Yleinen teologia

 

Erilaisia virkakäsityksiä

Johdatus dogmatiikkaan ss. 224-228

Vanhan kirkon aikana kehittyi ns. kolmisäikeinen virka. Uuden testamentin syntyaikoina oli esiintynyt varsin kirjava ja vaihteleva joukko erilaisia seurakunnallisia tehtävänimikkeitä (apostoli, profeetta, opettaja, vanhin jne.) Näistä vanhan kirkon aikana jäi käyttöön kolme:

PIISPA PAPPI DIAKONI

Piispan (kr. episkopos=paimen) virkaan kuului ennen kaikkea ajatus siitä, että on kussakin paikalliskirkossa on yksi henkilö, joka takaa kirkon ykseyden ja opillisen jatkuvuuden, niin että kirkossa julistetaan samaa oppia kuin mitä jo apostolit opettivat. Varhaiskirkossa piispan nähtiin yleensä hoitavan tehtäväänsä muiden viranhaltijoiden ja kirkkokansan kanssa yhteistyössä; tosin jo varhain esiintyi merkittäviä teologeja, jotka korostivat voimakkaasti piispan auktoritettia. Esimerkiksi Ignatios Antiokialainen kirjoitti jo 100-luvun alussa, että mitään seurakunnallista toimitusta ei tule suorittaa ilman piispan läsnäoloa. 200-luvulla elänyt Karthagon piispa Cyprianus puolestaan näki piispanviran niin merkittävänä että "...piispa on kirkossa ja kirkko piispassa, ja ellei joku ole piispan kanssa ei hän ole kirkossa..." (käännös T. Mannermaa). Myöhempi kehitys johti piispan auktoriteetin kasvuun, jolloin erityisesti maallikkojen osuus kirkon hallinnossa väheni.

Pappi eli presbyteeri (kr. presbyteros=vanhin) oli aluksi piispan työtoveri paikallisseurakunnassa, mutta kun piispan tehtäväksi tuli suurempien kokonaisuuksien johtaminen, jäi pappien tehtäväksi kirkollisen elämän hoitaminen yksittäisissä seurakunnissa.

Diakonin virka esiintyy jo Apostolien teoissa (Apt. 6), jossa sen tarpeellisuus perusteltiin sillä, että diakonien huolehtiessa seurakunnallisesta avustustoiminnasta, apostolit voivat keskittyä saarnaamiseen ja rukoukseen. Varhaiskirkossa diakoni oli suoraan piispan alainen avustaja, jonka tehtävät liittyivät suurelta osin käytännön avustustoimintaan, mutta niihin sisältyi jo varhain myös osallistuminen kirkollisten toimitusten suorittamiseen.

Samoihin aikoihin kun kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto alkoi diakonian viran kehitys kohti sen mieltämistä papinviran alemmaksi asteeksi, jolloin sen alkuperäinen funktio seurakunnallisen diakoniatoiminnan alalla jäi vähitellen pois ja liturginen osuus jäi hallitsevaksi. Osaltaan kehitykseen vaikutti kirkollisen avustustoiminnan siirtyminen luostarilaitoksen tehtäväksi.

Näin kehittynyt kolmisäikeinen virka vastaa suurelta osin nykyisin idän ortodoksisissa kirkoissa vallitsevaa tilannetta. Siinä kaikki kolme viran osaa mielletään yhden viran eri asteiksi, joista piispa on ylin, hänen jälkeensä tulee pappi ja diakoni on eräänlainen papinviran esiaste.

Lännen kirkossa virkaoppi kehittyi idästä poikkeavaan suuntaan erityisesti piispanviran osalta. Kehitys perustuu ajatukselle piispanviran merkityksestä kirkon ykseyden takaajana. Kun yksittäisiä piispoja pidettiin hiippakunnasta koostuvan paikalliskirkon ykseyden vaalijana erityisesti opillisissa kiistakysymyksissä, alettiin Rooman piispalle antaa vastaava asema suhteessa koko maailmanlaajuiseen kristilliseen kirkkoon.

400-luvulla elänyt Leo Suuri, joka itse oli Rooman piispa, esitti jo selkeästi käsityksen piispojen keskinäisestä erilaisuudesta, jossa Rooman piispalla oli johtoasema. Hänen aluettaan oli koko kirkko, kun muiden piispojen toimivaltaan kuului vain heidän oma hiippakuntansa. Leo perusteli Rooman piispan asemaa sillä, että tämä on apostoli Pietarin seuraaja ja Kristuksen sanat Pietarille Mt 16:18 antavat paitsi hänelle itselleen paikan apostolien johtajana, myös hänen seuraajilleen vastuun koko kristillisestä kirkosta. Kehitykseen kuului edelleen, että Rooman piispalle omistettiin nimitys paavi (lat. papa=isä), joka oli aiemmin ollut kaikille piispoille kuuluva nimitys.

Keskiajalla oppi paavin johtoasemasta eli primaatista oli jo osa lännen kirkon virallista oppia, mutta sen luonteesta käytiin jatkuvasti keskusteluja teologien kesken. Erityisesti kysymys kirkolliskokouksen ja paavin suhteesta jakoi mielipiteitä. Konsiliaristinen kanta piti ylimpänä kirkolliskokousten päätösvaltaa, jonka alle paavienkin tulee alistua. Myöhäiskeskiajalla voitti kuitenkin papalistinen näkemys, jonka mukaan paavi on kirkolliskokouksenkin yläpuolella. Paavin arvovallan lisääntyminen johti roomalaiskatolisessa kirkossa lopulta oppiin paavin erehtymättömyydestä, joka vahvistettiin Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1870.

Reformaatio korosti virkaopissaan ajatusta kaikkien kristittyjen yhteisestä pappeudesta (ks. Johdatus dogmatiikkaan s. 225). Eri muodoissaan tämä oppi on vaikuttanut protestanttisten kirkkojen elämään, jopa siinä määrin, että erityinen virka on nähty eräissä kirkoissa vain käytännön järjestelynä. Yleisen pappeuden merkitystä protestanttisissa kirkoissa korosti myös reformaation aikana tapahtunut pappisvihkimyksen poistaminen sakramenttien joukosta.

Jo reformaatioaikana syntyi merkittävä ero luterilaisen ja reformoidun virkakäsityksen välillä, joka perustui näiden suuntausten erilaiseen tulkintaan kirkon historiasta. Luterilainen reformaatio tyytyi siihen, että kirkossa on evankeliumin saarnaa ja sakramenttien toimittamista varten säädetty virka, kuten Augsburgin tunnustuksessa lausuttiin. Vaikka erityistä virkaa pidettiin jumalallisesti asetettuna, ei sen käytännöllisiin yksityiskohtiin otettu kantaa. Niinpä monissa maissa säilyi vanha piispallinen järjestys, kun taas toisissa kirkoissa ei piispan virkaa tunnettu.

Toisin kuin Wittenbergin reformaattorit Jean Calvin hahmotteli kirkon rakenteen tavalla, jonka hän katsoi vastaavan tarkasti alkukirkon järjestystä. Tätä tiettyä järjestystä hän piti Jumalan säätämänä. Siinä seurakunnalla on hallinnollisesti määrätty järjestys, jossa kullakin jäsenellä on oma virkansa. Maallikoiden lisäksi näitä ovat mm. vanhimman, papin ja diakonin virat.

Yhteistä protestanteille oli alusta lähtien paavin johtoaseman asettaminen kyseenalaiseksi. Tässä he saattoivat viitata idän ortodoksisten kirkkojen vanhaan käytäntöön. Luterilaiset tunnustuskirjat saattoivat tosin myöntää paavin johtoaseman maallisen oikeuden puitteissa, vaikka sen jumalallinen oikeutus kiellettiinkin. Tässä yhteydessä tulkittiin Jeesuksen lupaus Pietarille niin, että se ei antanut hänelle johtavaa asemaa apostolien joukossa.

edellinen sivu   seuraava sivu

 

Systemaattisen teologian  etusivulle Koko kurssin aloitussivulle