Klassikkogalleria

Feministisiä ajattelijoita 1600-1950 -luvuilta

Elsa Enäjärvi-Haavio (1901-1951)

Kirjoittaja: Katarina Eskola

 

Tiedenainen, intellektuelli, perhepoliitikko

Monien varhaisten vaikuttajanaisten tapaan Elsa Enäjärvi-Haavio (1901–1951) teki elämäntyönsä toimimalla samanaikaisesti usealla eri alalla. Hän oli ensimmäinen suomalaisen ja vertailevan kansanrunodentutkimuksen alalta tohtoriksi väitellyt nainen (1932) ja alan ensimmäinen naisdosentti (1947). Ensimmäisenä naisena hän sai myös pätevyyden alan professorin virkaan (1948). Selvittäessään 1940-luvulla suomalaisten naisten tieteellistä työtä ja tutkijanuran kysymyksiä hän oli naistutkimuksen varhainen edustaja.

Elsa Enäjärvi-Haavio (jatkossa Elsa) oli moderni naisintellektuelli, joka osallistui kirjoittaen ja puhuen aikansa kulttuuri- ja yhteiskuntakeskusteluihin. Hän oli tietokirjailija, hän oli kirjallisuus- ja teatterikriitikko, hän oli lehtinainen ja hän oli yhteiskunnallinen vaikuttaja, naisasianainen, väestö- ja perhepoliitikko. Hän luotti kansalaisyhteiskuntaan, hän osallistui yhdistys- ja järjestötyöhön ja viimeisinä elinvuosinaan hän vaikutti maan asioihin myös aktiivipoliitikkona. Syöpäsairaudestaan huolimatta hän osallistui tammikuussa 1950 presidentinvalitsijamiesvaaleihin ja tuli valituksi. Saman vuoden syksynä hänet valittiin suurella äänimäärällä Helsingin kaupunginvaltuustoon. Hän alkoi valmistautua eduskuntavaaleja varten ja tähtäsi opetusministeriksi. Näistä tavoitteista oli sairauden pahentuessa luovuttava. Elsa kuoli 24.1.1951 Kirurgisessa sairaalassa Helsingissä. Kuollessaan hän oli 49-vuotias.

Nuoruusvuosistaan 1920-luvulta alkaen Elsa oli isänmaallis-kansallismielinen ja häntä innoittivat niin heimoaate kuin suomalaisuusliikekin. Tämä ei ollut ristiriidassa sen kanssa, että hän oli myös erittäin kansainvälinen. Kulttuurihistorioitsija Ritva Hapulin (2003) termi matkanainen kuvaa osuvasti nuorta Elsaa, joka vuonna 1927 haki ja sai Helsingin yliopiston konsistorin apurahan tutustuakseen englantilaiseen kulttuuriin ja teki sen Lontoosta käsin asumalla seitsemän kuukautta samana vuonna avatussa Kansainvälisen Akateemisten Naisten Liiton talossa Crosby Hallissa. Sieltä Elsa myös löysi kaipaamansa oppineiden ja oppivien naisten yhteisön.

Matkalta kirjoittamassaan kirjassa Vanha iloinen Englanti (1928) Elsa tuuletti railakkaasti käsityksiä yliopisto-opintoja harjoittaneista naisista: "Akateeminen nainenhan ei enää nykyjään merkitse sitä hirviötä, mikä luotiin hänen tyypikseen viisikymmentä vuotta sitten. Nykyajan akateeminen nainen ei ole enää mikään uranuurtaja, poikkeusihminen, profeetoille välttämättömine poikkeuksellisine elintapoineen ja vaateparsineen. Samoin kuin maailma on ottanut ja sen on täytynyt ottaa vastaan ajatteleva ja opiskeleva nainen, samoin on tämä uusi naistyyppi itse astunut ajan tasalle. Se on, jos tarvitaan, yhtä leikkotukkainen ja lyhythameinen kuin sen kanssasisaretkin, ruumiiltaan plastiikan ja urheilun treenaama ja puvultaan tyylikäs, ottaa savukkeen ja cocktailin, tanssii black bottomia ja blues'ia milloin haluttaa, jos on sen luontoinen."

Varhaiset vuodet

Elsa Eklund (vuodesta 1922 Enäjärvi) syntyi 14.10.1901 Vihdissä vanhimpana tilanomistaja Kustaa Edvard Eklundin ja emäntä Elin Vilhelmina (Mimmi) Eklundin (o.s. Andberg) kuudesta lapsesta. Samana vuonna avautuivat Helsingin yliopiston ovet virallisesti naisille.

Kun Elsa oli kuusivuotias, Eklundit myivät tilansa ja perustivat meijeriliikkeen Helsinkiin. Perhe asui Kalliossa, aluksi Linjoilla, sittemmin Arenan talossa torin varrella. Eteenpäin suuntautuneet vanhemmat kouluttivat kaikki lapsensa. Elsa aloitti koulunkäyntinsä Alli Nissisen valmistavassa koulussa, josta hän siirtyi kasvatuksen uudistajan ja tasa-arvoisten koulutusmahdollisuuksien puolustajan Lucina Hagmanin (1853–1946) perustamaan ja johtamaan Uuteen yhteiskouluun. Kodissaan Elsa ei omien sanojensa mukaan opiskeluaikanaan "voinut saada mitään herätteitä eikä varsinaista kannustustakaan".

Kansalaissota 1918 järkytti nuoren lukiolaisen mieltä. Seuraavan keväänä Elsa kirjoitti ylioppilaaksi. Syksyllä hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa ja tuli näin kuuluneeksi itsenäisen Suomen ensimmäiseen ylioppilaspolveen. Päiväkirja kertoo nuoren opiskelijan innostuksesta, tiedonhalusta, oudoista odotuksista ja pyrkimyksistä irtaantua lapsuudenkodista.

Elsa luki suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta, Suomen ja Skandinavian historiaa sekä kansanrunoutta. Harvojen naisopiskelijoiden, –opettajien ja –tutkijoiden yliopistossa hän pohti naisten merkitystä tieteellisen tiedon tuottamisessa. Elsan mielestä naisten erityisyydelle olisi pitänyt olla henkisessä työssä paljon käyttöä: "Epäilemättä naisen sielullinen rakenne on erilainen kuin miehen; mutta yhtä varmaa on myöskin, että tuo erilaisuus ei eräillä aloilla vaikeuta – ainakaan suuresti – naisen henkistä työtä. Emmekö voi uskoa sitä, että on olemassa joku henkisen luovan työn ala, jossa naisen luontaiset ominaisuudet eivät estä häntä olemasta alalle ainakin yhtä kykenevä kuin mies. Kun kerran lähdemme erilaisuudesta, tuntuu luonnolliselta, että tuo kykeneväisyys tosin olisi erilaista."

Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan hän tutustui Maija (Maiju) Ruuttuun (myöh. Rajainen, 1899–1987), josta tuli hänen läheisin naispuolinen opiskelutoverinsa sekä tutkijakollegansa kansanrunouden alalla. Maijulle hän purki kirjeissä myös harmistustaan ja pettymystään siihen, että yliopistossa oli vain miesopettajia.

Filosofian tohtorit Elsa Enäjärvi-Haavio ja Matti Haavio promootiossa 1932.

Toisen opiskeluvuoden alkaessa Elsa tutustui Martti Haavioon (1899–1973), myöhempään puolisoonsa, joka filosofian kandidaatin tutkinnon suorittaneena, tuoreena Ylioppilaslehden toimitussihteerinä rekrytoi Elsan lehden kirjoittajakuntaan. Kun Martti meni armeijaan, Elsa valittiin lehden toimitussihteeriksi. Hän liittyi aikansa liikkeisiin, kirjoitti uusiin kulttuurilehtiin ja teki matkoja naapurimaihin Viroon, Latviaan ja Ruotsiin. Elsa valmistui 1923. Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan samana vuonna järjestämään promootioon Elsa ja Martti osallistuivat toistensa seppeleensitojina. Yhdessä heidät promovoitiin myös tohtoreiksi 1932.

Martin tapaan Elsa jatkoi valmistuttuaan tutkimustyötä, julkaisi artikkeleita ja toimitti kirjoja. Mieluisa tehtävä kansallisuus- ja heimoaatteeseen syttyneelle Virolais-Suomalaisen Ylioppilasklubin, myöhemmän Akateemisen Heimoklubin, perustajiin kuuluneelle aktivistille oli toimittaa, suomentaa ja varustaa kirjallisuushistoriallisella johdannolla virolaisten novellien kokoelma Ihmisen varjo (1924). Myöhemmin hän toimitti virolaisen lyriikan antologian Eestin runotar (1940).

Matkanainen

Englanninmatka merkitsi valtavaa avartumista. Lontoossa Elsa tutustui myös Viron lähettiläspariin Oskar Kallakseen (1868–1946) ja Aino Kallakseen (1878–1956). Parikymmentä vuotta vanhemmasta kirjailijasta, Aino Kallaksesta, tuli yksi hänen elinikäisiä "vaikuttajanaisiaan". Elsa arvosteli Kallaksen Sudenmorsian-teoksen 1928 Tulenkantajat-lehden näytenumeroon. 1940-luvulla hän palasi ihailemansa kirjailijan teoksissa väkevänä toistuvaan rakkauden teemaan taidelehti Kuvaan kirjoittamassaan esseessä "Aino Kallas, rakkauden jumala". Samalla vuosikymmenellä hän alkoi myös systemaattisesti haastatella Kallasta ja sai tältä suostumuksen elämäkerran kirjoittamiseen. Hanke jäi Elsan sairastuttua kesken. Teosta varten tehdyt haastattelut ja muut muistiinpanot sai maisteri Kai Laitinen, joka sittemmin kirjoitti kirjailijasta useita elämäkerrallisia teoksia.

Englanninmatkan jälkeen, vuoden 1927 viimeisenä päivänä Elsa kihlautui lopulta, seitsemän vuoden myrskyisen seurustelun jälkeen, Martin kanssa. Avioliiton pari solmi joulukuussa 1929, kohta Martin tohtorinväitöksen jälkeen. Samana vuonna säädetty uusi avioliittolaki takasi puolisoiden tasa-arvoisuuden ja poisti aviomieheltä edusmiehen oikeudet, mutta korosti edelleen naisen ensisijaista tehtävää äitinä ja kodinhoitajana.

Naimisiin mentyään Elsa jatkoi kotoa käsin tutkimustyötä. Ansiotuloja hän hankki lehtikirjoittajana sekä osapäiväisenä kustannusvirkailijana WSOY:ssä.1930-luvun alussa tärkeäksi kirjoitusfoorumiksi tuli uusi kulttuurilehti Suomalainen Suomi, jonka perustajiin Elsa ja Martti kuuluivat.

Tiedenainen

Rikkaan ja köyhän voudin leikkiä käsittelevä väitöskirja The Game of Rich and Poor valmistui 1932, vuotta ennen ensimmäisen lapsen, Elinan, syntymää. Sen ohella Elsa julkaisi kansanleikkejä koskevia pienoistutkimuksia. Kaikkiaan Elsan on laskettu kirjoittaneen kuutisenkymmentä kansanrunouden alan julkaisua. Väitöskirjan lisäksi hän julkaisi neljä tieteellistä teosta: Lyyrilliset kansanlaulut (osana Martti Haavion teosta Muinaisrunouden maailma) (1935), Inkerin virsi (1943), Pankame käsi kätehen (1949) sekä postuumina, Martti Haavion viimeistelemänä Ritvalan helkajuhla (1953).

Elsa oli ollut professori Kaarle Krohnin (1863–1933) oppilas, ja hänen väitöskirjansa samoin kuin muut tutkimuksensa nojasivat professorin viljelemään historiallis-maantieteelliseen lähestymistapaan. Kansanrunojen toisintojen kulkua jäljittävä vertaileva menetelmä saattoi olla turvallinen, mutta myös raskas kahle, josta Elsa tuntuu aika ajoin pyristelleen irti. Ensimmäisten lasten Elinan ja Marjatan (1935) syntymän aikoihin valmistuneessa tutkimuksessaan Lyyrilliset kansanlaulut Elsa innostui käsittelemään runojen sisältöä ja tunteita, jotka maantieteellis-historiallinen tutkimusote oli ohittanut. Marjatan syntymävuonna ilmestyneessä tutkimuksessa Elsan tiukassa tutkijankatseessa erottaa uuden, lempeän häivähdyksen.

Elsa kiinnitti nyt huomiota myös laulujen merkitykseen esittäjilleen. Kysymys oli kaksinaisesta merkityksestä. "Tyttöiän ilot, vaimon ja miniän usein vaikea osa, äidin tunteet ovat olleet runsaan tunnelmarunoston innoittajina", hän kirjoittaa. "Lauluun purkautuu ilo niin kuin surukin." Laulaja itki mielensä "synkeyden kirkkaaksi jälleen".

Runsaimmin runoja oli synnyttänyt lemmenkaiho. Elsa lainaa kirjoitukseensa "voimakkaimman suomalaisen rakkausrunon" "Jos mun tuttuni tulisi", johon hän ja Martti olivat eläytyneet opiskeluaikansa alussa professori V. Tarkiaisen (1879–1951) kirjallisuuden luennoilla:

"Jos mun tuttuni tulisi, / ennennähtyni näkyisi, / sille kättä käppeäisin, / vaikk' ois käärme kämmenpäässä; / sille suuta suikkoaisin, / vaikk' ois suu suen veressä; / sille kaulahan kapuisin, / vaikk' ois kalma kaulan päällä, / vielä vierehen menisin, / vaikk' ois vierus verta täynnä."

Elsasta runo on ylittämätön: "Runon hurjana toinen toistaan kammottavampiin kuviin kohoava mielikuvitus kertoo harvinaisen väkevästä eroottisesta haltioitumisesta naispuolisella laulajalla. Tämä sekä tunteeltaan että runomuodoltaan suurenmoisesti keskitetty runo on eräs kansanlyriikkamme ainoalaatuinen huippusaavutus." Nuoren aviovaimon mielestä "Jos mun tuttuni tulisi" –rakkausrunoa saattoi lukea myös "vihittyyn tuttuun" kohdistuvana.

Eläytyen kuunteli ja tulkitsi Elsa nyt myös kehtolauluja, jotka kuuluvat "äitien ja lasten väliseen, luonnostaan konservatiiviseen maailmaan". Elsasta "niiden laulajalla on mieli herkimmillään; lapsukaisilleen äiti tahtoo laulaa kauneintaan ja sydämellisintään".

Myöhemmissä arvioissa Elsan on Lyyrillisissä kansanlauluissa katsottu tuoneen suomalaiseen kansanrunoudentutkimukseen naisten tunnelmarunouden. Kansanrunoudentutkija Irma-Riitta Järvinen pitää Elsan tutkimusta naisten tunnelmarunoudesta "aluevaltauksena" suomalaisessa kansanrunoudentutkimuksessa. "Ensimmäistä kertaa tämä enimmäkseen naisten viljelemä perinteenlaji esitetään yhtenäisenä tutkimuksellisena kokonaisuutena, ja Elsa Enäjärvi-Haavion kirjallisuudentutkijan kompetenssi näkyy kansanlyriikan esteettisessä arvioinnissa", Järvinen kirjoittaa Eeva-Liisa Kinnusen toimittamassa teoksessa Sata vuotta suomalaista folkloristiikkaa (1991).

Väitöskirjassaan Minä, tila, tunne (2004) kansanrunoudentutkija Senni Timonen luonnehtii myös Elsan muuta tutkimusta ja tuo esiin sen paikan kansanlyriikan tutkimuksen alkupäässä. Timosen mukaan 1960-luvun lopulla syntynyt "uudenlainen kiinnostus laulajiin ja runolauluun" on ollut tärkeä askel kansanlyriikan tutkimuksessa. Tällä suunnalla oli eräiden muiden ohella ollut Elsa Enäjärvi-Haavio laulutapatutkimuksessaan Pankame käsi kätehen (1949) ja "naisten balladitradition elämää monipuolisesti avaavassa teoksessaan Ritvalan helkajuhla" (1953). Senni Timosta edelleen lainatakseni: "Kaikki nämä tutkimukset olivat laajentaneet kiinnostusta runodokumenttien ulkopuolelle: esittävien, laulavien ihmisten maailmaan. Enäjärvi-Haavio ilmaisi myös vapautumista lyyrisen suppean muodon ihanteista ymmärtäessään laulajien lyyristen yhdistelmien, 'lauluketjujen', kiinnostavuuden."

Konflikti tutkijanuralla

Kun Elina ja Marjatta olivat hivenen varttuneet, Elsa teki Martin kanssa kansantietouden keruumatkan kesällä 1936 Viron Inkeriin. Samana kesänä pari osti tontin Elias Lönnrotin syntymäpitäjästä Sammatista. Kaksi vuotta myöhemmin valmistuneesta talviasuttavasta huvilasta tuli paitsi kasvaneen perheen (Matti 1938, Katarina 1940 ja Magdalena 1943) kesäviettopaikka myös sotavuosien turvapaikka.

Elsa oli 1935 pannut alulle tutkimuksen Ritvalan helkajuhlasta. Osan laajasta tutkimuksestaan hän julkaisi 1943 erillisenä teoksena Inkerin virsi, jossa hän käsittelee Inkerin ja Lalmantin rakkaudesta ja uskollisuudesta kertovan muinaisrunon leviämistä ja muuntumista.

Tutkijanuransa ankarimman kolauksen Elsa sai, kun kansanrunoudentutkimuksen professori Väinö Salminen (1880–1947) hyökkäsi Inkerin virren kimppuun Virittäjän sekä alan kansainvälisen julkaisun Mitteilungen des Vereins für finnische Volkskunde palstoilla 1944 ja 1945. Sammatista käsin Elsa puolusti sitkeästi tutkimustaan Virittäjän palstoilla.

Salmisen ja Elsan väittelyä on myöhemmin pidetty "omituisen kiivaana ja sisällykseltään merkityksettömänä". Kirjallisuudentutkija Risto Turusen (1996) mielestä "näkemyserojen selitykseksi jääkin, vaikka kumpikaan kirjoittaja ei siihen suoranaisesti viittaa, sukupuoli- ja sukupolvikysymys". Turusen päätelmänä on, että Salminen pyrki marginalisoimaan naistutkijan: "Maan johtava folkloristi julisti patriarkan asemastaan naiselle tämän paikan tutkimustradition hierarkiassa vähäpätöisenä leikintutkijana."

Elsan oma tulkinta on luettavissa hänen Maija Rajaiselle kirjoittamastaan kirjeestä: "Martilla ja minulla on Salmisen edessä se kauhea epämeriitti, ettemme ole hänen oppilaitaan; jos olisimme, kaikki olisi toisin. Minäkin jo väittelin tuon kauhean Krohnin johdolla, jota Salminen suorastaan ruumiinhäpäisijän vimmalla yhä vainoaa. Martti tuli dosentiksi jo ennen Salmisen professoriksi tuloa, niin ettei Salminen ole voinut hänelle erikoisempaa."

Katse naistutkimukseen

Voi olla, että Elsa ei koskaan täysin toipunut epäoikeudenmukaisena pitämästään kohtelusta. Sanallakaan ei Elsa kuitenkaan viitannut tähän kokemukseen artikkelisarjassaan "Nainen ja tieteellinen työ" (Suomalainen Suomi 4–5 /1947), jossa hän selvitti Suomessa vuoteen 1947 mennessä väitelleiden naistohtoreiden tutkijanuraa sekä väitöskirjojen aiheita. Artikkelisarja perustui Suomen Akateemisten Naisten Liiton 25-vuotisjuhlassa pidettyyn esitelmään. Ehkä Elsa ajatteli, että hänen esittämänsä kovat faktat puhuivat puolestaan. Elsan perusteellinen kartoitus näet osoitti, että naiset olivat kasvavin joukoin astuneet Suomen tieteen kentälle. Selvitystä myöhemmin arvioineen Aura Korppi-Tommolan (1993) mielestä Elsa tällä "merkittävällä" artikkelisarjallaan "oikeastaan aloitti maamme naistutkimuksen".

Elsan laatimien tilastojen mukaan naisten osuus väitelleistä kasvoi 1930-luvulla ja varsinkin sen viimeisinä vuosina, jolloin nousun katkaisi sota. Lukuvuotena 1938–39 Helsingin yliopistossa tarkastettiin yhteensä 51 väitöskirjaa. Niistä kuusi eli yli 10 prosenttia oli naisten kirjoittamia. Väitelleistä 65 naistohtorista 25, siis 38 prosenttia, oli tai oli ollut naimisissa. Rouvatohtoreiden osuus oli kuitenkin nousussa. 1930- ja 1940-luvun tohtoreista jo lähes puolet oli naimisissa. Lapsia ei kuitenkaan ollut kuin joka toisella naimisissa olevalla naistohtorilla.

Dosentti Elsa Enäjärvi-Haavio 1947.

Naistohtorit toivat tieteelliseen tutkimukseen uusia aiheita. Naisten väitöskirjat käsittelivät kysymyksiä, jotka olivat jollakin tavoin juuri naisille ja naisten elämälle läheisiä. Enemmistönä olivat kirjallisuus-, kasvatus- ja kouluhistorian piiriin luettavat työt. "Tiede on naisellekin eräs tie vapautumiseen, ymmärtämiseen, elämän oppimiseen", Elsa kirjoitti.

Iloa Elsalle tuottivat myös hänen kansanrunouden esittämistapoja koskevaan, aiempia käsityksiä horjuttaneen tutkimuksensa Pankame käsi kätehen saama kiittävä ja innostunut vastaanotto samoin kuin mahdollisuus professori Salmisen kuoleman jälkeen (1947) opettaa dosenttina kansanrunoutta täysille saleille vielä kolmen vuoden ajan.

Väestö- ja perhepoliitikko

Ei 1940-luku Elsan elämässä tietystikään ollut vain kansanrunouden tutkimusta. Ankarat sotavuodet ja niitä seurannut toipumisen aika koettelivat kaikkia. Suuren perheen emäntänä Elsa teki Sammatissa sisä- ja ulkotöitä, "raatoi" aamusta iltaan niin kuin hän päiväkirjaansa kirjoitti. Talvisodan mieshukan järkyttämänä hän syttyi sodan päättyessä maaliskuussa 1940 uuteen aatteeseen, lapsirikkaiden perheiden tukemiseen ja väestöpolitiikkaan. Jatkosodan alettua kesäkuussa 1941 Elsa osallistui kotirintamalta Sammatista käsin kansalaisten mielialan kohottamiseen valitsemalla radioon mietelauseita. Hän palasi nuoruutensa heimoaatteeseen ja halusi liittää Itä-Karjalan Suomeen. Mietelauseet välittivät tätä jo omana aikanaan kontroversiaalia näkemystä laajalle kuulijakunnalle.

Elsan väestöpoliittinen avauskirjoitus "Kolme päämäärää" ilmestyi Uudessa Suomessa 22.3.1940. Tunnetumpia propagandakirjoituksia olivat seuraavina vuosina julkaistut "Suomen väkiluku suuremmaksi" ja "Kohti väkirikasta Suomea" – viimeksi mainittu ilmestyi Aseveljien kalenterissa 1942. Elsan 1920-luvulta peräisin oleva isänmaallis-kansallinen eetos oli muuttunut missioksi, jossa hän poikkeuksellisen voimakkain äänenpainoin ajoi syntyvyyden lisäämisen politiikkaa.

Erinomaisen toimintaympäristön tälle työlle tarjosi helmikuussa 1941 perustettu Väestöliitto, jonka varapuheenjohtajaksi Elsa nimitettiin Suomalaisuuden Liiton edustajana. Myöhemmin (1945) hänestä tuli myös Väestöliiton kotisisartoimikunnan puheenjohtaja. Elsa sai tehtäväkseen laatia uudelle liitolle ohjelmaluonnoksen. Siihen hän kirjoitti kuuden lapsen väestöpoliittisen tavoitteen, jota liitto kuitenkin väljensi. Lopullisen ohjelman mukaan ihanneperheessä oli 4–6 lasta.

Syntyvyyden lasku oli alkanut Suomessa jo ennen sotia, 1930-luvulla – kuten Ruotsissakin. Ruotsissa asiaan tarttuivat Alva Myrdal (1902–1986) ja Gunnar Myrdal (1898–1987). Teoksessaan Kris i befolkningsfrågan (1934) he katsoivat, että laskeva syntyvyys oli merkki riittämättömästä modernisoitumista. Myrdalien mielestä maahan pitää luoda sellaiset olot, että nuoret kaikissa yhteiskuntaluokissa voivat hankkia suuren perheen. Asuntopoliittisten toimien lisäksi Myrdalit esittivät alempia veroja lapsiperheille, työssä käyvien äitien erottamisen kieltoa, ilmaista äitiyshuoltoa ja äitiys- ja lastenneuvolatoimintaa sekä hädänalaisille äideille äitiysrahaa ja lisätukea.

Väestöliiton ja Elsan kannattamat keinot väestönlisäystavoitteen saavuttamiseksi muistuttavat Myrdalien ohjelmaa. Lapsirikkauden toteuttamiseksi maahan oli luotava lapsiperheiden elämää helpottavia tukimuotoja. Jo sodan aikana Suomessa kehitettiin lakeja, jotka tukivat monilapsisia perheitä. Huomattavin uudistus oli perhelisälaki.

Näkemyserot koskivat oikeastaan vain tapaa, jolla väestönkasvuun tähtäävässä tukityössä järjestetään lastenhoito. Alva Myrdal oli jo 1930-luvulla kollektiivisen kotitalouden ja lastenhoidon ideoija, Elsa puolestaan ajoi kodinhoidon ammatillistamista ja kotona tapahtuvan lastenhoidon tukemista. Kotisisarten kouluttamisesta tuli hänen rakas projektinsa 1940-luvulla. Väestöliiton Kotisisaropisto aloitti toimintansa 1945. Elsa Enäjärvi-Haavion omaan kotitalouteen kuuluivat hänen lisäkseen puoliso, viisi lasta ja kaksi kotisisarharjoittelijaa.

Vaikka perhe oli suuri, Elsa tähtäsi propagoimaansa kuuden lapsen perheeseen. Toukokuussa 1945 hän, odottaessaan kuudetta lastaan, sai kuitenkin keskenmenon. Surut kasaantuivat. Kuukautta myöhemmin yksi lapsista, 5-vuotias Katarina (minä) sairastui rauhastuberkuloosiin. Tytär siirrettiin Kiljavannummen keuhkotautiparantolaan, josta hän pääsi kotiin seuraavana kesänä.

1940-luvun jälkipuolella Elsan elämää varjostivat monet muutkin huolet. Tiedemies-runoilijapuoliso Martti Haavio–P. Mustapää, joka Väinö Salmisen kuoleman jälkeen hoiti tämän virkaa ja sittemmin (1949) nimitettiin Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professoriksi ja joka samanaikaisesti toimi WSOY:n kirjallisena johtajana, tuntui etääntyvän entisestään perheen arjesta. Moderni runous teki tuloaan Suomeen. Martti viihtyi kirjallisissa piireissä ja sai vastakaikua nuorilta runoilijoilta. Heihin kuului myös Aale Tynni (1913–1997), Martin myöhempi puoliso Elsan kuoleman jälkeen.

Elsa puolestaan näyttää voimistaneen itseään jatkuvasti uusilla luottamustehtävillä. Hänet valittiin 1947 Kalevalaisten Naisten Liiton puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti vuoden – aloittaakseen Suomen Akateemisten Naisten Liiton puheenjohtajana 1948. Tässä tehtävässä hän oli kuolemaansa tammikuuhun 1951 saakka. Vielä elokuussa 1950 hän matkusti liiton Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana Sveitsiin Kansainvälisen Akateemisten Naisten Liiton 30-vuotisjuhlakongressiin. Kongressin pääteemana oli YK:n ihmisoikeuksien julistus. Esitelmissä vastustettiin tieteen saavutusten käyttöä sotaa palveleviin tarkoituksiin sekä salaista tutkimusta.

Naisintellektuelli ja valistaja

Elsan elämäntavoitteissa tieteellinen työ oli tärkeä, mutta ei ainoa päämäärä. Hän halusi olla tiedenainen, joka oman pätevyysalueensa ulkopuolellakin osallistuu julkiseen keskusteluun. Hän halusi olla intellektuelli, perheellinen intellektuelli. Lisäksi hän tahtoi luoda uuden intellektuellityypin, modernin naisintellektuellin, joka eroaisi miesten hallitsemassa kulttuurissa syntyneestä intellektuellista.

Ennen kaikkea hänen jo varhain kehkeytyneenä päämääränään oli yhdistää luova henkinen työ ja perhe. 1920-luvulla, jolloin hän aikansa modernina Uutena naisena tavoitetta kehitteli, ja 1930-luvulla, jolloin hän sitä omassa elämässään toteutti, yhdistelmä oli harvinainen.

Päiväkirjat ja kirjeet kertovat, kuinka kiihkeästi Elsa uutta intellektuellin mallia luodessaan kaipasi ja etsi naisesikuvia. Jo ennen naimisiinmenoaan hän suunnitteli kirjoitussarjaa vaikuttajanaisista. Hanke ei toteutunut, vaikka mainio luku tai sen luonnos "Viininpunaiset vaatteet" Kersti Bergrothista syntyi muutamassa tunnissa. Emma Irene Åströmistä (1847–1934), Suomen ensimmäisestä naismaisterista, Elsa sen sijaan vähän myöhemmin julkaisi toimittamansa muistelmateoksen Elämäni ja ystäväni (1933).

Kun lukee Elsan 1920-luvun ja 1930-luvun päiväkirjojen ja kirjeitten rinnalla hänen saman ajan tutkimuksiaan ja lehtikirjoituksiaan, huomaa, kuinka määrätietoisesti hän muovasi uutta intellektuellia. Hän availi tietä keskustelijalle, joka kiinnittää huomiota kahden sukupuolen maailmaan. Innostuessaan kirjoittajana tai toimiessaan aktivistina aikansa kollektiivisissa liikkeissä hän ei luopunut perheeseen ja lähiomaisiin liittyvästä vastuurationaalisuudesta. Hän halusi yhdistää julkista ja yksityistä, tuoda julkisuuteen arkielämän.

Elsa uskoi rationaalisuuteen ja suunnitelmallisuuteen. Hänen elämäänsä leimasivat innostus ja syttyminen uusiin asioihin. Järkevyys ja tavaton organisointikyky yhtyivät kiihkeyteen. Ruotsalaisen kanssasisarensa Alva Myrdalin tavoin hän oli äärettömän kiinnostunut arjen elämää helpottavista innovaatioista. Kotitaloutta helpottavat keksinnöt inspiroivat häntä, ja jatkuvasti hän myös testasi ja arvioi niiden tarkoituksenmukaisuutta ja järkevyyttä oman perheensä arkielämässä. Hän paneutui arjen ja kotitalouden kysymyksiin "tieteellisesti", vailla alan koulutusta. Lehtikirjoituksissaan ja radiopuheissaan hän välitti oivalluksiaan muille.

Elsan muistiinpanoista, lehtikirjoituksista ja esitelmistä voi seurata, kuinka hän käänsi omassa arjessaan vastaan tulleet kysymykset yleisiksi ja yhteiskunnallisiksi ongelmiksi. Kun Elsasta 1930-luvulla tuli perheellinen, hän alkoi kirjoittaa kodin ja lasten hoidosta sekä lasten kasvatuksesta. Hän "valisti" kanssasisariaan asioista, joista oli ottanut selvän. Sammatissa hänen kerrotaan kiertäneen tiloilla ja taloissa opastamassa asukkaita erilaisissa käytännön uudistuksissa. Valistuspuheillaan hänen tiedetään saaneen monet mukaan pitäjän infrastruktuurin rakentamista koskeviin kollektiivisiin päätöksiin.

On muistettava, että Elsa oli kaupunkilainen. Sen miten elää ja selvitä maalaisoloissa hän opiskeli kirjoista ja radiosta, niin kuin veljeni Matti Haavio eloisasti kertoi 1996 pitämässään esitelmässä, joka julkaistiin Naistutkimus-lehden numerossa 2/1996.

Elsan ja Martin sukupuolisopimus

Olennaista Elsan tutkijanuran ja yhteiskunnallisen osallistumisen muotoutumisessa oli, että hän oli naimisissa tiedemies-runoilijan kanssa. Elsa ja Martti tähtäsivät tasavertaiseen kumppanuusavioliittoon, jossa kumpikin saattoi tehdä luovaa työtä. Tavoitteena oli kirjoittava elämä, joka liittäisi puolisoita toisiinsa henkisesti.

Elsa uskoi voivansa yhdistää perheen ja luovan työn ja käytti paljon energiaa valmistaessaan edellytyksiä tälle tavalle elää. 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tavoite oli radikaali. Kihlautuessaan 1927 Elsa ja Martti olivat allekirjoittaneet kihlaussopimuksen. Pari tähtäsi toinen toisensa kunnioittamiseen ja lupasi pyrkiä myötävaikuttamaan siihen, että toisen persoonallisuus voisi kasvaa: "Elsa ja Martti liittävät kohtalonsa yhteen toivoen ja pyrkien siihen, että kumpikin ihmisenä kehittyisi mahdollisimman korkeaan suuntaan. Tässä pyrkimyksessä tukee (toinen) toistaan ystävällisellä ja iloisella käytöksellä, keskinäisellä ymmärtämyksellä, myötämielisyydellä ja avuliaisuudella."

Elsan ja Martin elämä noudatteli kuitenkin perinteistä työnjakomallia – jota Elsa saattoi pitää rationaalisena, toimivana ja siten perusteltuna myös modernin tasa-arvoisuuden näkökulmasta. Martilla, jolla oli työhuone ja kirjoituspöytä kodin ulkopuolella – WSOY:ssä, Kansanrunousarkistossa ja yliopistolla – oli työpöytä myös yhteisen kodin kirjasto- ja olohuoneessa, kotona työskentelevällä Elsalla makuuhuoneessa. Martti sai työrauhan, kun Elsa johti kotia kuin pientä organisaatiota: suunnitelmallisesti, varmakätisesti ja tehokkaasti. Kirjeenvaihto osoittaa, kuinka tämä työnjako johti Elsan kontrollivallan jatkuvaan kasvuun. Puutarhaan oli myös Martilla kuitenkin vahva ote, vaikka Elsa huolehtikin lannoituksista ja hyöty- ja koristekasvien siementen hankinnoista sekä jatkuvasta puutarhan hoidosta.

Vasta myöhään Elsa tunnusti, että tällainen työnjako oli naiselle liian raskas. Äitienpäiväpuheessaan 1948 ja lehtihaastattelussaan 1950 hän sanoi julkisuudessa ensimmäisen kerran, että myös miehen pitäisi osallistua kotitöihin, jotta perheen äiti ja puoliso jaksaisi.

Kesti kuitenkin viisitoista vuotta, ennen kuin tämä ajatus otti tulta. Siihen tarvittiin uusi sukupolvi, 1960-luku ja Yhdistys 9.

Elsa Enäjärvi-Haaviota koskeva tutkimus

Elsa Enäjärvi-Haavio jäi kuolemansa jälkeen vähemmälle huomiolle kuin hänen puolisonsa Martti Haavio. 1990-luvulla Elsan elämäntyö alkoi jälleen kiinnostaa tutkijoita. Hänen tutkimustyötään koskevien uusien arviointien lisäksi myös hänen muusta toiminnastaan kirjoitettiin artikkeleita ja kirjoja sekä luotiin näyttelyitä.

Aikalaistensa silmissä Elsa Enäjärvi-Haavio oli esikuvallinen voimanainen. Hänet on totuttu "kertomaan" sijoittamalla hänet "vahvan suomalaisen naisen" diskurssiin. Kun Elsan päiväkirjat ja kirjeet alkoivat tulla julkisuuteen, kuva on inhimillistynyt. Alkusysäyksenä oli Ritva Sievänen-Allenin Elsasta kirjoittama elämäkertaromaani Tyttö venheessä (1993), jonka aineistona on asiakirjalähteiden ohella käytetty Elsan tunteneiden haastatteluja sekä verraten laajasti hänen päiväkirjamerkintöjään.

Elsan elämän julkiset ja yksityiset puolet olivat läsnä myös naisten äänioikeuden 90-vuotisjuhlavuoden osana pidetyssä seminaarissa, jonka organisoijina oli useita naisjärjestöjä. Seminaarin teemana oli "Elsa Enäjärvi-Haavio – suomalainen eurooppalainen". Elsan elämäntyötä esiteltiin lisäksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston toteuttamassa näyttelyssä (1996) sekä Helsingin yliopiston Kristiina-instituutin ja Helsingin yliopiston kirjaston järjestämässä tiedenaisten historiaa käsittelevässä näyttelyssä "Tiedenaisia – Vetenskapskvinnor" (2000), muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Elsa Enäjärvi-Haavion elämäntyötä kunnioittaakseen Väestöliitto perusti 2000 Elsa Enäjärvi-Haavio -palkinnon, joka rahoitetaan Kotisisaropiston Kannatusyhdistyksen rahastosta. Se annetaan hakemuksetta joka toinen vuosi "naiselle, joka työssään tai toiminnassaan on merkittävästi osallistunut perhe- ja väestöpolitiikan kehittämiseen tai edistänyt naisten osallistumismahdollisuuksia perheen, työn tai yhteiskunnallisen toiminnan piirissä."

Omasta puolestani olen paneutunut Elsan, äitini, elämään Suomen Akatemian varttuneena tutkijana 2000-luvun alussa. Luovan parin Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion elämään keskittyneessä tutkimushankkeessani "Rakkaus, työ ja aatteet" tarkastelin modernin Suomen syntyä nais- ja miesnäkökulmasta. Hankkeen tuloksia olen julkaissut "Valistuksen sukutarina" -nimisessä viisiosaisessa teossarjassa. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjoihin ja kirjeisiin perustuvaan sarjaan kuuluvat teokset Kahden (1999), Yhdessä (2000), Sodassa (2001), Itään (2001) ja Autius lehtipuissa (2003).

Omaelämäkerrallisiksi mutta myös elämäkerrallisiksi luonnehdittavat teokset sisältävät lyhentämättöminä vanhempieni päiväkirjat ja keskinäisen kirjeenvaihdon heidän yhteisiltä vuosiltaan 1920–1951. Johdantoteksteissä ja selitysjaksoissa käsittelen myös parin julkisia tekstejä. Yksityisten merkintöjen yhteyteen asetettuina kummankin kirjat, tutkimusartikkelit, esseet ja lehtikirjoitukset avautuvat uudella tavalla. Viimeiseen osaan Autius lehtipuissa olen lisäksi kirjoittanut vanhempieni parielämäkerran sekä tiivistänyt kirjan loppuun heidän elämänkulkunsa kertomukseksi, jota jäsentävät keskeiset elämänulottuvuudet rakkaus, työ ja aatteet.

Kiitän sisartani professori Elina Haavio-Mannilaa sitkeästä kannustuksesta, jonka ansiosta tämä Klassikkogallerian kirjoitus äidistämme on syntynyt.