Klassikkogalleria

Feministisiš ajattelijoita 1600-1950 -luvuilta

Emma Goldman (1869-1940)

Kirjoittaja: Anna Rotkirch

 

Emma Goldmanin feministinen anarkismi

Emma Goldman (1869-1940) oli anarkisti, jolle seksuaaliset oikeudet ja naisten vapautuminen olivat keskeisiä periaatteita. Kaksikymmenvuotiaana Goldman muutti Pietarista Yhdysvaltoihin, missä hänestä tuli tunnettu ja kohuttu agitaattori "Red Emma". Hänen luentosarjansa yhdistivät niinkin erilaisia teemoja kuin anarkismin periaatteet, sota ja imperialismi, vapaa rakkaus, homoseksuaalisuus, draama, mustasukkaisuus, ehkäisy ja radikaali koulutus. Goldman ei toiminut missään järjestössä vaan vapaana puhujana ja kirjoittajana. Hän myös perusti vaikutusvaltaisen Mother Earth -lehden.

Aatteensa Goldman määritteli lähinnä anarkokommunismiksi. Suhde naisliikkeeseen oli etäinen - Goldman halveksi asteittaisia uudistuksia, ja toisaalta hänen seksuaalipolitiikkansa oli välillä naisliikkeille liian radikaali. Goldman on nykyään ehkä parhaiten tunnettu vaatimuksistaan ulottaa anarkistiset vapauden ja vapautumisen periaatteet kaikille elämän alueille. Tässä hän oli naisliikkeen toisen aallon "henkilökohtainen on poliittista" –iskulauseen edelläkävijä. Poliittisiin vaikeuksiin hän joutui Yhdysvalloissa ensin väkivallan lietsomisesta ja myöhemmin mm. ehkäisyvälineiden puolustamisesta ja asevelvollisuuden vastustamisesta. 1919 hänet tuomittiin maanpakoon isänmaallisuuden vastustajana. Goldman palasi kotimaahansa Venäjälle, jossa hän nopeasti pettyi bolshevikkien hallintoon. 1920- ja 30-luvuilla maanpaossa elänyt Goldman oli neuvostokriittisyytensä takia etääntynyt sen ajan eurooppalaisesta vasemmistosta. Hän luennoi, matkusti ja kirjoitti muistelmiaan, Living My Life, joka on feministisen elämäkertakirjallisuuden klassikko ja johon allaoleva esittely ensisijaisesti perustuu.

Venäjältä Yhdysvaltoihin

Emma Goldman syntyi vuonna 1869 venäläis-juutalaiseen kauppiasperheeseen Königsbergissä. Äiti oli nimeltään Taube Bienowitch ja isä Abraham Goldman. Äiti oli varakkaasta ja koulutetusta perheestä, ja hän oli jäänyt leskeksi ensimmäisestä avioliitostaan, josta hänellä oli kaksi tytärtä. Isä tuli vaatimattomammista oloista ja olisi halunnut varsinaiseksi ammatin harjoittajaksi, mutta se oli Baltian juutalaisena häneltä kielletty. Vanhemmat pitivät kapakkaa vaihtelevalla menestyksellä. Emman kotikieli oli yiddish (jolla hän myös alkuvuosina luennoi Yhdysvalloissa - vallankumouksellisista piireissä huomattava osa oli saksalaisia, venäläisiä ja/tai juutalaisia). Ennen Emmaa oli vanhemmille syntynyt poika, joka kuoli pienenä. Emman sukupuoli oli isälle pettymys ja Emma muisteli "painajaismaisen" vaikean isäsuhteen leimanneen lapsuuttaan. Emman jälkeen syntyi kaksi veljeä. Perhe asui silloisen Venäjän imperiumin kaupungin Kovnon (nyk. Kaunas, Liettua) jälkeen Popelanissa, Königsbergissä ja sitten Venäjällä, Pietarin juutalaisgetossa.

Alettoitettuaan 7-vuotiaana koulun Goldman sai muutamia hyviä opettajia ja pääsi ensimmäistä kertaa oopperaan, mikä oli hänelle ikimuistoinen kokemus. Kansakoulun jälkeen Emma oli kiinnostunut lääketieteen opiskelusta (kuten isä aikoinaan), mutta ei pettymyksekseen päässyt lukioon.

Vanhempien avioliitto kuvataan muistelmissa rakkaudettomaksi ja väkivaltaiseksi. Ongelmia lisäsi Goldmanin mukaan se, että isä oli "luonteeltaan intensiivisen seksuaalinen" kun taas äiti oli "kylmä, sairasteleva ja mielipiteissään vanhoillinen". Taubea muistellaan myös nopeana, hauskana ja aktiivisena nainen. (Siltä kannalta tämäkään perhe ei sopinut perinteiseen porvarilliseen perhemalliin, jossa vaimo olisi ennen kaikkea passiivinen kotiäiti.) Äidiltään Emma koki perineensä "kykyni ajatella itsenäisesti ja huomattavat älylliset voimavarani" sekä eurooppalaisen, erityisesti saksalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tuntemuksen. Emma kaipasi isän hyväksyntää, mutta ei koskaan tuntenut saavansa sitä:

"I wanted him to love me, but I never knew how to reach his heart. His hardness served only to make me more contrary." ... "As long as I think back, I remember his saying he had not wanted me. He had wanted a boy, the pig woman had cheated him." (Living My Life)

Sen sijaan vanhempi sisko Helena oli Emmalle läheinen ja tärkeä henkilö läpi elämän, samoin siskontytär Stella, josta tuli aikuisena Emman poliittinen avustaja.

Lapsuudenmuistelmissa on useita kokemuksia köyhien sorrosta: Emma näki verisen, piiskatun miehen; kerran perheen majatalon palvelija tuli raskaaksi, jolloin hänet heti erotettiin. Living My Life kuvailee myös ajalleen harvinaisen suorapuheisesti myös kertojan oman seksuaalisen kiihottumisensa lapsena sekä yrityksiä itsetyydytykseen, jotka äiti kielsi. Teinityttönä Goldman joutui miehen raiskaamaksi. Nämä muistot vaikuttivat ratkaisevasti Goldmanin anti-militarismiin ja seksuaalimoraaliin. Myöhemmin hän opiskeli psykoanalyysia ja taisteli avoimuuden ja valistuksen puolesta kaikissa seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa.

1880-luvun alussa perhe muutti Pietariin, jossa Emma opiskeli ensin korkeakoulussa ja oli sitten tehtaassa töissä. Siskot myös ompelivat kotona. Paremman elämän toivossa perhe muutti Yhdysvaltoihin: Emma ja sisko Helena muuttivat 1885, muut perheenjäsenet seurasivat myöhemmin.

Tanssiva "Punainen Emma"

Goldman kertoo paenneensa häntä uhanneita perheen avioliittoehdotuksia sekä Pietarissa kokemaansa yhteiskunnallista sortoa "vapauden maahan" Yhdysvaltoihin. 16-vuotias Goldman kuitenkin järkyttyi uuden maan työläisten surkeista oloista: hän kuvailee olot korsettitehtaassa New Havenissa kurjemmiksi kuin Pietarissa.

Myös epäoikeudenmukaiset terrorismi-oikeudenkäynnit järkyttivät nuorta Goldmania. Vuonna 1886 työläisten taistelut 8-tuntisen työpäivän puolesta johtivat Haymarketissa mielenosoitukseen, jonka yhteydessä räjähti pommi. Eräitä anarkisteja syytettiin sen asettamisesta ja heidät tuomittiin heikoin peruistein teloitettaviksi. Goldman ryhtyi seuraamaan anarkistisia julkaisuja yhä tiiviimmin ja päätti omistautua anarkismin aatteelle.

Sosialistit painottivat hierakkista puoluerakennetta ja teoreettisia selityksiä, mutta anarkistien piireissä oli usein enemmän aatteellista vaihtelua. 1890-luvun anarkismia voi hahmottaa pohtimalla venäläisten teoreetikkojen Mihail Bakuninin ja Piotr Kroptokinin ajatuksien eroja. Molemmat vastustivat valtiokoneistoa ja uskoivat ihmisten vapaaehtoiseen, pienimuotoiseen järjestäytymiseen, mikä on anarkistisen ajattelun keskeisin periaate. Bakunin puhui kuitenkin väkivaltaisesta muutoksesta ja ennusti yhteiskunnallisten rakenteiden tuhoisaa kaatumista. Kropotkin puolestaan painotti ihmisten yhteisöllisyyden rauhallista edistystä. Kropotkinin sanoin anarkismi on "yksilöllisyyden mahdollisimman täydellinen kehitys yhdistettynä vapaaehtoisten yhdistysten mahdollisimman täydelliseen kehitykseen kaikissa eri muodoissa, eri asteissa, ja kaikkiin ajateltavissa oleviin päämääriin". Koulutus ja valistus olivat avainasemassa, päämääränä tieteellinen massojen toiminta.

Vuonna 1889 Goldman muutti New Yorkiin. Tämä käännekohta avaa hänen muistelmansa. New Yorkissa hän tutustui anarkisteihin Alexander 'Sasha' Berkmaniin (s.1870), Modest Steiniin ja Helen Minkiniin, joiden kanssa hän muutti yhteen asumaan. Berkmanista tuli hänen rakastajansa ja elämänkumppaninsa. Emma tutustui myös anarkistijohtajaan Johann Mostiin, joka lähetti Goldmanin ensimmäiselle luentokiertueelle, aiheena 8-tuntisen työpäivän vaatimuksen rajoitukset. Nopeasti Emma kuitenkin otti etäisyyttä Mostin politiikasta ja kehitti omia näkemyksiään. Goldman luennoi samana vuonna yiddishin ja saksan kielillä mm. oikeudesta laiskuuteen ja Pariisin kommuunista. Goldman oli myös rakastunut Modest Steiniin ja pohtii vapaan rakkauden haasteita.

Näihin aikoihin sijoittuu Goldmanin kuuluisa – vaikkakin vääristetty! - lause tanssimisesta ja vallankumouksesta. Elämäkerrassa nuori Emma on juhlissa ja tanssii, jolloin nuori miestoveri nuhtelee häntä liian hillittömästä käytöksestä. Emma kertoo suuttuneensa: "En uskonut että asia, joka edusti kaunista ihannetta, anarkismia, konventioista ja ennakkoluuloista irtaantumista ja vapautumista, vaatisi elämän ja ilon kieltämistä." Tämä lienee "henkilökohtainen on poliittista" –ajatuksen varhaisempia elämäkerrallisia muotoiluja. 1970-luvulla lause vääntyi erään kiireellisen T-paita –painatuksen yhteydessä puolivahingossa ilmaisuksi "If I can't dance, it's not my revolution", mutta näin Goldman siis ei itse asiaa ilmaissut (koko väärinymmärrys kerrottu sivuilla http://sunsite.berkeley.edu/goldman).

Tässä Goldman eroaa selvästi anarkististen ja muidenkin poliittisten liikkeiden aistillisuutta, seksuaalisuutta ja usein myös kaikkea naisellista vastustavista piirteistä. Mm. Mihail Bakunin painotti, että vallankumouksellisen on ajateltava vain aatteen voittoa – kaikki, mikä on sen tiellä, on moraalitonta: "Kaikki hellät tunteet liittyen perheeseen, ystävyyteen, rakkauteen, kiitollisuuteen ja jopa kunniaan on torjuttava aatteen vaativan ainoan, kylmän intohimon vuoksi"; Bakunin kirjoitti. Goldman oli alusta lähtien selvästi eri mieltä, vaikka hän ensin Bakuninin lailla hyväksyikin poliittisen väkivallan.

1890-luvun alussa Goldmanin asuinyhteisö pohti paluuta Venäjälle sekä keinoja sen rahoittamiseksi. He mm. suunnittelivat perustavansa valokuvastudion ja jäätelöbaarin. Sen jälkeen kun Carnegie Steel Company lockoutissa työnantajan vartijat olivat ampuneet suoraan työläisjoukkoon ystävät kuitenkin päättivät murhata yrityksen johtajan.

Tuohon aikaan Goldman siis kannatti väkivaltaista poliittista toimintaa. Perusteena oli, että valtion ja kapitalismin harjoittama riisto ja väkivalta oli pahempi paha, ja että "urhoteolla" yleisön mielipide havahtuisi huomaamaan, miten väkivalta johtaa väkivaltaan. Väkivallan ei siis katsottu kuuluvan anarkismiin, vaan se oli olosuhteiden synnyttämä välttämättömyys. Suhde väkivaltaan oli pragmaattinen: jos se toimi anarkismin aatteiden levittämiseksi, se oli hyväksyttävää. On kuitenkin muistettava, ettei Goldman koskaan kannattanut siviileihin kohdistuvaa väkivaltaa, mikä erottaa hänet monista muista myöhäisen 1900-luvun ja nykyhetken terroristeista.

Berkman toimikin Bakunin em. uhrautumisen ihanteiden mukaisesti ja oli sitä mieltä, että "moraali on motiiveissa, ei seurauksissa" (Wexler 1984, s 198). Goldman yritti saman logiikan perusteella hankkia rahaa Frickmanin murha-aseeseen prostituutiolla, onnistumatta. Vuonna 1892 Berkman yritti ampua Henry Clay Frickiä, mutta haavoitti tätä vain lievästi. Iskua seuranneessa oikeudenkäynnissä Berkman kieltäytyi asianajajasta (koska anarkismi vastusti valtion kaikkia ilmenemismuotoja) vaikka ei osanut kunnolla englantia. Mm. kehnon puolustuksensa vuoksi hän sai poikkeuksellisen ankaran tuomion, 22 vuotta vankeutta, josta hän istui 14 vuotta. Vasta yhdeksän vankilavuoden jälkeen hän sai tavata Goldmanin, ja ylipäänsä olot vankilassa olivat kammottavat.

Goldman toimi aktiivisesti Berkmanin vapauttamiseksi. Yleinen mielipide ja julkisuus yhdistivät "Punaisen Emman" väkivaltaan ja promiskuiteettiin. Hän sai syytteen laittomassa kokouksessa esiintymisestä, ja hänet tuomittiin vuodeksi vankilaan. Vapaaksi päästyään Goldman päätti luennoida myös englanniksi. Hän painottikin siitä lähtien valistuksen ja koulutuksen tärkeyttä – "tietämättömyys on yhteiskunnan väkivaltaisin osa" – ja otti etäisyyttä terrori-iskuihin. Samalla hän ei kuitenkaan halunnut tuomita niitä anarkisteja, jotka suorittivat väkivaltaisia iskuja, vaikka piti niitä "typerinä" tai tuloksettomina. Anarkistien Yhdysvalloissa ja Euroopassa tekemät murhayritykset olivat herättäneet laajaa paheksuntaa, ja koko liike haavoittui niiden vuoksi kohtalokkaasti.

Vuonna 1995 Goldman luennoi Euroopassa ja sai sieltä vahvoja vaikutteita: hän tutustui moderniin taiteeseen ja kulttuurivirtauksiin. Hän ihaili mm. Nietzscheä, Wagneria ja Freudia. Hän kouluttautui sairaanhoitajaksi ja tutustui syntyvyyden säätelykeinoihin, joita hän Yhdysvalloissa lainvastaisesti levitti ja suositteli naisille. Goldman tiesi, ettei itse voinut tulla raskaaksi ilman leikkausta, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Goldmanin puheet äitiydestä ovat välillä ristiriitaisia – toisaalta hän kertoo rakastaneensa aina lapsia "hullun lailla", toisaalta hän kuvaa äitiyden tunteita "sokeaksi, tyhmäksi voimaksi joka tuhoaa naisen nuoruuden ja voimat". Joka tapauksessa Goldman painotti naisten oikeutta päättää mahdollisesta lisääntymisestään itse, mikä siihen aikaan ei ollut lainkaan itsestäänselvyys missään poliittisessa puolueessa. Hän myös erosi monivuotisesta kumppanistaan Edward Bradeysta, kun tämä halusi, että Goldman vähentäisi matkojaan ja poliittista aktiivisuuttaan.

Maanpaossa

1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat Goldmanin aktiivisinta aikaa. Hän perusti Free Speech Leaguen ja alkoi vähitellen saada tukea myös liberaalin sivistyneistön piiristä. Mother Earth –lehti alkoi ilmestyä 1906 ja se myi parhaimmillaan useita tuhansia kappaleita. Vuonna 1908 Goldman tapasi lääkäri Ben Reitmanin ja aloitti tämän kanssa pitkän ja myrskyisän suhteen, jossa erityisesti vapaan rakkauden ja mustasukkaisuuden periaatteita testattiin. Reitman toimi tehokkaasti myös Goldmanin managerina. Goldmanin Anarchism and Other Essays –teoksen ilmestyttyä pari kiersi Yhdysvaltoja. Goldman piti niin paljon kuin 120 luentoa 40 000 ihmiselle ympäri maata, paljolti Reitmanin järjestelytaitojen ansiosta.

Ensimmäisen maailmansodan myötä poliittinen ilmapiiri Yhdysvalloissa kiristyi jälleen. Goldman ja Berkman toimivat asevelvollisuutta vastustavan No Conscription Leaguen johdossa. Myös Goldmanin seksuaalivalistus hermostutti viranomaisia, sillä hän luennoi mm. otsikolla "Limitation of Offspring – Why and How Small Families are Preferable" ja jakoi myös konkreettista tietoa ehkäisyvälineiden käytöstä. Vuoden 1873 Comstock –lain mukaan oli laitonta lähettää, kuljettaa ja tuoda "obscene, lewd or lascivious articles", ja tätä lakia käytettiin valistuksen kieltämiseksi. Vuonna 1916 Goldman tuomittiin 15 päivän vankeuteen syntyvyyden säännöstelystä kertovan tiedon levittämisestä.

Samaan aikaan monia anarkisteja vangittiin ja muutama teloitettiin. Viranomaiset estivät Mother Earthin ilmestymisen. Presidentti Wilson hyväksyi asetuksen, jossa asevelvollisuuden kritiikki tai siihen puuttuminen tuli rangaistavaksi teoksi. Aatteellisesti epäilyttäviä maahanmuuttajia sai myös poistaa maasta. Vuonna 1917 Goldman ja Berkman saivat kumpikin kahden vuoden vankilatuomion ja vapautumisen jälkeen heidät (ja 247 muuta radikaalia) häädettiin Yhdysvalloista.

Maanpakolaisina Goldman ja Berkman matkustivat Suomen kautta vanhaan kotimaahansa, josta oli hiljan tullut maailman ensimmäinen sosialistinen valtio. He pettyivät hyvin nopeasti bolshevikkien hallintoon: heille ei annettu mitään mielekästä tekemistä, ja he kuulivat venäläisten anarkistien kokemista vainoista ja muista epäoikeudenmukaisuuksista. Kronstadtin kapinan murskaamisen jälkeen he ottivat lopullisesti etäisyyttä bolshevikkien hallintoon. He tapasivat ennen sitä mm. Leninin, Maksim Gorkin ja Kollontain (jota Goldman kuvailee kylmäksi ja pragmaattiseksi naiseksi). Vuonna 1922 Berkman ja Goldman matkustivat länsi-Euroopassa ja Goldman kirjoitti kaksi kirjaa uuden Venäjän todellisista kasvoista. Hänen kritiikkinsä jäi kuitenkin kuulumattomiin, sillä oikeisto ei välittänyt hänestä ja vasemmisto halusi uskoa Neuvostoliittoon.

Emma Goldman: Living my Life vol I–II

1920-luvulla Goldman asui Lontoossa, Kanadassa ja sitten Ranskan St Tropez'ssa, jossa hän kirjoitti muistelmiaan ystävättären ja sihteerin tukemana. Berkman asui uuden partnerinsa kanssa lähellä ja auttoi kirjan toimittamisessa. Living My Life ilmestyi 1931. Muutama vuosi sen jälkeen 65-vuotias Goldman palasi luennoimaan Yhdysvaltoihin, jossa hän koki mielestään yllättävän lämpimän vastaanoton (kommunisteja lukuun ottamatta). Hän asettui Kanadaan ja luennoi niin kauan kuin terveys salli mm. natsismista, taiteesta, seksuaalisuudesta ja muistelmistaan.

Yksilöllinen agitaattori

Kuten sanottu, Goldman oli vuosisadan alusta lähtien lähempänä Kropotkinin anarkismia. Tämä näkyi mm hänen lujassa uskoossaan valistukseen ja tieteeseen. Kropotkinin mukaan anarkismin tulisi perustua tieteelliseen totuuteen ja massojen haluihin: "no truthful social action is possible but the science which bases its conclusions, and the action which bases its acts, upon the thoughts and the aspirations of the masses". (Kropotkin, teoksesta Wexler 1984, s. 48). Goldman kuitenkin painotti yksilön vastuuta ja merkitystä yhteisöjen ja "massojen" ohella. Sosiaalinen muutos tapahtuisi hänen mukaansa "vain älykkäiden vähemmistöjen innon, rohkeuden ja päättäväisyyden kautta"– eikä massojen kautta.

Goldman itse ei myöskään työskennellyt massajärjestöissä eikä alistunut ryhmäkuriin, vaan edusti hyvin yksilöllistä ja riippumatonta yhden naisen aktivismia. Hän kirjoittaa, "I really work very little with the masses. Not that I am not in sympathy with concerted action, but I believe our ends are reached more quickly by educating the individual." Goldman sanoi siten kannattavansa "yhteisöllistä yksilöllisyyttä mutta yksilöllistä elämää". Hän ei myöskään ylikorostanut poliitisen teorian merkitystä: "I dont care if a man's theory for tomorrow is correct, I care if his spirit of today is correct".

Teksteissään ja luennoissaan Goldman painotti erityisesti tunteiden, taiteiden ja luovuuden merkitystä sekä naisten sorron erityispiirteitä. Sukupuolten väliset valtasuhteet olivat alusta lähtien itsestäänselvä osa Goldmanin anarkismia:

"I demand the independence of the woman, her right to support herself, to live for herself, to love whomever she pleases. I demand freedom for both sexes, freedom of action, freedom in love and freedom in motherhood."
(lain. Wexler 1984, s. 94.)

Siten, Alice Wexlerin mukaan, Goldmanin poliittinen ajattelu

"blended Kropotkins theory of communist anarchism with the individualism of Stirner, Nietzshem and Ibsen and a strong emphasis on woman's emancipation and sexual freedom, drawn from Chernyshevsky, Freud and the British sex radicals, and the American free love tradition. Less interested in theory than in practice, she used these ideas to criticize contemporary society."

Vaikka Goldman luennoikin otsikolla "The Folly of Feminism (A Criticism of the Modern Woman's Movement)", hän puhui sen aikaisista radikaalien kiistoista järjestäytyneen naisliikkeen kanssa, mikä ei estä häntä olemasta nykymielessä hyvin feministinen toimija ja ajattelija. Juuri arjen toiminnan merkitys abstraktien ohjelmien sijaan ja naisten seksuaalisten ja sosiaalisten oikeuksien nivominen muihin yhteiskunnallisten sortavien rakenteiden kanssa tekee Goldmanin ajattelusta ajankohtaista myös jälkimodernissa maailmassa. Goldmanin uuden arjen periaatteisiin kuului olla rikastumatta muiden kustannuksella, olla tavoittelematta valtion apua tai asemia valtiokoneistossa, olla opettamatta vääriä asioita kansakouluissa sekä olla seuraamatta yleistä mielipidettä tai vallitsevaa yhteiskunnallista moraalia: "Uskon että nämä ovat elämän uusia muotoja, jotka tulevat vanhojen tilalle, ei saarnaamalla tai äänestämällä, vaan elämällä niiden mukaisesti."