyä mielekkäänä (Eliade 1969, 1; Otto 1969, 12-24; Rappaport 1971, 69.)

Saksalais-amerikkalainen teologi Paul Tillich (vaikutti enimmäkseen 1900-luvun alkupuolella, mutta myös jälkimmäisellä puolella) esitti uskonnon määritelmäksi perimmäistä huolenaihetta tai merkitystä (Tillich 1963, 6.) Tillichin linjaa ovat edelleen seuranneet esimerkiksi Robert Bellah, Clifford Geertz ja Jacques Waardenburg (Bellah 1970, 12; Geertz 1992, 93; Waardenburg 1986, 31.)

Monet tutkijat ovat siis katsoneet, että uskonto voidaan määritellä yleisesti, ellei jopa absoluuttisesti. Esimerkiksi Tillichin määritelmä vaikuttaa absoluuttiselta, kun otetaan huomioon sen muoto ja Tillichin ajattelun tausta. Tillich oli kristitty ja näki uskonnon määrittelyn aivan ilmeisesti Jumalan ilmoituksen näkökulmasta. 1980-luvun puolivälin jälkeen uskontotieteessä on noussut voimakkaammin esille ajatus, että uskonnon määrittely on tarkoituksenmukaista ymmärtää niin sanotusti avoimesti (Comstock) ja perheyhtäläisesti. Tällaisia käsityksiä oli toki esitetty aiemminkin. Kuten Helsingin yliopiston uskontotieteen professori ja dosentti René Gothóni on vuonna 1982 ilmestyneessä artikkelissaan todennut, Wahlström kritisoi amerikkalaisen kulttuuriantrpologin Melford E. Spiron [yleisen] määritelmän muodostamista puoltaen uskonnon avointa määrittelyä (Gothóni 1982, 301).

Eniten uskonnon määrittelyn historiassa uskontoa näyttää joka tapauksessa olevan määritelty yliluonnollisten olentojen kautta. Gothóni onkin huomauttanut, että useimmat uskontotieteilijät ovat katsoneet uskonnon minimimääritelmän muodostamisen mahdottomaksi ilman yliluonnollisen käsitettä. Hän totesi myös, että suomalaiset ja skandinaaviset uskontotieteilijät ovat J. B. Prattin ja Spiron määritelmien kautta usein liittäneet uskonnon määritelmään käsityksen jonkinlaisesta ihmisen elämään vaikuttavasta mahdista, voimasta tai jumalasta (Gothóni 1982, 293-294.)

4. Ongelmia, näkemyksiä ja määritelmiä

Uskonnon käsitteellistämisessä ja määrittelyssä voidaan nähdä olevan samoja ongelmia. Uskonnon käsitteellistäminen ja määrittely nähdään monesti samana asiana ainakin siten, että puhutaan samoista ongelmista ja näkemyksistä riippumatta siitä, kummasta puhutaan. Keskustellaan esimerkiksi ylikulttuurisesta toimivuudesta; voidaanko länsimaisin uskontoieteellisin käsittein (tai määritelmin) kuvata totuudenmukaisella tavalla länsimaisen kulttuuriirin ulkopuolisia uskontoja.

4. 1. Epätarkat käsitteet

Yhtenä tieteen tunnusmerkkinä voidaan pitää eksakteja [tarkkoja, täsmällisiä] ajattelun välineitä (Tuomela 1994, 54-58). Ketolan mukaan ihmistieteelliset käsitteet ovat ongelmallisia siten, ettei riittäviä ja välttämättömiä ehtoja voida niille antaa [ne eivät voi olla täsmällisiä, tarkasti rajattuja]. Uskontotieteelliset käsitteet ovat arvolatautuneita ja niiden ontologinen status [eli perimmäisen tai periaatteellinen luonne tai tarkoitus] on epäselvä. (Ketola 1997a, 132-148.) Tosin sanoen uskontotieteelliset käsitteet jäävät Ketolan mukaan epämääräiksi, koska ne sisältävät aina arvoja ja niiden tarkoitus on epäselvä.

Uskontotieteellisen käsitteenmuodostuksen kysymykseen Ketola esittää kaksi vastausta, jotka kumpikin ovat hänen mukaansa ongelmallisia: Pyritään muodostamaan eri kulttuurien emic-kategorioista [erilaisten kulttuurien omista käsitteistä] tieteellisiä termejä tai yritetään luoda kontekstuaalisesti riippumattomia [mihinkään inhimillisiin tavoitteisiin sitoutumattomia] teoreettisia termejä.

Vaikeutena voidaan ensimmäisessä vaihtoehdossa kuitenkin pitää sitä, että tällä tavoin näyttää olevan hankala muodostaa täysin ylikulttuurista käsitteistöä (Ketola 1997a, 148-149). Kuitenkin ylikulttuurisesti toimiva tutkimusvälineistö vaikuttaa olevan välttämätön kulttuuriteteellisen tutkimuksen kannalta. Ketola on tässä varmaankin täysin oikeassa; miten eri kulttuurien käsitteiden jonkinlainen sekoitus voisi pätevästi kuvata kaikkien kulttuurien ilmiöitä? Eikö tämä johtaisi vielä hankalampaan, jopa täysin mielivaltaiseen tilanteeseen?

Emme siis voi kuvata ja selittää erilaisia kulttuurisia ilmiöitä täsmällisesti "monikulttuurisella" käsitteistöllä. Toisen ratkaisumallin ongelma on Ketolan mukaan yksinkertaisesti mahdottomuus luoda täysin neutraalia (kontekstivapaata) käsitteistöä (Ketola 1997a, 148-149). Mahdotonta tämä onkin: luomillamme käsitteillä on aina jonkinlainen inhimillinen "mieli", tarkoitus. Ketola toteaa, ettei mitään yksiselitteistä ratkaisua ei ole. (Ketola 1997a, 148-149.)

4. 2. Avoimuus vai essentialismi?

Suureen tarkkuutteen pyrkivien määritelmien ymmärretään uskontotieteessä usein antavan uskonnolle yleisesti rajatun ja oikean, todellisen tai lopullisen merkityksen. Tällaiset määritelmät koetaan monesti epäasiallisiksi ja amerikkalaisen uskontotieteen edustaja W. Richard Comstock onkin esittänyt, että uskonnon määrittelyssä on noudatettava avointa määrittelyä. Comstockin mukaan emme tarvitse uusia reaalisia tai essentialistisia määritelmiä, vaan stipulatiivisia, tutkimuksen lähtökohtia täsmentäviä ja ohjaavia määritelmiä. Tutkijat muodostavat stipulatiivisia määritelmiä aineisto- ja näkökulmalähtöisesti (Comstock 1984.)

Aristoteleen määritelmien teoria on essentialistinen, mikä tarkoittaa ennalta olevan olemuksen löytämisen olevan määritelmien tehtävä. Aristoteles ei tehnyt eroa käsitteellisen ja faktuaalisen totuuden välillä ja vasta hänen jälkeensä erotettiin nominaali- [sopimuksenvaraiset] ja reaalimääritelmät [todellisuutta kuvailevat]. Edelleen vasta modernin logiikan avulla 1900-luvun alun jälkeen on voitu ymmärtää Aristoteleen määritelmien teorian teknisiä puutteita. Aristoteleen teorian määritelmiä nimitetään perinteellisesti reaalimääritelmiksi. Toisaalta ns. maltillinen realisti voi käyttää nimitystä "reaalimääritelmä" faktuaalisten fysikaalisten ominaisuuksien kuvauksesta. (Niiniluoto 1980, 155-157.)

Myös uskontotieteellinen kielenkäyttö myötäilee näitä tapoja käyttää kyseisiä käsitteitä. Reaalisella tai essentialistisella määritelmällä tarkoitetaan uskontotieteellisessä kielessä usein määritelmää, jonka tehtävä on löytää ilmiöiden ennalta omaava tai lopullinen olemus. Esimerkiksi Melford Spiro puhuu reaalisten määritelmien yhteydessä epämääräisistä ja epäempiirisistä "olemusta" etsivistä määritelmistä. Reaalisella määritelmällä saatetaan myös tarkoittaa yksinkertaisesti jonkin reaalisen, havainnoitavan ilmiön kuvausta tai selitystä. Esimerkiksi Ketola viittaa reaalimääritelmän yhteydessä periaatteessa tieteellisesti asiallisiin empiirisiin kysymyksiin (Ketola 1997b, 25).

4. 3. Stipulaatio

Stipulatiivinen määritelmä ei ole tosi tai epätosi, vaan tarkoittaa uuden "teknisen" merkityksen antamista "vanhalle" moniselitteiselle tai epämääräiselle termille tai uuden kielellisen sopimuksen luomista (Niiniluoto 1980, 160-161.) Stipulatiivinen määritelmä ei siten ole deskriptiivinen eli kuvaileva, kuten esimerkiksi analyyttinen ja ei-analyyttinen määritelmä (Ks. Niiniluoto 1980, 158-160.)

Stipulatiivinen määritelmä ei täten myöskään pyri olemaan todellisuutta koskeva teoria tai käsitteellinen kuvaus, saatika jonkinlainen lopullisuuteen pyrkivä positivistinen määritelmä, vaan kyse on täsmällisestä puhetavasta. Stipulatiivisen määritelmän hyvyyden kriteeri on "vanhan" termin täsmentämisen kyky siten, että täsmennys tuo esiin jonkin keskeisen merkitysvivahteen, kattaa epäselvät tapaukset tai luo yhteyksiä muuhun tieteelliseen käsitteistöön. Stipulatiivisen määritelmän tarkoitus on rikastaa, selventää ja yksinkertaistaa tieteellistä terminologiaa (Niiniluoto 1980, 160-161.)

4. 4. Perheyhtäläisyys

Amerikkalainen antropologi Benson Saler edustaa Comstockin kanssa samansuuntaista näkemystä. Hän hylkää monoteettiset "uskonto on tätä ja tätä"-, "joko uskontoa tai ei" -määritelmät. Salerin mukaan uskontoa ei voi määritellä "kyllä" tai "ei", vaan uskonto on jotakin, joka on sitä enemmän tai vähemmän (Saler 1993, 25.) Uskonnon käsite on Salerin mielestä säilytettävä avoimena ja tulisi puhua uskontojen perheyhtäläisistä piirteistä (Saler 1993, 25, 254-263.) Toisaalta Saler viittaa implisiittisesti uskon yli-inhimillisiin olentoihin ideaan uskonnon määritelmänä perustellessaan, että uskonto tulisi avoimena ja perheyhtäläisenä tutkijoiden analyyttisena kategoriana ankkuroida länsimaiseen monoteismiin (Saler 1993, 212-214, 225-228.)

Myöskään ranskalaisen (kognitiivisesti suuntautuneen) antropologin Pascal Boyerin mukaan ei tarvita sellaisia riittäviä ja välttämättömiä ehtoja antavia määritelmiä, joita antropologit yrittävät tarjota (lopputulokseen viittaavia etukäteismääritelmiä), eikä riittäviä ja välttämättömiä ehtoja antavia määritelmiä ylipäätään. Boyerin mukaan tutkijan tulee lähteä ostensiivisista, arkiymmärrykseen perustuvista lähtöoletuksista aivan kuten biologi ymmärtää arkiymmärryksen perusteella tutkimuksensa lähtökohtana, mitä seepra tai kirahvi tarkoittaa (Boyer 1994, 33.) Boyer sanoo myös, että uskonnot ovat pikemminkin perheyhtäläisiä lukuunottamatta yli-inhimillisiä olentoja (Boyer 1994, 5.)

Ostensiivinen määrittely tarkoittaa filosofi Ilkka Niiniluodon mukaan osoittamista, ts. jonkin termin määrittelemistä "osoittamalla" joitakin sen ekstensioon (luokka tai joukko, johon predikaatti-termin ominaisuus soveltuu) kuuluvia olioita. Osoitettaessa täytyy myös tietää sen luokan jäsenien yhteiset tunnuspiirteet, johon osoitettava kuuluu. (Ks. Niiniluoto 1980, 119-129, 168.)

4. 5. Analogia

Ugo Bianchi toteaa, että uskonto-termi tulisi ymmärtää analogisena terminä, joka kattaa vaihtelevien "näkökulmien" ja poikkeavuuksien pohjalta yhtäläisiä ja erillisiä eli "perheyhtäläisiä" käsite- ja todellisuuskokonaisuuksia. Bianchin mukaan tarkoin määriteltävä "kaikenkattavuus" tai tiukat ostensiiviset tai funktionaaliset määritelmät eivät ole eduksi (Gothóni 1998, 320.) Bianchin idea on oleellisesti sama kuin Comstockin ja Salerin. Ydinajatus on, että uskonnon merkitystä tai määritelmää ei tule sulkea johonkin yhteen ainoaan tai tiettyihin määrättyihin piirteisiin, vaan uskonto tulee määritellä avoimesti.

Turun yliopiston uskontotieteen professorin, pyhän tematiikkaan erikoistuneen Veikko Anttosen käsitykset ovat samankaltaisia kuin Comstockin, Salerin ja Bianchin. Anttonen toteaa Comstockiin viitaten, että uskonnon "kategoria" tai "perhe" on määriteltävä perheyhtäläisin ominaisuuksin ja tutkijan tulee määritellä uskonto nominaalisesti omasta näkökulmastaan (Anttonen 1996, 22-24.) Toisaalta Anttonen viittaa yli-inhimillisiin olentoihin uskonnollisten aineistojen suhteen jonkinlaisena määräävänä tekijänä sanoessaan, että tutkimus alkaa kulttuurisista aineistoista, joista kulttuurisesti kaavoittunut vuorovaikutus yli-inhimillisten olentojen kanssa koostuu (Anttonen 1996, 22.)

Nominaalinen määritelmä on tarkalleen ottaen stipulatiivinen määritelmä, jossa sovitaan tietystä kielenkäytöstä tai kehoitetaan tiettyyn kielelliseen ilmaisuun. Nominaalinen määritelmä voi olla sanallisen ilmaisun lyhennys tai matemaattinen symbolisopimus. Nominaalinen määritelmä ei ole tosi tai epätosi, ts. se ei pyri olemaan ilmiöiden ominaisuuksia kuvaileva määritelmä. (Ks. Niiniluoto 1980, 156, 159-160.) Uskontotieteessä nominaalisella määrittelyllä tarkoitetaa sitä, että tutkija muotoilee ja kertoo täsmällisesti oman näkökulmansa. Näkökulman muotoilu ja esittäminen on tutkijan itsensä sopima kehoitus ja apuväline, jonka avulla hän tekee tutkimuksensa rajausta ymmärrettäväksi muille.

Uskontotieteilijä Tt Ilkka Pyysiäinen, dosentti, Suomen Akatemian vanhempi tutkija on sanonut keskeisesti samaa uskonnon käsitteestä kuin Comstock, Saler, Bianchi ja Anttonen. Pyysiäisen mukaan uskonnolle ei tarvitse esittää riittäviä ja välttämättömiä ehtoja, uskonnolla ei ole absoluuttisia rajoja ja uskonnoilla ei ole yhteistä olennaista piirrettä. Uskonto-luokan jäsenet eivät jaa kaikkia niitä piirteitä, jotka luonnehtivat tätä luokkaa (Pyysiäinen 1996, 10-11.)

Nyttemmin Pyysiäinen kuitenkin katsoo mahdolliseksi, että uskontoa voidaan ehkä tulevaisuudessa rajata yleisesti kognitiivisin lainalaisuuksin (Pyysiäinen 1998, 18-19). Kognitiivinen teorianmuodostus uskonnosta on eri asia kuin uskonnon määrittely, mutta määrittelemällä uskonto yleisesti kognitiivisena käsitteenä voidaan mahdollisesti luoda täsmällinen ja lisäksi teoreettisesti hyvin hedelmällinen uskonnon määritelmä.

René Gothóni on perustellut religio-käsitteen etymologialle pohjautuvaa uskonnon määritelmää. Määritelmä rajaa uskonnon keskeisesti eksistentiaalisten kysymysten pohdinnan kautta syntyneisiin uskomusjärjestelmiin (Gothóni 1982, 290-302.) Artikkelissaan "Uskonto analogisena kategoriana" Gothóni on Comstockin, Salerin, Bianchin, Boyerin, Pyysiäisen ja Ketolan kanssa samaa mieltä uskonnon määrittelystä. Gothónin mukaan uskonnoilla ei ole yhteistä nimittäjää, vaan uskonto on olennaisesti juuri sellainen analoginen kategoria, miten Bianchi on sitä luonnehtinut (Gothóni 1998, 320-323.)

4. 6. Yleisyys ilmeisen taustalla

Edellisten käsitysten mukaan uskontoa ei voi käsitteellistää ja määritellä yhdellä ainoalla oikealla, absoluuttisella, tavalla. Jotkin mainitut tutkijat saattavat myös ajatella, ettei uskontoa voi käsitteellistää ja määritellä yleisesti (ilman absoluuttisuuden vaatimusta, he näkevät siis uskonnon käsitteen ja määritelmän yleisyyden saman asiana kuin absoluuttisuus). On vain jokaisen tutkijan yksilöllisiä ja kulttuurisidonnaisia uskonto-käsityksiä ja -määrityksiä. Uskonnon käsite ja määritelmä ymmärretään niin sanotusti perheyhtäläisenä ja avoimena.

Mutta kuten edellisestä voidaan toisaalta huomata, uskontoa on myös pyritty määrittelemään yleisesti, vaikkei välttämättä absoluuttisesti. Yleisen määritelmän ehtona on eniten näytetty viitatun yli-inhimillisiin tai -luonnollisiin olentoihin; niihin ovat viitanneet 1980-luvun puolestavälistä eteenpäin enemmän tai vähemmän selkeästi Anttonen, Boyer, Lawson & McCauley, Penner, Robertson, Saler, Stark & Bainbridge ja Wallace.

Esimerkiksi kognitiivisesti uskontoa selittämään pyrkivää suuntausta edustavien amerikkalaisten Lawsonin (uskontotieteilijä) ja McCauleyn (filosofi) määritelmä on yleinen, sillä sen avulla pyritään perustelemaan uskonto-ilmiön yleisiä inhimillisiä lainalaisuuksia. Näiden kognitiivisten lainalaisuuksien eli ihmismielen tiettyjen ominaisuuksien avulla voitaisiin täten havainnoida ja selittää kaikissa kulttuureissa yhteisesti piileviä uskonnollisia toimintoja. Lawsonin ja McCauleyn määritelmä ei kuitenkaan ole absoluuttiseksi tarkoitettu; heidän käsityksensä mukaan heidän kognitiiviselle tutkimukselle perustuvaa määritelmää voi ja pitääkin korjata aina, kun kognitiivinen uskonnon teoria edistyy.

5. Yhteenvetoa ongelmista

Uskontotieteellisten käsitteiden ja määritelmien ongelma on ensiksikin arvolatautuneisuus ja ontologisen eli perimmäisen stauksen epäselvyys. Ontologisen stauksen epäselvyydellä Ketola ilmeisesti viittaa siihen, että käsitteiden merkitys on epäselvä. Jos merkitys on epäselvä, on tietysti mahdotonta pyrkiä mahdollisimman suureen tarkkuuteen jossakin tietyssä tarkoituksessa. Mikä on uskontotieteellisten käsitteiden tarkoitus? Ovatko uskontotieteelliset käsitteet luonnontieteellisten käsitteiden tyyppisiä, teknisen, ennustavan, selittävän ja manipulatiivisen luonteen omaavia vai ovatko ne jollakin tavoin erityisesti kulttuuriteteellisiä, esimerkiksi jotenkin tietyllä tavalla ymmärtäviä tai eksistentialistisia? Toiseksi, käsitteiden ja määritelmien avoimuus ja perheyhtäläisyys nähdään mielekkäänä, absoluuttisuuden ja joskus myös ehkä tarkan käsitteellistämisen ja määrittelyn sekä yleisyyden vastaisena ideana.

Näyttää siltä, että uskontotieteelisten käsitteiden ja määritelmien ongelmat on palautettavissa tarkkuuskysymykseen: Jos uskontotieteelliset käsitteet ja määritelmät olisivat tarkkoja, ne eivät olisi niin arvottavia. Jos niiden tarkoitus olisi selvä, olisi helpompi tarkentaa niitä. Mutta koska ne eivät voi olla absoluuttisen tarkkoja, vaan niiden pitää olla avoimia ja perheyhtäläisiä, ne eivät ehkä voi olla tarkkoja lainkaan, vaikka niiden tarkoitus olisikin selkeä. Tarkkoihin, vaikkei absoluuttisiin, määritelmiin ja käsitteisiin onkin viitattu useasti - aina silloin kun on puhuttu esimerkiksi uskonnon stipulatiivisista määritelmistä. Mutta eikö tieteellisten käsitteiden ja määritelmien kuitenkin nimenomaan tule olla tarkkoja? Uskontotieteelliset käsitteet ja määritelmät eivät ehkä voi olla myöskään yleisiä ja yhteisiä, vaan yksilöllisesti tiettyjen aineistojen perusteella muotoiltuja. Mutta eikö tieteellisten käsitteiden ja määritelmien luonne voi olla myös yleinen ja pidä olla yhteinen, eikö tämä "tiivistä" ja systematisoi tietoa ja sen hankkimista? Uskontoa onkin käsitteellistetty ja määritelty yleisesti monin tavoin ja monista lähtökohdista, eniten uskolla yliluonnollisiin olentoihin, onko tämä kaikki sitten epäasiallista tutkimusta?

Miten on mahdollista pyrkiä ratkaisemaan uskonnollisten käsitteiden ja määritelmien tarkkuuden tai tarkkuuskysymyksestä juontuvat ongelmat? Seuraavassa on tarkoitus pohtia vastauksia näihin ongelmakohtiin.

6. Ratkaisuja

Kulttuuriteteellisten käsitteiden ongelma ei sinänsä ole se, että ne ovat arvolatautuneita. Kysymys on vain siitä, millä tavoin ne ovat arvolatautuneita. Kaikki tieteelliset käsitteet ovat arvolatautuneita siten, että niiden taustalla ja päämäärinä on inhimilliset tavoitteet ja toiminta. Tieteellisen tutkimuksen tavoite on objektiivinen, oikea tieto. Oikea tieto on tieteellisten käsitteiden ja teorioiden arvopäämäärä, tavoite.

6. 1. Inhimillinen objektiivisuus

Objektiivinen tieto tarkoittaa, että tieto on hankittu ensiksikin yksinomaan tutkijayhteisön piirissä. Näin varmistetaan, ettei mikään esimerkiksi itsepäisyyteen, jumalalliseen ilmoitukseen ja taloudelliseen ideologiaan sidottu auktoriteetti pääse sanelemaan todellisuuden "oikeaa" luonnetta. Tieteellisen tutkimuksen tulee olla julkista, itseäänkorjaavaa, testattavaa ja kriittistä. Toisin sanoen, kaikkien menetelmien ja teorioiden tulee olla vapaasti kaikkien arvioitavissa, tieteellisiä menetelmiä ja teorioita tulee voida korjata silloin kun siihen ilmenee aihetta, oletuksia todellisuudesta tulee voida perustella aistihavainnoin (kokein tai kontrolloiduin havainnoin) ja tieteelliseen tutkimukseen kuuluu olennaisesti tieteellisten menetelmien ja teorioiden jatkuva epäily (tarkempien teorioiden saavuttamiseksi).

Täydellistä "objektiivisuutta" eli muuttumatonta tietoa on mahdotonta saavuttaa. Harkittu, joustava, pitkäjänteinen, avoimeen yhteisölliseen vuorovaikutukseen alistettu asioiden tarkastelu tuottaa mahdollismman tarkan, objektiivisen, mutta silti aina korjattavissa olevan, lopputuloksen. Mitään puhdasta "objektiivisuutta" ("Jumalan näkökulmaa") ei tieteessä ole, objektiivisuutta nimeteäänkin toisinaan intersubjektiisuudeksi. Tämä ei merkitse että tieteellinen todellisuuskuvamme olisi täysin subjektiivinen; havaitsemme aidosti (ulkoista) todellisuutta, mutta yhteinen ja harkittu havainnointi on totuudenmukaisempaa, kuin esimerkiksi jonkin poliittisen itsevaltiaan määräys.

Comstock on siten oikeassa sanoessaan, että tutkijan tulee määritellä uskonto aineiston ja näkökulman vuorovaikutuksesta, ei etukäteismääritelmin. Tutkijoiden suorittama eri näkökulmiin perustuva määrittely rakentaa Comstockin mukaan tieteellisesti asiallista kuvaa uskonnoksi kutsumastamme aineistosta tai uskonnoiksi kutsumistamme aineistoista. Samoin Bianchi, Pyysiäinen, Anttonen, Gothóni, Saler, Boyer ja Ketola ovat tavallaan oikeassa luonnehtiessaan uskonto-termiä tai -käsitettä avoimeksi, analogiseksi ja perheyhtäläiseksi. Näillä termeillä voidaan tarkoittaa, että uskonto tutkijoiden konstruktiona on aineiston ja tutkijoiden erilaisten näkökulmien vuorovaikutuksesta jatkuvasti korjautuva ja edistyvä käsiteverkosto, jonka yhteydessä ei voi muodostaa lopullisia määritelmiä. Mainittujen tutkijoiden voidaan tulkita puhuvan yksinkertaisesti tutkimuksen objektiivisuuden puolesta (Haaparanta & Niiniluoto 1995, 14.)

6.2. Avoimet käsitteet

Filosofiselle kielelle käännettynä käsitteen avoimuutta voidaan kuvata seuraavasti: Tieteellinen käsite sisältää intension eli merkityksen ja ekstension eli viittaussuhteen (Niiniluoto 1980, 119-121). Käsitteen merkitys ja sisältö ovat siis loogisesti eri asioita kuin objekti eli yksilö, luokka tai suhde, mihin se viittaa. Nykyisen käsitteenmuodostuksen teorian mukaan on mahdotonta "vangita" ilmiöitä sellaisenaan, absoluuttisesti, kuten aristotelinen määritelmien teoria oletti (Niiniluoto 1980, 155-156).

Absoluuttista käsitteellistä merkityssisältöä ei ole mahdollista korjata - koska se on absoluuttinen. Käytännössä intension ja ekstension erottaminen tieteellisessä käsitteessä merkitsee yksinkertaisesti sitä, että käsitteiden merkityssisältöä on mahdollista korjata: merkityssisältö ei kiinnity lopullisesti "ilmiöön", vaan sen ja ilmiön välissä on jotakin; korjattavissa oleva viittaussuhde. Käsitteiden sisältöjen korjaamisen mahdollisuus aina uusien havaintojen perusteella (avoimuus suhteessa havaintokäsitteisiin) koetaan mielekkääksi tiedon saavuttamisen kannalta (Niiniluoto 1980, 168-169).

Voidaan sanoa, että avoimet käsitteet ja määritelmät ovat tarkempia kuin absoluuttiset: avoimuus - eli jatkuva kokemusperäinen aineistoon perehryminen ja käsitysten korjaaminen - tuottaa syvää ja toimivaa eli tarkkaa tietämystä todellisuudesta.

6.3. Päämäärä ja tiedonintressi

Objektiivisen tiedon tavoitteen takaa puolestaan löytyy sellainen päämäärä, että meidän on hyvä käyttäytyä todellisuutta kohtaan mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti tai tehokkaasti. Varsin yleisesti ajatellaan, että luonnontieteellä on tekninen tiedonintressi, eli luonnosta halutaan tarkkaa tietoa, koska luontoa pitäisi pystyä selittämään (syy-yhteyksin, yleisin laein), ennustamaan ja kontrolloimaan. Yhteiskuntatieteiden tehtävän katsotaan olevan emansipatorinen eli vapauttava; yhteikuntatieteet paljastavat "esineellistyneitä", piilovaikuttavia ja kahlitsevia yhteikunnallisia ideoita ja toimintoja. Tällainen tutkimus auttaa kehittämään yhteiskunnan jäsenten hyvinvointia.

Kulttuuritieteellä voidaan sanoa olevan erityisesti ymmärtävä tavoite, kulttuurintutkimus tuottaa totuudenmukaista tietoa ymmärtämisen kontekstissa. Erilaisten kulttuuristen käsitysten ymmärtäminen antaa aineksia rakentavan vuorovaikutuksen luomiseen ja yhteisöllisyyden luomiseen. Näin ymmärtäminen palvelee sekä omaa että toisten hyvinvointia.

Lyhyenä yhteenvetona edellisestä sanottakoon, että täsmällisten ja ylipäätään tieteellisten käsitteiden ja määritelmien luomiseksi täytyy siis ymmärtää, että tieteellä on oma tavoitteensa, kontekstinsa. Se on mahdollisimman oikean tiedon tavoite, jossa oikealla tiedolla tarkoitetaan tietyllä (edellä kuvatulla) tavalla hankittua tietoa. Oikean tiedon arvo tai päämäärä on se, että halutaan kontrolloida luontoa ja kehittää yhteiskuntaa. Kulttuurista todellisuutta halutaan kuvata niin, että syntyy kulttuurista kommunikaatiota, yhteistyötä ja sivistystä. Tämä on ainakin yksi hyvä lähtökohta kulttuuritieteellisten käsitteiden ja määritelmien ontologiselle statukselle, tavoitteellisuudelle.

Näin kulttuuristen käsitejärjestelmien merkityssysteemejä ja kulttuuritieteellisten käsitteiden ja määritelmien merkitykssisältöjä ei tule käsitteenmuodostuksessa sekoittaa toisiinsa siten, että tutkittavien käsitteiden ja näkemysten tarvitsisi olla ohjeellisia kulttuuritieteelliselle tutkimukselle. Pyrkimys tieteellisesti täsmällisiin käsitteisiin ja määritelmiin emic-kategorioilla on mieletön projekti, koska silloin tutkimuksen tarkoituksenmukaisuus pirstoutuu olemattomiin omaksumalla vähintään implisiittisesti muiden (emisististen) kielipelien merkitysrakenteita.

Tutkittavien käsitteet, kielelliset kontekstit, käsitykset, arvot, jne. eivät siten ole ohjeellisesti mielekkäitä kulttuuritieteellisten käsitteiden ja määritelmien tavoitteiden kannalta, mutta tutkimuskohteiden ominaisuuksien tulee tietysti antaa vaikuttaa niitä selittävien käsitteiden ja määritelmien sisältöön, jotta tutkimus täyttää objektiivisuuden vaatimuksen.

6.4. Täsmällisyys

Täsmällisyys on tieteessä tarkoituksenmukaisuuskysymys (Niiniluoto 1980, 167-170), se on välttämätöntä. Vaikka ilmiöiden olemuksia ei voi nykyisen tieteen mukaan ilmaista essentialistisesti, ilmiöillä on kuitenkin teoreettisia (ominaisuudet, suhteet, ym.) ja stipulatiivisia olemuksia. Usein saatetaan vedota filosofi Ludvig Wittgensteiniin (1889-1951) epäselvien käsitteiden puolesta (Niiniluoto 1980, 168). Wittgenstein tuskin tarkoitti, että asioista tulee tieteessä puhua epäselvästi. Hänen pyrkimyksenään oli esittää kritiikkiä essentialistisille määritelmille (Ks. Niiniluoto 1980, 157-158.)

Kulttuuritieteellisten käsitteiden tarkkuus riippuu perimmiltään kulttuuriteteellisen tutkimuksen tarkoituksesta: täsmällisiä kulttuuriteteellisiä käsitteitä ovat ne, jotka tehokkaimmin tuottavat ymmärtämistä. Voidaan myös ajatella, että kulttuuritiede omaa myös teknisen ja vapauttavan tavoitteen. Ihmisen ja kulttuurin esimerkiksi psykologinen ja sosiologinen selittäminen luo inhimillistä toimintaa (ajattelua ja käyttäytymistä) koskevia yleisiä lainalaisuuksia ja toisten kulttuurien ymmärtäminen muun muassa vapauttaa meitä, tuottaa uusia oivalluksia inhimillisestä elämästä. Toisaalta voidaan tarkalleen ottaen erottaa kulttuuritiede ja ihmistiede, jolloin jälkimmäiseen voidaan ajatella kuuluvan sekä kulttuuritiede että ihmistä kausaalisesti (syy-yhteydellisesti ja yleisesti) selittävä tutkimus.

Tieteelliset käsitykset voivat olla joko singulaarisia eli yksilöllisiä tai yleisiä eli geneerisiä. Kunhan ne ovat tieteellisessä merkityksessä objektiivisia eli mainituin kriteerein hankittuja. Käsitteen tai teorian yleisyys ei välttämättä merkitse, että kyseinen käsite tai teoria on absoluuttinen. Yleinen teoria ei tarkoita, että se on kaikille ainoa oikea, kaikkia muita näkemyksiä parempi ja muuttumaton. Yleiset teoriat ovat jatkuvasti kritiikin ja korjaamisen kohteena ja kilpailevat keskenään.

Luonnossa, ihmisessä ja inhimillisessä toiminnassa vaikuttavien lakien huomaaminen on tieteellisesti välttämättömän tärkeää, sillä näennäisesti yksittäisten ilmiöiden ja prosessien takaa hahmottuvat lainalaisuudet epäilemättä lisäävät tietoamme todellisuudesta, yleiset teoriat ikään kuin pakkaavat suuria määriä informaatiota yhteen pisteeseen. Mutta yksittäisten ilmiöiden kuvaaminen on tietysti myös tärkeää. Jonkin kulttuurin tarkka kuvaus on hyödyllisempi esimerkiksi kulttuurimatkailijalle, kuin sen ymmärtäminen, että kyseisessä kulttuurissa pätee jokin sama abstrakti sosiaalipsykologinen laki, kuin jossakin toisessakin kulttuurissa.

6.5. Yleisyys

Kaikkien tieteellisten käsitteiden tulee olla myös yhteisiä ja yksimielisesti ymmärrettyjä. Tämä ei merkitse absoluuttisuutta tai käyttöpakkoa, kuten ehkä joskus ajatellaan. Ketola toteaakin, tieteen systemaattisuuden vaatimus olettaa, että esimerkiksi "pyhän" ja "uskonnon" merkityssisällöistä tulisi vallita yksimielisyys. Käsitteet tulee jokaisella tieteenalalla muodostaa ja määritellä siten, että niiden merkityssisällöistä vallitsee mahdollisimman suuri yksimielisyys alan tutkijoiden kesken, olivat nämä käsitteet sitten geneerisiä eli yleisiä tai singulaarisia eli yksilöllisiä.

Tällainen yksimielisyys takaa käsitteiden ja määritelmien kriittisen tarkastelun ja tarkoituksenmukaisen tutkimuksen. Kuten C. Wright Mills osuvasti toteaa: " -- määritelmän tarkoituksena on huomion kohdistaminen itse asiaan -- hyvän määritelmän seurauksena on siirtyminen käsitteitä koskevasta väittelystä itse asiaa koskeviin erimielisyyksiin -- ." (Mills 1990 (1959), 37.)

Mitä ymmärrettävämpi eli yksiselitteisempi ja selkeämpi käsite tai määritelmä on, sitä paremmin sitä voidaan kritisoida, korjata ja käyttää ongelmanratkaisussa. Mitä moniselitteisempi ja epäselkeämpi määritelmä on, sitä paremmin se "väistelee" kritiikkiä ja sitä syvempiin määritelmän merkityssisältöä sinänsä koskeviin tulkintaristiriitoihin se johtaa, jolloin sen käyttö ongelmanratkaisussa jää toissijaiseksi.

7. Uskonnon yleinen ja yhteinen määritelmä?

Yksi uskontotieteessä muotoiltavista geneerisistä uskonnon määritelmistä on alan tutkimusta identifioiva ja ohjaava uskonnon yleinen määritelmä. Ketola toteaa, että "Uskontotiedettä on kaikki se tieteellisin metodein suoritettu tutkimus, joka voidaan tieteenalalla vallitsevien konventioiden mukaisesti tunnistaa kuuluvaksi "uskonnon" nimikkeen alle." (Ketola 1997b, 21.) Sovinnaiset käsitykset uskonnosta tieteenalamme yleisenä tutkimuskohteena rajaavat, ohjaavat ja integroivat tälläkin hetkellä uskontotieteellistä tutkimusta, halusimme tätä tai emme. Tämä tuottaa tilanteen, jossa uskontotieteen yleisen tutkimuskohteen osoittava uskonnon "määritelmä" on toki olemassa, mutta implisiittisenä, piilotettuna, ja epämääräisenä.

Tilanne on kuitenkin toimiva; arkikäsitteitä voidaan tieteellisiin käsitteisiin verrattuna luonnehtia epämääräisiksi ja moniselitteisiksi, mutta silti toimimme niiden varassa monesti tarkoituksenmukaisesti. Kyseinen tilanne ei siis estä hyvän uskontotieteellisen tutkimuksen tekoa ja paljon hyvää tutkimusta tehdäänkin. Täten uskontotieteellisessä tutkimustoiminnassa ei käytännössä tarvitse välttämättä kokea olevan mitään ongelmallista.

Jos kuitenkin onnistuttaisiin muotoilemaan yksiselitteinen ja selkeä uskonnon yleinen ja yhteinen määritelmä, joka jo väitämättä epämääräisenä on olemassa, käytännön tutkimuksen paranemisen mahdollisuus voitaisiin teoreettisesti olettaa. Toisin sanoen, koska minkä tahansa käsitteen selkeä määrittely on aina tieteellisesti tarkoituksenmukaista, on oletettavaa, että uskontotieteellinen tutkimus olisi systemaattisempaa, jos olisi olemassa uskonnon yleisenä tutkimuskohteena osoittava selkeä, yksiselitteinen ja hyvin kritisoitavissa oleva uskonnon määritelmä. Tällöin se ehkä rajaisi ja ohjaisi uskontotieteellistä tutkimusta yksiselitteisemmin ja selkeämmin, kuin implisiittinen ja epämääräinen määritelmä: erilaiset uskontotieteelliset näkökulmat olisivat mahdollisesti toisiinsa nähden integroituneempia ja niiden perusteleminen ja toisaalta kritisoiminen saattaisi onnistua tehokkaammin. Täten tällainen määritelmä oletettavasti edesauttaisi tarkemman tiedon saavuttamista uskonnollisesta todellisuudesta.

Todennäköisesti uskonnon yleinen ja yhteinen määritelmä voitaisiin muodostaa usko yliluonnollisiin olentoihin -idean pohjalta, sillä siihen näytetään useimmin viitatun uskonnon määritelmän kohdalla. Se toisin sanoen vastaa yleisimmin intuitiotamme "uskonnosta".

Lisätietopaketti loppuu