Yleinen teologia

 

Armo

Lännen kirkon keskeiseksi pelastusta kuvaavaksi käsitteeksi muodostui jo varhain 'armo'. Tällä tarkoitettiin tässä yhteydessä Jumalan koko pelastavaa toimintaa, mutta tästä merkityksestä johdettiin myös joukko erityismerkityksiä.

Armo-opin kehitys alkoi varsinaisesti Augustinuksen ja Pelagiuksen käymissä kiistoissa. Taustalla oli pelko siitä, että ihmisen pelastus voitaisiin ymmärtää fatalistisesti niin, että ihmisellä ei ole omaa tahtoa pelastuksensa suhteen,vaan kaikki tapahtuu jumalallisen välttämättömyyden pakosta. Tämänkaltainen ajattelu oli saanut katolisen kristinuskon ulkopuolella kannatusta ennen kaikkea manikeolaisuudessa, jonka piirissä opetettiin mm. että koska ihmisessä oleva paha ei perustu vapaaseen valintaan, niin se on ihmiselle luontaista.

Juuri tätä näkemystä vastaan Pelagius opetti, että vapaan tahtonsa perusteella ihminen on vastuussa pahoista teoistaan, mutta samalla hän piti vapaata tahtoa myös kykenevänä vastaanottamaan pelastuksen.

Augustinus kritisoi Pelagiusta kieltämällä vapaan tahdon kyvyn tehdä hyvää, mutta hän ei kieltänyt itse vapaan tahdon olemassaoloa. Hänen mukaansa ihmisellä on vapaa tahto, jonka perusteella hän on vastuullinen teoistaan Jumalan edessä. Perisynnin vaikutuksesta tämä vapaa tahto ei kuitenkaan tosiasiassa kykene muuhun kuin pahaan. Vain Jumalan armo kykenee vapauttamaan tämän 'sidotun vapaan tahdon' siihen tilaan, johon Jumala loi sen, nimittäin tekemään hyvää.

Augustinukselle armo liittyy läheisesti siihen tapahtumaan, jossa läsnäoleva Pyhä Henki vuodattaa ihmiseen rakkauden Jumalaan ja kääntää siten ihmisen pois synnin aiheuttamasta itserakkaudesta. Tätä edeltää kuitenkin jo Jumalan toiminta, jota Augustinus kutsuu ennakoivaksi armoksi. Ennakoiva armo toimii jo silloin kun ihminen kastetaan, ja se valmistaa ihmisen tahdon sille, että Pyhä Henki ryhtyy tekemään ihmistä vanhurskaaksi vuodattamansa rakkauden kautta.

Keskiajalla läntinen armo-oppi täsmentyi erityisesti sen suhteen, millaiseksi ihmisessä olevan armon luonne käsitettiin. Vaikka Jumalan pelastavaa läsnäoloa ihmisessä pidettiin edelleen keskeisenä pelastuksen edellytyksenä, ei pelastusta voitu määritellä vain sen perusteella. Jo Augustinus oli pitänyt ihmisen lopullisen pelastuksen edellytyksenä Jumalan armossaan ihmiselle antamia lahjoja, ennen kaikkea oikeaa rakkautta. Vaikka ne olivatkin täysin Jumalan lahjaa, katsoi Jumala ne kuitenkin ansioiksi, joiden perusteella hän hyväksyy ihmisen ikuiseen elämään. Taustalla on ajatus siitä, että olisi vaikeaa osoittaa, miksi juuri jokin yksittäinen ihminen pelastuu, ja toinen taas ei. Ihmisessä ei olisi tällöin mitään, jonka perusteella häntä voisi pitää Jumalalle kelpaavana.

Niinpä opetettiin, että samanaikaisesti kun Jumala tulee ihmiseen asumaan, hänelle annetaan myös ns. habituaalinen armo. Tämä on ihmisessä oleva yliluonnollinen ominaisuus, jonka perusteella Jumala hyväksyy ihmisen kelvolliseksi iankaikkiseen elämään. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, että katsottaisiin ihmisen voivan pelastaa itsensa. Habituaalinen armo on 'armoa' juuri siinä mielessä, että sen synnyttää täysin Jumalan toiminta, vaikka itsessään se onkin ihmisen sielun ominaisuus.

Habituaalisesta armosta opetettiin edelleen, että se on ihmissielussa oleva ominaisuus tai tila (lat. habitus), joka kääntää ihmisen tahdon rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Tällainen rakkaus kykenee toimimaan pelastuksen perusteena, koska se täyttää rakkauden kaksoiskäskyssä esitetyn lain vaatimuksen.

Mainitakoon, että tämän käsityksen mukaan pelkkä usko ei voisi olla tällainen peruste, koska paholainenkin voi uskoa Jumalaa koskevia totuuksia, vaikka hänellä ei olekaan oikeaa rakkautta. Uskoa voidaan tämän vuoksi pitää pelastavana uskona vain, jos siihen liittyy oikea rakkaus. Tämä käsitys ilmaistiin yleisesti niin, että pelastaavaa on vain rakkauden muovaama usko (lat. fides caritate formata).

edellinen sivu   seuraava sivu

 

Systemaattisen teologian  etusivulle Koko kurssin aloitussivulle