Uskontososiologia

2.1. Talcott Parsons, uskonto integroituneena kokonaisuutena -makrososiologinen näkökulma

Talcott Parsons (1902-1979) oli Emile Durkheimin linjoilla uskontososiologiassaan. Parsonsin käsityksissä korostuu kuitenkin yhteiskunnallisten systeemien eriytyneisyys. Eri yhteiskunnalliset funktiot eivät kosketa keskeisesti toisiaan; niinpä uskontokin on integroitunut kokonaisuus, jolla on oma funktionsa ja vaikutuksensa ihmisiin, mutta sen vaikutus muihin yhteiskunnallisiin funktioihin on vähäinen. Uskonnolliset arvot ovat se uskonnon elementti, jonka kautta uskonto vaikuttaa muuhun yhteiskuntaan ja joka myös johtaa uskonnon institutionalisoitumiseen.

Uskonto on Parsonsille enemmän tai vähemmän integroitunut kokonaisuus uskomuksia pyhästä tai yliluonnollisista olennoista, jotka ovat erityislaatuisia ja joita on mahdollista manipuloida. Uskomukset ovat vastavuoroisessa suhteessa käytäntöihin ja instituutioihin, joita kussakin yhteisössä kehittyy. Elämä itse löytää merkityksellisyytensä uskonnollisten uskomusten kautta, sillä ne antavat ihmisille keinoja kohdata eksistentiaalisia ongelmia. Ennalta arvaamattomat ja hallitsemattomat tapahtumat antavat alkusysäyksen ja tarpeen uskonnolliselle uskolle. Ihmiset käyttävät uskontoa välineenä, jonka avulla siedetään turhautumista ja tyytymättömyyttä tilanteissa, joissa toiveita ei ole mahdollista täyttää.

Uskonnolla on Parsonsin mukaan kaksi puolta, joita voidaan nimittää sisä- ja ulkopuoleksi. Sisäisesti uskonto toimii yllä kuvatulla tavalla, ja luo (kuten Durkheimkin ajatteli) solidariteettia ja koheesiota uskomuksia jakavien yksilöiden välille. Uskonto muodostaa hegemonisen käsityksen transsendenssista eli tuonpuoleisuudesta. Toisaalta, ulkoiselta puoleltaan, uskonto pyrkii maailman hallintaan uskonnollisen arvomaailman kautta. Uskonnon merkitysrakenteet syntyvät uskoville siten, että hegemoninen oppi tuonpuoleisuudesta vastaa eksistentiaalisiin kysymyksiin, tuottaa lohtua ja helpottaa frustraatiota. Uskonnon vuorovaikutus ympäröivän maailman kanssa tapahtuu eräänlaisena valtapelinä, jossa uskonnollinen arvomaailma haastaa ympäröivät arvot ja pyrkii vaikuttamaan niihin. Arvojen valtapelin kautta uskonnosta tulee yhteiskunnallinen toimintajärjestelmä.

Uskonnollista toimintajärjestelmää koskee sama mekaniikka kuin muitakin ihmisen yhteisöllisiä toimintajärjestelmiä:

"Ajattelen uskontoa inhimillisen toiminnan osana. Kuten muukin toiminta, sosiaalisen, kulttuurisen ja henkilökohtaisen kehittymisen edetessä se käy läpi kahdenlaista eriytymistä. Ensimmäinen koskee uskonnollisten järjestelmien sisäistä eriytymistä, toinen uskonnollisen elementin eriytymistä toimintajärjestelmän muista elementeistä. Jälkimmäisessä kontekstissa eriytyminen voidaan nähdä siten, että kun aiemmin uskonnolliset elementit olivat läsnä muissa toimintajärjestelmissä, niin nyt ne alkavat muodostaa yhä selkeämmin eriytyneitä omia toimintajärjestelmiään." (Parsons, "Christianity and Modern Industrial Society", 1963, 37.)

Niinpä:

"Kristillisen yhteisön uskonnollisuuden aste kärsii selkeästä progressiivisesta laskusta siitä yksinkertaisesta syystä, että yhteiskunnasta on tullut 'alkukirkkoa' eriytyneempi, useita toimintajärjestelmiä sisältävä systeemi" (Parsons, "Christianity and Modern Industrial Society", 1963, 39.)

Parsons katsoi, että hänen teoriansa selittää tehokkaasti "sekularisaatioksi" tai maallistumiseksi kutsuttua ilmiötä. Sekularisaatio tapahtuu seuraavalla tavalla: Valtakirkot, joiden merkittävyys on kautta aikojen perustunut sille, että niillä on hallussaan yhteiskunnallisesti merkittäviä toimintajärjestelmiä, ovat nyt kasvavassa määrin menettämässä niitä. Niiden merkitys vähenee, ja tilalle astuvat funktionaalisesti eriytyneet uskonnolliset muodot: uskonnot, jotka tarjoavat selkeän "sisäisen" funktion. Kun uskontoa ei enää tarvita koulutuksen tai terveydenhuollon järjestymiseen, niin ihmiset hakevat siitä keskeisesti edellä mainittua "sisäistä" funktiota. Tällaista voivat tehokkaasti tarjota vaikkapa fundamentalistiset, jollain tavalla muita yhteiskunnallisia järjestelmiä tai "maailmaa" vasten profiloituvat uskonnolliset liikkeet. Toisaalta uskonnolliset järjestelmät voivat kehittyä myös monimuotoisuuden eli pluralismin suhteen sietävään suuntaan. Tästä Parsonsin mielestä todistaa erityisesti Yhdysvalloille tyypillinen "kirkkokunta" eli denominaatio-tyyppinen uskonnollisuus. Denominaatiomallissa ollaan tietoisia siitä, että oma uskonnollinen vakaumus ei ole ainoa mahdollinen ja ollaan valmiita hyväksymään myös muita uskonnollisia toimintajärjestelmiä.