Yleinen teologia

 

Vanhurskauttaminen

Johdatus dogmatiikkaan ss. 234-238

Reformaatioaikana keskeiseksi pelastusta kuvaavaksi käsitteeksi vakiintui lännen kirkon teologiassa 'vanhurskauttaminen'. Merkittävä osuus tässä kehityksessä oli Lutherin aloittama ja muiden reformaattoreiden jatkama keskiaikaisen armo-opin kritiikki. Kritiikin taustalla oli lännen kirkon armo-opeille yhteinen käsitys Jumalan armon ensisijaisuudesta ihmisen pelastumisessa. Ajatus kiteytettiin reformaatioaikana iskulauseeksi "pelastus on yksin armosta". Tämän ajatuksen johdonmukainen käyttö pelastusopissa ajoi kuitenkin protestanttisen teologian jyrkkään ristiriitaan sitä edeltäneen teologisen ajattelun kanssa.

Reformaattoreiden kritiikki kohdistui ennen kaikkea vapaan tahdon, habituaalisen armon ja rakkauden muovaaman uskon ajatuksia kohtaan. Niiden käytössä nähtiin väärä ajatus siitä, että ihmisen pelastus ei perustuisikaan yksin Jumalan armoon, vaan osaltaan myös ihmisen myötävaikutukseen.

Erityisesti Luther kehitti Augustinuksen ajatuksia tahdon sidonnaisuudesta edelleen niin, että hän kyseenalaisti vapaan tahdon olemassaolon. Kun Augustinus oli määritellyt ihmisen synnin turmeleman tahdon 'sidotuksi vapaaksi tahdoksi', Luther kysyi, voiko tällaista tahtoa enää kutsua vapaaksi. Itse hän määritteli ihmisen tilan niin, että ihmisen tahto on suhteessa Jumalaan sidottu niin, että synnin voimasta se kykenee itsessään vain pahaan, mutta Jumalan armon vaikutuksesta se voi kääntyä oikeaan Jumalan ja lähimmäisen rakkauteen.

Luther ymmärsi ihmisen kuitenkin vastuulliseksi pahuuteensa, mutta ei pitänyt tarpeellisena olettaa ihmiselle tämän vuoksi vapaata tahtoa. Vapaan tahdon ottaminen mukaan pelastustapahtumaan olisi merkinnyt Lutherin mukaan sitä, että ihmisessä itsessään on sittenkin jotain, joka ainakin osaltaan saa aikaan pelastuksen ja tämä olisi hänen mukaansa vaarantanut ajatuksen siitä, että yksin Jumalan armo saa aikaan ihmisen pelastuksen.

Myös habituaalisen armon kritiikissä Lutherin polemiikki aikansa teologeja vastaan määritteli myöhempää keskustelua. Lutherin kritiikissä on nähtävissä kaksi perusteemaa. Yhtäältä hän arvosteli ajatusta siitä, että ihmisen pelastumiseen vaaditaan jokin ihmisessä itsessään oleva elementti, jollainen juuri habituaalinen armo on. Tässä hän jatkoi edellämainittua linjaa, jonka mukaan tämä olisi vaarantanut ajatuksen Jumalan armon riittävyydestä.

Tämän tilalle Luther kuitenkin asetti uskon Kristukseen, jonka hän hyväksyi ainoaksi ihmisessä olevaksi pelastuksen perusteeksi. Luther ymmärsi kuitenkin uskon niin, ettei se ollut varsinaisessa mielessä ihmisen teko, vaan se on luonteeltaan Jumalan työn vastaanottamista. Lutherin mukaan usko vanhurskauttaa sen perusteella, että se tarttuu Kristukseen ja tuo tämän asumaan ihmiseen, jolloin myös Kristuksen sovitustyö lasketaan ihmisen hyväksi. Samaa perustelua on käytetty myöhemminkin protestanttisessa vanhurskauttamisopissa, ja mm. Jean Calvinin kautta se on vaikuttanut myös reformoidussa teologiassa.

Toisaalta Luther arvosteli sitä, että ihmisessä tapahtuva muutos määriteltiin habituaaliseksi, joka tarkoitti tässä yhteydessä ihmisen sielussa olevaa ominaisuutta, joka ei kuitenkaan muuttanut ihmisen varsinaista olemusta. Keskiaikaisen ajattelun mukaan puhuminen olemuksellisesta muutoksesta olisi ollut lähellä epäkristillistä manikeolaisuutta, jossa ihmisen syntinen luonto nähtiin luonnostaan pahana eikä Jumalan hyvänä luomuksena, joka tosin on synnin turmelema.

Luther ymmärsi kuitenkin Uuden testamentin puheen ihmisessä tapahtuvasta uudestisyntymisestä niin, että vanhurskauttamisessa on jollain tasolla kysymys vanhan kuolemisesta ja uuden syntymisestä. Tämän valossa hänestä näytti oikeammalta sanoa, että vanhurskauttamisessa on kysymys hyvin perustavasta olemisen tavan muutoksesta, joka muistuttaa enemmänkin uuden ihmisluonnon syntymistä kuin vanhan korjaamista.

Myös opin 'rakkauden muovaamasta uskosta' kritiikki liittyy Lutherin keskiajan armo-opin kritiikkiin. Luther ei hyväksynyt ajatusta, jonka mukaan viittaus paholaisen uskoon estäisi uskon riittävyyden vanhurskauttamisen perusteena. Lutherin mukaan näin sanottaessa käytetään uskon käsitettä väärin. Todellinen usko on hänen mukaansa aina pelastavaa uskoa eikä vain joidenkin asioiden totena pitämistä. Vaikka oikeaan uskoon liittyykin Lutherin mukaan aina teoissa ilmenevä rakkaus, ei tätä rakkautta tule pitää vanhurskauttamisen perusteena. Tämän perusteella Luther vastasi siihen kritiikkiin, jota vastapuoli osoitti reformaation ajatusta 'pelastuksesta yksin uskosta' kohtaan.

edellinen sivu    

 

Systemaattisen teologian  etusivulle Koko kurssin aloitussivulle