etusivulle Yleinen teologia
1. JOHDANTO2.  JUUTALAISESTA LAHKOSTA ROOMALAISEN MAAILMAN VALTAUSKONNOKSI3.  KRISTINUSKON PAINOPISTEEN SIIRTYMINEN LÄNSI- 4.  REFORMAATIO JA KATOLISEN KIRKON EKSPANSIO5.  KRISTINUSKO MODERNISSA MAAILMASSA

 

Kristinuskon ja Rooman imperiumin kohtaaminen

Roomalaiset olivat uskonnollisesti suvaitsevaisia. Tavallisesti Roomalle riitti, että sen valtapiiriin (imperiumiin) kuuluvat kansat tottelivat. Tästä huolimatta kristinusko oli jo toisella vuosisadalla kielletty ilmiö. Keisari Trajanuksen (98-117) antaman määräyksen mukaan jo pelkästään kristityksi tunnustautuminen riitti kuolemantuomion perusteeksi. Kasteen ottaminen merkitsi siis kuolemanvaaraan antautumista. Käytännössä viranomaiset eivät kuitenkaan yleensä puuttuneet seurakuntien toimintaan.

Pohjimmaltaan ristiriita johtui erilaisista arvoista. Roomalaiset ihailivat voimaa ja pitivät maailmaa saaliinaan. Kristityt taas uskoivat, että seurakunnissa ilmenevä rakkaus - heikoista huolehtiminen - oli varma lupaus tulevasta Jumalan valtakunnasta. Uskonsa mukaisesti kristityt pysyttelivät erossa kouluista, koska niitä leimasi kreikkalais-roomalainen jumalmaailma. Yleensä he eivät myöskään ottaneet osaa vieraaksi kokemaansa kulttuurielämään ja huvituksiin. Jo tämä riitti leimaamaan kristityt kummallisiksi. Vielä pahempaa oli, että kristityt eivät suostuneet osallistumaan keisarikulttiin eli julkiseen vallankäyttöön liittyneisiin, keisarin suojelushengelle (geniukselle) toimitettuihin uhreihin. Tämän vuoksi he eivät voineet hoitaa julkisia virkoja ja luottamustoimia, eivät myöskään palvella armeijassa.

Rooman imperiumin ja kristinuskon välinen ristiriita kärjistyi 200-luvun puolivälissä. Kirkko oli siihen mennessä kasvanut niin, että kristittyjä oli jo vähintäänkin satojatuhansia. Samanaikaisesti imperiumi oli ajautunut syvään taloudelliseen, poliittiseen ja sotilaalliseen kriisiin. Keisari Decius (249-252) ja keisari Valerianus (253-260) yrittivät ratkaista sen kokoamalla imperiumin keisarikultin ympärille ja nujertamalla kristinuskon. Laajamittainen vaino tuli kirkolle yllätyksenä ja monet seurakunnat menettivät runsaasti jäseniä - toiset uskonsa kieltäneinä luopioina, toiset sen vuoksi kuolleina marttyyreina. Koska kristinuskon tukahduttaminen ei kuitenkaan onnistunut, Valerianuksen jälkeiset keisarit katsoivat parhaaksi jättää kristityt toistaiseksi rauhaan.

Vainon jälkeisinä vuosikymmeninä kristinusko levisi nopeasti. Vaikeutuvissa oloissa yhä useammat ihmiset etsivät turvaa kirkosta. Kristittyjä lienee ollut 300-luvun alussa jo muutamia miljoonia, ja kirkosta oli tulossa varteenotettava henkinen mahti. Monilla seurakunnilla oli paljon omaisuutta ja ne pitivät huolta suurista apua tarvitsevien ihmisten joukoista.

Keisari Diocletianus (284-305) koetti ratkaista imperiumin kriisin luomalla lujan hallinnon. Aikaisemmin varsin hajanainen imperiumi alkoi muuttua keisarin yksinvaltiaana hallitsemaksi yhtenäiseksi valtakunnaksi. Tähän ohjelmaan ei kristinusko näyttänyt ollenkaan sopivan. Diocletianus ryhtyi siksi vuonna 303 huolellisesti suunniteltuun yritykseen tuhota kirkko vangitsemalla sen johtajat, hävittämällä pyhät kirjoitukset ja takavarikoimalla sen omaisuus. Seuraavien vuosien aikana tuhannet marttyyrit kuolivat uskonsa vuoksi. Diocletianus ei kuitenkaan päässyt tavoitteeseensa. Kirkko painui "maan alle". Pyhät kirjoitukset kätkettiin ja surmattujen piispojen tilalle valittiin salaa uusia.

Kun kirkon tuhoaminen ei onnistunut, Rooman valtakunnan johdon oli arvioitava tilanne uudelleen. Roomalainen valtiotaito oli tosiasioiden tunnustamista ja niiden taitavaa hyväksi käyttämistä. Diocletianuksen jälkeiset keisarit antoivatkin tästä taidosta hämmästyttävän näytteen.

edellinen sivu   seuraava sivu

 

Kirkkohistorian etusivulle Koko kurssin aloitussivulle