Yleinen teologia: Uskontotiede
PerusteetHistoriaaErityisalojaArtikkelit

 

Uskontososiologia

1.2. Emile Durkheim - Yhteisö ja Pyhä

Emile Durkheim (1858-1917) on yksi sosiologisen tutkimuksen kiistattomista uranuurtajista. Uskontotieteelliseltä merkitykseltään Durkheim on myös huomattava, sillä merkittävä osa hänenkin yhteisön toimintaa koskevista teoreettisista oletuksistaan keskittyy uskonnon ja sen merkityksen ympärille. Durkheimin tunnetuin teos Elementary Forms of Religious Life: The Totemic System in Australia (1912) on edelleen sekä sosiologian ja uskontotieteen virstanpylväs.

Durkheim katsoi, että uskonnon ja ihmisen yhteisöllisyyden mekaniikan salat aukenevat parhaiten, kun tutkitaan mahdollisimman yksinkertaista, 'primitiivistä' kulttuuria. Ensinnäkin "primitiivisen" kulttuurin yhteiskunnallinen organisaatio on mahdollisimman yksinkertainen, uskonnon asema siinä on helpompi hahmottaa. Toiseksi primitiivistä uskontoa ei voi selittää aiempien uskonnollisten järjestelmien tuotteena. Durkheim kunnostautui 'nojatuoliantropologiassa' ja perusti teoriansa pitkälti muiden keräämälle kenttäaineistolle.

"Uskonto on läpikotaisin sosiaalinen asia. Uskonnolliset representaatiot ovat kollektiivisia representaatioita, jotka ilmaisevat kollektiivisia todellisuuksia; riitit ovat toimintamuotoja, joita syntyy ainoastaan järjestäytyneiden ryhmien piirissä ja joiden tarkoitus on synnyttää, ylläpitää tai uudistaa tiettyjä mentaalisia tiloja näissä ryhmissä." (Elementary Forms of Religious Life)

Durkheim tuli tutkimuksessaan siihen tulokseen, että uskonto on jotain aivan läpikotaisin sosiaalista. Uskonto on sosiaalista jopa niin pitkälle, että sen varsinainen funktio on vain heijastaa symbolisesti yhteisöä itseään, luoda yhteisön yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ylläpitää "me-henkeä" yhteisön jäsenten välillä. Uskonnon avulla luodaan kollektiivisia eli yhteisesti jaettuja representaatioita, joiden avulla ja välityksellä yhteisön jäsenet sitoutuvat samaan käsitykseen todellisuudesta. Yhteinen kosmologia eli käsitys maailman todellisesta luonteesta sitoo käsityksen omaavat moraaliseksi yhteisöksi. Yhteistä kosmologiaa ilmaistaan ja vahvistetaan myyttien ja rituaalien avulla.

Kun käsitykset maailmasta ilmaistaan uskonnollisella, symbolisella kielellä, niin maailma jakaantuu kahteen perimmäiseen kategoriaan: pyhään ja profaaniin. Profaanit asiat ovat tavallisia, arkipäiväisiä asioita. Pyhät asiat taas puolestaan ovat erityisiä, vaarallisia, kiellettyjä ja korostetulla tavalla erilleen asetettuja asioita. Durkheim määritteli uskonnon seuraavasti:

"Uskonto on pyhiä, toisin sanoen erityisiä ja kiellettyjä, asioita koskevien uskomusten ja tapojen solidaarinen järjestelmä - uskomusten ja tapojen, jotka yhdistävät kaikki niihin uskovat yhdeksi moraaliseksi yhteisöksi, jota kutsutaan kirkoksi." (Elementary Forms of Religious Life: The Totemic System in Australia [1912] 1995, 44.)

Erityiset ja kielletyt asiat, maailmaan luodut "pyhät" rajat vaihtelevat siis uskonnosta toiseen, mutta keskeistä Durkheimin teorian kannalta on, että kaikista uskonnoista löytyy tällainen jako. Kaikissa yhteisöissä havaitaan tällainen jako erityisiin ja tavallisiin asioihin, mutta "pyhien" asioiden sisältö saattaa vaihdella. Kaikkein ilmeisintä jako näihin luokkiin on juuri yksinkertaisimmassa yhteiskuntamallissa. Kun tullaan kehittyneempiin ja pidemmälle eriytyneisiin yhteisöihin, niin jako ei ole enää niin ilmiselvää. Kuitenkin sama perusmekanismi löytyy Durkheimin mukaan kaiken uskonnon ytimestä.

Uskonnolliset ilmiöt jakautuvat kahteen peruskategoriaan: uskomuksiin ja riitteihin. Ensimmäinen luokka on mielipidetiloja jotka koostuvat representaatioista; toinen luokka on toimimisen moodeja. Näiden kahden ilmiöluokan välillä on kaikki, joka erottaa ajattelemisen tekemisestä… Rituaalin kohde on se seikka, joka täytyy määritellä, jotta rituaalin merkitys voitaisiin määritellä. Rituaalin kohteen erityisluonne ilmaistaan uskomuksessa. Niinpä vasta kun uskomus on määritelty, on mahdollista määritellä riitti. Tapahtuipa se yksinkertaisella tai monimutkaisella tavalla, kaikki tunnetut uskonnolliset järjestelmät sisältävät yhteisen piirteen: ne luokittelevat ihmisten käsitykset kahteen luokkaan - kahteen eri lajiin (genera)- joita laajalti ilmaistaan kahdella vastakkaisella termillä, jotka voidaan kohtuullisen hyvin kääntää termeiksi 'pyhä' ja 'profaani'… Pyhä ja profaani luokittuvat kaikkialla ihmisten ajattelussa kahdeksi eri lajiksi, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään. Voimat, jotka havaitaan toisessa (pyhässä) eivät ole vain toista (profaania) vastaan profiloituvia, vaan ero on vielä perustavammanlaatuinen: on kyse kahdesta täysin eri voiman lajista… Vaikka tämä kahden maailman kontrasti saa erilaisia muotoja, on sen esiintyminen universaali fakta." (Elementary Forms of Religious Life: The Totemic System in Australia [1912] 1995, 36.)

Durkheimin "pyhä" on siis jotain ihan muuta kuin perinteisessä kristillisessä ajattelussa ja kielenkäytössä. Vaikka yhteisön jäsenet saattavat kokea ja varmasti kokevatkin "pyhän" tunteellisesti ja uskonnollisen kokemuksen kautta, on se Durkheimille melkein matemaattinen suure. Yhteisö määrittää pyhän rajan, yksilö ei voi itse päättää omia pyhiä asioitaan. Yhteisön määrittämät pyhät rajat toimivat yhteisöä ylläpitävinä rajoina, joiden avulla yhteisö luo itselleen identiteetin. Jos Durkheimin teoriaa pitää oikeaan osuvana, niin eri uskonnollisten ryhmittymien välistä sinnikästä erimielisyyttä ei voi pitää yllättävänä: uskonnolliset seikathan olisivat tällöin se ensisijainen tekijä, jonka avulla kinastelevat osapuolet luovat "me-muut -asetelman".

edellinen seuraava sivu

 

Uskontotieteen etusivulle Koko kurssin aloitussivulle