Klassikkogalleria

Feministisiš ajattelijoita 1600-1950 -luvuilta

Aleksandra Mihailovna Kollontai (1872-1952)

Kirjoittaja: Anna Rotkirch

 

Aleksandra Kollontain uusi nainen

Venäläinen poliitikko, kirjailija ja diplomaatti Aleksandra Kollontai lienee kaikkein aikojen tunnetuin sosialistinen feministi. Hän kuului lokakuun vallankumouksen tehneiden bolshevikkien ydinjoukkoon, ja hänet nimitettiin neuvostohallinnon ministeriksi. Poliittisten erimielisyyksien vuoksi Kollontai lähetettiin diplomaatiksi ulkomaille, ja hänestä tuli maailman ensimmäinen naispuolinen suurlähettiläs.

Aleksandra Kollontaj: Bud' stojkim borcom!

Kollontai kirjoitti paljon sosiaalipolitiikasta, työväenkysymyksestä ja sodasta. Hän vaikutti Neuvostoliiton alkuaikojen radikaaliin perhepolitiikkaan, jossa sukupuolet olivat juridisesti tasa-arvoisia, sosiaalipolitiikka hyvin kehitettyä ja ydinperhettä haluttiin korvata kommunistisilla yhteisöillä. Naistutkimuksessa hänet muistetaan erityisesti "uutta naista" ja uuden ajan sukupuolimoraalia hahmottavista esseistä ja romaaneista.

Alla esitellään ensin Kollontain elämänkaaren pääpiirteitä ja sen jälkeen hänen "uuden naisensa" näkemyksiä sukupuoli- ja seksuaalimoraalista.

Lapsuus ja nuoruus

Aleksandra Mihailovna Domontovitsh syntyi vuonna 1872 Pietarissa. Äiti, Aleksandra Masalin, oli eronnut ensimmäisestä aviomiehestään Aleksandran isän, Mihail Domontovichin vuoksi. Äidillä oli ensimmäisen miehensä kanssa kolme lasta, ja neljäs eli Aleksandra syntyi ennen kuin ero oli virallistettu. Avioerot olivat sen ajan venäläisessä yläluokassa mahdollisia, mutta harvinaisia. Täten Aleksandran syntymä "oli jo itsessään yhteiskunnallinen kannanotto" (Farnsworth 1980, 3).

1800-luvun lopun tsaarivallan Venäjä eli autoritäärisen sortovallan ja yhteiskunnallisen aktiivisuuden aikaa. Teollistuminen, kaupungistuminen ja porvariston kasvu lähtivät varovaisesti liikkeelle 1870–90–luvuilla, Kollontain nuoruuden aikana. Keskustelut naisten emansipaatiosta olivat levinneet Venäjälle Länsi-Euroopasta 1860-luvulla. Naiset saivat asteittain oikeuden opiskella korkeakouluissa, ja useat ylimystön naisista lähtivät myös Länsi-Eurooppaan opiskelemaan. Sekä miehet että naiset pohtivat vilkkaasti ns. naiskysymystä (zhenskij vopros) ja Tshernyshevskin tunnettu Mitä on tehtävä? ilmestyi 1863. Romaani nostaa mm. vapaita rakkausliittoja ja naisten osuuskuntatoimintaa tulevaisuuden ihannekuviksi.

Venäjän erityispiirre oli, että kielletyissä poliittisissa liikkeissä oli mukana suhteellisen paljon naisia ja että heille vaadittiin samanlaisia oikeuksia kuin miehille. Monet poliittiset aktivistit tulivat yläluokan perheistä ja tunsivat kutsumusta kansan pelastamiseksi. 1870-luvulta lähtien osa näistä aktivisteista käytti poliittista väkivaltaa, mistä johtuneet teloitukset vaikuttivat suuresti nuoreen älymystösukupolveen, Kollontai mukaan lukien.

Nuoren Aleksandran lapsuusmuistot olivat onnellisia. Perheeseen kuuluivat myös useat vanhat (ja vanhoilliset) tädit, palvelijat ja kotiopettajat. Kesät perhe vietti Karjalassa, josta Kollontailla oli vahvoja muistoja sekä luonnosta (luontomuistojen avulla hän mm. kertoi selvinneensä vuoden 1917 vankilassa vietetyistä kuukausista) että suomalaisen työväestön köyhyydestä. Kollontai julkaisi myöhemmin edelleen klassikko-asemassa olevan Suomalaisten työläisten elämän.

Vuoden 1877 perhe vietti Bulgariassa, jossa Aleksandra ystävystyi Zoia Shadurskaian kanssa. Shadurskaiasta tuli Aleksandran läheinen ystävä loppuelämäksi. Muistelmissaan Kollontai esittää Bulgarian vaiheen poliittisena varhaisheräämisenä, hän näki teloituksia ja etnistä syrjintää sekä kiinnostui mm. Afganistanin vaikeasta kohtalosta suurvaltataistelujen uhrina. Isä joutui poliittisiin vaikeuksiin liian liberaalien ajatustensa vuoksi, ja perhe lähetettiin takaisin Pietariin. Aleksandra ei toiveistaan huolimatta päässyt kouluun, vaan perheellä oli yksityisopettaja nimeltä Maria Strahova. Hän edusti sen ajan venäläistä emansipoitunutta naista, joka kuului älymystöön, oli poliittisesti valveutunut ja perheetön sekä pukeutui vaatimattomasti. Strahovasta tuli Aleksandralle tärkeä esikuva ja älyllinen tuki. Vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II murhattiin ja sen seurauksena vallankumouksellisia tuomittiin kuolemaan, heidän joukossaan yksi nainen, Sofiia Perovskaia. Kollontai kirjoitti muistelmissaan, miten Perovskaian hirttämisen päivänä Maria Strahova riensi sisään, huusi: "He tekivät sen!" ja pyörtyi.

Irtiotto

Valmistuttuaan opettajaksi Aleksandra meni vuonna 1893 naimisiin serkkunsa Vladimir Kollontain kanssa ja otti hänen sukunimensä. Samana vuonna syntyi poika Mihail (Misha) Kollontai. Avioliiton alkuvaiheissa Aleksandran paras ystävä Sofia Shadurskaia asui avioparin luona. Ensimmäinen kirjallinen työ valmistui, mutta sitä ei otettu julkaistavaksi.

Entisen kotiopettajansa, Maria Strahovan kautta Aleksandra sai työtä "Pedagogisten apujen liikkuvasta museosta", joka jakoi aineistoa työläisten iltakouluihin. Hän myös opiskeli sosialismin klassikoita, joista erityisesti Marxilla ja August Bebelillä oli vaikutusta hänen naispoliittisiin näkemyksiinsä. Poliittinen ilmapiiri Venäjällä kärjistyi entisestään, ja Kollontaista tuli vähitellen täysipäiväinen vallankumouksellinen aktivisti.

Vuonna 1898 Kollontai julkaisi ensimmäisen artikkelinsa. Hän päätti lähteä ulkomaille jatkamaan opiskelujaan. Avioliitto loppui käytännössä tähän lähtöön, ja poika Misha eli lapsuutensa isänsä tai kotiopettajien hoivassa. Eroa vanhemmista, aviomiehestä ja lapsesta kuvataan omaelämäkerrassa vaikeaksi mutta välttämättömäksi: Kollontai tunsi tarvetta "mennä miehiseen maailmaan". Seitsemäntoista vuotta myöhemmin hän pohti päiväkirjassaan nuoruuden valintojaan:

"Eräs ajatus kidutti minua koko yön: olen antanut itseni täydellisesti työlleni, omille intresseilleni ... Uskoin että minun piti välittömästi ja heti tehdä itsestäni kokonainen ihminen jotta voisin olla Aatteelle hyödyksi. Sen vuoksi en ole tehnyt enkä vieläkään tee kaikkea mitä voisin Mishan vuoksi. Jos tässä tuli ristiriita: aate tai Misha, en ikinä empinyt – Aate, vain aate! Kaipaan vain sitä, että tuntisin olevani tarpeellinen, hyödyllinen ja korvaamaton." (päiväkirjamerkintä toukokuu 1915, Vaksberg 1997, 120 mukaan.)

Vallankumouksen keskiöön

1900-luvun alkuvuosina Kollontai matkusti ympäri Eurooppaa ja osallistui vallankumouksellisiin piireihin. Venäjän sosialistisen puolueen jakauduttua bolshevikki- ja menshevikkifraktioon Kollontai oli alussa sitoutumaton mutta lähempänä menshevikkejä, myöhemmin bolshevikki ja Leninin läheisimpiä tukijoita.

Kollontai oli aktiivinen perustajahahmo sekä venäläisessä että eurooppalaisessa sosialistisessa naisliikkeessä. Hän hyökkäsi porvarillisia feministejä vastaan, jotka hänen mielestään eivät pystyneet puolustamaan enemmistön eli työväenluokan naisten intressejä. Kollontai painotti naisten sosiaalista ja taloudellista asemaa ja koko yhteiskuntajärjestyksen muuttamista, naisliikkeet taas asteittaisia juridisia ja poliittisia oikeuksia.

Vuodesta 1908 aina vuoteen 1917 saakka Kollontai oli maanpaossa Euroopassa. Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa hän oli Berliinissä ja todisti eurooppalaisen vasemmiston yhteisrintaman eli II Sosialistinen Internationaalin lopullista hajoamista. Kollontai kuului sodan vastustajiin ja joutui lyhyeksi ajaksi vankilaan.

Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Kollontai palasi Venäjällä. Hän vastusti Kerenskin tilapäistä hallitusta ja tuki alusta lähtien Leninin poliittista ohjelmaa neuvostojen valta-asemasta. Kollontai johti naistyöläisten lakkoja ja istui heinä-elokuun vankilassa Pietarissa. Lokakuun vallankumouksessa Kollontai kuului johtohahmoihin ja hänet valittiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäseneksi sekä Julkisen hyvinvoinnin komissaariksi eli sosiaaliministeriksi.

Varsin nopeasti Kollontai kuitenkin joutui ristiriitaan Leninin kanssa. Kollontai erosi nuoresta neuvostohallituksesta mm. vastalauseena Brest-Litovskin rauhalle ja Suomen jättämiselle "valkoisen terrorin käsiin". Hän järjesti Työläis- ja maaseutunaisten ensimmäisen kongressin ja toimi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen naisjaoston (Zhenotdel) perustajana ja johtajana. 1920 abortit laillistettiin Neuvostoliitossa, ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Kollontain mielestä kyse oli sisällissodan vuoksi tarpeellisista mutta väliaikaisista toimista: hän uskoi, ettei syntyvyyden säännöstelyä sinänsä tarvittu tulevaisuuden sosialistisessa valtiossa. Kollontain entisen miehen Vladimir Kollontain kuoltua Kollontai asui ensin yhdessä tämän toisen vaimon ja Misha-pojan kanssa, sitten ystävättärensä Zoia Shadurskaian, Mishan ja matruusin ja vallankumouksellisen Pavel Dybenkon kanssa.

Oppositioon ja ulkomaille

1920-luvulla Neuvostoliitossa alkoi uuden taloudellisen politiikan eli NEPin kausi, joka salli osittain yksityisomistusta ja jota Kollontain johtama Työväenoppositio kritisoi. Muutama vuosi myöhemmin hänet nimitettiin maailman ensimmäiseksi naisdiplomaatiksi - mikä oli myös tapa siirtää Kollontai kauemmaksi vallan keskuksesta. Tähän loppuivat hänen poliittiset julkaisunsa; sen sijaan hän julkaisi sarjan novelleja ja romaaneja, jotka käsittelivät poliittisia aatteita ja neuvostoarkea 'uuden naisen' silmien kautta.

Lähetystön työntekijänä Meksikossa Kollontai kirjoitti muistelmiaan. Näitä julkaistiin lännessä vetävällä otsikolla Seksuaalisesti emansipoituneen kommunistisen naisen muistelmat. Moskovan paheksunnan vuoksi Kollontai kuitenkin heti sensuroi omia muistelmiaan poistamalla kohtia, joita olisi voitu tulkita liian "individualistiseksi" tai sukupuoliradikaaliksi (alkuperäistä ja sensuroitua versiota voi nykyään lukea rinnakkain, http://www.marxists.org/archive/kollonta/index.htm). Tiedämme myös, että Kollontai tuloksetta vastusti 20-luvun uutta perhelakia, joka osittain perui vuoden 1918 lain radikaalit näkemykset perheestä ja mm. palautti vanhemmille enemmän vastuuta lapsistaan.

Kollontai työskenteli ensin kahteen otteeseen Norjassa ja sitten koko 1930-luvun Ruotsissa. Näiltä ajoilta on julkaistu kirjeenvaihto ruotsalaisten naisten kanssa. Kollontai osallistui myös rauhanneuvotteluihin Suomen kanssa.

Stalinin noustua valtaan alkoi Neuvostoliiton pakkoteollistuminen ja -kollektivisointi ja kohta sen jälkeen 1930-luvun poliittiset vainot, joissa monet Kollontain lähipiiristä saivat surmansa. Hän oli itse ainoa poliitikko, joka osallistuttuaan alkuperäiseen bolshevikkihallintoon selvisi 1930-luvusta elossa. Poika Misha toimi kauppaedustuksen insinöörinä Tukholmassa, sen sijaan Mishan lapsen oli pakko jäädä Moskovaan.

Kollontain menestyksekäs diplomaattiura loppui hänen jäätyään eläkkeelle toisen maailmansodan jälkeen. Tämän jälkeen hän toimi merkityksettömässä virassa Moskovassa, ei juuri osallistunut poliittiseen keskusteluun, mutta editoi päiväkirjamerkintöjään, joita julkaistiin vasta äskettäin, vuonna 2002. Hänen tärkeimpiä tekstejään ei enää voinut lukea Neuvostoliitossa ja hänen toiminnastaan esitettiin vain vesitetty ja sensuroitu kertomus.

Uuden naisen sielunelämää

Oliko Kollontai feministi? Itse hän ei käyttänyt sitä sanaa. Farnsworthin (1980, 18) mukaan hän tietenkin oli feministi sanan nykymerkityksessä: "Kollontai oli feministi, jos sillä tarkoitamme naisen vapautta päättää omasta kohtalostaan, ilmaista ajatuksiaan täydellisesti, ja toteuttaa ajatuksiaan käytännössä." Kollontain feminismi oli myös erottamattomasti yhteydessä vaatimuksiin sosiaalisesta ja taloudellisesta tasa-arvosta. Paras kiteytys hänen visiostaan löytyy 1910-luvun alussa kirjoitetusta kolmen esseen sarjasta - Sukupuolten väliset suhteet ja luokkataistelu, Rakkaus ja uusi moraali sekä Uusi nainen - jotka hän kokosi ja julkaisi heti vallankumouksen jälkeen otsikolla Uusi moraali ja työväenluokka.

Kuten otsikoista ilmenee, Kollontaita kiinnosti ihmissuhteiden ja erityisesti naisten ja miesten välisten suhteen murrokset tuotantosuhteiden mullistusten ohella. Hänen perusnäkemyksensä eivät sinänsä poikenneet aikaisempien 1800-luvun sosialististen ajattelijoiden ohjelmasta. Engelsin ja Bebelin tavoin hän toivoi naisten ammatillista ja taloudellista itsenäisyyttä, porvarillisen avioliiton uudistumista, ydinperheiden häviämistä, lasten kasvatuksen siirtämistä yhteisölle, toisille naisille, jne.

Samalla Kollontai liittyi siihen feministisen teorian perinteeseen, joka oli kehittynyt erityisesti kaunokirjallisuudessa ja jossa yritettiin antaa uusille, tasa-arvoisille liitoille lihaa teoreettisten luiden päälle pohtimalla oman sukupolven kokemuksia ja hahmottamalla, missä haasteet ja kipeimmät kohdat piilivät. Hän siis liitti sosialistisen yhteiskuntateorian siihen feministiseen yhteiskuntamoraalin kritiikkiin, jota mm. Ellen Key ja Minna Canth edustivat. Kollontain teokset ovat jatkuvasti puhutelleet yhä uusia sukupolvia juuri siksi, että hän osasi kiteyttää eri yhteiskunnan aloilla käytyjä keskusteluja ja myös esittää ne yleistajuisessa, lukijaa puhuttelevassa muodossa.

Esseessään Uusi nainen Kollontai piirtää itsenäisen naisen muotokuvaa. Hän lähtee liikkeelle siitä, miten erityisesti naiskirjailijoiden tuoreista teoksista löytyy aivan uudenlainen naistyyppi: nainen, joka ei ole valtion, perheen tai yhteiskunnan orjuuttama; nainen, jolla on oma tahto ja oma ammatti; ja nainen, joka vaatii tasa-arvoa ja vapautta myös yksityiselämässään. Nainen "muuttuu vähitellen miehisen sielun tragedian objektista itsenäisen tragedian subjektiksi", kuten esseen kuuluisa loppu kuuluu.

Coletten romaani La Vagabonde toimi tässä yhtenä avaintekstinä: ylemmästä porvaristosta ja rakkaudettomasta liitosta köyhyyteen ja vapauteen lähtenyt "kulkuri" oli selvästi Kollontaille läheinen sankaritar. Kollontai ei halunnut lyödä lukkoon uuden naisen olemusta vaan painotti sen olennaista eroa aikaisempiin naisiin ja naisten representaatioihin – kyse on melkeinpä uudesta ihmislajista, hän ehdottaa puolivakavissaan, vaikka kehitys on vielä vasta alkuvaiheessaan. Toisin kuin vanhoja naistyyppejä, sellaiset tunteet kuin rakkaus, ihannointi ja mustasukkaisuus eivät ohjaa tai määrittele uutta naista. Uusi nainen vaatii myös paljon mahdollisilta miespartnereiltaan, joiden on opittava hyväksymään hänen vapautensa ja rakkautensa omaan työhönsä. Eroksi aikaisemmista askeettisista emansipoituneista naisista (voimme muistaa Kollontain kotiopettajan Strahovan), Kollontain uusi nainen ei kieltänyt itseltään "maallisia nautintoja" vaan vaati täyteläistä ja rikasta yksityiselämää. Hän voi halutessaan pukeutua kauniisti, antautua rakkauden huumaan ja erehtyäkin. Oma työ ja luovuus ovat kuitenkin kaikkein tärkeimmät asiat, ja suurin uhka sille on – yhteiskunnallisten esteiden poistuttua – mahdollinen riippuvainen suhde mieheen. Miehen ymmärtämättömyys tai uuden naisen omat, "atavistiset" ja vanhanaikaiset tottumukset voivat uhata itsenäistymistä. Kollontai lainaa hyväksyen Coletten Kulkurin toistuvat muistutukset siitä, miten "Olet itse pahin vihollisesi!".

Vanhassa naiseudessa oli siis monta puolta, joita Kollontai toivoi historian roskakoriin: mustasukkaisuus, riippuvaisuus, liiallinen tunteellisuus ja haavoittuvuus. Uusi nainen tarvitsi "rakenteellista tukea jotta hän voisi poistaa sisäistä ristiriitaa älyllisen ja tunteellisen puolensa välillä".

Siivekäs Eros

1920-luvun alussa Kollontai kirjoitti sarjan tekstejä uuden neuvostomaan nuorisolle. Yksi näistä, Tietä siivekkäälle Erokselle !, on Kollontain kuuluisin ja todennäköisesti eniten väärinymmärretty teksti. Tarkoitus on hahmotella sosialismin rakkauteen ja erotiikkaan tuomaa mullistusta. Kollontain mukaan omistussuhteiden muutos tulee muuttamaan myös avioliittoa ja mahdollistamaan vapaan rakkauden, jonka tulevista muodoista ei vielä voitu tietää:

"Miten sukupuolisuhteita voisi jäsentää niin, että lisätessään onnellisuuden kokonaismäärää ne eivät ole ristiriidassa kollektiivin intressien kanssa? Rohkein mielikuvituskaan ei pysty hahmottelemaan Eroksen tulevaisuuden muotoa. Mutta yksi asia on selvä: mitä vahvemmin uusi ihmiskunta liittoutuu solidaarisuuden pysyvillä siteillä ja mitä suurempi sen henkinen ja tunteellinen liittoutuma on kaikilla elämän, toveruuden ja yhteiskunnallisuuden alueilla, sitä vähemmän tilaa jää rakkaudelle sanan nykyisessä merkityksessä. (...) Työväenluokan moraali, siltä osin kuin se on jo hahmottunut, selkeästi hylkää sukupuolten välisten rakkaussuhteiden olemassa olevat ulkoiset muodot."

"Siivekäs Eros" on Kollontain työnimi tulevaisuuden seksuaalimoraalille – moraali, jossa työnteko, yhteisöllisyys, rakkaus ja seksuaalisuus kukoistavat astumatta toisiaan varpaille. Tässä, aivan kuten Uudessa naisessa, Kollontai soveltaa ja konkretisoi marxilaisia oppi-isiään, lisäten sosialismiin myös selvää nautinnollisuuden ja aistillisuuden ulottuvuutta. Eroksi 1800-luvun teoreetikoista Kollontai oli myös nähnyt todellisen vallankumouksen seurauksia sekä sodan aiheuttamat rajut seuraukset mm. nuorten seksuaalisessa käyttäytymisessä.

Kollontaita nimitetään usein "vapaan rakkauden" julistajaksi. Vapaa rakkaus taas samastetaan vapaaseen ja täysin estottomaan seksuaalisuuteen. Jo Lenin väitti aikoinaan, ja virheellisesti, että Kollontai kannattaisi "vesilasi"–moraalia, jonka mukaan rakastelun pitäisi olla yhtä helppoa ja mutkatonta kuin veden juomista janon sammuttamiseksi. Kollontain sukupuolimoraaliset näkemykset olivat kuitenkin tätä monimutkaisempia, ja useimmiten hän toivoi rakkauden ja seksuaalisuuden kulkevan käsi kädessä.

Kollontain avoimuus ja tietty neutraali suhtautuminen seksuaalisuuteen olivat kuitenkin aivan liian uskaliaita sen ajan Venäjällä. Stalinismin myötä puheet vapaasta rakkaudesta ja ylipäänsä seksuaalisuudesta kiellettiin ja ihanteeksi nousi sosialistinen ydinperhe. Myös naisliike tukahduttiin täysin, sillä Stalin lakkautti Kollontain perustaman puolueen naisjaoston vuonna 1928, koska naisilla ja puolueella ei katsottu voivan olla erilaisia intressejä ja itsenäistä naistoimintaa vieroksuttiin.

Eräänlaisena puolustuspuheena voikin lukea Kollontain novellia Kolme sukupolvea (teoksessa Työläismehiläisten rakkaus), jossa on selviä omaelämäkerrallisia aineksia sekä Kollontain omasta että hänen äitinsä elämästä. Vanhinta sukupolvea edustava isoäiti on siinä nainen, joille rakkaus yhteen mieheen on pyhää ja ylittää kaikki sosiaaliset konventiot. Kollontain omaa sukupolvea taas edustaa nainen, joka rakastaa kahta miestä samaan aikaan. Nuoren sukupolven esimerkkinä on tytär, jolle seksuaalisuus ja rakkaus eivät ylipäänsä liity yhteen. Novellin jännite liittyy äidin vaikeuksiin ymmärtää ja hyväksyä tällaista näkemystä.

Työläismehiläisten rakkaudessa Kollontai kuvailee muitakin ajan poliittisia kiistoja, kommuuni-elämän kiemuroita ja toverien välisten rakkausliittojen ongelmia. Romaaneja on pidetty liiankin kansanomaisina, ja niiden loppuratkaisut ovat usein keinotekoisen poliittisesti korrekteja. Niiden viehätysvoima piilee kuitenkin nimenomaan järjen ja tunteiden triviaalienkin yhteentörmäyksien suorasukaisissa kuvauksissa.

Arvoitus Kollontai

Kollontain uudessa sukupuolimoraalissa lapsilla ja vanhemmuudella on vähäinen sija. Isyydestä puhutaan ohimennen, jos lainkaan, eikä äitiyttä koeta ongelmalliseksi, kunhan siihen liittyvät yhteiskunnalliset epäkohdat olisivat poistuneet. Kun nuori Kollontai kirjoitti äitien oikeuksista, hän painotti nuoren neuvostovaltion johtajana myös äitien velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan. On kuitenkin muistettava, että juuri naisten ja lasten konkreettinen auttaminen kuului Kollontain politiikan ytimeen. Sellaisissa teksteissä kuin Naiskysymyksen sosiaaliset perusteet Kollontai ehdotti naisten ja äitien sosiaalisen aseman parantamista mm. sosiaalivakuutuksien avulla. Toimiessaan sosiaalisten asioiden komissaarina hän myös pyrki ennen kaikkea takaamaan köyhille naisille äitiyslomaa ja -rahaa sekä poistamaan yksinhuoltajaäiteihin kohdistamaa sosiaalista paheksuntaa. Vaikka hän teoriassa kannatti lastenhoidon yhteiskunnallistamista, hän myös vaati naisille edes jonkinlaista lomaa ja yhteiskunnallista tukea synnytysten yhteydessä.

Utooppinen ja pragmaattinen Kollontai eivät siten aina puhuneet samaa kieltä tai samasta asiasta. Ja kun utooppinen Kollontai joutui sensuurin hampaisiin, pragmaattinen Kollontai saavutti paljolti sen, mistä oli nuoruudessaan uneksinut. Tämän ymmärtäminen voi auttaa meitä lähestymään Kollontain loppuelämän arvoitusta eli mitä hän sisimmissään ajatteli Neuvostoliiton kehityksestä. Hänhän ei loikannut eikä virallisesti kritisoinut sitä, mutta tähän uskollisuuteen oli varmasti muitakin syitä kuin poliittinen samanmielisyys. On myös monta vihjettä siitä, ettei Kollontai hyväksynyt stalinismia. Kolleegansa Marcel Bodyn mukaan Kollontai sanoi 1930-luvun alussa: "Olen laittanut periaatteeni omatuntoni nurkkaan ja toteutan minulle sanellut tehtävät niin hyvin kuin mahdollista." On kuitenkin muistettava, että Kollontai 1917 osallistui lokakuun veriseen vallankaappaukseen ja oli myös omalta osaltaan vastuussa sitä seuranneesta sisällissodan punaisesta terrorista. Hän oli poliittisissa ihanteissaan Leniniä vasemmistolaisempi ja ehdottomampi, ei suinkaan maltillisempi tai pehmeämpi.

Neuvostoliiton ensimmäinen perhelain asetus toteutti monta Kollontain ajamaa periaatetta: kaikki kansalaiset saivat samat oikeudet sukupuolesta riippumatta, sekä naisilla että miehillä oli oikeus solmia ja purkaa avioliitto ja pitää oma sukunimensä avioliitossa, ja avioliitto rinnastettiin avoliittoon. Voimme arvata, että Kollontai paheksui Stalinin perhelakia vuodelta 1944, sillä se pyrki tukemaan ydinperhettä ja miesten oikeuksia mm. vaikeuttamalla avioeroa ja tekemällä eroa avioliiton sisällä ja sen ulkopuolella syntyneiden lasten välillä. Samalla kuitenkin monet Kollontain ajamat asiat kuten lastentarhat, koulut, syntyvyyden säännöstely, terveydenhuolto ja naisten osallistuminen palkkatyöhön toteutuivat myös Stalinin Neuvostoliitossa. Tältä kuulosti Kollontain virallinen teksti vuodelta 1946:

"Neuvostonainen on maansa täysivaltainen kansalainen. Avattuaan naisille tien luovaan toimintaan kaikilla yhteyskunnan aloilla, valtiomme samalla takasi kaikki välttämättömät edellytykset sille, että nainen voisi täyttää luonnollisen velvollisuutensa - olla äiti, lastensa kasvattaja, kotinsa emäntä. Neuvostovallan lainsäädäntö tunnusti ensi askeleista lähtien, että äitiys ei ole yksityinen asia, vaan aktiivisen ja tasa-arvoisen valtion naiskansalaisen sosiaalinen velvollisuus. Tämä on vahvistettu perustuslaissa." ('Sovetskaiia zhenshchina - polonopravnaia grazhdanka svoei strany', Sovetskaiia zhenshchina 22.9.1946)

Tässä ei puhu seksuaalisesti emansipoitunut kulkurinainen, vaan sensuurin kuristusotteessa kirjoittava entinen diplomaatti. Siitä huolimatta tekstissä voi piiletä jonkinlainen totuus: ehkä Kollontai ajatteli, että paljon oli saavutettu, vaikka paljon oli myös menetetty? Beatrice Farnsworth painottaa, ettei Kollontai koskaan ollut viehättynyt itsensä uhrautumisen ihanteesta:

"Kollontain päätökseen vaikutti ennen kaikkea yhden naisen – itse Kollontain – tarpeet. Hän halusi paradoksaalisesti olla vapaa mutta samalla löytää asian, jolle hän voisi antautua täydellisesti ja joka vuorostaan antaisin hänen elämälleen merkitystä" (Farnsworth 1980, 30).

Vallankumouksellisen Sofia Perovskaian marttyyrikuolema teki nuoreen Kollontaihin lähtemättömän vaikutuksen, mutta hän ei hakenut samaa kohtaloa itselleen. Hän oli utopistinen ajattelija mutta aina myös pragmaattinen toimija ja poliitikko, joka selvisi vanhuuteen asti, ryhmäkuriin uskovana mutta itsenäisenä, uutena naisena.