Klassikkogalleria

Feministisiä ajattelijoita 1600-1950 -luvuilta

Sidonie Gabrielle Colette (1873-1953)

Kirjoittaja: Anna Rotkirch

 

Tusinatavaran toisinnäkijä

Sidonie Gabrielle Colette (1873–1954) kuuluu tunnetuimpiin ranskalaisiin kirjailijoihin. Colette toimi myös näyttelijänä ja toimittajana ja liikkui elämänsä aikana hyvin erilaisissa piireissä. Pikkukaupungista lähtöisin oleva, useista provosoinneista ja skandaaleista tunnettu Colette nousi vähitellen pariisilaisen ja koko ranskankielisen kulttuurin eliittiin.

Valokuvat näyttävät Colettea monessa eri hahmoissa: maaseudun tyttönä pitkine letteineen, merimiespoikana, näyttämöllä korostetun naisellisena "muumiona", yritteliäänä kosmetologina. Hän loi imagonsa määrätietoisesti ja oli muun muassa kuuluisa siitä, ettei koskaan hymyillyt valokuvissa. Coletten kirjallinen maine perustuu kuitenkin ennen kaikkea häneen kielensä ainutlaatuiseen tarkkuuteen ja aistillisuuteen.

Colette ei kuulunut mihinkään poliittiseen liikkeeseen eikä esittänyt selkeitä teorioita sukupuolesta tai yhteiskunnasta. Puoluepoliittisissa kannanotoissaan hän oli pikemminkin vanhoillinen. Sen sijaan Colette vaikutti voimakkaasti aikansa sukupuolta ja seksuaalisuutta koskeviin keskusteluihin ja käytäntöihin. Coletten romaanin sankarittaret olivat muille esimerkkejä "uusista", emansipoituneista ja itsenäisistä naisista. Colette korosti aina myös naisten taloudellista itsenäisyyttä. Hän kirjoitti työläisnaisten arjesta ja oli tärkeä esimerkki vaatiessaan naistaiteilijoille samanlaisia palkkioita kuin miehille.

Coletten elämä esitetään tässä jo vakiintuneella tavalla eli nimien kautta: Lapsuus Minet-Chérinä, ensimmäinen aika Pariisissa Colette Willynä, toinen avioliitto ja äitiys Colette de Jouvenel–nimellä ja viimeiset vuosikymmenet pelkkänä Colettena. Esitys pohjautuu Judith Thurmanin elämäkertaan Colette – Intohimon salaisuudet, josta löytyy myös valaisevia, kääntäjä Anna-Maija Viitasen ensimmäistä kertaa suomentamia otteita Coletten teksteistä. Lopuksi kuvaillaan Coletten tapaa lähestyä sukupuolta, aistillisuutta ja seksuaalisuuden eri ilmentymiä.

Lapsuus – 'Minet Chéri' (1873-1892)

Sidonie-Gabrielle Colette syntyi tammikuussa vuonna 1873 burgundilaisessa Saint-Sauveurin pikku-kaupungissa. Äiti, Sidonie (Sido) Landoy, oli nuorena jäänyt äidittömäksi ja vietti muutamia vuosia Brysselissä, jolloin hän mahdollisesti tutustui sen ajan radikaaleihin poliittisiin ajatuksiin. Sido itse sanoi olevansa "300 vuotta aikaansa edellä", ja ettei hän alun perin olisi halunnut lapsia. Hänet naitettiin kuitenkin rikkaalle miehelle. Miehen kuoltua Sido avioitui uudelleen 1865 kapteeni Coletten kanssa ja seitsemän vuotta sen jälkeen syntyi Sidon neljäs ja viimeinen lapsi, hellitty Sidonie-Gabrielle tai Minet-Chéri.

Coletten isä, kapteeni Jules Colette oli menettänyt toisen jalkansa Napoleonin III sodassa Italiassa. Hän toimi Saint-Sauveurissa veronkantajana ja pyrki sittemmin onnistumatta poliittisiin tehtäviin. Judith Thurmanin mukaan hän oli "marginaalisen miehen perusmalli", joka ei hoivannut eikä myöskään edustanut auktoriteettia. Kapteeni Coletten takia perhe joutui toistuvasti taloudellisiin vaikeuksiin.

Colette kuvasi myöhemmin lapsuuden kotiaan ja erityisesti äitiään mm. romaanissa Claudinen koti. Perhe oli pikkukaupungissa huomiota herättävän epäkonventionaalinen, Coletten mukaan Sido mm. luki romaaneja kirkossa kätkien ne virsikirjan kansien taakse. Perheen kriisit olivat jatkuvan juoruilun kohteita: "olimme ainoa keskustelunaihe", Colette kirjoitti.

Saint-Sauveurin koulussa Colette oli itsenäinen ja omaperäinen oppilas. Hän mm. ehdotti luokan tytöille, että he miesten tavoin kutsuisivat toisiaan sukunimellä, käytäntö jota hän itse seurasi aikuistuttuaan. Opettaja Olympe Terrain oli Colettelle tärkeä kannustaja ja hänen (irvi)kuvansa löytyy Coletten ensimmäisestä romaanista, Claudine koulussa. Colette oli jo lapsena poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja ja sai todennäköisesti voimakkaita vaikutuksia sekä äiti Sidon lukeneisuudesta että isän, kapteeni Coletten, toteutumattomista kirjailijan unelmista. Itse hän kuitenkin kuvaili itseään luonnonlapsena, joka "ei missään, MISSÄÄN nimessä" ajatellut kirjailijan uraa.

Kuusitoistavuotiaana Colette rakastui häntä paljon vanhempaan Willyyn eli Henry Gauthier-Villarsiin. Willy oli kuuluisa naistenmies ja dandy, jonka haamukirjoittajien "talli" tuotti hänen ja hänen alter egojensa nimillä julkaistavia kohukirjoja. Willy esiintyi mielellään vanhempana, parrakkaana ja irstaana namusetänä. Colette puolestaan viihtyi viattoman maalaistytön roolissa metrin pituisilla mustilla leteillään. Mentyään naimisiin Colette otti miehensä lempinimen toiseksi sukunimekseen.

Colette Willy (1893-1910)

Avioliiton myötä Colette muutti Pariisiin. Ensimmäiset vuodet ovat vaikeita: Willyn rikas ja porvarillinen perhe paheksui Coletten alhaista syntyperää, Colette oli yksinäinen, Willy jatkoi muita naissuhteitaan ja vaatii vaimoltaan sekä hyväksyntää että osallistumista niihin. Colette palasi näihin monimutkaisiin tunneverkostoihin myöhemmissä romaaneissaan: Le Pur et l'Impure -teoksessa on muun muassa mustasukkaisuuden kaikkein aikojen omaperäisimpiä ja osuvimpia kuvauksia sekä julman aviomiehen lähikuva.

Vähitellen Colette löysi kuitenkin paikkansa Willyn piireissä. Elettiin mal du siéclen aikaa ja eksoottisuus, kyynisyys, huumeet ja androgynia olivat kovassa huudossa. Ranskalaisen kulttuurin toleranssi homoseksuaalisuutta ja muita seksuaalisia suuntautumisia kohtaan oli siihen aikaan suhteellisen suuri: "Kun Proustia lukee ensimmäistä kertaa, tuntuu epäuskottavalta että lähes joka naisella ja miehellä Pariisin seurapiireissä olisi ollut salainen homoelämä, mutta Proust ei ilmeisesti liioitellut kovinkaan paljon." (Thurman, 2001, 183). Useat tunnetut naistaiteilijat, kuten Sarah Bernhardt, olivat avoimesti lesbisiä. Colette tutustui Pariisin lesbopiirien keskeiseen hahmoon, amerikkalaiseen Natalie Barneyhin, ja heistä tulee elämänpituisia ystävättäriä.

Vaikka sukupuolirooleja venytettiin välillä rajustikin, naisten juridinen ja poliittinen asema oli heikko. Korkeakoulutus oli vasta aukeamassa Ranskan naisille ja he joutuivat odottamaan äänioikeutta vielä puoli vuosisataa.

Pukeutuminen toisen sukupuolen vaatteisiin oli siihen aikaan laissa kielletty, ja Colette herätti huomiota esiintymällä lyhythiuksisena ja merimiespuvussa. Coletten pitkien lettien leikkaaminen on sanottu olleen Willyn vaatima teko, mutta juuri siitä tuli sittemmin eräs 1900-luvun alun "uuden naisen" perussymboleista.

Willyn ehdotettua, että Colette kirjoittaisi nuoruudestaan syntyi hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, Claudine á l'école. Se kuvaili vapaata, villiä nuorta naista, joka pyrkii miellyttämään itseään eikä kaikkia muita. Willy unohti ensin tekstin pöytälaatikkoon, mutta toimitti sitä sitten ja lisäsi myös kohtauksia. Kirja ilmestyi vuonna 1900, Willyn nimellä. Tapansa mukaan Willy järjesti itselleen myönteisiä arvosteluja ja vähitellen myyntiluvut lähtivät nousuun. Thurmanin (2001, 7) sanoin romaanin päähenkilö oli "vuosisatansa ensimmäinen teinityttö: kapinallinen, häijy suustaan, umpimielinen, eroottisesti estoton ja levoton olento", ja kyseinen konsepti selvästi toimi. Muutamassa vuodessa kirjaa myytiin 350 000 kappaletta ja siitä on sen jälkeen otettu jatkuvasti uusia painoksia. Vatikaani kielsi kirjan, mutta muun muassa nuori tyttö nimeltä Simone de Beauvoir muisti hyvin lukeneensa sitä.

Toinen ja kolmas Claudine-romaani ilmestyivät muutaman vuoden sisällä, kaikki pääosin Coletten kirjoittamia mutta Willyn nimellä julkaistuja. Menestys jatkui ja Claudineista tehtiin teatterinäytelmä ja joukko muita oheistuotteita: hajuvettä, saippuaa, jäätelöä, hattuja ja karkkeja. Kyse oli siten yhdestä ensimmäisistä "product spin-off" ja brändi-tuotteista. Claudinea teatterissa esitellyt näyttelijä Polaire esiintyi kaupungilla Coletten kanssa Willyn rinnalla, molemmat naiset pukeutuneina Claudineiksi.

Sen ajan pilapiirroksissa Colette kuvattiin Willyn marionettina ja ilmeisesti Colette myös itse koki roolinsa ainakin osittain alentavaksi. Samalla Coletten ja Willyn romaaninen ja kirjeiden kautta monta vuotta tapahtunut välienselvittely on nähty varsin "postmodernina", jopa todellisuus-televisiota muistuttavana sekoituksena omaelämäkerrallisia ja fiktiivisiä aineksia. Vuonna 1903 ilmestyi neljäs Claudine-kirja, Claudine s'en va (Claudine lähtee), jossa Claudine eroaa miehestään. Myös Coletten oma avioliitto rakoili. Willy osti Colettelle talon maalta, jonne hän lähti kirjoittamaan. Muuten rahasta oli ikuinen pula Claudine-myynneistä huolimatta. Seuraavana vuonna Colette julkaisi ensimmäisen kirjan omalla nimellään, Colette Willy. Dialogues de bêtes – teoksen aihepiiri oli myös aivan uusi: eläinten vuoropuhelut. Lopussa koira kuuntelee miten emäntä riitelee isännän kanssa:

"Nyt riittää... Minä tahdon... Minä tahdon minä tahdon... Minä tahdon näyttämölle, miimikoksi, jopa näyttelijäksi. Tahdon tanssia alasti jos tunnen että trikoot estävät minua ilmaisemasta itseäni vapaasti; tahdon vetäytyä saarelle... tai viettää aikani sellaisten naisten parissa jotka elävät suloillaan... tahdon kirjoittaa surullisia ja hyveellisiä kirjoja, joissa puhutaan vain maisemista, kukista, kärsimyksistä, ylpeydestä, ihmistä pelkäävien eläinten ihastuttavasta suoruudesta..." (Dialogues de bêtes, lain. Thurman 2001, 191–192.)

Colette aloitti pantomiimin opiskelua. Taidemuoto kiinnosti sekä esteettisesti että tapana elättää itsensä. Harjoituksia varten hän kehitti oman work-out telineen ja ohjelman. Näihin aikoihin Colette tutustui Mathilde de Morny'yn eli "Missyyn", kuuluisan aristokraattisen suvun jälkeläiseen joka Coletten sanoin "käyttäytyi miehisen luontevasti ja kohteliaasti", ja aloitti suhteen tämän kanssa. Myöhemmin hän muutti Missyn luo asumaan.

Vuonna 1906 Colette debytoi näyttelijättärenä pantomiimiesityksissä, joita aluksi pidettiin useimmiten lesbisten naisten salongeissa ja kutsuilla. Seuraavana vuonna Colette ja Missy esiintyivät Moulin Rougessa, seurauksena skandaali. Kohun syynä oli Colette-muumion suukko Yssim-miehelle sekä erityisesti Missyn sukupuu - Napoleon III:n sukulainen esiintyi varieteessa! Lehdet myös herkuttelivat Coletten ja Missyn sekä Willyn ja hänen uuden naisensa, Megin yksityiselämällä, johon Colette vastasi rohkeasti:

"/Annatte/ lukijoille kuvan, että ... eläisimme jonkinlaisessa surkeassa kommuunissa. ... Teidän ei pidä liittää lukijoidenne mielissä näin... läheisesti yhteen kahta pariskuntaa, jotka ovat järjestäneet elämänsä mitä normaaleimmalla tavalla – niin kuin se heistä on parasta." (lain. Thurman 2001, 221.)

Seuraavina vuosina Colette julkaisee jopa useita romaaneja vuodessa. 1910 valmistui omaelämäkerrallinen La Vagabonde, Kulkuri, jossa hän kuvailee varietee-näyttelijöiden elämää. La Vagabonde on teos, johon esimerkiksi Aleksandra Kollontai usein viittaa kuuluisassa Uusi nainen-esseessään. Romaania pidetäänkin usein Coletten kirjallisena läpimurtona. "La Vagabonde on kirjallisuutta, ja siinä toteutuu Colettelle aivan uudenlainen henkisen rehellisyyden taso. Ensimmäisessä persoonassa puhuva, aistillinen ja maailmallinen kertojanääni kuulostaa hyvin modernilta ja itsenäiseltä." kirjoittaa Judith Thurman (2001, 253). Rénée, romaanin päähenkilö ja Coletten alter ego, haluaa elättää ja toteuttaa itseään, osaa erottaa seksin rakkaudesta, mutta on samalla tietoinen rakkauden ja seksuaalisuuden aiheuttamasta riippuvuudesta ja haavoittuvuudesta:

"Paeta. Millä keinoin? Kaikki on minua vastaan. Ensimmäinen este tielläni on tämä naisen ruumis, hekumallinen ruumis, joka makaa pitkänään silmät ummessa, ehdoin tahdoin sokeana, valmiina tuhoutumaan... Minä olen tämä nainen, tämä järjetön eläin, joka itsepintaisesti haluaa nautintonsa. 'Olet itse pahin vihollisesi.' Miten hyvin sen tiedänkään! Minun on voitettava myös hylätty lapsi – ahnasta eläintä sata kertaa vaarallisempi – joka vapisee sisälläni heikkona ja hermostuneena, valmiina ojentamaan kätensä ja rukoilemaan: 'Älä jätä minua yksin!' Tämä lapsi se pelkää pimeää, yksinäisyyttä, sairautta ja kuolemaa." (La Vagabonde, lain. Thurman 2001, 272.)

Colette elätti itsensä pantomiiminäyttelijänä ja esiintyi myös teatterissa Claudinen roolissa. Ystävien näkemykset hänen teatteriurastaan olivat kuitenkin useimmiten epäileviä. Suhde Missyyn loppui Coletten rakastuttua toiseen mieheen. Samaan aikaan rahapulassa oleva Willy myi Claudine-kirjojen oikeudet pilkkahintaan. Asiasta riideltiin pitkään ja päätyi Coletten voittoon: Claudine-kirjat julkaistaan nykyään Coletten nimellä.

Colette de Jouvenel (1911-1925)

Vuonna 1911 Colette tutustui toimittaja Henry de Jouveneliin, jätti teatterielämänsä ja ryhtyi toimittajaksi Le Matin-lehdessä. Seuraavana vuonna äiti Sido kuoli ja Colette tuli raskaaksi. Hän avioitui de Jouvenelin kanssa ja otti itselleen sukunimen Colette de Jouvenel. Coletten ja de Jouvenelin tytär sai myös nimekseen Colette de Jouvenel (!), kutsunimeltään Bel-Gazou. Colette kirjoitti osuvasti äitiydestä mutta ei itse ollut kovin osallistuva vanhempi; isä Henryn ura oli kovassa nousussa. Bel-Gazouta kasvatti kotiopettaja ja hän asui enimmäkseen erossa vanhemmistaan.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Henry de Jouvenel joutui rintamalle, jonne Colette myös matkusti. Tästä syntyi teos Heures longues, raportti rintamalta.

1920-luvun alussa Colette aloitti suhteen miehensä pojan, Bertrand de Jouvenelin kanssa. Hän opetteli myös viisikymppisenä laskettelemaan ja julkaisi jatkuvasti. Romaani Chéri oli Coletten lopullinen läpimurto kriitikoidenkin keskuudessa: Chérin herkän, melankolisen ja itsetuhoisen olemuksen on sanottu heijastavan sodan jälkeisen Ranskan epävarmuutta ja menneisyyden kaipuuta. Nuoren Chérin suhde vanhempaan naiseen on jälleen yksi esimerkki uskaliaasta ja uudesta aiheesta, jota Colette lähestyy kirkkaasti ja suoraan, ilman turhia eleitä tai alleviivauksia.

Avioero de Jouvenelista virallistui vuonna 1925, jonka jälkeen Colette käytti vain alkuperäistä sukunimeään, Colette.

Colette (1926-1953)

Sidonie Gabrielle Colette: Belles Saisons

Coletten viimeiset vuosikymmenet olivat tasapainoisia, onnellisia ja hyvin tuotteliaita. Hän kirjoitti mm. äidistään ja lapsuudestaan ja teki myös enemmän muodollisia kokeiluja romaaneissaan. Viimeinen avioliitto Maurice Goudeketin kanssa kesti Coletten kuolemaan asti. 1930-luvulla Colette kokeili myös liikenaisen uraa perustaen kauneussalonkeja ja -tuotteita, mutta yritys epäonnistui.

Saksalaisten valloitettua Pariisin vuonna 1940 Colette pakeni tyttärensä luo. Hän kuitenkin julkaisi kirjoituksia, joita on myöhemmin pidetty eettisesti arveluttavina ja valloittajia epäsuorasti tukevina. Seuraavana vuonna juutalainen Goudeket vangittiin, mutta hänet vapautettiin myöhemmin. Yli seitsemänkymppinen Colette sairastui pahenevaan reumatismiin, mutta esiintyi edelleen hyvin aistillisena, elämänvoimaisena ja huoliteltuna (mm. ainainen kajaali ja permanentoidut hiukset siitä lähtien kuin se 1920-luvun alussa tuli mahdolliseksi). Kuoltuaan vuonna 1954 hänelle järjestettiin ensimmäisenä naisena valtiolliset hautajaiset, katolisen kirkon vastustuksesta huolimatta. Rivosuisesta maalaistytöstä oli tullut kulttuurieliitin kestotähti. Aivan Pariisin keskustassa on nykyisin Place Colette, hänen pitkäaikaisen Palais Royalissa sijaitsevan asuntonsa vieressä.

Latteuksien tuolla puolen

Coletten poliittiset näkemykset ovat siis paradoksaalisia ja usein epäjohdonmukaisia. Tämä pätee myös hänen suhtautumiseensa viralliseen naisliikkeeseen, sillä etenkin nuori Colette esiintyi välillä sekä anti-feministinä että anti-suffragettina. Hän myös paheksui tyttärensä avointa lesboutta, vaikka hänellä oli itsellään ollut monta rakkaussuhdetta naisiin. Vanhemmalla iällä Colette kuitenkin antoi avoimen tukensa naisten sosiaalipoliittisille parannuksille. Kun Ranskan vasemmistolaisen kansanrintama ehdotti lainsäädäntöä naisten ja lasten suojeluksi, mm. 40 tunnin työviikkoa ja palkallista sairauslomaa, Colette tuki tätä politiikkaa: "Olen kaiken sen puolella millä naiset... yrittävät yksityisesti tai ryhminä edistää julkista terveydenhoitoa, lasten suojelemista ruumiillisesti ja henkisesti sekä parantaa omia olosuhteitaan. Toivotan heille onnea. Rohkeutta heiltä ei puutukaan. " (lain. Thurman 2001, 519).

Poliittisesti Coletten suhtautumista voi halutessaan määritellä oikeistolaiseksi tai liberaaliksi feministiksi, jolle tasa-arvo ja naisten taloudelliset mahdollisuudet olivat keskeisiä. Thurman huomauttaakin että Coletten suhde rahaan oli pragmaattinen ja suhde luksukseen intohimoinen: Missä kirjailija Virginia Woolf toivoi itselleen "500 puntaa vuodessa ja oman huoneen" Colette pikemmin toivoi 50.000 vuodessa ja oman huvilan. Tosin tutkija Helen Southworth (2004) on löytänyt Woolfin ja Coletten välillä kirjan verran yhteisiä leikkauspisteitä, mm. isäsuhteissa ja molempien suhtautumisissa ruokaan ja seksiin. Kannattaa myös muistaa, että Colette tunsi ja kuvaili kaikkein köyhimpiä ja syrjitetyimpiä naisia, kuten prostituoituja ja vanhentuneita näyttelijöitä, tavalla joka joskus tuo mieleen Minna Canthin.

Coletten merkitys feministiselle ajattelulle liittyy ennen kaikkea hänen tapaansa lähestyä tunteita, sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta. Nämä puolet Coletten valtavassa tuotannossa ovat vielä pitkälti tutkimattomia. Thurmanin elämäkertakirjurin työn seurauksena englanniksi uudelleen julkaistu The Pure and the Impure nosti Coletten sukupuolisuuden kuvaukset takaisin naistutkimuksen kiinnostuksen piiriin. Valitettavasti kyseinen englanninkielinen käännös on huono: esimerkiksi Coletten ilmaisu "spasm" on käännetty suorasukaisesti sanalla "orgasmi" ja teksti on ylipäänsä liian raskas ja monimutkainen. Myös kirjallisuudentutkijat ja semiootikot ovat jälleen hyvin kiinnostuneet hänen tavoistaan ymmärtää aisteja ja kokemuksellisuutta (esim. Feigenbaum 2004).

Ehkä kiehtovinta Coletten teksteissä on hänen kykynsä tapa lähestyä "ikuisia" aiheita välttäen kliseitä ja totuttuja assosiaatioita. Esimerkiksi mustasukkaisuus, josta sekä Emma Goldmanin että Alexandra Kollontain "uudet naiset" taistelivat päästäkseen irti, on Colettelle jotain aivan muuta: La Vagabonden päähenkilö Renée ajattelee mustasukkaisuutta "päivittäisenä, riskialttiina voimisteluna" jonka ansiosta nainen voimistuu ja notkistuu. Mustasukkaisuus ainakin estää ikävystymästä ja vanhenemasta, Colette huomauttaa sarkastisesti Le Pure et L'impuren lopussa. Samassa teoksessa hänen alter egonsa kysyy, miksi puhutaan "fyysisestä mustasukkaisuudesta" – niin kuin se tunne voisi koskaan olla mitään muuta kuin fyysistä?

Alun perin 1932 Ces plaisirs..., ja sittemmin Le Pure et L'Impure otsikolla ilmestynyt teos on se, jossa Colette eniten esittää omalaatuista moraaliaan ja aistiteoriaansa. Alkuperäinen otsikko viittasi lauseeseen "Ces plaisirs qu'on nomme, à la legère, physiques" nämä nautinnot, joita kevyesti kutsumme maallisiksi. Teos onkin kuin reportaasi erilaisten intohimojen ja riippuvuuksien maailmaan. Siinä on varhaisimpia kuvauksia esimerkiksi anoreksiasta, teeskennellystä orgasmista, ja don juanismista. Colette kuvaa myös erilaisia lesbisiä pareja ja piirejä sekä naisen ja homoseksuaalisen miesten välistä ystävyyttä. Kyse ei kuitenkaan ole sosiaalisesta reportaasista, vaan Colette etsii ruumiin ja sielun kosketuspintoja, kyseenalaistaen esimerkiksi sydämelle annetun etusijan rakkauden kuvauksissa.:

"Mutta mitä on sydän, madame? Se ei ole maineensa arvoinen. Se on sopeutuvainen, se myöntyy mihin vain. Kalustat sen sillä mikä sinulla sattuu käsillä olemaan; se ei ole erityisen vaatelias. Mutta ruumis... se onkin jotain muuta! Sillä on hienostunut maku, kuten sanotaan; se tietää mitä haluaa. Sydän ei valitse. Lopuksi rakastat aina." (Le pur et l'impure, lain. Thurman 2001.)

Miksi ruumis ei aina halua, vaikka sydän rakastaisikin? Colette lähestyy oikullisesti tunteiden, tiedon ja aistien yhtymäkohtia havainnoilla, jotka pätevät myös nykyajan kognitio- ja neurotieteiden läpimurron jälkeen. Ehkä juuri siksi, ettei hän puolustanut mitään poliittista ohjelmaa tai esittänyt teitä vapauteen, hän välttyi yksisilmäisestä toiveajattelusta. Colette on myös kaukana harmonisen holistisesta ihmiskuvasta: aistit, tunteet, ajatus ja sisäinen vapaus ovat hänellä kipeästi toisiinsa kietoutuneita. Eikä onnellisuus välttämättä ole elämän päämäärä, kuten hän kerran vastasi eräällä ihailijalle – "miksi valita kastike, jossa haluat tulla syödyksi?"

Coletten nainen on seksuaalisuutensa, aistiensa ja heikkoutensa temmellyskenttä, mutta ainakin hän saa siitä paljon irti. Colette painotti myös eri elämänkaaren vaiheiden merkitystä (Moberg 1963). Näin hän pohti vanhenemista ja rakkautta:

"Rakkaus, yksi elämän suurista latteuksista, poistuu hiljalleen minun elämästäni. Samanlaista tusinatavaraa on äidinvaisto. Kun ne on kerran jättänyt taakseen, huomaa miten paljon hauskaa ja vaihtelevaa on tarjolla. Niistä vain ei pääse eroon milloin ja miten tahtoo." (La Naissance du jour, lain. Thurman 2001, 431.)

Colette siis myönsi elämän "latteudet" ja tunteiden tusinatavaraluonteen, mutta ei toivonut niiden totaalista muuttumista tai poistumista. Sen sijaan hän uskalsi tuijottaa niitä suoraan silmiin ja tiesi, että vaikka niitä ei aina saa tahdonvoimalla häviämään, etäisyydenotto ja toisella lailla näkeminen ovat aina mahdollisia.