etusivulle Yleinen teologia
1. JOHDANTO2.  JUUTALAISESTA LAHKOSTA ROOMALAISEN MAAILMAN VALTAUSKONNOKSI3.  KRISTINUSKON PAINOPISTEEN SIIRTYMINEN LÄNSI- 4.  REFORMAATIO JA KATOLISEN KIRKON EKSPANSIO5.  KRISTINUSKO MODERNISSA MAAILMASSA

 

Läntisen kirkon ongelmat

Läntisessä kirkossa eivät Jumalan olemusta koskeneet kiistat herättäneet samanlaisia intohimoja kuin idässä. Läntinen kirkko tyytyi kirkolliskokousten päätöksiin. Lännessä kirkon kasvun aiheuttamat ongelmat tulivat esiin erilaisessa muodossa. Pohjois-Afrikassa syntyi 300-luvun alussa Donatuksesta nimensä saanut donatolainen kirkko, joka vaati vanhan tiukan kirkkokurin noudattamista. Sen mukaan arvottomien pappien toimittama kaste tai ehtoollinen ei välittänyt vastaanottajalleen Jumalan armoa. Donatolaisuus levisi varsinkin alkuperäisväestön ja köyhien pariin. Kirkon jakanut katkera kiista vaikutti myöhemmin siihen, että Pohjois-Afrikan väestö omaksui nopeasti islamilaisten valloittajien uskonnon.

Italiassa puolestaan sai vuoden 400 tienoilla laajaa vastakaikua Britanniasta tullut Pelagius, joka korosti henkilökohtaisen kilvoittelun tärkeyttä. Hänen mukaansa ihminen pystyi vapaasti päättämään elämästään ja kuolemanjälkeisestä osastaan. Kaste toi anteeksiantamuksen vain ennen sitä tehdyistä synneistä. Sen jälkeen ihmisen oli aktiivisesti tehtävä hyvää ja näin valittava pelastuksen tie. Pelagiolaisuus herätti pitkällisen kiistan, mutta ei kuitenkaan hajottanut kirkkoa samalla tavalla kuin donatolaisuus.

Sekä donatolaisuuden että pelagiolaisuuden merkittävin vastustaja oli pohjoisafrikkalaisen Hippon kaupungin piispa Augustinus (k. 430). Hänen mielestään kristityllä keisarilla oli oikeus pakottaa harhaoppiset (eli donatolaiset) takaisin totuuden tielle. Ajatus oikean uskon ylläpitämisestä tarvittaessa pakkokeinoin alkoi näin liittyä kirkon uskoon. Pelagius taas ei Augustinuksen mielestä ottanut riittävästi huomioon, että kristinusko oli armon uskonto. Augustinus nojautui Paavalin kirjeisiin ja selitti, että Jumala oli jo ennalta määrännyt pelastumaan kenet tahtoi. Ihminen ei voinut ansaita pelastusta, vaan se oli armoa. Kiista nosti keskeisiksi ne vaihtoehtoiset käsitteet (tahdon vapaus / ennaltamäärääminen eli predestinaatio, ansiot / armo), joiden avulla läntisessä kirkossa on myöhemminkin puhuttu pelastuksesta.

Donatolaisuuden ja pelagiolaisuuden vastustaminen pakotti Augustinuksen pohtimaan kirkon olemusta. Sen hän teki kirjassaan Jumalan valtakunnasta (De civitate Dei). Augustinuksen mukaan historia oli Jumalan valtakunnan ja paholaisen valtakunnan välistä taistelua. Kirkko ei välttämättä aina edustanut Jumalan valtakuntaa. Niin yksittäisiä ihmisiä kuin kirkkoa ja maallista valtaa oli arvioitava sen mukaan kumman taistelevan mahdin puolella ne kulloinkin olivat. Kirkon tehtävänä oli kutsua ihmisiä elämän mittaiselle pyhiinvaellukselle pois paholaisen valtakunnasta kohti Jumalan valtakuntaa. Tämä pyhiinvaellus päättyisi lopulta Jumalan kasvojen näkemiseen. Augustinuksen näkemys omaksuttiin lännessä hyvin laajasti, ja kristinusko ymmärrettiin 1500-luvulle asti sen mukaisesti.

Läntisen kirkon suurin ongelma eivät kuitenkaan olleet sisäiset erimielisyydet, vaan se, että Rooman valtakunnan läntinen osa jäi 400-luvun kuluessa pohjoisesta tulleiden germaanivalloittajien käsiin. Viimeinen länttä hallinnut keisari syrjäytettiin vuonna 476. Armeija ja hallinto luhistuivat. Germaanikansat asettuivat yläluokkana haltuunsa ottamilleen alueille. Osa niistä piti kiinni vanhasta uskonnostaan, osa oli omaksunut Nikean kirkolliskokouksen vuonna 325 harhaopiksi leimaaman areiolaisen kristinuskon. Katolinen kristinusko jäi alistetun alkuperäisväestön uskonnoksi, mutta kirkolla oli suuria vaikeuksia toimia.

edellinen sivu    

 

Kirkkohistorian etusivulle Koko kurssin aloitussivulle