Yleinen teologia

 

3.4. Roomalaiskatolinen ja luterilainen sosiaalietiikka

Sosiaalietiikka tutkii inhimillisen yhteiselämän piiriin kuuluvia eettisiä kysymyksiä. Kuten etiikalla yleensä, on myös sosiaalietiikalla roomalaiskatolisen kirkon opetuksessa merkittävä sijansa. Seuraavassa tarkastellaan kolmea roomalaiskatolisen sosiaalietiikan keskeistä teemaa: solidaarisuusperiaatetta, subsidiaarisuuden käsitettä sekä käsitystä kirkon yhteiskunnallisesta vastuusta.

Ihmisen suhdetta ihmisyhteisöön tarkastellaan roomalaiskatolisessa etiikassa usein solidaarisuutena. Ihminen nähdään luonnostaan yhteisöllisenä, siis riippuvaisena muista ihmisistä. Erilaiset ihmisyhteisöt kuten perhe, valtio sekä erilaiset poliittiset ja kultturiset yhteenliittymät ovat ihmisen luonnollisen solidaarisuuden ilmentymiä. Niiden tarkoituksena on toimia ihmisen sosiaalisuuden välineinä ja niiden tulee pyrkiä edistämään yhteistä hyvää. Tämä sisältää myös ajatuksen, että valtion tulee tarvittaessa puuttua yhteiskunnallisiin oloihin, jos esimerkiksi markkinavoimat toimivat niin, että heikoimpien asema on uhattuna.

Paavi Johannes Paavali II on korostanut, että solidaarisuuteen kuuluu 1. kaikkien ihmisten tunnustaminen yksilöiksi, joiden hyvää tulee edistää, 2. yhteiskunnan vaikutusvaltaisten jäsenten vastuu heikommista ja 3. yhteisön heikoimpien jäsenten osallistuminen yhteiskunnalliseen elämään. Samoja periaatteita tulee soveltaa hänen mukaansa myös kansojen välisiin suhteisiin.

Subsidiaarisuusperiaate rajaa puolestaan valtion ja muiden ylempien yhteisöjen tehtävät suhteessa yksilöihin ja alemman tason yhteisöihin. Myös Euroopan unioni on ottanut käyttöön tämän käsitteen, jota kutsutaan myös läheisyys- tai lähipäätösperiaatteeksi. EU:n subsidiaarisuusperiaate ei tosin sisällä kaikkea roomalaiskatolisen näkemyksen ulottuvuuksia. Roomalaiskatolisen subsidiaarisuusperiaatteen mukaan ylempien yhteisöjen ei tule ottaa itselleen niitä tehtäviä, jotka kuuluvat yksilölle ja alemmille yhteisöille. Periaatetta on aiemmin tulkittu niin, että sen mukaan kaikki se, mistä yksilö tai alemman tason yhteisö (esim. perhe) voi suoriutua, tulisi jättää näiden tehtäväksi. Sittemmin on korostettu mm. valtion roolia yksilöiden ja erilaisten yhteisöjen tukemisessa näiden toiminnassa yhteisen hyvän puolesta. Keskeisenä ajatuksena on kuitenkin pysynyt yksilön ja lähiyhteisöjen oman aktiivisuuden ensisijaisuus, jota yhteiskunnan hallitsevien rakenteiden tulee edistää.

Subsidiaarisuus liittyy läheisesti roomalaiskatolisen kirkon näkemykseen kirkon yhteiskunnallisesta vastuusta, jonka mukaan kirkolla on valtion rinnalla omat tehtävänsä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisessa. Kirkko nähdään tässä subsidiaarisuusperiaatteen mukaisesti eräänä valtiota alemman tason yhteisönä, jonka tehtäviä valtion ei tulisi ottaa itselleen. Kirkon vastuulla on roomalaiskatolisuudessa ollut mm. köyhistä huolehtiminen ja varsinkin aiemmin myös sairaanhoito. Valtion vastaava toiminta on haluttu puolestaan nähdä lähinnä kirkon työn tukemisena.

Luterilaisten kirkkojen sosiaalietiikka sisältää hyvin monenlaisia elementtejä. Erityisesti Saksassa, luterilaisuuden ydinalueella, historiallinen kehitys on vaikuttanut voimakkaasti sosiaalieettiseen opetukseen.

Ennen toista maailmansotaa vaikutti Saksassa voimakkaasti ns. luomisjärjestysten teologia, jonka mukaan perhe, valtio ja jopa kansakunta ja rotu ovat Jumalan säätämiä järjestyksiä. Näihin järjestyksiin tuli tämän ajattelutavan mukaan sopeutua ja niihin pohjautuvat lait muodostuivat periaatteellisesti merkittäviksi. Saksan hävittyä toinen maailmansota joutui luterilainen sosiaalietiikka epäilyttävään valoon, koska oppi luomisjärjestyksistä ei ollut antanut sille välineitä vastustaa kolmannen valtakunnan hallintoa. Tämän yhteydessä ovat myös perinteinen luterilainen kahden regimentin oppi ja luonnollisen lain etiikka joutuneet Keski-Euroopassa väistymään reformoidun sosiaalietiikan vaikutuksen tieltä. Kirkkojen käytännön sosiaalieettiseen toimintaan on tosin vaikuttanut myös yhteistyö roomalaiskatolisen kirkon kanssa.

Luther kehitti alunperin oppinsa kahdesta regimentistä eli hallintavallasta selittääkseen, kuinka Jumala toteuttaa hyvää tahtoaan ihmisiä kohtaan sekä kirkon että maallisen yhteiskunnan kautta. Maallisella regimentillä Luther tarkoitti paitsi hallitsijoita, myös muita auktoriteetteja, kuten lasten vanhempia, joiden kautta Jumala toimii maailmassa, sekä kaikkia ihmisiä toteuttamassa tehtäväänsä yhteiskunnassa. Hengellinen regimentti toteutuu puolestaan kirkon ja sen viranhaltijoiden kautta. Molemmissa regimenteissä Jumalan toiminnan päämääränä on rakkauden toteutuminen. Hän antaa sulasta hyvyydestään ihmisille ruuan ja muut elämän perustarpeet maallisen regimenttinsä kautta ja samoin hän lahjoittaa ikuisen elämän sekä muut hengelliset lahjansa hengellisen regimentin kautta. Hallitsijat, vanhemmat, papit ym. ovat vain Jumalan "naamioita" joiden kautta hän vaikuttaa. Jumalan rakkaus on Lutherin mukaan luonteeltaan itseään lahjoittavaa ja se pyrkii eläytymään toisen asemaan kultaisen säännön mukaisesti. Maallisen ja hengellisen regimentin tulee heijastaa tätä Jumalan rakkauden luonnetta. Lutherin kollega Filip Melanchthon kehitti regimenttioppia suuntaan, jossa regimentit nähtiin Lutheria enemmän Jumalan säätäminä järjestyksinä. Nämä toimivat Melanchthonin mukaan lähimmäisenrakkauden harjoittamisen edellytyksenä; rakkautta ei nähdä Lutherin tavoin niiden perustana.

Tärkeä osa luterilaisuuden yhteiskunnallista ajattelua oli alusta alkaen maallisen vallan entistä suurempi vastuu mm. kouluopetuksesta, sairaanhoidosta ja köyhäinhoidosta. Nämä tehtävät olivat aiemmin kuuluneet etupäässä kirkolle ja sen yhteydessä toimiville sääntökunnille. Osittain juuri luostarilaitoksen lakkauttamisen yhteydessä perustettiin kuhunkin reformaation kaupunkiin ns. kaupungin kassa, johon kerätyillä varoilla järjestettiin edellämainitut sosiaaliset palvelut. Kassa toimi kaupungin raadin alaisuudessa, ja siihen kerättiin varoja kirkolta, lahjoituksina ja joissakin tapauksissa myös pakollisina veroina. Kassojen perustamisen myötä voitiin reformaation kaupungeissa mm. kieltää kerjääminen, kun varattomille voitiin antaa avustuksia keskitetysti kaupungin kassasta. Uudella käytännöllä oli merkittävä vaikutus luterilaisten maiden yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Eräs luterilaista sosiaalietiikkaa muovanneista tekijöistä on luterilaiselle teologialle ominainen käsitys hyvien tekojen merkityksestä pelastuksessa. Keskiajan teologiassa hyvät teot kuten köyhien auttaminen oli nähty osana ihmisen pyrkimystä kohti ikuista elämää, niin että ne vahvistavat ihmisen suuntautuneisuutta kohti tätä päämäärää. Luterilainen reformaatio näki puolestaan hyvät teot Jumalan rakkauden läsnäolon vaikutuksena ihmisessä. Tämä oli seurausta jo annetusta pelastuksen lahjasta, eikä niinkään väline tulevaisuudessa odottavan pelastuksen saavuttamiseksi. Tämä peruspiirre erotti luterilaisen käsityksen keskiaikaisesta ja toisaalta sitä seuranneesta roomalaiskatolisesta näkemyksestä. Reformoidusta traditiosta luterilainen teologia eroaa puolestaan siinä, että se korostaa ihmisessä läsnäolevan, mutta jumalallista alkuperää olevan rakkauden vajavaista luonnetta. Lähimmäisenrakkauden varaan ei ole tämän vuoksi luterilaisuudessa haluttu myöskään perustaa yhteiskunnan toimintaa, koska spontaanin, uskosta lähtevän lähimmäisenrakkauden rinnalla vaikuttaa luterilaisen teologian mukaan edelleen ihmisen synnillinen itserakkaus. Maallisen regimenttinsä kautta Jumala kuitenkin pakottaa ihmiset noudattamaan itsensä lahjoittavan rakkauden periaatetta, silloinkin kun he vastustavat sitä sisimmässään.

 

Systemaattisen teologian etusivulle Koko kurssin aloitussivulle