Uskontopsykologia

1.1. Juuret

Uskontopsykologian juuret voidaan jäljittää hyvin kauas historiaan. Jo kirkkoisä Augustinuksen ja keskiajan mystikoiden kirjoituksissa on aineksia, joita voidaan sanoa sielun liikkeitä psykologisesti kuvaaviksi. Monien tunnettujen filosofien ja teologien teksteissä on löydettävissä deskriptiivisen eli kuvailevan uskontopsykologian perusteesejä. Näistä mainittakoon Jonathan Edwards (1703-1758), Friedrich Schleiermacher (1768-1834), Soren Kierkegaard (1813-1855) ja Albert Ritschl (1822-1889). Uskontopsykologit yleensä paikantavat alansa synnyn vuoteen 1882, jolloin G. Stanley Hall julkaisi moraalista ja uskonnollista kasvatusta käsittelevän artikkelin.

Selittävän uskontopsykologian juuret voidaan niin ikään jäljittää antiikin aikoihin saakka. Kreikan rationalistisen koulukunnan edustajat ovat hyvä esimerkki (esim. Euhemeros). Valistuksen edustajien kirjoituksissa uskonto nähdään selkeästi psyyken ilmiöiden, esimerkiksi pelon, aiheuttamana (esim. David Hume). Selittävä uskontopsykologia jatkuu Ludvig Feuerbachin (1804-1872) kirjoituksissa, joista runsaasti vaikutteita sai kaikkien tuntema psykoanalyysin isä Sigmund Freud.

1900-luvun alussa uskontopsykologista tutkimusta kritisoitiin mm. kutsumalla sitä "moraaliseksi ja hengelliseksi ruumiinavaukseksi" (Wulff 1991.) Uskonnollisesta näkökulmasta esitetty psykologian kritiikki löi 1900-luvun alussa kättä uskonnollisesta näkökulmasta tehdyn psykologisen tutkimuksen kanssa (ks. Starbuck 1899, Coe 1900, Stratton 1911.) Myöhemmin reduktionismista tuli kriitikkojen keskeinen argumentti. Oletus siitä, että uskonnollisille ajatuksille ja kokemuksille löytyy selitys uskonnollisten maailmojen ulkopuolelta, tai että uskonnollinen ajattelu voidaan todella kuvata tai selittää muuten, kuin jumalan kautta, vaikuttaa yhä monista uhkaavalta.

Hyvänä esimerkkinä reduktionismiväitteen avulla muotoillusta kritiikistä toimii Max Scheler (1921) pistää pointin näin: Mikä tahansa selittävä uskontopsykologia on ainutlaatuisessa tilanteessa siksi, että se olettaa, että tutkittujen ilmiöiden aiheuttaja ei ole olemassa. Uskontopsykologian tutkimien vaikutusten aiheuttaja voidaan tavoittaa vain uskon tilassa. Vain kuvaileva uskontopsykologia on siten mahdollista ja sekin vain yksilöiden uskomusjärjestelmien kohdalla. "Täytyy siis olla yhtä monta uskontopsykologiaa kuin on eri uskovia" (Scheler 1921, 159.)

Nykyään uskontopsykologia jakaantuu edelleen selittävään ja kuvailevaan suuntaukseen. Suurin osa tutkijoista tasapainoilee jossain uskonnon omalakisen luonteen myöntämisen ja tieteellisen reduktionismin myöntämisen välimaastossa. Kokemuksia, hurskautta ja uskonnollisia orientaatioita on mahdollista tutkia ottamatta ilmeisellä tavalla kantaa niiden aiheuttajan varsinaiseen olemukseen. Psyyken uskonnollisilla ilmiöillä on olemassa vaikuttaja ja uskontopsykologin mielestä aiheuttaja voi olla jumala, sisäsyntyinen tarve, neuroosi tai joku muu psykologinen prosessi. Selittävässä suuntauksessa omaksutaan yleensä se kanta, että uskonnolliset psyyken liikkeet ovat samanlaisia psykologisia ilmiöitä, kuin muutkin ihmisen psykologiset tilat. Kuvailevassa tutkimuksessa yleensä pidättäydytään ottamasta jyrkkää kantaa uskonnollisen ilmiön aiheuttajaa, ja painotutaan kuvailemaan ilmiöitä ja niiden merkitystä yksilöille.