Uskontososiologia

1.1. 1. Comten uskontoteoria

Comten varsinainen oivallus on, että uskonnon itsepintaisuus kaiken älyllisen todistelun edessä johtuu sen funktiosta. Uskonto tekee yhteisölle ja yksilöille jotain sellaista, mihin äly ja järjen todistelut eivät kykene.

Tieteestä Comte ajatteli hyvin positiivisesti; arkiajattelu joutuu turvautumaan pinnallisiin empiirisiin yleistyksiin, kun taas tiede selvittää kokonaisuuksia hallitsevat periaatteet ja tekee niistä syvällisesti selittäviä periaatteita. Esimerkiksi astronomia on tästä hyvä esimerkki. Teologia ja metafyysiset tieteet ovat Comten mukaan olleet liian kiinnostuneita asioiden ytimistä, olemuksellisista tekijöistä. Varsinainen tieteellisen kiinnostuksen kohteena oleva asia on funktio, tai >ilmiöiden lait'. Tieteellisen kehityksen huipentuma on sosiologia, jossa järki alkaa johtaa ja ohjata ihmisyhteisön kehitystä.

Yhteisön funktiot ja yhteiskunnan mekaniikka pitää ymmärtää pitkässä historiallisessa kontekstissa. Jotta ihmisen yhteisöllisyyden mekaniikkaa voisi todella ymmärtää, pitää selvityksen lähteä siitä, kun ihmisyhteisö oli samanlainen kuin suurilla apinoilla. Yhteisön mekanismien ja funktioiden selvityksen täytyy siis Comten mukaan olla hyvin perinpohjaista, ja hän myös luotti siihen, että tällainen historiallinen ihmisen varhaisten yhteisöjen tutkiminen on mahdollista. Ihmisyhteisöjen mekaniikan ja funktioiden tutkimuksen Comte nimesi sosiologiaksi.

Sosiologinen tutkimus on Comten mukaan historialliseen kehitykseen painottunutta ja Comten tapauksessa korostuneesti progressiivista siten, että evolutionistiset käsitykset leimaavat sitä. Comten teoria yhteisön ja uskonnollisuuden muutoksesta kiteytyy hänen kolmen vaiheen mallissaan. Ensimmäinen ihmisyhteisön vaihe on teologinen vaihe, jossa luonnolliset voimat personifioidaan jumaliksi. Toinen vaihe on metafyysinen, eräänlainen välivaihe teologisen ja kolmannen ja viimeisen kehitysvaiheen välillä. Metafyysisessä vaiheessa käsitykset suoraan luonnossa vaikuttavista Jumalista ja jumaluuksista korvataan käsityksillä abstrakteista metafyysisistä vaikutuksista ja voimista. Kolmas ihmisyhteisön vaihe on tieteellinen tai positiivinen, jossa kaikki luontoa ja yhteisöä koskevat lait ja mekaaniset lainalaisuudet ymmärretään. Kehitys kulkee eteenpäin vaiheesta toiseen sarjana murroksia (epoché).

Kaavio 6: Comte1

Ensimmäinen suuri sosiologisen kehityksen murrosvaihe on yhteisön saapuminen teologiseen yhteisön muotoon. Vaikka teologisessa vaiheessa yksilöt elävätkin harhakäsitysten vallassa, niin tämä yhteinen harha mahdollistaa yhteistoiminnan ja yhteisön sisäisen koheesion syntymisen. Ilman yhteisesti jaettua uskonnollisten selitysmallien perustaa ihmiset olisivat kykenemättömiä muodostamaan minkäänlaisia yhteisöjä. Comtelle ideat ja yhteisö ovat aina kiinni toisissaan; yhteisö seisoo yhteisesti jaettujen ideoiden varassa. Hänen mukaansa yhteisön merkitys on niin keskeinen, että "tietoa" ei oikeastaan voi olla olemassa ilman yhteisöä. Ensimmäinen, teologinen murros mahdollistaa tiedon aamunkoiton, sillä tietäminen on yhteisöllinen tapahtuma.

Teologinen kausi jakaantuu edelleen kolmeen vaiheeseen. Näistä ensimmäinen on fetisismin kausi. Fetisismissä universumi havaitaan erilaisten tahtojen, ei luonnollisten lakien, kudelmana. Voidaan ajatella, että pilvet liikkuvat tiettyyn suuntaan, koska ne tahtovat liikkua sinne, vuorella on joku tietty persoona ja tahto ja niin edelleen. Lapsilla on taipumus fetisismiin. Comten mukaan fetisistinen ajattelu nousee ihmisen perimmäisestä tarpeesta selittää ja rationalisoida ympäristöään. Tästä syystä teologisen kehityskauden fetisistinen vaihe on hyvä ja välttämätön porras ihmisyhteisön kehityksen rappusilla, vaikka annetut selitykset ovatkin täysin virheellisiä.

Seuraava porras yhteisön kehityksessä on polyteistisen uskonnollisuuden vaihe. Kaikilla yksittäisillä ilmiöillä ei enää havaitakaan olevan omaa tahtoa, vaan maailma nähdään monien eri vaikuttavien tahtojen, eli jumaluuksien, kenttänä. Usein jumaluuksille on vielä jaettu erilaisia vastuualueita, esimerkiksi yksi on taivaan jumala, toinen meren jumala, sodan jumala ja niin edelleen.

Kolmas ja viimeinen teologisen kauden kehitysvaihe on monoteismi eli yksijumalaisuus. Monoteismissä tehdään Comten mukaan myöhemmälle kehitykselle välttämätön yleistys ja abstrahointi: Abstrakti yksi jumala muuttuu lähes persoonattomaksi suuruudessaan ja lähestyy luonnon lakien verkkoa.

Comten näkemyksen mukaan kristinusko on ollut tärkeä kehitysvaihe ihmiskunnan irrottautuessa teologisesta kehityskaudesta. Paitsi että se on priimaesimerkki abstraktiksi muuttuneesta monoteismistä, jonka rinnalla luonnollisia ilmiöitä voidaan alkaa selittämään jumalasta riippumattomina, löytää se Comten mielestä jumaluuden ihmisestä itsestään: jumalallinen välittäjä (Jeesus) osoitti epäsuorasti ihmisyyden kasvavaan taipumukseen löytää korkein varjelus itsessään. Ihmistyyppi (human kind) on korvannut fetisismin itsellään." Comte katsoi, että Jeesuksen hahmossa ihmiskunta on korvannut jumalan ihmisellä ja kehitys alku-uskonnon fetisismistä on saavuttanut loppupisteensä, kun ihminen on korvannut henget, polyteismin ja lopulta monoteistisen jumalan.