Klassikkogalleria

Feministisiä ajattelijoita 1600-1950 -luvuilta

Ellen Key (1849-1926)

Kirjoittaja: Tiina Kinnunen

 

Ihailtu ja kiistelty eurooppalainen feministi

"Kvinnans historia är kärlek."

"När moderlighetens kraft en gång framträder på jorden i sin fulla självhärlighet, då skall den, i en djupare mening än hittills, åt världen giva frälsningen." (Key 1914: 11, 56).

Hyvin perustein voi esittää, että yllä oleviin sitaatteihin tiivistyy ruotsalaisen Ellen Keyn feministinen ajattelu, hänen käsityksensä naisten roolista ihmiskunnan historiassa ja visio siitä, minkälainen tuon roolin tulisi tulevaisuudessa olla.

Voidaksemme tehdä oikeutta Keyn ajattelulle on pidettävä mielessä, että hän piti rakkautta yhteiskuntaa muovaavana, aktiivisena voimana. Ihmiskunnan kehitys oli mahdotonta ilman rakkautta ja nimenomaan naisilla oli kyky rakastaa, mutta tämä kyky oli vaarassa näivettyä teollisen yhteiskunnan rattaissa. Keyn mielestä naisliike, tai tarkemmin osa naisliikkeestä, oli omilla vaatimuksillaan tuhoamassa tämän naisellisen voiman. Tämä näkemys ajoi hänet törmäyskurssille feministisen liikkeen kanssa niin Ruotsissa kuin kansainvälisestikin.

Ellen Key oli kirjailija ja pedagogi, jota voi kutsua paitsi yhdeksi oman aikansa tunnetuimmista feministeistä, myös yleisemmin eurooppalaiseksi kulttuurivaikuttajaksi. Hänen naiskysymystä, kasvatusta ja muita modernin maailmankuvan ja elämäntavan ydinkysymyksiä ruotivista teoksistaan keskusteltiin kiihkeästi, ja hänen luentokiertueensa 1900-luvun alun Keski- Euroopassa keräsivät satamäärin uteliaita ja usein haltioituneita kuulijoita.

Ellen Key ei jättänyt lukijakuntaansa kylmäksi. Ihailijoilleen hän oli innoituksen ja inspiraation lähde, ja häntä ihailtiin rohkeana uusien ajatusten esitaistelijana. Hänen vastustajansa pitivät häntä perinteisten arvojen raastajana, jonka esimerkki oli erityisen vaarallinen kasvavalle nuorisolle. Myös Keyn aikalaisfeministien mielipiteet jakaantuivat. Häntä pidettiin toisaalta petturina, jopa antifeministinä, joka yritti salakuljettaa perinteisen, naisten äitiyttä korostaneen naisihanteen feminismin keskiöön. Kannattajiensa mielestä hän taas nosti esiin feministisessä keskustelussa paitsioon jääneitä teemoja, kuten rakkauden ja seksuaalisuuden positiivisina voimina. Ihailijoidensa silmissä Key oli uuden ajan itsenäinen nainen, joka osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun ja joka viitoitti tietä uuteen naiseuteen.

Feministisen muistin hiipumisesta kertoo se, että toisen aallon feministit eivät, ruotsalaisia lukuun ottamatta, ole olleet perillä Ellen Keyn feministisestä perinnöstä. 1960- ja 70-lukujen niin kutsutuille tasa-arvofeministeille naisten oikeutta ja velvollisuutta äitiyteen korostanut ja äitien palkkatyöhön kriittisesti suhtautunut Key oli kuin punainen vaate.

Feministisen ajattelun saatua uusia muotoja ja feminismin historiaan liittyvän tutkimuksen lisäännyttyä suhtautuminen Keyhin on muuttunut. Esimerkiksi Karen Offen (2000) ja Ann Taylor Allen (1991) ovat osoittaneet, että huomattava osa ensimmäisen aallon feministeistä rakensi naiseutta sukupuolieron ja siihen liittyen äitiyden kautta. Näille feministeille äitiys ja äidillisyys merkitsivät kulttuurista pääomaa, jonka avulla naisten uskottiin voivan integroitua moderniin yhteiskuntaan ja samalla myös uudistaa yhteiskunnallista ajattelua ja toimintamalleja. Key paikantuu osaksi tätä eurooppalaisen feminismin traditiota.

Maalaistytöstä eurooppalaiseksi kulttuuripersoonaksi

Ellen Key syntyi vuonna 1849 Etelä-Ruotsissa Sundsholmin tilalla Emil ja Sophie Keyn esikoisena. Sophie, tyttönimeltään Posse, oli syntyperältään aatelinen, Emil Key puolestaan kuului porvaristoon. Pariskunnan liitto kyseenalaisti näin ollen ajalle tyypillistä säätyajattelua. Ellen Keylle hänen vanhempiensa avioliitto edusti rakkausavioliittoa, jota hän tuotannossaan kuvasi hyvinkin ihanteelliseen sävyyn. Ellen ja hänen sisaruksensa saivat kasvaa vapaasti, ja tällaista vapautta hän myöhemmin omassa kasvatusajattelussaan julisti. Vapauteen kuului myös konkreettinen liikkumisen vapaus, vaikka Ellen olikin tyttö. Hänen saamansa tiedollinen opetus oli varsin hajanaista. Perheellä oli kotiopettajia, ja Ellen opiskeli paljon omatoimisesti. Koulua hän kävi vain muutaman vuoden. Aikuisena hän kuvasi myös hajanaista opinsaantiaan ihanteellisessa valossa, antoihan se hänen mukaansa tilaa persoonallisuuden kehittymiselle.

Ellen Keyn suhde erityisesti isään oli läheinen. Kun Emil Key vuonna 1867 valittiin liberaalipuolueen edustajaksi valtiopäiville, Ellen seurasi häntä Tukholmaan. Hän työskenteli isänsä sihteerinä ja tutustui tämän kautta pääkaupungin edistyksellisiin piireihin. Hän alkoi esimerkiksi kirjoittaa Sophie Adlersparren toimittamaan Tidskrift för hemmet –lehteen. Adlersparre oli keskeisiä hahmoja porvarillisten naisten alkaessa organisoitua naisasian innoittamina. Vuonna 1884 perustettiin Fredrika Bremer Förbundet, joka asetti tavoitteekseen "att ... verka för en sund och lugn utveckling af arbetet för qvinnans höjande i sedligt och intellektuellt såväl som i socialt och i ekonomiskt hänseende."

1880-luvun alusta lähtien Ellen Keyn oli seistävä taloudellisesti omilla jaloillaan perheen menetettyä omaisuutensa. Samaan aikaan isän poliittinen ura päättyi, ja hän vietti loppuelämänsä postimestarina eteläruotsalaisessa pikkukaupungissa. Yksityisten tyttökoulujen opettajilta ei vaadittu muodollista koulutusta, ja tähän oljenkorteen Key tarttui. Hän sai työtä Tukholmasta ystävänsä Anna Whitlockin perustamasta uudistushenkisestä koulusta. Hän opetti myös työväestölle tarkoitetussa yleissivistävässä Arbetar-instituutissa. Opetustyön ohella hän alkoi profiloitua yhteiskunnallisena keskustelijana.

Ruotsissa yhteiskunnallinen keskustelu leimahti liekkeihin 1880-luvulla. Naisten asemasta käydyn keskustelun yhteydessä pohdittiin, toimiko Nora oikein jättäessään perheensä. Se, että Ibsenin Nukkekodin (1879) päähenkilön valinnoista keskusteltiin yhteiskunnallisena kysymyksenä, osoitti kirjallisuuden keskeisen roolin poliittisistakin kysymyksistä käydyissä debateissa. Kirjallisuus oli hyvin tärkeää myös Ellen Keylle, joka luki intensiivisesti varhaisesta lapsuudesta alkaen. Hänen voi jopa sanoa eläneen kirjoista. Muiden muassa klassikkokirjailijat Shakespeare ja Goethe sekä naisten asemasta keskustelleet aikalaiskirjailijat Björnsterne Björnson, Henrik Ibsen, Camilla Collett ja Fredrika Bremer kuluivat nuoren tytön käsissä.

Ellen Key ei koskaan avioitunut eikä hänellä ollut lapsia, mutta hänen elämässään oli suuri, ja salainen, rakkaus, Urban von Feilitzen (1833-1913). Suhdetta, jonka olemassaolosta tiesivät parin elinaikana vain harvat, ylläpidettiin kirjeitse noin 15 vuoden ajan, eivätkä Key ja Feilitzen tavanneet kuin muutaman kerran. Paria yhdisti kiinnostus kirjallisuuteen ja laajemmin ajan aatteellisiin keskusteluihin. Feilitzen oli suurmaanomistaja, jolla oli mahdollisuus omistautua kirjallisille harrastuksille. Keyn elämän suuria tragedioita oli, ettei Feilitzen halunnut jättää perhettään hänen vuokseen. Hän työsti pettymystään kirjoittamalla teoksissaan rakkaudesta äärimmäisen ihanteellisella tavalla ja asettamalla puolisoille vaatimuksen elää vain rakkauden kannattelemassa liitossa. Aikakauden moraalikäsitysten vastaisesti hän julisti, että moraalitonta ei ollut avosuhde vaan rakkaudeton avioliitto. Feilitzenin katkaistua suhteen 1890-luvun alussa Key sairastui masennukseen. Tilannetta pahensi se, että samaan aikaan hän menetti kolme läheistä naisystäväänsä, kirjailijat Victoria Benedictssonin ja Anne Charlotte Lefflerin sekä matemaatikko Sonja Kovalevskyn. Heidän elämästään hän kirjoitti elämäkerrallisia kuvauksia, ja näin hänet voidaan sijoittaa myös naishistoriallisen kirjoittamisen traditioon.

Toivuttuaan erostaan Key suuntasi energiaansa kirjoittamiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Hän alkoi teostensa käännösten ja puhujamatkojensa ansiosta tulla tunnetuksi myös kotimaansa ulkopuolella.1900-luvun alussa hän vietti pitkiä aikoja ulkomailla perehtyen kulttuurinähtävyyksiin ja maisemiin, kirjoittaen, esitelmöiden ja tavaten ystäviään ja tuttaviaan, joista monet lukeutuivat eurooppalaisten intellektuellien muodostamaan verkostoon. Koti-ikävä alkoi kuitenkin vähitellen vaivata ikääntyvää kirjailijaa, ja hän palasi vuoden 1910 tienoilla pysyvästi Ruotsiin. Kirjatuloillaan hän saattoi rakennuttaa Vättern-järven rannalle, lähelle pyhän Birgitan kaupunkia Vadstenaa, huvilansa Strandin, jossa hän asui kuolemaansa saakka vuoteen 1926. Keyn kuoleman jälkeen Strandista tuli hänen tahtonsa mukaisesti työläisnaisten lomakoti. Tällä hetkellä sen suojissa on Ellen Keyn kotimuseo.

Ensimmäinen maailmansota oli ankara isku Ellen Keyn uskolle ihanneyhteiskunnan mahdollisuuteen. Hän otti kantaa rauhan puolesta, mutta ei naiivin puolueettomasti siinä mielessä, että hän olisi nähnyt sodan osapuolet yhtä lailla syyllisinä tai syyttöminä. Hän tuomitsi selvin sanoin Saksan, mikä vieraannutti hänen saksalaiset kannattajansa ihailemastaan kirjailijasta, jonka he olivat mieltäneet enemmän tai vähemmän saksalaiseksi.

Ellen Keyn feminismi aatehistoriallisissa konteksteissaan

1800-luvun jälkipuoliskolla kiihtynyt keskustelu niin kutsutusta naiskysymyksestä ei tapahtunut tyhjiössä, vaan kannanotot kytkeytyivät muihin aikakauden aatteellisiin virtauksiin ja keskusteluihin. Lähtökohtani on, että Ellen Keyn aatteellisen kehityksen purkaminen auttaa ymmärtämään hänen kannanottojaan naisten asemasta käydyssä keskustelussa. Keyn maailmankuvaa voi määritellä eräänlaiseksi synteesiksi ainakin liberalismista, sosialismista, evolutionismista sekä Spinozalta, Goetheltä ja Nietzscheltä saaduista vaikutteista. Ytimessä oli vakaumus elämän pyhyydestä ja ihmisten kyvystä kehittää itseään ja yhteiskuntaansa kohti ihanneyhteiskuntaa. Tässä kehityksessä naisilla oli Keyn vakaumuksen mukaan aivan keskeinen rooli: vaalimalla kykyään rakastaa naiset pelastaisivat ihmiskunnan. Äitiys oli naisten perimmäisin oikeus ja velvollisuus.

Liberalistinen säie Ellen Keyn ajattelussa oli jo isältä perittyä. Konkreettisesti sitoutuminen liberalismiin näkyi Keyn toiminnassa esimerkiksi siinä, että hän otti 1880-luvun lopussa kiivaasti kantaa sananvapauden puolesta. Naiskysymyksen yhteydessä liberalismin ydinajatuksella, vapaudella, tarkoitettiin naisten oikeutta yksilöllisyytensä toteuttamiseen sekä oikeutta nauttia samoista poliittisista ja sosiaalisista oikeuksista, joita miehillä oli. 1800-luvun länsimaisissa yhteiskunnissa tämän toteutumiselle oli lukuisia esteitä alkaen tyttöjen puutteellisesta koulutuksesta. Dikotominen ajattelutapa, joka määritteli naiset olemuksellisesti kodin piiriin kuuluviksi ja miehet kykeneviksi kantamaan vastuun julkisesta elämästä, sulki naiset periaatteessa tieteen ja muiden korkeampaa koulutusta vaativien ammattien sekä poliittisen vaikuttamisen ulkopuolelle. Liberalismin hengessä Key vaati naisille oikeutta koulutukseen ja työhön.

Liberalismin vaatimus yksilön vapaudesta ei merkinnyt sitä, että ajatus sukupuolierosta olisi hylätty. Esimerkiksi saksalainen feministikirjailija Hedwig Dohm, jonka kanssa Ellen Key kävi kipakkaa sananvaihtoa naiskysymyksestä 1890-luvun lopulla, pyrki kirjoituksissaan todistamaan, että kulttuuriset rakenteet ja normit, mutta myös naisten sisäistämä toiseus olivat estäneet heitä kehittämästä persoonallisuuttaan ja kykyjään, mutta hän ei väittänyt, että naiset ja miehet olisivat välttämättä ominaisuuksiltaan tai olemukseltaan samanlaisia. Mahdollinen ero tai samuus ilmenisi vasta sukupolvien kuluttua, kun naiset olisivat vapautuneet keinotekoisesta naiseudesta. Samoilla linjoillahan oli naisten oikeuksien puolestapuhujana profiloitunut englantilaisfilosofi John Stuart Mill. Hän piti luonnollisena esimerkiksi sitä, että naiset jäisivät avioiduttuaan hoitamaan kotia ja lapsia.

Sosialistinen liike alkoi vakiinnuttaa paikkansa ruotsalaisessa yhteiskunnassa sosiaalidemokraattisen puolueen perustamisen myötä vuonna 1889. Ellen Keytä sosialistisessa traditiossa puhutteli oikeudenmukaisuuden vaatimus. Toisaalta hän vierasti sosiaalidemokraattisten puolueiden tavoitteisiin sisältynyttä vallan keskittämistä, ja hän tunsikin vetoa anarkistisiin aatteisiin. Keytä on luonnehdittu liberaaliksi kulttuuri-idealistiksi, joka kannatti kansalaisten välistä sosiaalista ja poliittista tasavertaisuutta, mutta joka kavahti massayhteiskuntaa. Key ei kritisoinut niinkään kapitalistisia omistussuhteita, vaan hänen mielestään epähumaania teollista tuotantotapaa. Keyn eräänlainen estetisoiva sosialismi kiteytyy hänen vaatimukseensa kaikkien ihmisten oikeudesta kauneuteen. Key ei koskaan liittynyt sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniksi, mutta hän toimi aktiivisesti kansanvalistustyössä ja hänen tavoitteenaan oli rakentaa siltoja eri yhteiskuntaryhmien välille.

Sosialismin hengessä Ellen Key vaati yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Lisäksi hän otti kiivaasti kantaa erityisesti naisia ja lapsia suojelevan sosiaalilainsäädännön puolesta. Hän ei kuitenkaan allekirjoittanut sosialistisen naisemansipaatioteorian perusteesiä palkkatyön emansipoivasta luonteesta. Sosialistisen naisliikkeen piirissä korostettiin paitsi palkkatyön vapauttavaa luonnetta myös sukupuolten yhteistä taistelua kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän voittamiseksi. Näiden perusteesien rinnalla eli vahvana ajatus sukupuolierosta ja äitiyden keskeisestä merkityksestä ei pelkästään naisten elämän konkreettisena jäsentäjänä vaan myös naiseuden olemuksen määrittäjänä. Juuri tämä sitoutuminen äitiyteen lähensi Keytä ja eri maiden sosialistinaisia toisiinsa.

Ellen Keylle yksilön vapaus oli keskeinen arvo, mutta vastakohtien ylittämiseen tähdänneen monistisen ajattelunsa perusteella hän ei konstruoinut vastakohtaa yksilön ja yhteisön välille. Hänen vakaumuksensa yksilön arvosta ja oikeudesta itsensä toteuttamiseen oli evolutionistisesti värittynyt, mikä merkitsi sitä, että hän hahmotti yksilölliset pyrkimykset osaksi yhteiskunnan, tai pikemminkin koko ihmiskunnan kehitystä kohti maanpäällistä paratiisia, jota hän nimitti kolmanneksi valtakunnaksi, "tredje riket". Hänen voi sanoa korvanneen nietzscheläisen yli-ihmisen yli-ihmiskunnalla. Kristinuskon hylänneenä Key sijoitti utopiansa täydellisestä yhteiskunnasta tämänpuoleiseen.

Liberalismin ja evolutionismin synteesi merkitsi feministisessä kontekstissa sitä, että Key propagoi naisten oikeutta yksilöllisyytensä kehittämiseen ja samalla naisten oikeutta ja velvollisuutta äitiyteen. Ihmiskunnan kehityksen kannalta oli oleellista, että naiset keskittyisivät äidin rooliinsa ja kasvattaisivat uusia, henkisesti ja fyysisesti entistä terveempiä sukupolvia. Keyn yritys sulauttaa toisiinsa liberalistiset ja evolutionistiset periaatteet sai osan hänen feministisistä lukijoistaan hämmennyksiin, ja häntä syytettiin epäjohdonmukaisuudesta: kuinka voi toisaalta kannattaa naisten oikeutta persoonallisuutensa kaikinpuoliseen kehittämiseen ja toisaalta vaatia heitä keskittymään äitiyteen ja esimerkiksi luopumaan palkkatyöstä lasten ollessa pieniä?

Tulkintani mukaan Ellen Key ei itse nähnyt ristiriitaa yksilöllisyyden ja äitiyden välillä, koska hänelle naisten yksilöllisyys ilmeni ennen muuta valistuneessa äitiydessä ja kulttuurisessa äidillisyydessä. Feminismin historian tutkija Karen Offen (2000: 238) tulkitsee asian samoin: "Key proposed that women could achieve their maximum development as indivuduals through their contributions to society as mothers."

Kiistanalainen feministi

Mikäli feminismi kytketään aktiivisuuteen organisoituneessa naisliikkeessä, Key ei ollut mikään mallikelpoinen feministi. Hän kyllä kuului aviovaimojen taloudellista asemaa parantamaan pyrkineeseen Föreningen för gift kvinnans äganderätt –yhdistykseen, mutta ei ollut muuten järjestöaktiivi. Feminismin ehdoksi ei ole kuitenkaan mielekästä asettaa järjestöaktiivisuutta, koska tällöin esimerkiksi osa naisten oikeuksia puolustaneista (nais)kirjailijoista rajautuu käsitteen ulkopuolelle. Vaikka he eivät olleet sitoutuneita järjestötoimintaan, he työstivät teksteissään naisten kokemuksia ja kehittivät feminististä teoriaa.

Muille feministeille Ellen Key ei ole ollut helppo keskustelukumppani, ei hänen omana elinaikanaan eikä myöskään 1900-luvun jälkipuoliskolla. Määrittelyongelmat ja näkemyserot ovat kiteytyneet kysymykseksi, oliko Key feministi vai jopa antifeministi. Keyn saksalainen kiistakumppani Hedwig Dohm määritteli tämän antifeministiksi vuonna 1902 ilmestyneessä teoksessaan Die Antifeministen. Dohm vastusti määrätietoisesti Keyn tapaa vastakohtaistaa ja sukupuolittaa ihmiskunta suhteessa naisiseen rakkauteen ja miehiseen luovuuteen. Dohm peräänkuulutti yksilön oikeuksia kehittää itseään kokonaisvaltaisesti, vaikka ei kiistänytkään sukupuolieroa.

Yleisesti voisi todeta, että erityisesti näkemykset naiseudesta, naisten yhteiskunnallisesta paikasta ja sukupuolten välisestä suhteesta määrittivät aikalaisfeministien suhtautumista Keyn ajatteluun. Kuvio on kuitenkin monimutkainen, koska naisliikkeissä eli samanaikaisesti rinnan erilaisia tapoja hahmottaa naiseuden olemusta, naisten yhteiskunnallista toimijuutta ja sukupuolten välisiä suhteita. Lisäksi nämä teemat kytkeytyivät toisiinsa vaihtelevin tavoin. Feministit jakaantuivat osin vastakkaisiin leireihin akselilla sosialismi – liberalismi, ja tämäkin ero on pidettävä mielessä analysoitaessa suhtautumista Keyhin. Tämä feministisen politiikan moninaisuus kiteytyy esimerkiksi saksalaisten feministien toteamuksessa sukupuolierosta 1900-luvun alussa: periaatteessa oltiin yhtä mieltä siitä, että sukupuolten välillä oli merkitsevä ero, mutta siitä, minkälainen tämä ero oli ja mitä siitä seurasi, ei vallinnutkaan enää yksimielisyyttä.

Ei voi yksioikoisesti esittää, että ne feministit, jotka jakoivat Keyn tavan hahmottaa naiseus äitiyden ja äidillisyyden kautta, olisivat ainakaan 1900-luvun alussa olleet automaattisesti hänen kannattajiaan. Haluan korostaa sitä, että feministien vaatimukset tasa-arvosta kytkeytyivät kokonaisvaltaiseen kulttuurin ja yhteiskunnan uudelleen jäsentämiseen. Feministit ottivat kiivaastikin kantaa esimerkiksi siihen, mikä on ihanteellinen suhde individualismin ja altruismin, itsensä toteuttamisen ja yksilön yhteisöllisyyden välillä. Tässä oli kyse suhtautumisesta kristilliseen perintöön.

Ellen Keyn feministinen ajattelu: naisten yksilöllisyys ja oikeudet sekä niiden rajat

Ellen Key: Ajatuksia

Ellen Keyn ja hänen ruotsalaisten aatesisartensa väliset näkemyserot olivat kärjistyneet pikku hiljaa 1890-luvun kuluessa, ja Keyn 1890-luvun puolivälissä esittämä polemiikki naisliikettä kohtaan sai aikaan avoimen yhteentörmäyksen ja välirikon. Key esitti tulkintansa naisliikkeestä ensin esitelmissään vuosina 1895 ja 1896 ja sitten painetussa muodossa vuonna 1896 ilmestyneissä Missbrukad kvinnokraft och naturenliga arbetsområden för kvinnan ja Kvinnopsykologi och kvinnlig logik –kirjasissa. Näissä kirjasissa esittämiensä teesien myötä Key tuli tunnetuksi laajemmin eurooppalaisissa naisliikkeissä. Aiemmin hänet tunnettiin lähinnä Pohjoismaissa.

Ellen Keyn kritiikki ruotsalais-angloamerikkalaista porvarillista naisliikettä kohtaan tiivistyi syytökseen siitä, että liikkeessä toimittiin abstraktin tasa-arvoajattelun pohjalta eikä huomioitu sukupuolten välistä eroa eikä myöskään naisten välisiä luokkaeroja. Naisliike kannusti naisia kilpailemaan miesten kanssa kaikissa mahdollisissa tehtävissä. Keyn näkökulmasta tämä vaaransi ihmiskunnan kehityksen, koska naiset tällöin laiminlöivät tehtävänsä äiteinä ja puolisoina. Naiskysymyksen ytimessä tuli hänen mukaansa olla sukupuolieron positiivinen arvottaminen ja yhteiskunnallisten olojen järjestäminen tämän eron pohjalta: naisia tuli tulevina äiteinä toisaalta suojella tehtäviltä, jotka voisivat vaarantaa heidän ja heidän jälkeläistensä terveyden, ja toisaalta heitä tuli ohjata työaloille, joilla he voisivat toteuttaa yhteiskunnallista äidillisyyttään ("samhällsmoderlighet").

Ellen Keyn esittämä kritiikki naisliikettä kohtaan ei jäänyt vaille vastineita, jotka olivat Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa varsin yksituumaisia: kritiikki torjuttiin ja korostettiin, ettei naisliikkeen päämääränä ollut suinkaan tehdä naisesta miehen kaltaista olentoa. Samalla kuitenkin peräänkuulutettiin realismia: naisliikkeiden perimmäisenä tavoitteena oli pinttyneiden ajattelutapojen ja jähmeiden yhteiskunnallisten rakenteiden murtaminen, jotta naiset voisivat hyödyttää yhteiskuntaa omien naisellisten voimavarojensa pohjalta. Tämä muutos vaati aikaa, joten samanaikaisesti tuli edistää naisten työllistymistä erityyppisillä, myös (näennäisesti) ei-naisellisilla, aloilla, koska oikeus tehdä työtä oli arvo sinänsä ja koska henkinen riippumattomuus edellytti taloudellista riippumattomuutta.

Ellen Keyn teesejä pidettiin paitsi väärinä myös vaarallisina, koska niiden katsottiin tarjoavan aseet naisliikkeen vastustajille. On ymmärrettävää, että Keyn tulkinta sukupuolieron vaikutuksesta luovuuteen herätti feministeissä raivoa, esittihän hän historian osoittavan, että miehillä oli kyky luoda uutta, kun taas naiset, poikkeusnaisia lukuun ottamatta, kykenivät kulttuurin välittämiseen. Tätä tulkintaahan viljeltiin nimenomaan antifeministisissä piireissä. Tilanteessa, jossa naiset olivat vasta pääsemässä nauttimaan esimerkiksi akateemisesta opetuksesta ja siten vasta pääsemässä osoittamaan kykyjään, Keyn sanomaa oli helppo hyödyntää feminismin vastaisella ristiretkellä. Osoituksena siitä, että ruotsalaisfeministit kokivat Keyn kritiikin vakavasti uhkaavan naisasiatyötä, on se, että ruotsalaisleiristä otettiin yhteyttä suomalaiseen Alexandra Gripenbergiin, jotta tämä käyttäisi kansainvälistä vaikutusvaltaansa Keyn ajatuksien torpedoimiseksi. Gripenbergillä oli näkyvä asema kansainvälisessä feministijärjestössä International Council of Womenissa.

Suomalaisfeministit olivat tunteneet Keyn jo pitkään, ja hekin tulkitsivat hänen loikanneen vihollisleiriin. Esimerkiksi Minna Canth totesi vuonna 1896 vastineessaan Missbrukad kvinnokraft –kirjaseen, että "Se on niinkuin nähdään tuo ijänikuinen vanha virsi, jota ei enää olisi odottanut kuulevansa piintyneimmän vanhoillisenkaan puolelta, saatikka sitten naiselta, joka tähän asti on ollut tuon konservatismin lujimpia vastustajia."

Vuonna 1900 ilmestyneessä Barnets århundrade –teoksessa Ellen Key piirsi tarkkaa kuvaa visioimastaan radikaalista kasvatuksen ja koulutuksen uudistuksesta. Kasvatuksen ja koulutuksen uudistus loi perustan kulttuurin uudistamiselle, jota Key eritteli teoksissaan eri näkökulmista. Hän peräänkuulutti lasten ja nuorten persoonallisuuden kunnioittamista, jotta heistä kehittyisi niitä vahvoja yksilöitä, joita tarvittiin uuden yhteiskunnan, maanpäällisen paratiisin, luomiseksi. Key määritteli naisten luovuuden ilmenevän nimenomaan äitiydessä, luovassa kasvatustyössä. Jälleen kerran liikuttiin veitsenterällä: raja äitiyden mystifioinnin ja positiivisen arvottamisen välillä on hiuksenhieno. Key vastusti pienten lasten äitien työssäkäyntiä ja esitti, että yhteiskunnan oli maksettava äideille korvausta, eräänlaista kotihoidontukea, kasvatustyöstä. Äitiyden ja palkkatyön yhdistämisestä keskusteltiin yleisemminkin naisliikkeessä 1900-luvun alussa. Ratkaisuvaihtoehdot vaihtelivat toisten vaatiessa yhteiskunnan järjestämiä hoitopalveluja ja toisten esittäessä tukea kotona tehtävälle hoitotyölle.

Ellen Key ei ainoastaan argumentoinut maternalistis - rotuhygienisessä hengessä naisten erityistyösuojelun puolesta, vaan hän myös syytti porvarillista naisliikettä, kuten Alexandra Gripenbergiä, tämän politiikan torjumisesta. Keskustelussa sukupuolispesifistä työsuojelulainsäädännöstä oli kyse siitä, että vaatimus työsuojelusta, esimerkiksi työajan säätelystä, ulotettiin koskemaan vain naisia. Lähtökohta oli strateginen: naisten suojelua pidettiin äitiyden vuoksi ensisijaisena, ennen kuin yleistä työsuojelulainsäädäntöä saataisiin kehitettyä. Kansainvälisessä naisliikkeessä kysymys naisten erityisestä suojelusta herätti kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Suomalainen Alexandra Gripenberg profiloitui Keyn kiistakumppaniksi tässä(kin) yhteydessä. Gripenberg perusteli torjuvaa asennettaan sillä, että erityislainsäädäntö vaaransi naisten yksilön oikeuden vapaaseen ammatinharjoittamiseen ja siten naisten taloudellisen itsenäisyyden.

1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alun feministit jakoivat Ellen Keyn näkemyksen siitä, että äitiys oli aktiivista toimijuutta, jota tuli arvostaa ja tukea. Osa heistä kuitenkin kritisoi Keytä äitiyden glorifioinnista ja mystifioinnista. Osa äitiyden merkitystä korostaneista feministeistä jakoi myös Keyn seksuaalipoliittisen ohjelman. Vuonna 1903 ilmestyneessä Lifslinjer - teoksen ensimmäisessä osassa Key kokosi yhteen radikaaleja seksuaalipoliittisia näkemyksiään. Keskiössä oli vakaumus rakkauden yhteiskuntaa uudistavasta voimasta. Keyn näkökulmasta luonnollinen rakkaus oli nimenomaan miehen ja naisen välistä heteroseksuaalista rakkautta, joka perustui sukupuolten väliselle tasa-arvolle. Tämän rakkauden kahlitseminen oli Keyn tulkinnan mukaan ihmiskunnan kehityksen vastaista, hänen mukaansahan uusi uljas ihmiskunta nimenomaan tuotettiin rakastamalla. Hän otti ohimennen kantaa myös homoseksuaalisuuteen, jota oltiin tuolloin määrittelemässä. Liberaalina hän ei voinut tuomita homoseksuaalisuutta, mutta hänen näkökulmastaan se oli kuitenkin poikkeavuutta. Vuonna 1909 ilmestyneessä teoksessaan Kvinnorörelsen hän kirjoitti ymmärtävänsä naisia, jotka löysivät henkistä läheisyyttä toisten naisten seurasta miesten ollessa vielä kypsymättömiä tasavertaiseen parisuhteeseen.

Rakkaudella oli kuitenkin rajansa, jotka Key määritti evolutionistis – rotuhygienisesti. Hän torjui syytteen vapaan rakkauden propagoinnista: yksilöiden tuli hänen mukaansa sisäistää rotuhygieninen velvoite toimia ihmisyyden jalostamiseksi, joten rakkaus ei voinut koskaan olla vapaata. Hän puhui sen sijaan rakkauden vapaudesta, johon sisältyi vapaiden liittojen tunnustaminen ja avioerokäytännön helpottaminen. Aviottomien lasten ja heidän äitiensä oikeuksien puolustamisessa yhdistyivät Keyn maternalismi ja seksuaaliradikalismi.

Keyn edustama seksuaaliradikalismi herätti vastustusta niissä feministeissä, kuten Alexandra Gripenbergissä, jotka olivat sitoutuneet kristilliseen traditioon. Monet heistä jakoivat Keyn näkemyksen tarpeesta helpottaa avioerokäytäntöä ja auttaa aviottomia lapsia äiteineen, mutta he tulkitsivat Keyn seksuaaliradikalismin merkitsevän yhteiskunnalle vaarallista hedonismia. Lukumääräisesti vähäinen joukko feministejä jakoi Keyn seksuaalipoliittisen haasteen. Suomessa heihin lukeutui Nutid–lehden päätoimittaja Annie Furuhjelm, Ruotsissa kirjailija Frida Stéenhoff ja Saksassa Bund für Mutteschutz –järjestöön kuuluneet naiset. Ellen Keyn tavoin he halusivat määritellä paitsi äitiyden myös (heteroseksuaalisen) parisuhteen poliittiseksi kysymykseksi.