Uskontofenomenologia

Lisätieto 3: Eksistentialistinen uskontofenomenologia

Uskontofenomenologisen tutkimuksen yhteydessä saatetaan viitata eksistentialistiseen totuuteen, kuten edellä havaittiin. Gothónin tutkimus on luokiteltavissa intentionaaliseksi, vaikka siinä tutkitaankin subjektiivista, "olemassaolon" tai merkitysten todellisuutta. Se ei siis ole eksistentialistista siten, että siinä pyrittäisiin tunnekokemukselliseen ja merkityskokemukselliseen, eksistentialistiseen lopputulokseen. Mutta voisiko uskontofenomenologia olla eksistentialistista siten, että siinä pyrittäisiin tarkkaan eksistentialistiseen tietoon?

Jotta tätä kiinnostavaa kysymystä voidaan pohtia, on ensin tutkittava, mitä on eksistentialistinen filosofia. Näin ollen tutustutaan nyt lyhyesti Soren Kierkegaardin, eksistentialismin isän, elämään ja filosofiaan.

Kierkegaardin elämä

Tanskalaista Soren Kierkegaardia (1813-1855) voidaan pitää teologina, filosofina ja kirjailijana (Saarinen 1992, 303-309). Hän oli kaikkea tätä. Kierkegaard kirjoitti sellaisia kirjoja kuten Viettelijän päiväkirja, Ahdistus, Kuolemansairas, Joko/Tai, Filosofisia murusia, Rakkauden teot, jne. Kierkegaard oli jyrkkä subjektivisti, joka painotti minuutta, yksilöä, omaa vapautta ja oikeutta ohi ryhmän totuuden. Hän ei pitänyt yleisistä totuuksista ja järjestelmistä ja hän inhosi niin sanottua muotokristillistä näennäisuskonnollisuutta. Kierkegaard eli elämänsä yksin ja ympäristöstä melko vierottuneena.

Kierkegaard kirjoitti tanskaksi tanskalaisille, vaihteli tyylilajia, eikä täsmentänyt käsitteitään. Hän kirjoitti epäystemaattisesti, ei argumentoinut, ei esittänyt faktaa. Kierkegaard myös kirjoitti humoristisesti, satiirisesti. Hän kirjoitti salanimillä ja ilmoitti halukseen "synnyttää vaikeuksia kaikkialla". Kierkegaardin joukkoja ja järjestelmiä vastustava ote näkyy paitsi hänen kirjoitustyylissään, myös otsikoissa, joita arvokas yleisö ei voinut sulattaa.: "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus Filosofisiin tiedonmurusiin: jäljittelevän pateettis-dialektinen kooste: eksistentiaalinen kirjoitus". (Ks. Saarinen 1992, 303-309.)

Millainen oli Kierkegaardin elämä? Tutkitaan sitä lyhyesti. Michael Pedersen Kierkegaard oli jäänyt vuonna 1976 leskeksi. Hän kuitenkin saattoi Ane Sorensdatter Lundin raskaaksi jo suruaikana. Ilmeisesti Michael Kierkegaard ei juurikaan rakastanut Lundia, mutta velvollisuudesta otti vaimokseen. Michael Kierkegaard oli vakaumuksellinen kristitty. Hän oli älykäs, taitava väittelijä, mutta raskasmielinen. Kärsivä Kristus oli hänen uskonnollisuutensa keskipiste. Michael Kierkegaard oli mieltynyt teologisiin ja filosofisiin kysymyksiin.

Parin nuorimmainen, Soren Kierkegaard syntyi toukokuun 5. 1813. Kierkegaard kasvatettiin velvollisuudentuntoon ja kuuliaisuuteen. Kierkegaardin sisko ja veli kuolivat lapsuudessa, mutta lapsena hän uskoi, että koti oli Jumalan suojeluksessa ja erityisessä siunauksessa.

Kierkegaard oli lahjakas. Hän menestyi hyvin koulussa vähällä työllä. Kierkegaardin tosin tiedetään "luntanneen" historian ja maantiedon tunneilla. Kierkegaard oli teräväkielinen, kotona häntä kutsuttiinkin "haarukaksi". Koulussa teräväkielisyys aiheutti vaikeuksia. Koulussa Kierkegaardia sanottiin "kuoropojaksi", koska piti isän vaatimuksesta kuoropojan pukua muistuttavaa vaatetta. Kierkegaard oli hintelä, luokan huonoin urheilija. Hän oli myös itseensäsulkeutunut, eikä hänellä ollut koulussa ystäviä.

Vuonna 1930 Kierkegaard aloitti teologian opinnot. Vuonna 1832 Kierkegaardin veli kuoli Amerikassa tuberkuloosiin tai lavantautiin, yksi sisko synnytyksen jälkeiseen tuehdukseen ja toinen sisko lapsivuoteelle ja äiti lavantautiin. Tällöin Kierkegaardin motivaatio opiskeluun laski ja hänestä tuli hilpeä juomaveikko ja seuramies. Sisältä hän oli kuitenkin ahdistunut. Kierkegaard kävi yhden kerran bordellissa ja herkän omantuntonsa vuoksi tapahtuma sai suuren merkityksen ja vaikutti merkittävästi Kierkegaardin tuotantoon. Viettäessään boheemielämää Tanskan kapakoissa (erityisesti vuosina 1836-1837) Kierkegaard alkoi pitää kristinuskoa piinallisena elämänkielteisyytenä.

Sitten Kierkegaardilla alkoi mennä paremmin. Hän koki uskonnollisen ekstaasin vuonna 1838. Tosin Kierkegaardin isä kuoli samana vuonna jonkin verran myöhemmin. Kierkegaard kuitenkin väitteli vuonna 1841 teologian tohtoriksi Sokrateen ja romantiikan ajan ironasta. Väitöstä kehuttiin erinomaiseksi.

Kierkegaard ihastui vuonna 1837 valtioneuvos Terkel Olsenin tyttäreen Regineen, joka oli tuolloin vasta 14-vuotias. 10. syyskuuta 1840 menivät Soren Kierkegaard ja Regine Olsen menivät kihloihin. Reginessä Soreniä kiehtoi ilmeisesti muun muassa elämänilo, joka toimi hyvänä vastapainona hänen omalle raskasmielisyydelleen. Kierkegaard alkoi kuitenkin heti epäillä tehneensä väärän ratkaisun mennessään kihloihin Regine Olsenin kanssa. Lokakuussa samana vuonna Kierkegaard purki kihlauksen. Kierkegaard rakasti Regineä kuolemaansa asti ja tämä vaikutti voimakkaasti hänen tuotantoonsa. Kierkegaard kuoli riitoihin kirkon edustajien kanssa. (Ks. Lehtinen 1990.)

Kierkegaardin filosofiaa

Tarkastellaan nyt hieman Kierkegaardin filosofiaa. Kierkegaard sanoo, että tulla subjektiksi, minäksi on jokaisen tehtävä. Hän kysyy, mitä minun pitää tehdä, mikä totuus pätee minulle, mitä Jumala haluaa minun tekevän. Kierkegaardin filosofiasta voidaan tulkita, että Jumala on hänelle tietoisen, yksilöllisen, vapaan ja vastuullisen, todellisen elämän symboli.

Kierkegaardin mukaan olemassaolo ei ole itsestäänselvyys. Ihmiset ovat kyllä elossa, mutta eivät useinkaan olemassa. Vain,kun subjektiivista olemassaoloa ei käsitteellistä objektiivisesti, ihminen on olemassa. Voidaan ehkä sanoa, että tällöin ihminen on varsinaisesti olemassa. Hän herää eloon, elämään ja toimimaan, ihminen ei ole vain käsitteellinen, eloton objekti todellisuudessa. Kierkegaard kysyy, miten ihminen on olemassa, ollakseen todella olemassa.

Kierkegaardin mukaan uskon hyppy on ainoa mahdollisuus autenttiseen olemassaoloon. Usko on epävarmuutta, uskominen vaatii intensiivistä tunnetta ja kokemusta, kuten rakastunut rakastaa rakkaudestaan, vaikka hänellä ei olisikaan objektiivista varmuutta siitä, saako hän rakkautensa kohteen vai ei. Uskon täytyy tulla nimenomaan omakohtaisen valinnan kautta ja tässä valinnassa ihminen on täysin yksin. On oltava nykyhetkessä ja auki tulevaisuudelle, joka hetki on valinnan hetki.

Kun valinta kohdistuu absoluuttiseen paradoksiin eli kristinuskon sisältöön, Jumalan ihmiseksi tulemisen hetkeen, on usko puhtaimmillaan. Kun intohimoinen, subjektiivinen, täysin henkilökohtainen valinta kohtaa absoluuttisen paradoksin, ihminen, ihmisyys ja kristillisyys on aidoimmillaan ja ihminen on autenttisesti olemassa.

Aitoa ihmistiedettä ei ole, sanoo Kierkegaard. Tieteen näkökulma on ulkokohtainen, yleinen, ja yleinen tieto johtaa autenttisen olemassolon kannalta harhaan. Abstrakti tieto ei ole elettyä tietoa. (Ks. Lehtinen 1990; Saarinen 1992, 303-309.)

Pohdintaa eksistentialistisen uskontofenomenologian mahdollisuudesta

Näkisin, että eksistentialistinen filosofia liittyy olennaisesti merkityksellisyyden tunteeseen. Eksistentialistinen kokemus kertoo ihmisellä olevan välttämätön tärkeä merkitys, jolloin ihminen kokee sanoinkuvaamatonta vapautta, mutta myös vastuuta. Tällöin hän on ottanut eräänlaisen "hypyn" itsensä ulkoistamisesta, arvioinnista ja epäilemisestä itsensä ehdottoman tärkeänä ja arvokkaana kokemiseen. Tätä hyppyä ei voi muuten tehdä (tai ehkä aloittaa), kuin uskomalla itsensä merkityksellisyyteen. Tarpeeksi pitkä "hyppy" johtaa ekstaasiin, sanomattomaan iloon, eheyden ja itsensä tiedostamisen kokemukseen.

Voiko olla olemassa eksistentialistista tieteellistä tietoa? Jos eksistentialistinen kokemus olisi muodostettu julkisen, objektiivisen, korjaavan, koettelevan, epäilevän ja autonomisen menetelmän avulla, se olisi tietysti tieteellistä tietoa; näin ollen eksistentialistinen tieto olisi muodostettu tarkoin aistihavainnoin. Mutta voiko näin olla, onko mahdollista muodostaa eksistentialistista tieteellistä tietoa?

Miksi ei? Tunnekokemuksia voi pyrkiä saavuttamaan keskustelemalla niistä sekä harjoittelemalla ja tuottamalla niitä objektiivisesti ja julkisesti (ei-mielipiteellisesti), korjaavasti, koettelevasti, epäilevästi ja autonimisesti. Tämä voi tapahtua ensiksikin käsitteellistämällä ja määrittelemällä tunnekokemuksia biologisesti ja fysiologisesti. Tunnekokemuksia voi määritellä myös kokemuksellisesti rajaamalla ja nimeämällä tunteitamme elämyksellisestä näkökulmasta. Tätä teemme arjessamme jatkuvasti, mutta tieteellisesti tehtynä se olisi mahdollisimman tarkasti harkittua.

Vaikka tämä on periaatteessa mahdollista, käytännössä se olisi hankalaa, koska emme voi "nähdä" tunne-elämyksiämme silmiemme edessä konkreettisina kappaleina. Tunteet tunteina voidaan objektiivisesti käsittää aistihavaintojen ja tunteellisen ymmärryskyvyn yhteistyönä.

Tunteellinen ymmärryskyky on sitä, että tajuamme meillä olevan yhteisiä tunnekokemuksia ja tajuamme, miltä ne tuntuvat. Tunteellinen ymmärryskyky on välttämätön tunteiden elämyksellisessä määrittelyssä, aivan kuten vieraan kulttuurin käsitysten intentionaalinen selittäminen tarvitsee kykyä ymmärtää inhimillisten symbolien olemassaolo ja merkityksellisyys. Tai aivan kuten luonnon toiminnan käsittäminen vaatii kykyä ymmärtää syy-seuraussuhteiden olemassaolo ja toimintaa.

Tunnekokemusten tieteelliseen hankkimiseen (tai tunnetiedon tieteelliseen saavuttamiseen) voisi edelleen kuulua tarkoituksenmukaisiksi todettujen rentoutus- ja mietiskelytekniikoiden harjoittelu ja käyttö. Tunnekokemukset ovat väistämättä sidoksissa elämän kokonaisuuteen, joten ehkäpä hyvien elämäntaidollisten ohjeiden opettelu ja noudattaminen olisi myös tarpeen vapauttavan merkityksellisyyden kokemisen tavoittelussa.

Tunteiden tunteminen on epäilemättä olemassaoleva asiantila, se on osa tulkinnallista todellisuutta. Mutta eksistentialistisessa tieteessä sitä ei käsitettäisi kausaalisesti tai intentionaalisesti, vaan tunnekokemuksellisesti. Kun tunteiden tunnekokemuksellista käsittämistä saavutettaisiin tarkkojen havaintojen avulla, jolloin tunnekokemuksellisia tuloksia olisi periaatteessa ehkä jopa mahdollista toistaa, kyseessä olisi tieteellinen prosessi siinä mielessä kuin tiedettä edellä luonnehdittiin.

Näyttää siis siltä, että eksistentialistinen tieteen projekti olisi periaatteessa mahdollinen. Kaikki riippuu vain siitä, määritelläänkö tunnekokemus, kuten kausaalinen ja intentionaalinen ymmärrys, tiedolliseksi tilaksi vai ei. En periaatteessa näe estettä tälle. Tunnekokemusta voidaan vastustaa tieteellisen tiedon kriteerinä silloin, kun kausaalista, intentionaalista tai ehkäpä tunnekokemuksellista tietoa perustellaan tunteeseen vedoten mielipiteellisesti. Mutta tunnekokemuksia (osana osallistuvaa havainnointia) ei tarvitse vastustaa kenttätyön apuvälineenä, eikä niitä periaatteessa tarvitsisi vastustaa myöskään tiedollisena tilana; tunnekokemus kertoo siitä, miltä tunne tuntuu, aivan kuten tulkinnallinen (intentionaalinen) selitys kertoo, mitä ja millaisia tulkintoja ihmisillä on.

Entä mitä tämä voisi tarkoittaa uskontotieteellisen tutkimuksen kannalta? Eksistantialistinen uskontojen tutkimus lakeaisi uskontotieteen piirissä luontevasti uskontofenomenologian kategoriaan elämyksellisyytensä vuoksi. Eksistentialistisessa uskontofenomenologiassa voitaisiin tutkia, miten täydellinen oleminen, merkityksellisyys, voi totetutua uskonnollisen kielen ja toiminnan sisällä ja avulla. Näin saataisiin olemassaolon tai merkityksen tunteita koskevaa elämyksellistä tietoa uskonnollisista kokemuksista.

Edellä esitetty pohdinta eksistentialisen uskontofenomenologian mahdollisuudesta on tietysti ainoastaan spekulaatiota. Sen tarkoituksena on osaltaan osoittaa, että uskontofenomenologista projektia ei välttämättä tarvitse hylätä siksi, että siinä käytetään tunteellista kokemusta tutkimuksen välineenä. Oleellista on, miten sitä käytetään.

[ sulje ]