__________________________

Flamma

__________________________

Flamma

__________________________

Twitter

@NorsuLaitos

facebook

Kotimainen kirjallisuus

facebook

Nordica

facebook

Suomalais-ugrilaiset kielet ja kulttuurit

facebook

Suomen kieli

facebook

Suomen kieli ja kulttuuri

 

__________________________

 

Väitöstilaisuus 12.6.2015
Yrjö Lauranto, suomen kielen oppiaine

Direktiivisyyden rajoja. Suomen kielen vaihtokauppasyntaksia.

Mikä direktiivisyys? Miksi direktiivisyys?

Tutkimukseni ytimen muodostaa toimintaan kehottaminen eli direktiivisyys. Se on kiinnostava tutkimuskohde jo pelkästään siksi, että se on niin olennainen osa ihmisyyttä. Kun lapsi oppii hallitsemaan jollain tavoin ruumistaan, hän huomaa pian pystyvänsä vaikuttamaan ruumiinliikkeillään ulkopuoliseen maailmaan: esimerkiksi kulkusesta kuuluu ääni, kun hän koskettaa sitä. Varhaisvaiheessa lapsi tajuaa myös sen, että fyysisillä teoillaan hän saa yhteyden muihin ihmisiin: elein, ilmein ja äännähdyksin hän saa muiden huomion. Siinä vaiheessa, kun lapsi oppii, että yhdistämällä edellä kuvailemani teot, toisin sanoen tekemällä jotakin hän saa muut ihmiset tekemään jotakin hänen puolestaan, hän on oppinut toimintaan kehottamisen, ”pyytämisen”, alkeet. Direktiivisyyden siemen itää siis ihmisen vuorovaikutustarpeessa, siinä, että haluamme olla yhteydessä muihin.

Aikuisten arkikeskustelun ja -viestittelyn tutkimusta funktionaalisesta näkökulmasta

Aikuiskielen direktiivisyys juontaa juurensa varhaislapsuudesta, ja vaikka sen muodot eivät ole samat, se on tärkeä osa myös aikuisten kielellistä vuorovaikutusta, joka on oman tutkimukseni keskiössä. Aineisto on pääosin tuttujen, ystävien ja läheisten arkikeskustelua mutta myös verkkokeskustelua, Facebook-päivityksiä ja niiden kommentteja, tekstiviestejä ja sähköpostikirjeitä. Tutkimukseni koostuu yhteenveto-osan lisäksi kolmesta erillisjulkaisusta, ja se pohjaa systeemis-funktionaaliseen teoriaan mutta myös muihin lähestymistapoihin.

Aikuisten elämään liittyvä direktiivisyys poikkeaa kuitenkin varhaislapsuuden esikielellisen ”pyytämisen alkeista”. Ensinnäkin aikuisten vuorovaikutukseen kuuluu yhtenä tärkeänä osana kieli. Kieleen ovat kiteytyneet ne toiminnot, jotka ovat vuorovaikutuksessa erityisen tärkeitä. Direktiivisyyskin on saanut tärkeytensä vuoksi jalansijan kieliopissa: se toiminnallinen merkitys, että minä puhujana haluan sinun keskustelukumppaninani tekevän jotakin, on kiteytynyt imperatiivilauseeksi (tuu/tulkaa tänne; älä/älkää menkö sinne).

Aikuiskielen direktiivisyyden päämäärä ei ole vain kehotuksen tuottajien välittömien tarpeiden tyydyttäminen, vaan se on levinnyt moniaalle toisistaan eroaviin toimintoihin. Toimintaan kehottamisen yksinkertaisinta toteumaa, imperatiivilausetta, käytetäänkin arkipäivän keskustelussa eri tehtävissä, tietyin ehdoin esimerkiksi silloin, kun pyydetään jotakin (paa hei samalla se toinenkin ikkuna kiinni) tai vedotaan keskustelukumppaniin niin, ettei hän tekisi jotain (älä hei kerro tätä vielä muille), mutta myös kategorisena käskynä (nouse Jaakko nyt heti ylös siitä). Imperatiivilauseen tulkinnassa ovat tärkeässä asemassa intonaatiokuviot, esimerkiksi korkea-alkuinen kuvio (KAI-kuvio), jossa puherupeaman alkuosa lausutaan huomattavasti korkeampaa kuin sen loppuosa. Edellisistä esimerkkilauseista KAI ei tyypillisesti liity viimeiseen, käskyyn, vaan sellaisiin lauseisiin, joissa korostuu jollain tapaa toiminnan yhteisyys.
    
Arjen imperatiivit: käskyjä vai muita kehotteita?

Arjen imperatiivilauseisiin liittyvät seuraavat kolme seikkaa: 1) imperatiivilauseilla esitetyistä kehotuksista on usein ollut jo puhetta, tai se toiminta, johon kehotetaan, on jo tavallaan käynnissä, 2) kielteiset imperatiivilauseet ovat harvinaisia, sillä ne tuntuvat rajoittavan keskustelukumppania liiaksi, ja 3) imperatiivilauseet toimivat harvoin kategorisina käskyinä. Tästä näkökulmasta imperatiivilauseen suomenkielinen nimi käskylause on hiukan harhaanjohtava, sillä imperatiivilauseiden arkikäyttö viittaa pikemminkin puhujien väliseen symmetriaan ja yhteiseen toimintaan kuin epäsymmetriseen valtahierarkiaan. 

Direktiivisyyden kiteytyminen kielioppiin

Maailman kielissä on hyvin tavallista, että direktiivisyys on kiteytynyt kielioppiin. Lienee vain jokunen kieli, jossa ei ole direktiivisyyden syntaktista toteumaa, imperatiivilausetta. Maailmassa on kuitenkin lukuisa joukko sellaisia kieliä, joissa direktiivisyys on kiteytynyt kielioppiin useammalla kuin yhdellä tavalla. Esimerkiksi Kolumbiassa puhuttavassa ikassa on useita mene sinne -tyyppisiä direktiivirakenteita, jotka ovat kiinnostavia monessa mielessä. Ikan imperatiivit eivät eroa toisistaan vain puhehetken ja kehotuksen alaisen (tulevaisuuteen sijoittuvan) toiminnan tapahtumahetken ajallisen etäisyyden suhteen vaan myös kehotushetken paikan ja kehotukseen sisältyvän toiminnan paikan etäisyyden suhteen.

Myös suomessa toimintakehotteeksi on vakiintunut – tai ainakin vakiintumassa – toinenkin rakenne kuin imperatiivilause: suostutteluun voidaan käyttää lähtisit nyt ‑tyyppistä rakennetta, joka ei sisällä imperatiivimuotoista verbiä ja jonka pakollinen rakenne-elementti on nyt-partikkeli. Tässä rakenteessa ei voida käyttää subjektipronominia: sä lähtisit nyt ja lähtisitsä nyt?  tarkoittavat eri asiaa kuin lähtisit nyt. Myös nämä asiat ovat tutkimukseni ytimessä.

Suomessa niin kuin monessa muussakin kielessä direktiiveinä käytetään myös sellaisia rakenteita, joiden perusmerkitys ei ole direktiivinen. Niitä ovat esimerkiksi kysymys- ja toteamuslauseet: annatsä mulle ton suolan? ja sä istut nyt tohon. Kyse ei ole toissijaisesta tai toisarvoisesta käytöstä vaan siitä, että kielioppi on sisäsyntyisesti dynaaminen. Kielioppi joustaa ilman, että sen rajat paukkuvat tai että olisi käynnissä muutos johonkin suuntaan. Kielioppi on potentiaali, ei lukkoon lyöty absoluuttisten sääntöjen kokoelma.  

Imperatiivin kuvaus kieliopeissa

Kielioppikirjoissa imperatiivi on perinteisesti kuvattu modusten eli indikatiivin, konditionaalin ja potentiaalin yhteyteen − eikä vain suomen vaan monen muunkin kielen kuvauksessa. Toiminnallisesta näkökulmasta imperatiivimuodot (mene, menköön, menkäämme, menkää, menkööt, mentäköön) eivät kuitenkaan muodosta yhtenäistä järjestelmää.  Osoitankin tutkimuksessani, että imperatiivin yhtenäiskuvaus on tutkijoiden luoma harha. Imperatiivilause on syntynyt puhujan ja puhutellun väliseen toiminnan ja hyödykkeiden vaihtokauppaan. Lauseet avaa ikkuna ja avatkaa ikkuna liittyvät puhujan ja puhutellun toimintakehotussuhteeseen, kun taas lauseella Heikkikin maksakoon oman osuutensa puhuja ei kehota sen enempää Heikkiä kuin puhuteltuakaan toimintaan vaan ilmaisee oman kantansa siihen, miten hän tahtoo Heikin toimivan. En kuvaakaan lausetta Heikkikin maksakoon oman osuutensa imperatiivilauseeksi, vaikka se sisältää imperatiivimuodon. Se edustaa toteamuslausetyyppiä, niin kuin edustaa myös sellainen lause kuin Heikinkin täytyy maksaa oma osuutensa.       

Mitä sitten?

Selvitän tutkimuksessani imperatiivin olemusta ja käyttöä sekä direktiivisyyttä ja sen rajoja yleisemminkin. Sen lisäksi, että tutkimukseni on suoraan sovellettavissa S2-opetukseen, se tarjoaa mahdollisuuden laajentaa myös äidinkielen opetukseen liittyvää kielitiedon opetuksen kenttää. Imperatiivilauseen suhde kategoriseen käskyyn on hedelmällinen kysymys, kun opetuksessa pohditaan sitä, mitä kieliopillisilla rakenteilla arkielämässä tehdään ja miten näitä kielellisiä tekoja kuvataan kieliopissa. Mutta vaikka tutkimustuloksiani voidaankin soveltaa opetuksen tarkoituksiin, se ei ole ollut ensisijainen päämääräni. Minusta on yksinkertaisesti kiinnostavaa saada selville jotakin siitä, miten kieli toimii. Haluan myös nostaa keskusteluun sen, miten kieltä kuvataan. Vaikka absoluuttisesti oikeaa kuvausta ei varmaan olekaan, on hyvä miettiä sitä, mihin päädytään, kun muutetaan lähtöoletuksia.

 

FL Yrjö Lauranto väittelee 12.6.2015 kello 10 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta "Direktiivisyyden rajoja - Suomen kielen vaihtokauppasyntaksia" (Defining directivity: On interactional syntax in Finnish). Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Metsätalo, sali 1, Unioninkatu 40. Vastaväittäjänä on professori Marja-Liisa Helasvuo, Turun yliopisto, ja kustoksena on professori Jyrki Kalliokoski.

Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa.

Väittelijän yhteystiedot:
Yrjö Lauranto
yrjo.lauranto(a)helsinki.fi

 

Kuva Veikko Somerpuro.