Tulostusversio:
Outi Lehtipuu: Vanha testamentti
Nuolella merkityt sisäiset linkit tulostuvat sivun loppuun. Ulkoisten linkkien URL-osoitteet löytyvät myös sivun lopusta.

VANHA TESTAMENTTI

Kirjoituskokoelma, jota kristityt kutsuvat Vanhaksi testamentiksi, sisältää erilaisia ja eri aikoina syntyneitä kirjoituksia. Näiden joukossa on historiaan sijoitettuja kertomuksia, miete- ja viisauskirjallisuutta, runoutta ja proosaa, profeettojen julistusta ja kulttilainsäädäntöä. VT:n kirjoituksia voidaan ryhmitellä monella tavalla. Perinteinen juutalainen tapa on erottaa toisistaan 1. laki eli toora, 2. profeetat ja 3. kirjoitukset.

VT:n synnyssä voidaan erottaa kolme eri ajanjaksoa. Ensinnäkin voidaan hahmottaa ne tapahtumat, joita VT kuvaa. Kertomus alkaa luomisesta ja Israelin kansan patriarkoista ja päättyy Nehemian aikana tapahtuneeseen Jerusalemin jälleenrakentamiseen 400-luvulla eKr. (1. viiva). Toiseksi voidaan puhua yksittäisten VT:n kirjojen syntyajanjaksosta ( 2. viiva). Monet VT:n kirjat ovat syntyneet jopa satoja vuosia niiden tapahtumien jälkeen, joita ne kuvaavat. VT:n kirjoja voi luonnehtia traditiokirjallisuudeksi: niiden taustalla on joskus sukupolvienkin ajan kerääntynyttä suullista ja kirjallista perimätietoa. Kirjoitukset ovat syntyneet toimittamalla ja muokkaamalla tätä perimätietoa. Joidenkin kirjoitusten kohdalla toimitustyö muodostaa merkittävän osan sen sanomasta, toisten kohdalla aineisto välitettiin eteenpäin vain vähäisin muutoksin. Kolmas ajanjakso edellyttää näin syntyneiden tekstien kanonisoinnin. Kun teksti vakiintui pyhäksi kirjoitukseksi, sen muokkaaminen ja muuttaminen käytännöllisesti katsoen loppui (3. viiva). Eri kirjoitusten tekstimuoto vakiintui ja sitä kopioitiin mahdollisimman tarkkaan. Nykyään tunnetut VT:n käsikirjoitukset ovat tämän kopioimistyön tuloksia.

Kaavio 2: Vanhan testamentin synty

lue(Julkaistu teoksessa: A. Antturi - M. Korpimäki - O. Lehtipuu - W. Riekkinen, Uskonnon matkakirja. Raamattu - nyt. Helsinki: Kirjapaja 1999.)

ISRAELIN KANSAN HISTORIAA

Israelin kansan vaiheet on kuvattu oheisessa kaaviossa. VT:n kertomus päättyy 400-luvulle eKr. Kansan myöhemmistä vaiheista kertovat mm. eräät VT:n apokryfikirjat sekä historioitsija Josefus. Kaavion yläreunassa kuvataan niitä kansoja ja kulttuureita, joiden vaikutus Israeliin on kunakin aikana ollut suuri.

Mitä kauemmas ajassa mennään taaksepäin, sitä epävarmemmaksi käyvät historialliset tiedot. VT:n kuvaamat varhaisvaiheet - patriarkat, lähtö Egyptistä ja tulo luvattuun maahan - ovat luonteeltaan täysin esihistoriallisia: VT:n kertomusten lisäksi niistä ei ole säilynyt muuta tietoa. Historiallinen evidenssi alkaa vasta kuningasajalta ja senkin alkuvaiheet ovat hämärän peitossa.

Tärkein kiinnekohta Israelin historiassa on v. 587/6 eKr. tapahtunut Jerusalemin hävitys ja kansan (yläluokan) pakkosiirto Babyloniaan. Tapahtuma jakaa Israelin kansan historian karkeasti kahteen osaan: aikaan ennen pakkosiirtolaisuutta ja pakkosiirtolaisuuden jälkeiseen aikaan, jota kutsutaan myös toisen temppelin ajaksi. Pakkosiirtolaisuuden merkitystä juutalaisuuden synnyn, jumalakuvan ja historianäkemyksen kannalta voi tuskin yliarvioida.

Kaavio 3: Israelin kansan historiaa (kaaviossa viisi pop_up-linkkiä: patriarkat; Egyptistä lähtö ja maan valloitus; kuningasaika ; pakkosiirtolaisuus; makkabilaissodat)

Israelin kansan historiaa

lue lisääLisää aiheesta teoksessa Ilmari Soisalon-Soininen, Israelin kansan historia. Helsinki: Gaudeamus 1987 (2. painos).

VANHAN TESTAMENTIN KAANON

Johdatus Raamattuun, ss. 15 - 25, 133 - 143.

VT:n kaanonista puhuttaessa on aluksi syytä määritellä, mitä kirjoituksia siihen katsotaan sisältyvän. Kristityillä on käytössään kaksi toisistaan poikkeavaa Vanhaa testamenttia.

Protestanttisten kirkkojen (mm. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon) kaanoniin sisältyy 39 kirjoitusta, jotka on kaikki kirjoitettu alun perin hepreaksi (tai pieniltä osin arameaksi). Siksi sitä voidaan nimittää pop_upheprealaiseksi kaanoniksi. Juutalainen kaanon sisältää samat kirjoitukset, jotka jaotellaan kolmeen ryhmään: lakiin (hepreaksi Toora), profeettoihin (Nevi'im) ja kirjoituksiin (Ketuvim). Näiden kolmen kirjoitusryhmän nimen alkukirjaimista on muodostettu nimitys Tanak, jolla juutalaiset usein kuvaavat kaanoniaan. Kristillisessä perinteessä kirjoitusten ryhmittely ja järjestys on muuttunut niin, ettei perinteistä juutalaista kolmijakoa pysty enää hahmottamaan.

Kristittyjen kieleksi vakiintui hyvin pian kreikka. Siksi ensimmäiset kristityt omaksuivat kaanonikseen VT:n ensimmäisen kreikankielisen käännöksen, pop_upSeptuagintan. (Sana on latinaa ja tarkoittaa '70', mistä lyhenne LXX.) Käännös syntyi 200-l. eKr. diasporassa eli Palestiinan ulkopuolella, etenkin Egyptin Aleksandriassa, asuvien juutalaisten tarpeisiin. Näiden puhekielenä oli kreikka eivätkä he osanneet enää hepreaa. Septuaginta erosi heprealaisesta kaanonista paitsi kielensä myös laajuutensa puolesta. Siihen sisältyi myös joukko alun perin kreikaksi kirjoitettuja apokryfisia ("salattuja") kirjoja. Yhä edelleen roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko tunnustavat ne kaanoniin kuuluviksi (ja puhuvat siksi mieluummin "deuterokanonisista" eli "jälkikanonisista" kuin apokryfisistä kirjoista.)

Uskonpuhdistukseen (1500-l.) saakka läntinen kirkko oli käyttänyt Raamattua latinankielisenä (400-luvulla jKr. käännetty Vulgata). Kun Raamattua alettiin kääntää kansan kielille, otettiin käännöksen pohjaksi alkukieli. Koska apokryfikirjat eivät olleet hepreankielisiä, ne liitettiin Raamatun loppuun eräänlaiseksi liitteeksi. Lutherin mukaan ne eivät olleet muiden kirjoitusten veroisia, mutta kuitenkin "hyödyllisiä ja hyvät lukea". Uskonpuhdistuksen ihanne siitä, että kukin voisi lukea Raamattua omalla äidinkielellään, alkoi toden teolla toteutua 1800-luvulta alkaen, kun kansanopetuksen ansiosta tavallinen rahvaskin oli yleisesti lukutaitoista. Raamattujen levittämisen ottivat tehtäväkseen monet pienet protestanttiset raamattuseurat, jotka kuitenkin kustannuksia vähentääkseen jättivät apokryfikirjaliitteen pois Raamatun kaanonista.

KAANONIN SYNTY

Suurin osa sittemmin VT:n eri kirjoituksiin päätyneestä materiaalista säilyi kansan muistissa suullisena perimätietona. Tämän perimätiedon ajoitus on mahdotonta. Osa siitä saattaa olla hyvinkin vanhaa. Suullisen perimätiedon lisäksi syntyi myös kirjallisia dokumentteja, esimerkiksi sopimuksia, kirjeitä ja profetioita.

Ratkaiseva vaikutus VT:n muodostumisessa oli Babylonian pakkosiirtolaisuudella 500-l. eKr. Kansan identiteetin korostamiseksi perimätietoa alettiin kirjoittaa muistiin. Yksittäiset VT:n kirjat alkoivat saada muotonsa.

Perinteisesti on katsottu, että Toora on saanut lopullisen, kanonisen muotonsa 300 - 200-l eKr. Seuraavaksi vakiintuivat Profeetat ja viimeisenä Kirjoitukset. Näiden myöhäisyyttä osoittaa jo se, ettei tällä ryhmällä ole muuta vakiintunutta nimeä. VT:n nuorimpana kirjoituksena pidetään yleisesti Danielin kirjaa, joka on syntynyt 160-l. eKr. Se luetaan Kirjoitusten joukkoon (toisin kuin kristillisessä perinteessä, jossa sitä pidetään yhtenä profeettakirjana), sillä Profeettojen laajuus lienee ollut jo vakiintunut ennen Danielin kirjan syntyä.

Koko VT:n kaanon määriteltiin vuoden 100 jKr. paikkeilla. Taustalla oli v. 70 jKr. tapahtunut Jerusalemin tuho, joka merkitsi temppelikultin loppumista. Tällöin pyhät kirjoitukset ja niiden tulkinta nousivat entistä tärkeämpään asemaan, temppelikultin tilalle.

Kansallinen katastrofi on siis merkittävä tekijä sekä kaanonin synnyn alussa (kirjoitusten kokoaminen pakkosiirtolaisuuden aikana ja heti sen jälkeen 500-l. eKr.) että sen lopussa (kaanonin rajojen määritteleminen Jerusalemin tuhon jälkeen).

Kaavio 4: VT:n kaanonin synty pähkinänkuoressa

 

lue lisääLisää VT:n yksittäisten kirjojen synnystä ja kaanonin muotoutumisesta teoksessa Rudolf Smend, Vanhan testamentin synty. Helsinki: Yliopistopaino 1989.

Laki

Raamattutieto Johdatus Raamattuun, s. 31 - 51.

Toora eli laki sisältää viisi Mooseksen kirjaa. Perimätiedolla, jonka mukaan Mooses kirjoitti nämä kirjat, on juurensa jo VT:ssa. Nykykäsityksen mukaan kirjat saivat lopullisen muotonsa vasta tuhat vuotta Mooseksen ajan jälkeen, 300- ja 200-luvuilla eKr. Mooseksen kirjoja kutsutaan myös nimellä Pentateukki (kr. pentateukhos = viisiosainen). Eri kirjojen nimet ovat tutkimuksessa vakiintuneet latinalaisessa muodossaan: Genesis ("alku"), Exodus ("lähtö"), Leviticus ("leeviläinen"), Numeri ("luvut") ja Deuteronomium ("toinen laki"). Juutalaiset kutsuvat Tooran yksittäisiä kirjoja niiden ensimmäisen hepreankielisen sanan mukaan (esim. berešit = "alussa"; 1. Moos:n nimitys).

Tooran perinteinen suomennos, "laki", on osin harhaanjohtava, sillä Toora sisältää hyvin vähän juridiseksi luokiteltavaa aineistoa. Osuvampi käännös olisi "opetus," sillä Toorassa tuodaan esiin juutalaisuuden perustava opetus: kertomukset patriarkoista, Egyptin orjuudesta vapautuminen ja lain antaminen Siinailla. Vielä näitäkin aikaisemmaksi sijoittuvat nk. alkukertomukset, jotka kuvaavat maailman luomista, syntiinlankeemusta, vedenpaisumusta sekä Babylonin tornin rakentamista (1. Moos. 1-11).

Tutkimuksessa ollaan varsin yksimielisiä siitä, että Pentateukki on toimitettu kokoon varhaisempien kirjallisten lähteiden pohjalta. Vaikka 1800-luvun lopulla läpimurtautunutta lähdeteoriaa on tutkimuksen edetessä jouduttu tarkistamaan, peruskäsitys monitahoisesta syntyprosessista pitää edelleen paikkansa. Päälähteitä kutsutaan nimillä Jahvisti, Elohisti, Deuteronomium ja Pappiskirja. Lähteet puolestaan perustuvat suulliseen perimätietoon ja suppeampiin kirjallisiin dokumentteihin.

Profeetat

RaamattutietoJohdatus Raamattuun , ss. 53 - 65, 67 - 98.

Varhaisemmat profeetat sisältävät Israelin kansan historiaa kuvaavat teokset Joosuan, Tuomarien, 1. - 2. Samuelin ja 1. - 2. Kuninkaiden kirjat. Yhdessä 5. Mooseksen kirjan eli Deuteronomiumin kanssa näistä käytetään tutkimuksessa nimitystä deuteronomistinen historiateos. Nimensä se on saanut juuri Deuteronomiumista, joka muodostaa teoksen johdanto-osan. Deuteronomistinen historiateos kertoo kansan historian luvatun maan valloituksesta aina pakkosiirtolaisuuteen joutumiseen asti. Israelin kansan historiaa tarkastellaan kauttaaltaan oikean jumalasuhteen ja siitä luopumisen välisenä vaihteluna. Historiateoksen toimittajat näkevät, että pakkosiirtolaisuus oli Jumalan oikeutettu rangaistus tottelemattomalle kansalle. Historiasta haetaan syytä siihen, miksi kävi niin kuin kävi.

Myöhäisemmät profeetat sisältävät varsinaiset profeettakirjat. Niihin kuuluvat suuret profeetat Jesaja, Jeremia ja Hesekiel (nimitys johtuu kirjoitusten pituudesta) sekä 12 pientä profeettaa. Kirjoitukset ovat yleensä profeettojen oppilaiden kokoamia. Niille on tyypillistä se, että muinaisen profeetan sanomaa on pyritty tulkitsemaan uudelleen vallitsevan tilanteen edellyttämällä tavalla. Mm. tästä syystä kirjoitusten ajoitus on hankalaa. Usein samaan kirjoitukseen on saatettu liittää eri-ikäistä materiaalia (näin selvimmin Jesajan kirjassa).

Profeetat ja profetismi yhdistetään usein tulevaisuuden ennustamiseen. Käsitys on osittain oikeutettu, sillä usein profeetan julistukseen liittyi varoitus tulevasta tuomiosta: "jollette käänny, olette tuhon omat". Olennaista on kuitenkin havaita, miksi tuomiota ennustetaan. Se tulee olemaan seurausta vallitsevista yhteiskunnallisista väärinkäytöksistä, esim. suurmaanomistajien häikäilemättömästä vähäväkisten sortamisesta. Profeettojen julistus on luonteeltaan vahvasti yhteiskuntaeettistä.

Kirjoitukset

RaamattutietoJohdatus Raamattuun , ss. 99 - 131.

Tähän ryhmään kuuluvat kirjat voidaan ryhmitellä monin eri tavoin, esimerkiksi runokirjat (Psalmit, Laulujen laulu, Valitusvirret), viisauskirjallisuus (Job, Saarnaaja, Sananlaskut), juutalaisuudessa puhutaan viidestä "juhlakääröstä", joilla on ollut merkittävä rooli juutalaisten juhlien liturgiassa keskiajalta lähtien (Ruut, Laulujen laulu, Saarnaaja, Valitusvirret, Ester).

Ainoan selkeän kokonaisuuden kirjoitusten joukossa muodostavat Esran ja Nehemian kirjat sekä 1.-2. Aikakirja, joita kutsutaan yhteisellä nimellä kronistinen historiateos (lat. Chronica = "aikakirja"). Se muodostaa deuteronomistiselle historiateokselle rinnakkaisen kokonaisesityksen Israelin kansan historiasta, mutta ulottuu pidemmälle, Aadamista aina Jerusalemin temppelin uudelleen rakentamiseen 400-l. eKr. Monin paikoin se tulkitsee ja korjaa sitä varhaisemman deuteronomistisen historiateoksen tietoja oman aikansa uskonnollisen ja poliittisen tilanteen näkökulmasta.

Kenties tunnetuin ja luetuin tähän ryhmään kuuluvista kirjoista on Psalmit. Se on pakkosiirtolaisuuden jälkeen koottu juutalaisten virsikirja. Suurin osa niistä on liitetty kuningas Daavidin nimiin, mutta ne lienevät peräisin eri ajoilta ja eri tilanteista. Psalmit sisältävät ylistyslauluja, valitusrukouksia, katumuspsalmeja, kuningaspsalmeja jne. Osa on luonteeltaan yksilön, osa yhteisön rukousta. Psalmeista tuli tärkeitä kristityille, sillä niissä esiintyvä kuninkuusihanne antoi mahdollisuuden messiaanisiin tulkintoihin. UT:ssa siteerataankin Psalmeja useammin kuin mitään muuta VT:n kirjaa.

KAANONIN ULKOPUOLINEN KIRJALLISUUS

VT:n kaanoniin kuuluvien kirjoitusten ohella tunnetaan myös muita suurin piirtein samaan aikaan syntyneitä kirjoja, jotka (toisin kuin VT:n apokryfit) eivät ole koskaan kuuluneet juutalaiseen tai kristilliseen kaanoniin. Perinteisesti näitä kirjoituksia, jotka eivät muodosta mitään selkeärajaista ryhmää, kutsuttiin VT:n pseudepigrafeiksi (pseudepigrafinen = "valheotsakkeinen"). Termi tarkoittaa sitä, että kirjoitus on laadittu jonkin menneen ajan suuren hahmon nimissä. Nimitys ei kuitenkaan ole kovin onnistunut kuvaamaan kyseisiä kirjoituksia, sillä pseudepigrafia ilmiönä esiintyy myös kaanonin sisällä (esim. Jesajan kirjan loppuosa, UT:ssa monet Paavalin kirjeet; myös nimitys Mooseksen kirjat on pseudepigrafinen). Lisäksi kaikkia tähän ryhmään luettavia kirjoituksia ei ole pantu kenenkään nimiin.

Nykyisin käytetäänkin termiä intertestamentaarinen (testamenttien välinen) kirjallisuus. Tähän ryhmään luetaan pääosin 200 eKr. - 100 jKr. välisenä aikana syntyneitä varhaisjuutalaisia ja -kristillisiä kirjoituksia. (Monista kirjoituksista on vaikea sanoa, ovatko ne alun perin juutalaisia vai kristillisiä). Suurin osa tähän ryhmään kuuluvista kirjoituksista on kirjoitettu alun perin kreikaksi (osa kenties hepreaksi tai arameaksi), mutta ne ovat säilyneet pääasiassa käännöksinä (mm. etiopiaksi, muinaisslaaviksi, arabiaksi, koptiksi…) Esimerkkinä mainittakoon Aristeaan kirje (sisältää legendan Septuaginta-käännöksen synnystä), 1.-3. Henokin kirja (apokalyptisia kirjoituksia, joissa VT:ssakin mainittu näkijä Henok oppii tuntemaan maailmankaikkeuden rakenteen ja muita jumalallisia salaisuuksia) sekä 12 patriarkan testamentti (sisältää kunkin Jaakobin pojan kuolinvuoteellaan lausumia opetuksia).

Intertestamentaariseen kirjallisuuteen voidaan lukea kuuluvaksi myös Qumranista löytyneen yhteisön kirjoitukset. Lue lisää Qumranin löydöistä oheisesta Raija Sollamon artikkelista "Qumranin tekstit avaavat näkymiä Raamatun syntyyn" (Vartija 113 (2000), 135-141).

VT:N TEOLOGIAA

VT on luonteeltaan ennen kaikkea uskonnollinen kirja. Se on julistusta Jumalasta, hänen tahdostaan ja hänen teoistaan Israelin kansan vaiheissa. Toisaalta VT sisältää myös varsin "maallista" aineistoa: yleisitämaista viisautta (Sananlaskut), eroottisia rakkausrunoja (Laulujen laulu) ja sadunomaisen kertomuksen, jossa ei kertaakaan mainita Jumalaa nimeltä (Ester). Voidaanko VT:sta siis löytää yhtä keskeistä ajatusta, jonka ympärille se rakentuu (kuten UT rakentuu Jeesuksen ympärille)? Onko VT:n teologiaa olemassa?

VT:n teologiseksi keskukseksi on ehdotettu monia vaihtoehtoja, esim. monoteismiä, lunastusta tai valintaa ja liittoa. Vaikka nämä kaikki ovat keskeisiä teemoja, mikään niistä ei pysty kattamaan VT:n materiaalia kokonaisuudessaan. Perustellusti voidaan tuoda esiin vastakkaista näkemystä edustavia tekstejä. Vaikka VT on päällisin puolin jyrkän monoteistinen, edustaa monoteismi kuitenkin vain viimeistä vaihetta Israelin uskonnonhistoriassa ja varhaisemmat monijumalaiset näkemykset pilkahtavat siellä täällä teksteissä. Vastaavasti se, mikä Israelille merkitsee vapautusta (eksodus ja pääsy luvattuun maahan), on toisesta näkökulmasta tuhoutumista ja sortoa (egyptiläinen ja kanaanilainen näkökulma).

VT:n punaiseksi langaksi on esitetty myös ajatusta ihmisen ja Jumalan välisestä vuoropuhelusta. VT on siis ikään kuin kokoelma esimerkkejä siitä, miten ihmiset mitä erilaisemmissa tilanteissa ovat kuulleet Jumalan puhuttelun ja miten he ovat vastanneet (tai jättäneet vastaamatta) siihen. Dialogiajatus sopii parhaiten kertovaan kirjallisuuteen ja profeettateksteihin. Määritelmä on kuitenkin hyvin väljä - onhan kaikkien uskontojen perusluonne ihmisen ja jumaluuden välisessä dialogissa.

Koko VT:ia yhdistävän teologian sijaan on tyydyttävä suppeampiin osajoukkoihin. Voidaan joko tarkastella yksittäisen kirjan (esim. deuteronomistisen historiateoksen tai Psalmien kirjan) teologiaa tai jonkin keskeisen ajatuksen ilmenemistä eri kirjoituksissa (esim. valinta, liitto, laki, viisaus). Tässäkään tapauksessa lopputulos on harvoin yksiääninen ja ristiriidaton. Pitkän syntyprosessin aikana on kirjoituksiin otettu mukaan eri-ikäistä materiaalia, joka saattaa sisältää erilaisia näkemyksiä samasta teemasta.

VALINTA JA LIITTO

Valinta ja liitto kuuluvat juutalaisuuden keskeisimpiin käsitteisiin. Juutalaisuuden peruskertomus on eksodus, Egyptistä vapautuminen. Juutalaisen käsityksen mukaan Jumala valitsi Israelin omaksi kansakseen ja vapautti sen orjuudesta. Egyptistä pelastumisen jälkeen Jumala solmii kansansa kanssa liiton. Merkkinä liitosta on Jumalan antama laki, jota kansa sitoutuu noudattamaan. Liittoajattelun taustalla voi nähdä assyrialaisen vasallisopimuskäytännön, jossa hallitsija sitoutuu suojelemaan kansaa ja kansa tottelemaan hallitsijan tahtoa.

Juutalaisuus on perinteisesti kristinuskon piirissä nähty synkkänä lakiuskontona, jonka edustajat pyrkivät lakia pikkutarkasti noudattamalla takaamaan pelastuksen. Kuva on kuitenkin vääristynyt. Se pohjautuu pitkälti UT:n piirtämään karikatyyriin Jeesuksen juutalaisista vastustajista. Juutalaisuudessa lain noudattaminen ei kuitenkaan ole pelastuksen edellytys, vaan osoitus kansan kiitollisuudesta jo toteutuneesta pelastuksesta. Ensin kerrotaan Egyptistä vapautuksesta, vasta sitten lain antamisesta. Myös juutalaisuus on luonteeltaan armouskonto, joskin lain noudattamisen tärkeys on korostuneesti esillä. Koska kaikki, pienetkin asiat ovat Jumalan katseen alla, määrittää Jumalan laki kaikkea elämässä ja pitää yllä maailman järjestystä. Eri asia on, että myös juutalaisuudessa tulkinnat vaihtelevat siitä, mitä lain noudattaminen kussakin tapauksessa tarkoittaa - näin niin Raamatun ajan kuin nykyajankin juutalaisuudessa.

Liittoajattelu syntyi pakkosiirtolaisuudessa vastauksena kansaa kohdanneeseen katastrofiin. Syy kansan alennustilaan löydettiin siitä itsestään. Kansa oli ollut tottelematon ja rikkonut Jumalaa vastaan. Siksi se sai vain ansionsa mukaan. Toinen selitys pakkosiirtolaisuuteen joutumiselle olisi voinut olla sen toteaminen, että Jahve oli heikompi kuin Babylonian jumalat. Kun maa valloitti toisen maan, alkoi hävinnyt kansa usein palvoa voittajien jumalaa, joka oli osoittautunut vahvemmaksi. Eksiilissä syntynyt liittoajattelu käänsi käsityksen päälaelleen: Jahve ei ollut sidottu kansaan vaan kansa Jahveen. Tällä oli oikeus kurittaa kansaansa esim. toisten kansojen avulla.

Käsitystä siitä, että Jumala oli tarjonnut kansalle liiton, jossa se ei kuitenkaan ollut pysynyt, kutsutaan deuteronomistiseksi historianäkemykseksi. Deuteronomistinen historiateos on koottu tämän näkemyksen valossa. Teos onkin ainoa VT:n kirjoitus, jolla on selvä teologinen ote. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, miksi Jumalan valitulle kansalle kävi niin kuin kävi. Samalla se on kansan puolesta esitetty synnintunnustus, jossa luotetaan Jumalan armollisuuteen ja kansan uuteen tulevaisuuteen.

PERINTEINEN VIISAUS JA SEN KRIISI

Sananlaskujen kirja edustaa yleisinhimillistä, usein ajatonta viisaustraditiota (ks. esim. 9:7-10; 19:1-6; 23:29-35). Sillä on läheiset yhteydet muuhun muinaisitämaiseen, mm. egyptiläiseen traditioon. Sananlaskujen taustalla on perinteinen viisausajattelu, jonka mukaan hurskas menestyy ja jumalattomalle käy huonosti. Kokemus kuitenkin osoittaa, ettei elämässä aina käy niin. Jumalattomat näyttävät kukoistavan samalla kun hurskaat saavat kärsiä. Perinteinen viisaus ajautuu kriisiin. Tähän kriisiin on VT:ssa kolmenlaisia vastausyrityksiä.

1. Job
Jobin kirja kertoo hurskaasta ja jumalaapelkäävästä miehestä, joka kuitenkin menettää kaiken: omaisuutensa, lapsensa, terveytensä (ks. Jobin kirjan kehyskertomus Job 1-2). Kärsivän Jobin luo tulee hänen ystäviään, jotka edustavat perinteistä ajattelua: kärsimyksen taustalla täytyy olla jokin salattu synti. Job ei kuitenkaan tyydy tähän vaan pitää kiinni oikeudestaan hakea valittamalla oikeutta Jumalalta itseltään. Lopulta Jumala ilmestyy ja puhuttelee Jobia. Kirja ei anna vastausta kärsimyksen ongelmaan. Job kuitenkin tyytyy lopputulokseen: hän on kokemuksensa kautta oppinut tuntemaan Jumalan syvemmin (Job 42:1-6).

2. Saarnaaja
Saarnaajan kirjan lähtökohta on sama kuin Jobilla: todellisuus ei pidä yhtä perinteisen jumalaopin kanssa. Vastaus, johon Saarnaaja päätyy, on kuitenkin päinvastainen: kyynisyyteen vaipuminen. Koska vanhurskaan ja jumalattoman kohtalossa ei ole eroa, vaan molemmat kuolevat samalla lailla, päättelee Saarnaaja, että Jumala on despootti, jonka edessä ihminen joutuu antautumaan. Ihmisen osa ei ole parempi kuin eläinten. Parasta, mitä voi tehdä, on nauttia elämän vähistä iloista (Saarn. 9:1-10).

3. Apokalyptiikka ja tuonpuoleinen elämä
Perinteisessä juutalaisessa uskossa ei ollut sijaa tuonpuoleisuususkolle: Jahve oli elävien, ei kuolleiden Jumala (esim. Jes. 38:18-19). Pitkä ikä oli merkki Jumalan siunauksesta, vastaavasti ennenaikainen kuolema osoitus jumalattomuudesta. Näin suoraviivainen oppi tuotti ongelmia etenkin Syyrian hallitsijan vainojen aikana 160-l. eKr (ks. makkabilaissodat). Vainoissa kuolivat ennenaikaisesti nimenomaan kaikkein hurskaimmat, jotka jääräpäisesti pitivät kiinni omasta uskostaan. Sen sijaan uskostaan luopuvat saivat elää. Usko kuolemanjälkeiseen elämään oli vastaus tähän polttavaan ongelmaan. Aluksi se näytti koskevan vain marttyyreita ja heidän vainoojiaan. Ensin mainitut saivat lyhyeksi jääneen elämänsä kompensaationa tuonpuoleisen autuuden, jälkimmäiset puolestaan rangaistuksen. Myöhemmin käsitys kuitenkin "demokratisoitui" koskemaan kaikkia kuolleita. VT:n ainoa kirja, joka puhuu yksiselitteisesti iankaikkisesta elämästä, on juuri 160-luvun vainojen aikana kirjoitettu Danielin kirja, VT:n ainoa apokalyptinen teos. (ks. Dan. 12:2-3).

Apokalyptiikka oli laaja ja etenkin kristinuskon synnyn kannalta merkittävä ilmiö. Lue oheinen Martti Nissisen artikkeli "Apokalyptiikka: mitä, miksi ja milloin" (Vartija 113 (2000), 13-19). Saksalainen tutkija Ernst Käsemann on kutsunut apokalyptiikkaa "kristillisen teologian äidiksi". Miten ottaisit artikkelin pohjalta kantaa Käsemannin väitteeseen?

VT:N JUMALA

1. Jumalan nimi

Jumalan nimi on VT:n mukaan JHWH (hepreaksi Jumalan nimi hepreaksi). Hepreassa vokaaleilla on konsonantteihin nähden toisarvoinen merkitys, eikä niitä normaalisti kirjoiteta näkyviin. Kun nimestä tuli pyhä, sitä ei enää lausuttu ääneen (vrt. 2. Moos. 20:7) vaan kun nimi esiintyi tekstissä, sen tilalla luettiin 'Herra' (hepreaksi 'adonaj'; myös suomenkielisessä raamatunkäännöksessä käytetään sanaa Herra nimen JHWH paikalla.) Historian kuluessa nimen alkuperäinen ääntäminen unohtui. Erittäin todennäköisesti nimi on äännetty 'Jahve'.

Joskus Jumalan nimestä esiintyy muoto Jehova, joka kuitenkin perustuu väärinymmärrykseen. Kun VT:n heprealainen teksti vokalisoitiin oikean lukutavan varmistamiseksi (800-l. jKr.), konsonanttien JHWH alle merkittiin sanan adonaj vokaalit - luettiinhan sanan kohdalla aina adonaj. Kun Jahven konsonantteihin liitetään adonaj-sanan vokaalit, syntyy heprean äännelakien mukaan sekamuoto Jehova.

2. Jahven kultti

VT:n mukaan Jahven kultti keskittyi Jerusalemin temppeliin. Kuvaus on todennäköisesti yksinkertaistava, sillä käytännössä maassa oli myös muita pyhäkköjä - etenkin Pohjoisvaltiossa Israelissa, josta olisi ollut vaikeaa, ellei peräti mahdotonta käydä Etelävaltion Juudan pääkaupungissa Jerusalemissa uhraamassa. Deuteronomistisen historianäkemyksen mukaan nämä muut pyhäköt tuomitaan ankarasti (esim. 'Jerobeamin synti', ks. 1. Kun. 13:33-34). Kultin tärkein muoto oli uhraaminen, jota hoiti perinnöllinen papisto.

Tietomme temppelistä ovat puutteelliset. Mitä sisemmäksi edettiin, sen pyhemmäksi alue muuttui ja sitä harvemmalla oli sinne pääsy. Temppelin sisin osa oli kaikkein pyhin, jossa Jumalan uskottiin asuvan. Vain ylipappi sai mennä sinne kerran vuodessa suurena sovituspäivänä uhraamaan kansan syntien puolesta. VT:n kertomuksen mukaan Salomon temppelissä kaikkein pyhimmässä oli liiton arkku, joka symboloi Jumalan läsnäoloa. Arkku häviää kun temppeli hävitetään v. 586 eKr. Uudessa temppelissä kaikkein pyhin on kokonaan tyhjä huone.

3. Jumalan ominaisuuksia

VT:ssa Jumalaan liitetään useita, keskenään jännitteisiäkin ominaisuuksia. Monissa teksteissä Jumala kuvataan hyvin ihmisenkaltaiseksi (antropomorfiseksi): hän käyskentelee paratiisissa illan viileydessä (1. Moos. 3:8), vierailee Abrahamin luona (1. Moos. 18:1-2), painii Jaakobin kanssa - ja häviää ottelun (1. Moos. 32:23-31).

Monissa teksteissä korostetaan, kuinka Jumala on rakastava ja armahtava, kärsivällinen ja uskollinen (esim. 2. Moos. 34:6-7). Etenkin profeetat korostavat, kuinka Jumala on sorrettujen puolella. Israelin tulee muistaa omaa kokemustaan orjuudesta ja armahtaa kanssaihmisiään.

Toisaalta Jumala on myös kiivas Jumala, joka panee lapset vastaamaan isien pahoista teoista ja vaatii tilille häntä vihaavat (2. Moos. 20:5). Etenkin deuteronomistisessa historiateoksessa puhutaan usein Jumalan vihasta, joka kohdistuu hänen omaa kansaansa vastaan (esim. Joos. 7:1; Tuom. 2:10-15). Jumala voi olla myös mahdottomia vaativa Jumala, mistä selkein esimerkki lienee Abrahamille esitetty vaatimus uhrata oma poika (1. Moos. 22:1-18).

Kaiken kaikkiaan VT:n Jumalalla on sekä armahtavat että pimeät puolet. Vanhatestamentillisen käsityksen mukaan kaikki tulee Jumalalta, niin hyvä kuin pahakin. Käsitys Jumalan vastustajasta, persoonallisesta pahasta, kehittyy vasta apokalyptiikan myötä.

4. Jumalakäsityksen kehittyminen

Lue Risto Lauhan artikkeli "Isien jumalista yhteen Jumalaan" (Paimentolaisten uskonnosta kirkkolaitokseksi. Toim. R. Sollamo. SESJ 55. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 1991, 3-16).

-linkkien takana olevat tiedostot:

pop_upPatriarkat

VT:n mukaan Israelin kansan historia alkaa, kun Jumala kutsuu Abrahamin ja lupaa, että tästä tulee suuren kansan isä. Lupaus uudistetaan Abrahamin pojalle Iisakille sekä tämän pojalle Jaakobille. Kansa syntyy Jaakobin ja hänen 12 poikansa siirryttyä Egyptiin, jossa heidän jälkeläisensä lisääntyvät "niin runsaasti, että maa tuli heitä täyteen" (2. Moos. 1:7).

Patriarkkojen aika sijoitetaan perinteisesti 2. vuosituhannen puolivälin tienoille eKr. Näitä kuvaavat tekstit ovat kuitenkin saaneet lopullisen muotonsa vasta noin tuhat vuotta myöhemmin. Kertomushahmot ja kuvaukset heidän vaiheestaan ovat muotoutuneet pikkuhiljaa pitkän syntyhistorian aikana, ja nykyisessä muodossaan ne kertovat enemmän kertomusten kokoajien omasta ajasta ja teologisista korostuksista kuin kerran eläneistä henkilöistä.

Patriarkkakertomukset eivät tallenna muinaista historiaa sellaisena kuin se kerran tapahtui. Toisaalta kertomukset eivät myöskään ole syntyneet tyhjästä, vaan niiden taustalla on jonkinlaista perimätietoa. Siitä, kuinka vanhaa tai luotettavaa tämä perimätieto on, ei ole yksimielisyyttä. On syytä muistaa, ettei muinaisissa kulttuureissa tunnettu nykyaikaista "puolueettoman historiankirjoituksen" ihannetta. Tärkeämpää kuin historiallinen tarkkuus oli kertomuksen puhuttelevuus. Vanhoja kertomuksia saatettiin uudessa tilanteessa tulkita uudella tavalla, jotta ne olisivat säilyttäneet puhuttelevuutensa.

pop_upEgyptistä lähtö ja maan valloitus

VT:n kuvauksen mukaan israelilaiset joutuvat Egyptissä orjiksi. 430-vuotisen orjuuden jälkeen Mooses johtaa kansan pois Egyptistä (eksodus) Kanaaninmaahan (nyk. Palestiinaan), jonka Jumala oli luvannut Abrahamille.

Eksodus-kertomus on historialliselta kannalta monin tavoin ongelmallinen. Vaikka oletetulta tapahtuma-ajalta (n. 1200-l. eKr.) tunnetaan egyptiläisiä lähteitä, ei niissä mainita israelilaisia tai egyptiläisiä kohdanneita vitsauksia (esim. esikoispoikien kuolemaa) tai faraon sotajoukon tuhoutumista. Myös israelilaisten suuri lukumäärä tuntuu liioitellulta. Jos israelilaisia on ollut "noin kuusisataa tuhatta marssikelpoista miestä sekä lisäksi naiset ja lapset" (2. Moos. 12:37) mukanaan suuret eläinlaumat, on vaikea kuvitella kuinka joukko on pysynyt yhtenäisenä ja kuinka se on voinut harhailla maantieteellisesti pienessä Siinain erämaassa 40 vuotta. Kertomukseen liittyy selkeästi legendanomaisia piirteitä. Tämä ei tarkoita, etteikö se sisältäisi myös joitakin historiallisia muistumia. Historiallisuutta on puolustettu mm. väittämällä, että kansalle tuskin keksittäisiin tyhjästä menneisyyttä, johon liittyy ajatus orjuudesta vieraalla maalla. Usein viitataan myös Mooses-nimen egyptiläiseen alkuperään. Saattaa siis olla, että jokin kansanryhmä on todella siirtynyt Egyptistä Palestiinaan, mutta mittakaava on ollut olennaisesti pienempi kuin Raamatun kertomus antaa ymmärtää.

Yhtä ongelmallinen on myös Joosuan kirjan kuvaus Luvatun maan valloittamisesta sen alkuperäisiltä asukkailta. Arkeologinen evidenssi ei tue ajatusta väkivaltaisesta tai edes rauhanomaisesta maahan tunkeutumisesta. Näyttääkin siltä, että "Israelin kansa" on syntynyt vasta Palestiinan maaperällä. Sen perusaineksen on muodostanut kanaanilainen alkuperäisväestö, johon eri kansat (myös mahdollisesti Egyptistä tullut ryhmä) ovat vähitellen sulautuneet.

Historiallisista ongelmista huolimatta eksodus-traditio ja sen sisältämä kuvaus israelilaisten alkuperästä on olennaisen tärkeä juutalaisen identiteetin kannalta. Juutalaisen uskon tärkeimpiin käsitteisiin kuuluu ajatus liitosta, jonka Jumala solmi kansansa kanssa Egyptistä paon jälkeen. Mooseksen välittämässä liitossa Jumala otti Israelin omaksi kansakseen, ja kansa puolestaan sitoutui noudattamaan Jumalan tahtoa, joka oli kirjattu Jumalan Moosekselle antamaan lakiin.

pop_upKuningasaika

Israelin kansa näyttää aluksi muodostaneen löyhän heimoliiton, joka on yhdistynyt yhteisen johtajan alaisuuteen ainoastaan ulkoisen uhan edessä. Myös ensimmäinen kuningas Saul vaikuttaa pikemminkin heimopäälliköltä kuin varsinaiselta kuninkaalta. Tämän jälkeen kuninkaaksi kohoaa Daavid, joka kykenee yhdistämään israelilaiset heimot. Daavid perustaa pääkaupunkinsa Jerusalemiin eteläisen Juudan heimon alueelle. Hänen kruununperijänsä Salomo rakentaa sinne Jahven temppelin. Kuningasaikaa kutsutaan myös "ensimmäisen temppelin ajaksi".

Salomon kuoleman jälkeen pohjoiset heimot kapinoivat ja valitsevat itselleen oman kuninkaan. Valtakunta jakautuu kahtia. Pohjoisvaltakunnasta, jonka pääkaupungiksi tulee Samaria, käytetään nimitystä Israel. Sitä hallitsevat vuorotellen eri vaalikuninkaat ja "palatsivallankaappaukset" ovat osa sen historiaa. Kuningaskunta tuhoutuu v. 722 eKr., kun Assyrian suurvalta valloittaa sen ja vie osan väestöstä pakkosiirtolaisuuteen. Assyrialaisten toteuttamien väestönsiirtojen seurauksena Samariaan syntyy sekakansa (samarialaiset), johon kuningasajan jälkeen syntyvä juutalaisuus suhtautuu vieroksuen. Etelävaltakunnassa eli Juudassa säilyy Daavidin suvun perintökuninkuus. Sen pääkaupunki on Jerusalem, jonka Babylonian sotajoukot tuhoavat 586 eKr. Kuningasaika päättyy.

Kuningasajalta lähtien arkeologisten todisteiden määrä kasvaa. Silti kuningasajan varhaisvaiheet ovat pitkälti hämärän peitossa. Eräät tutkijat ovat sitä mieltä, ettei yhtenäistä Daavidin ja Salomon hallitsemaa Israelin valtakuntaa ole koskaan ollutkaan olemassa, vaan se on kahden naapurikansan, Israelin ja Juudan historiaan projisoima myyttinen onnen maa.

pop_upPakkosiirtolaisuus

Babylonian sotajoukot kukistivat Jerusalemin, hävittivät sen temppelin ja veivät osan kansasta pakkosiirtolaisiksi Babyloniaan, Kaksoisvirtainmaahan ("Baabelin vankeus"). Pakkosiirtolaisuus eli eksiili merkitsi Juudan itsenäisyyden, kuninkuuden ja tärkeimmän uskonnollisen instituution, temppelin, loppua.

Kun kansan olemassaolo oli uhattuna, sen identiteetin pohja löydettiin uskonnosta. Pakkosiirtolaisuus merkitsikin juutalaisuuden syntyä. Vasta eksiilissä ja sen jälkeen Israel sitoutui ehdottomaan monoteismiin. Kansa erottui muiden joukosta mm. ympärileikkaamalla kaikki poikalapset 8 päivän ikäisenä. Perimätietoa alettiin kirjoittaa muistiin: VT:n kirjat alkoivat saada muotonsa.

Pakkosiirtolaisuuden aika kesti noin 50 vuotta. Se päättyi, kun Babylonia menetti suurvalta-asemansa uudelle mahdille, Persialle. Persian kuningas Kyyros antoi vuonna 538 eKr. pakkosiirtolaisille luvan palata kotimaahansa ja rakentaa tuhotun temppelin uudestaan (nk. Kyyroksen edikti). Paluu takaisin Palestiinan köyhiin ja epävarmoihin oloihin ei houkutellut kaikkia. Suurin osa juutalaisista oli kotiutunut Kaksoisvirtainmaahan ja jäi sinne asumaan. Palannut kansan osa rakensi temppelin uudelleen. Alkoi ns. toisen temppelin aika. Kun itsenäistä valtiota ei enää ollut, nousi temppeli ja jumalausko tärkeimmiksi kansan olemassaoloa määrittäviksi tekijöiksi.

pop_upMakkabilaissodat

VT:n kuvaus Israelin kansan historiasta päättyy persialaisajalle. 300-l. eKr. Persiakin kohtasi vahvempansa: Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri kukisti sen maailmanvalloituksellaan. Aleksanterin valloitusten myötä hellenistinen kulttuuri tuli myös Palestiinaan. Seuraavina vuosisatoina Aleksanterin vallanperijät Syyriassa ja Egyptissä kamppailivat Palestiinan hallinnasta. Juutalaiset pyrkivät tasapainoilemaan suurvaltojen välissä. Suhtautuminen vallanpitäjiin ja hellenistiseen kulttuuriin vaihteli. Jotkut juutalaiset olivat avoimempia hellenistisille vaikutteille, toiset pitäytyivät tiukemmin "isien uskossa".

Vallanpitäjät suhtautuivat juutalaisuuteen yleensä suvaitsevasti. Muutos tuli, kun Syyrian kuningas Antiokhos IV Epifanes halusi pakottaa kaikki alamaisensa omaksumaan hellenistisen uskonnon. Vuonna 167 eKr. hän pystytti Zeun uhrialttarin Jerusalemin temppeliin. Teon tarkoituksena oli häpäistä temppeli ja näin lakkauttaa juutalainen uskonnonharjoitus. Seuraus oli kuitenkin päinvastainen. Hellenismiä vastustava, konservatiivinen ja nationalistinen juutalaisuus nousi avoimeen kapinaan. Kapinan johtoon nousivat veljekset, jotka saivat lisänimekseen Makkabi (merkitys todennäköisesti 'vasara'). Voitokkaan kapinan seurauksena juutalaiset saavuttivat lähes sata vuotta kestäneen itsenäisyyden. Häväisty temppeli vihittiin uudestaan v. 164 eKr., jonka muistoksi juutalaiset viettävät edelleen hanukka-juhlaa joulukuussa.

Makkabilaissotien seurauksena ylintä valtaa Palestiinassa käytti Jerusalemin ylimmäinen pappi, joka polveutui Makkabien suvusta. Tätä hallitsijasukua on tapana nimittää hasmonealaisiksi (tai Hasmoneiksi). Hasmonien suhteellisen itsenäisyyden aika päättyi vuonna 63 eKr., jolloin Välimeren piirin uusi suurvalta, Rooma, liitti Palestiinan alueisiinsa.

Vanhan testamentin heprealainen kaanon

Juutalaisessa perinteessä heprealainen Raamattu tunnetaan usein nimellä Tanak, joka on alkukirjainlyhenne sanoista toora, nevi'im, ketuvim

TOORA = PENTATEUKKI
GENESIS   1-11:
"Alkukertomukset"/"Peruskertomukset" (lähteinä Jahvisti = J, Pappiskirja = P)
12-50:
Patriarkkakertomukset (lähteinä J, P, lisäksi mahdollisesti E = Elohisti)

EXODUS
LEVITICUS
NUMERI
  Vapautuminen Egyptistä, autiomaavaellus, laki (lähteinä J, E, P)

DEUTERONOMIUM=Dtn   pääosin Mooseksen jäähyväispuheen muotoon laadittu katsaus autiomaavaellukseen ja lakiin; syntynyt pitkässä prosessissa 600-l. eKr.
NEVI'IM = PROFEETAT
"VARHAISEMMAT PROFEETAT":
JOOS.
TUOM.
1.-2.SAM.
1.-2.KUN.
  Dtn + nämä kirjat = ns. Deuteronomistinen historiateos
useassa vaiheessa 500-l. eKr. lähtien syntynyt kuvaus Israelin kansan vaiheista ns. "maahantulosta" (n. 1200 eKr.) aina Babylonian pakkosiirtolaisuuteen asti (500-l. eKr.);
kirjoitettu kauttaaltaan 500-luvun eKr. perspektiivistä käsin
"MYÖHÄISEMMÄT PROFEETAT":
JESAJA  

vanhin osa (luvut 1-39 osittain) 700-l. eKr.
Deuterojesaja (40-55) pakkosiirtolaisuuden ajalta 500-l eKr.
Tritojesaja (56-66) pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen 500-l. eKr

JEREMIA  

Jeremian autenttinen julistus 600-500 -lukujen taitteesta eKr.; lisäksi myöhempiä täydennyksiä (mm. deuteronomistisessa hengessä)

HESEKIEL  

pakkosiirtolaisuuden ajalta 500-l. eKr.

12 pientä profeettaa:  
HOOSEA JOONA SEFANJA
JOEL MIIKA HAGGAI
AAMOS NAHUM SAKARJA
OBADJA HABAKUK MALAKIA
KETUVIM = KIRJOITUKSET
VT:n nuorin osa, yksittäisiä kirjoituksia vaikea ajoittaa tarkasti

PSALMIT
JOB
SANANL.

   

RUUT
LAUL.L.
SAARN.
VALITUSV.
ESTER
  viisi "kääröä", joilla on tärkeä asema juutalaisen juhlien liturgiassa

DANIEL   apokalyptinen kirjoitus n. 160-l. eKr.

ESRA
NEHEMIA
1.-2.AIK.
  ns. Kronistinen historiateos (syntynyt ehkä 300-200-l. eKr.);
Esra-Neh. kertoo pakkosiirtolaisuudesta paluusta ja sen jälkeisestä ajasta (500-400-l. eKr.);
1.-2.Aik. on lähinnä uusittu versio 1.-2.Sam:sta ja 1.-2.Kun:sta
     

Vanhan testamentin kreikkalainen kaanon - Septuaginta (LXX)

nuolella on osoitettu kirjat, jotka eivät sisälly heprealaiseen kaanoniin = apokryfikirjat = deuterokanoniset kirjat

Protestanttinen perinne:

Roomalaiskatolinen ja ortodoksinen perinne:

  GENESIS
  EXODUS
  LEVITICUS
  NUMERI
 

DEUTERONOMIUM

  JOOSUA
  TUOMARIEN KIRJA
  RUUT
  1.-2.SAMUELIN KIRJA (=1.-2. "Kuningaskuntien kirjat")
  1.-2.KUNINGASTEN KIRJA (=3.-4. "Kuningaskuntien kirjat")
  1.-2.AIKAKIRJA
ESRA I (apokryfinen)
  ESRA II (= Esra + Nehemia)
() ESTER (sisältää lisäyksiä, jotka eivät kuulu hepr. kaanoniin)
JUDIT
TOBIAS

1.-4. MAKKABEALAISKIRJA

  PSALMIT
  SANANLASKUT
  SAARNAAJA
  LAULUJEN LAULU
  JOB
VIISAUDEN KIRJA
SALOMON PSALMIT
  12 pientä profeettaa
  JESAJA
  JEREMIA
BARUK
  VALITUSVIRRET
JEREMIAN KIRJE
  HESEKIEL
( ) DANIEL (sisältää lisäyksiä, jotka eivät kuulu hepr. kaanoniin)
   
Lisäksi joidenkin kirjojen heprealainen ja kreikkalainen teksti poikkeavat laajuudeltaan/järjestykseltään. Esim. Jobin kirjan kreikkalainen teksti on n. 1/6 lyhyempi kuin heprealainen, ja Jeremian kirja on kreikaksi n. 1/8 lyhyempi ja lisäksi eri järjestyksessä kuin heprealainen teksti.

VT-osiossa esiintyneet muut linkit:

Raija Sollamon artikkeli "Qumranin tekstit avaavat näkymiä Raamatun syntyyn"" (Vartija 113 (2000), 135-141).
(http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres/teol/art/)

Martti Nissisen artikkeli "Apokalyptiikka: mitä, miksi ja milloin" (Vartija 113 (2000), 13-19).
(http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres/teol/art/)

Risto Lauhan artikkeli "Isien jumalista yhteen Jumalaan" (Paimentolaisten uskonnosta kirkkolaitokseksi. Toim. R. Sollamo. SESJ 55. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 1991, 3-16).
(http://www.opiskelijakirjasto.lib.helsinki.fi/eres/teol/art/)