Klassikkogalleria

Feministisiš ajattelijoita 1600-1950 -luvuilta

Minna Canth (1844-1897)

Kirjoittaja: Minna Maijala

 

Maaliskuun 19. päivä 2003 oli ensimmäinen Minna Canthin liputuspäivä. Kirjailijan ja kauppiaan syntymäpäivän liputus nimettiin samalla tasa-arvon juhlaksi. Millainen oli tämä erikoislaatuinen nainen, joka ensimmäisenä sai kunnian nousta kansallisten suurmiesten rinnalle liputuksen arvoiseksi?

Lehtorin rouvasta riippumattomaksi kauppiaaksi

Ulrika Wilhelmina Johnson syntyi 19.3.1844 Tampereella. Hänen isänsä työskenteli Finlaysonin puuvillatehtaan konttorissa, ja vuonna 1853 koko perhe muutti Kuopioon, jonne isä perusti lanka- ja kangaskaupan. Muutto oli Miina-tytölle onnenpotku. Uuteen kotikaupunkiin oli juuri perustettu "frouvasväenkoulu", eikä hänen tarvinnut lähteä etäämmälle päästäkseen koulutielle.

Kymmenen vuotta myöhemmin Miina-neiti aloitti Jyväskylässä ensimmäisten joukossa uuden opettajaseminaarin. Vuonna 1863 toimintansa aloittanut seminaari oli ensimmäinen suomenkielinen ja naisille avoin opisto, jossa koulutettiin Uno Cygneuksen suunnitelman mukaisia kansakoulunopettajia.

"Minusta tuli seminaarin ensimmäisiä oppilaita. Kansakoulun korkean aatteen innostamana aioin antautua sille kokonaan. Se vuosi, jonka olin tälle päätökselleni täysin uskollinen, oli varmaan elämäni onnellisin. Mutta petin itselleni antamani lupauksen jo seuraavana vuonna, kun menin kihloihin opettajani, luonnontieteen lehtorin Johan Ferdinand Canthin kanssa."

Vuonna 1865 Minnan opiskelut jäivät, kun hän solmi avioliiton seminaarin luonnontieteiden lehtori Johan Ferdinand Canthin kanssa. "Originellin" lehtori Canthin myötä Minna-rouva pääsi mukaan lehtityöhön ja otti kirjailijanuransa ensiaskeleet. 1870-luvun alkupuolella lehtori Canth ryhtyi toimittamaan sanomalehti Keski-Suomea vaimonsa avustuksella. Minna Canthin ensimmäinen julkaistu lehtiartikkeli oli "Tyttäriemme kasvatus" Keski-Suomessa vuonna 1874.

"Kahdeksan vuotta olin riutunut henkisen ravinnon puutteessa -- -- Oli kuin olisin uudelleen alkanut elää Ja uudistusinto valtasi minut samassa. Kirjoitin jyriseviä artikkeleita paloviinaa vastaan, ne herättivät huomiota, sillä raittiuskysymykset eivät silloin vielä olleet heränneet maassamme. Mutta oi voi! Olin unohtanut, että sanomalehden omistaja omisti myöskin viinanpolttimon."

Canthit joutuivat luopumaan työstään lehden toimituksessa Minna-rouvan siekailemattomien kannanottojen takia. Pari vuotta myöhemmin perustettiin Jyväskylään Päijänne-lehti, jonka toimituskuntaan Canthit jälleen pyydettiin mukaan ja jossa Minna-rouva julkaisi ensimmäiset novellinsa.

"Entistäkin suuremmalla tarmolla tartuin taas kynään, kirjoitin muutamia artikkeleita naisen oikeuksista (minun oli tietenkin mahdotonta kirjoittaa vaatimatta uudistuksia). Ne olivat omasta mielestäni erinomaisia, mutta eivät saaneet mitään vastakaikua, kysymys oli herätetty liian varhain."

Vuonna 1879 lehtori Canth kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen Helsingissä, mentyään ottamaan kylpyjä vointinsa parantamiseksi. Järkyttynyt Minna Canth odotti juuri seitsemättä lastaan, ja epäluulo Helsinkiä kohtaan syöpyi hänen mieleensä lopuksi ikäänsä.

Pahimmasta surusta toivuttuaan Minna-rouva muutti Jyväskylästä Kuopioon, jossa otti hoitaakseen vanhempiensa pahasti tappiollisen puuvillaputiikin. Juuri edellisenä vuonna voimaan astunut uusi elinkeinovapaus antoi leskinaiselle poikkeuksellisen mahdollisuuden ryhtyä itsenäiseksi liikkeenharjoittajaksi.

Minna Canthille kauppaliike merkitsi ennen kaikkea riippumatonta asemaa yhteiskunnallisena toimijana ja tarkkailijana. Kuopion tuomiokirkon vieressä, Snellmanin puiston laidalla sijaitseva putiikki menestyi Minnan käsissä ja antoi elannon niin seitsenhenkiselle lapsikatraalle kuin myös Minnan äidille ja huikentelevaiselle veljellekin. Taloudellinen vauraus mahdollisti kauppa-apulaisten palkkauksen — mm. Kauppis-Heikki toimi Canthin putiikissa apulaisena — jolloin Minna-rouvalla jäi aikaa kirjoittamiseen.

Minna Canthin yrittäjänura oli poikkeuksellisen menestyksekäs, ja sen myötä hän rikkoi naiselle asetettuja rajoja monin tavoin. Vuonna 1895 hänet valittiin ensimmäisenä naisena äänivaltaiseksi edustajaksi yleisessä kauppiaskokouksessa. Seuraavan kerran nainen valittiin elinkeinoelämän yleisjärjestön ylimpään toimielimeen vasta lähes sata vuotta myöhemmin, vuonna 1989.

Käytännön feministi

Muutettuaan Kuopioon miehensä kuoleman jälkeen Canth alkoi osallistua aktiivisesti suomenmielisten naisten kirjallisuuskerhon, Kalevala-seuran toimintaan. Tätäkin vaikuttavammaksi Canthin elämässä nousi toinen lukuseura, "Kuopion naisintelligenssi", kuten hän itse sen nimesi. Piiriläisille tärkeänä aatteena oli yhteiskunnallinen tasa-arvo esimerkiksi koulutuksen suhteen. He päättivät ryhtyä julkaisemaan naisten lehteä, päätoimittajana Elisabet Stenius ja kustantajana Minna Canth.

Naistenlehti jäi kuitenkin pelkäksi suunnitelmaksi työmäärän paljouden ja heikon yleisen kannatuksen takia. Jonkinlaisena erävoittona taistelussa naisten äänen kuuluvuuden puolesta voidaan kuitenkin pitää sitä, että vuonna 1880 perustetun aikakauslehden, "dosenttien aikakauskirjaksi" kutsutun Valvojan päätoimittaja E. G. Palmén kirjoitti alkuvuonna 1883 Canthille ja pyysi tätä lehden avustajaksi. Canth vastasi tarttuvansa mielellään tarjottuun mahdollisuuteen.

"Aikomuksenne antaa naisille tilaisuutta julkisen sanan vaihtoon arvoisassa aikakauslehdessänne on herättänyt meissä suurinta kiitollisuutta. Naiskysymykselle maassamme se on verrattomaksi eduksi, varsinkin kuin vastaiseksi näyttää olevan mahdotointa saada omaa lehteä toimeen. Ja nykyisissä suhteissa kenties onkin parempi, että asiaa aluksi ajetaan ennen tunnetussa ja arvossa pidetyssä lehdessä, sillä nuoren vesan pian surmaisi tuo kova vastarinta, jolla naisten pyrintöjä maassamme on koetettu ehkäistä, ja josta ei todella tiedä, kuuluuko se tuohon vanhaan sivistyssuuntaan, joka kerskailee humanismillaan ja toleranssillaan, vaiko tuohon uuteen, jonka lippuun on kirjoitettu sanat: 'vapaus' ja 'tasa-arvoisuus'", Canth kirjoitti Palménille (Kirjeet 115-126).

Heti seuraavana vuonna 1884 Canth kirjoitti Valvojaan artikkelin "Naiskysymyksestä" ja jatkoi seuraavan vuoden alussa aiheesta lisää otsikolla "Naiskysymyksestä vielä sananen". Artikkelit ottavat kantaa erityisesti tyttöjen koulutukseen, jonka oli tehnyt ajankohtaiseksi senaatin epäonnistuneena pidetty tyttökouluesitys aiemmin samana vuonna.

"Sanalla sanoen: tyttökoulumme eivät missään suhteessa vastaa nykyajan tarpeita ja vaatimuksia. Niissä ei ainoastaan estetä oppilaiden henkisten voimain kehkeytymistä, vaan niissä suorastaan turmellaan ja kuoletetaan luontaisten lahjain alkuaineksetkin. Ja niistä saammekin sitten – emme naisia, jotka itsetietoisella uskaliaisuudella kykenisivät asioita punnitsemaan ja antamaan niille ansaitun arvonsa, vaan naisraukkoja, jotka ikänsä pysyvät kaikenmoisten tyhmien etuluulojen kahleissa, eivätkä niinmuodoin pääse vapaan kehityksen ensiaskeleitakaan ottamaan", kirjoitti Canth artikkelissaan "Naiskysymyksestä".

Omien tyttäriensä kasvaessa Canth ymmärsi yhä selvemmin tyttöjen koulutuksen puutteellisuuden. Koska hän tahtoi omille tyttärilleen muitakin taitoja kuin ranskan kieli, koruompelus ja pianonsoitto, palkkasi hän Kuopion poikalyseon etevimpiä oppilaita antamaan tyttärilleen lisäopetusta matematiikassa, latinassa ja voimistelussa, osallistuipa itsekin näiden logiikan oppitunteihin.

Opetustuntien ympärille kehittyi vuonna 1883 Oras-seura, jonka tarkoituksena oli virkistää nuorten luovuutta ja kirjallisia harrastuksia. Minna-rouva itse viihtyi hyvin nuorten kokoontumisissa ja piti arvossa siellä solmimiaan ystävyyssuhteita. Näille nuorten kautta luoduille suhteille perustui myöhemmin varsinainen Kanttilan kirjallinen salonki, jossa keskusteltiin niin sosiaalisista kysymyksistä kuin kirjallisuudestakin.

Canth osallistui aktiivisesti myös tytöille tarkoitetun lyseon varainkeruuseen tempaisemalla Kuopiossa erilaisin arpajaisin ja illanvietoin. Ensimmäinen suomenkielinen yhteiskoulu aloittikin toimintansa syksyllä 1886 Helsingissä ja sen johtajana toimi Lucina Hagman, tunnettu naisasianainen, josta tuli Minna Canthin hyvä ystävätär ja elämäkerran kirjoittaja.

Minna Canth kirjoitti myös Suomen Naisyhdistyksen julkaisemaan Excelsior-kalenteriin ja piti yhteyttä Helsingissä toimiviin naisasianaisiin. Kirjeenvaihdossa Lucina Hagmanin kanssa Canth seurasi tarkasti Naisyhdistyksen ja siitä myöhemmin erkaantuneen Naisunionin toimintaa.

Helsingissä käydessään hän osallistui naisyhdistysten kokouksiin, mutta tunsi olonsa niissä kuitenkin vieraaksi. Kun Canth kutsuttiin keväällä 1888 pidettävään kansainväliseen naiskonferenssiin Washingtoniin, oli se hänestä perin kummallista, eikä hän edes harkinnut vakavasti lähtevänsä matkaan. Vaikka Canth toimi itsekin aktiivisesti paikallisessa naisyhdistyksenä, hänestä poliittiseen toimintaan liittyi usein myös naisten joukossa vallantahtoa, josta hän itse halusi pysyttäytyä erillään.

Canthin toiminta naisasian puolesta oli luonteeltaan suoraa ja käytännöllistä. Kuten hän "Naiskysymyksestä"-artikkelissaan tuo esiin, oli hänen emansipatoristen käsitystensä perustana "elämän kokemus ja siitä syntynyt luja vakuutus". Canth pyrki omassa välittömässä elämänpiirissään etsimään ja tukemaan ratkaisuja, joiden avulla hänen omat tyttärensä ja perheeseen läheisesti kuuluneet Aspin sisarukset saivat mahdollisuuden kasvaa arvostelukykyisiksi, tasa-arvoisiksi naisiksi. Hilda Asp liittyi Canthin suosituksella Suomalaisen Teatterin näyttelijäksi, ja kirjeissään Canth ohjaa tätä mm. hämmentävissä vapaan rakkauden kysymyksissä.

"Kun Kasper puhuu luonnollisuudesta ja sen vaatimuksista, tarkoittaa hän aistillisuutta ja aistillisuuden oikeudesta. Siitä tulee hänelle vapaan rakkauden pyrkimys, sillä aistillisuudelle on tietysti paljon kiihoittavampaa saada vaihtaa esineitä vaikka joka yö. Mutta he eivät ota lukuun, että löytyy ihmisessä toistakin luonnollisuutta. Sieluun on Jumala kylvänyt voiman, joka valtavana pyrkii sivulliseen ja henkiseen kehittymiseen. -- -- Te [nuoret naiset] olette vapaampia, mutta samalla myös ilman muuta suojelusta, kuin oman itsenne. Enemmän itsensä hallitsemista, enemmän tahdon voimaa vaaditaan siltä, joka seisoo alttiina kaikille pauloille, kuin siltä joka on suojattu muurien sisällä", kirjoittaa Canth Hilda Aspille 14.7.1885 (Kirjeet 209–210.)

Canthin mielestä tasa-arvoisuutta saavutettiin parhaiten pyrkimällä kasvattamaan myös nuoria naisia itsenäiseen arvostelukyvyn käyttöön. Vapautuminen kodin piiristä toi mukanaan myös vastuun itsestä, ja naisen oli opittava tuntemaan maailman "salakarit" ja vaaran paikat. Canthin Elli-tytär opiskeli useita vuosia Sveitsissä mm. Kuhnen johdolla tullakseen luonnonlääkäriksi, ja tytärtä kannustavat kirjeet muodostavat pääosan Canthin 1890-luvun alkupuolella kirjoittamista kirjeistä. Äitinsä kuoltua Elli jatkoi veljensä Jussin kanssa lankapuotia nimellä Minna Canthin perilliset.

Samoin kuin kirjeet, myös Canthin lehtikirjoitukset ilmentävät aktiivista suhdetta ympäröivään todellisuuteen. Havaitessaan epäkohtia Canth reagoi niihin nopeasti kirjoittamalla lehtiin voimakkaita, kursailemattomia kannanottoja, jotka pitivät yllä keskustelua yhteiskunnallisista ongelmista – naisasian lisäksi Canth otti kantaa myös mm. sosiaalihuollon huonoon tilaan sekä viljatullikysymykseen.

Naturalistinen naiskirjailija

Canthin kirjailijanura alkoi jo hänen miehensä eläessä vaatimattomilla novelleilla, jotka julkaistiin Päijänne-lehdessä. Kirjoittamista ruokkivat erityisesti Suomalaisen Teatterin vierailunäytännöt Jyväskylässä, ja kun lehtori Canth kuoli, oli ensimmäinen näytelmäkäsikirjoitus Murtovarkaus jo valmistumaisillaan.

Canth kirjoitti käsikirjoituksen valmiiksi siis samoihin aikoihin kuin toipui miehensä kuolemasta, synnytti seitsemännen lapsensa, opetteli yksinhuoltajuuteen ja muutti Kuopioon ryhtyäkseen itsenäiseksi liikkeenharjoittajaksi. Näistä esteistä selvittyään törmäsi Canth moraalisen paheksunnan muuriin, jonka kanssa hän joutui taistelemaan koko loppuelämänsä. Naisen kirjoittamista ei vanhoillisissa piireissä katsottu soveliaaksi ja Canth sai tämän takia kärsiä myös tavallista ankarampaa kritiikkiä teoksistaan.

"Lähimpien ystävieni joukossa oli tosin tietysti joitakin hyveellisiä rouvia, jotka olivat kauhistuneet sitä ennenkuulumatonta kevytmielisyyttä, että eräs äiti, leski, jolla on seitsemän lasta, vakaassa aikomuksessa istahtaa kirjoittamaan teatterikappaleita. Olivatpa jotkut valppaimmat papitkin jo Murtovarkaudessa vainunneet arveluttavia oireita siveettömiin ja kristillisyydelle vihamielisiin tendensseihin, minkä johdosta he purkivatkin sydäntään joissakin maaseutulehdissä."

Murtovarkaus käynnisti kiinteän yhteistyön Minna Canthin ja Suomalaisen Teatterin johtajan, Kaarlo Bergbomin kesken. Järjestipä Bergbom aloittelevan kirjailijan näytelmälle SKS:n palkinnonkin. Tohtori Bergbomista tuli Canthin pitkäaikainen mentori, jolle hän lähetti luettavaksi niin näytelmänsä kuin muitakin teoksiaan. Hän toimi myös tärkeänä uusien kirjallisten virtausten välittäjänä, jolta Canth sai oivallisia neuvoja lukemistonsa kartuttamiseen. Hän esimerkiksi kehotti tätä tutustumaan Zolaan keskeisesti vaikuttaneen naturalismiesteetikko Hippolyte Tainen ajatuksiin.

Tainen, Georg Brandesin, Herbert Spencerin, Stuart Millin ja monien muiden esteetikkojen ja yhteiskuntateoreetikkojen teosten lukeminen sytytti Canthissa jälleen yhteiskunnallisen uudistusmielen. Näiden teosten esiin nostamat yhteiskunnalliset epäkohdat, kuten naisen epätasa-arvoinen asema, olivat karvastelleet Canthin mieltä jo pitkään, mutta nyt hän saattoi kehittää käsityksiään vuorovaikutuksessa toisiin ajattelijoihin. Tätä uusien kirjallisten tuttavuuksien aikaa on syystä kutsuttu Canthin elämässä ja tuotannossa murrosajaksi. Kyläkertomukset ja kansannäytelmät saivat jäädä. Myös Canth itse päätti noudattaa tanskalaisen naturalismiesteetikko Georg Brandesin oppia ja nostaa teoksissaan esiin yhteiskunnallisia kysymyksiä.

"... tunsin vihdoinkin vapautuneeni niistä ennakkoluuloista, jotka olivat pitäneet sieluani kahleissaan ja kuormittaneet omaatuntoani kaikenlaisella sekasotkulla. Ja minussa syttyi taaskin uudistusinto. Kirjoitin 'Työmiehen vaimon', missä ruoskin häikäilemättä kaikkia lain ja asetusten naista kohtaan sisältämiä vääryyksiä, nurinkurisia uskonnollisia käsitteitä, miesten juopottelua ja kevytmielisyyttä, naisten tyhmyyttä, pinnallisuutta ja ennakkoluuloisuutta, lyhyesti sanoen kaikkea pahaa ja hullua, mitä maailmasta löysin."

Canth seurasi teoksissaan naturalistisen kokeellisen romaanin mallia »mile Zolan esimerkin mukaisesti. Kaunokirjallisten teosten taustalla olivat todellisuudesta, kuten köyhien tilasta, tehdyt havainnot. Naturalismin keskeisenä esteetikkona pidetyn Tainen mukaan ihminen oli rodun, ympäristön ja ajankohdan tuote, ja tämä positivistinen, kausaalinen ihmiskäsitys heijastui myös kaunokirjallisiin teoksiin. Fiktiiviset henkilöt asetettiin teoksissa erilaisiin kriiseihin eli kokeisiin, ja kerronta rakentui "psykoloogisten" syy-seuraus-suhteiden varaan. Erityisesti tämä esteettinen ihanne käy ilmi kirjeistä, joissa Canth pyrkii puolustamaan henkilöhahmojensa "motiveerausta" kritiikkiä vastaan.

"Nykyaikainen romaani pyrkii tutkimaan ihmissielua, oppia ymmärtämään tunteiden ja intohimojen kehityksen, sielun perinnölliset ja muut taipumukset, ulkonaiset olosuhteet, niiden ynnä ruumiinrakennuksen sekä terveyden vaikutusmäärän ja silloin täytyy kosketella milloin minkinlaiseen elämän ilmestymismuotoon", kirjoitti Canth pastori Elis Bergrothille Salakarin puolustukseksi maaliskuussa 1888.

Canthin naturalistiset päähenkilöt, jotka olivat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki naisia, tuhoutuvat väistämättä – kuolevat, tulevat hulluiksi tai menettävät elämänhalunsa. Tuhoa selitetään sekä psykologisin että sosiologisin syin.

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Työmiehen vaimon (1885) Johanna ja Homsantuu tuhoutuvat miehen käytettyä heitä laillisesti ja yhteisön tukemana hyväkseen. Hanna (1886) puolestaan on nuoren naisen kehitystarina, joka päättyy staattiseen kivettymiseen avioliitto- ja opiskeluhaaveiden kariuduttua. Alkoholisti-isän vanhoillinen holhousvalta ja salakihlatun petollisuus vievät Hannalta uskon elämään. Salakarissa (1887) Canth kuvaa nuoren, arvostelukyvyttömän aviovaimon lankeamista. Teokset saivat osakseen kritiikkiä siitä, esittivätkö ne todellisen suomalaisen naisen oikein.

1880-luvun keskeisiin teoksiin kuuluvat myös novelli "Köyhää kansaa" (1886) sekä samaa elämänpiiriä käsittelevä näytelmä Kovan onnen lapsia (1888). Molempien teemana on yhteiskunnan kovuus vähäosaisia kohtaan. "Köyhässä kansassa" se johtaa neljän lapsen äidin hulluuteen, Kovan onnen lapsissa työttömäksi joutuminen sytyttää halun anarkiaan. Arvostellessaan edellisessä Kuopion hätäaputöiden riittämättömyyttä ja köyhäinhoidon huonoa tilaa joutui Canth kuvernööri Järnefeltin epäsuosioon. Kovan onnen lapset puolestaan esitettiin Suomalaisessa Teatterissa vain yhden kerran, jonka jälkeen teatterin johtokunta päätti lopettaa sen esitykset peläten skandaalin vievän teatterin määrärahat.

Vuonna 1889 julkaistussa Kansan ääniä –novellikokoelmassa oli mukana kaksi voimakkaan naturalistista naiskuvaa, "Kauppa-Lopo" ja tuntemattomampi "Lain mukaan". Rähjäinen Kauppa-Lopo elää yhteiskunnan laitamilla ja hankkii elantonsa torikaupalla ja näpistyksillä. Alkoholismista ja kleptomaniasta sairaan Lopon kohtalo on traaginen. Vaikka hän yrittää hyvästä sydämestään auttaa nuorta leskirouvaa, saa hän osakseen vain ylenkatsetta ja suljetaan novellin päättyessä lopuksi ikäänsä vankilaan. "Lain mukaan" –novellissa nainen ahneuttaan ja turhamaisuuttaan myy itsensä rikkaalle patruunille, ja antaa heittää miehensä vankilaan.

1890-luvun teoksissaan Agnes (1892), Sylvi (1893) ja Anna Liisa (1895) Canth edelleen syvensi naispsykologiaansa. Agneksen ja Sylvin keskeisenä teemana on traaginen vapaudentahto, joka vie Agneksen ylläpidetyksi naiseksi Pietariin, paheelliseen pikku-Pariisiin, ja saa Sylvin myrkyttämään aviomiehensä tämän kieltäydyttyä antamaan avioeroa. Anna Liisa puolestaan kuvaa lapsenmurhaajan psykologiaa, joka oli kiehtonut Canthin mieltä jo pitkään hänen tavattuaan tosielämän lapsenmurhaajia vankilassa.

Naturalistinen naiskirjailija oli 1800-luvun lopun Suomessa samoin kuin muuallakin todella harvinainen ilmiö. Yhteiskunnan likaa esiin tuova kirjallisuus nähtiin moraalisesti epäilyttävänä myös silloin, kun kirjoittajat olivat miehiä – kuten he enimmäkseen olivat – naiskirjailijan kohdalla tilanne oli usein lähes mahdoton. Joulukuussa 1887 Canth totesikin kirjeessä Hilda Aspille viihtyvänsä enimmäkseen kodin piirissä ja välttelevänsä ulkona liikkumista, verhot vedettyinä ikkunoidensa eteen, "että kaupunkilaisten ei tarvitse vahingossakaan nähdä minun vihattua olemustani".

Siveellisyyskysymys

Vuonna 1885 julisti Minna Canth intoa täynnä olevansa "täydellisesti uuden ajan ihminen". Tällä hän tarkoitti suuntautuneensa kohti uutta, naturalistisen kirjallisuuden ilmaisemaa maailmankuvaa ja tasa-arvoa kannattavaa arvomaailmaa. Tämä näkyi esimerkiksi hänen suhtautumisessaan uskontoon. Vuonna 1887 hän allekirjoitti ensimmäisten joukossa Suomen Uskonvapaus- ja Suvaitsevaisuusyhdistyksen perustamisasiakirjan. Uskonnollisiin kysymyksiin haettiin tuoreita näkökulmia myös Canthin yhdessä A. B. Mäkelän kanssa toimittamassa Vapaita aatteita –lehdessä, joka ilmestyi vuosina 1889-1890.

Suomen poliittisella kentällä uuden maailmankuvan kannattajat ryhmittyivät nuorsuomalaisiksi. Vanhasuomalaisten, ns. fennomaanien pyrkimyksenä oli ollut luoda Venäjään kuuluvalle autonomiselle Suomelle oma kieli, kulttuuri ja historia. Tämä ohjelma oli 1880-luvulle tultaessa täyttynyt. Yhteiskunnalliset muutokset, kuten kaupungistuminen, teollistuminen ja väestön kasvu, olivat tuoneet mukanaan uudenlaisia ongelmia, joihin vaadittiin toisenlaista poliittista asennoitumista. Tähän tarttuivat nuorsuomalaiset: heidän pyrkimyksenään oli nostaa esiin yhteiskunnallisia "kysymyksiä" samoin kuin Brandes edellytti uudelta kaunokirjallisuudelta.

Uuteen aikaan suuntautunut Canth koki jakavansa nuorsuomalaisen arvomaailman, olivathan liikkeen keskeiset toimijat hänelle tuttuja nuoria miehiä, jotka vierailivat mieluusti myös Kanttilan salongissa: Lauri Kivekäs, Arvid Järnefelt, Juhani Aho jne. Myös naisasia koettiin aluksi yhteiseksi, pyysipä Canth Juhani Aholta ja J. H. Erkolta erityisesti runoja hänen ja Elisabet Steniuksen suunnitteilla olevaan naistenlehteen. Erimielisyys naisten emansipaatiosta erkaannutti Canthin kuitenkin nuorten miesten ryhmittymästä.

"Kaiketi tiedätte, että naiskysymys on Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa kehittynyt paljon pitemmälle kuin meillä täällä Suomessa. Siellä nuoret miehetkin olivat siihen liittyneet ja kaikki näytti hyvin toivorikkaalta. Mutta nyt asiat ovat muuttuneet. Suuri osa noista nuorista miehistä ovat käsittäneet naisen vapauden – ei niin, että hän saisi vapauden työhön ynnä henkiseen ja siveelliseen kehitykseen, vaan ennen kaikkea, että hän saisi vapauden aistillisten himojen ja halujen tyydyttämiseen", kirjoitti Canth Maria Nikkolalle toukokuussa 1887 (Kirjeet 271).

Tilanne oli kärjistynyt keväällä 1887, kun ruotsalainen kirjailija Gustaf af Geijerstam otti Helsingissä esitelmöidessään kantaa sukupuolimoraalikysymykseen. Geijerstam kannatti August Strindbergin tavoin relatiivista sukupuolimoraalia ja sukupuolielämän vapautta, ja sai puolelleen myös nuorsuomalaisen liikkeen nuoret miehet. Relatiivinen sukupuolimoraali tarkoitti käytännössä sitä, että miehet saivat vapaasti harjoittaa seksuaalisuuttaan myös ennen avioliittoa, mutta nainen sai kantaa lankeamisen seuraukset yksin – niin moraalisen paheksunnan kuin häpeän aviottomista lapsistakin. Porvarillisen naisen siveyttä kunnioitettiin edelleen laajalti, mutta uudesta vapaudesta saivat yhä kärsiä alempien yhteiskuntaluokkien tytöt, joiden ainoana vaihtoehtona oli lankeamisen jälkeen usein prostituutio.

Canthia kaksinaismoralistinen asenne kauhistutti. Hän itse kannatti absoluuttista sukupuolimoraalia, ns. hansikasmoraalia, joka oli saanut nimensä norjalaisen Björnstjerne Björnsonin näytelmästä Hansikas (1883). Sen mukaan niin miehen kuin naisenkin tuli pidättäytyä esiaviollisesta seksuaalisuudesta ja pyrkiä puhtauteen. Geijerstamin esitelmien aikaansaama sanomalehtidebatti Canthin ja Juhani Ahon välillä kuumensikin tunteita niin, että Canth katsoi olevansa pakotettu "sanomaan suhteen ylös". Vihanpitoa kesti kolmisen vuotta.

Canth ei sukupuolimoraalista puhuessaan säästellyt myöskään ajan porvarisnaisia. Niin pitkään kuin miesten seksuaalikäyttäytymisestä vaiettiin ja naiset suostuivat olemaan tekemisissä langenneiden miesten kanssa, ei muutokseen ollut riittävää painetta.

"... yhtä suurena häpeänä kuin hän [vapaa, arvostelukykyinen nainen] pitää yhteyden ja seurustelemisen huonon, langenneen naisen kanssa, yhtä suurena häpeänä hän myöskin pitää yhteyden ja seurustelemisen sen miehen kanssa, jonka kautta tuo nainen on langennut, tai jonka kanssa hän on syntiä harjottanut, olkoon mies sitten missä asemassa hyvänsä yhteiskunnassa. Ei ole miehellä pienintäkään oikeutta huonoon elämään enemmän kuin naisellakaan; tuomio ja rankaistus olkoon siis yhtä ankara toiselle kuin toisellekin. Kun näin pitkälle on päästy, täytyy myös pitää jotenkin epäiltävänä sen naisen siveellistä kantaa, joka tanssisalissa tai muualla seurustelee epäsiveellisen ja saastaisen miehen kanssa", kirjoitti Canth jo artikkelissaan "Naiskysymyksestä" (1885).

Siveellisyyskysymyksessä tiivistyy Canthin maailmankuvaa keskeisesti jäsentänyt positivistinen ihmiskuva hänelle ominaiseen ihmisyyden aatteeseen. Kiistan osapuolet vetosivat kumpikin luonnollisuuteen – relativistien mukaan viettitoimintojen luonnollisuutta ei saanut tukehduttaa rajoituksilla, absoluuttisen moraalin kannattaja Canthin mukaan luonnottoman naiskasvatuksen muuttaminen voisi johtaa seksuaalisuuden luonnolliseen toteutumiseen avioliitossa ilman, että siveettömyys pääsisi kukoistamaan.

Canthin käsitys luonnollisesta naisesta heijastui myös kriittiseen pamflettiin Arvostelu Ellen Keyn viime lausunnoista Naisasiassa (1896), joka jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Pamfletissaan Canth kritisoi Keytä erityisesti epäjohdonmukaisuudesta naisen ammatinvalintakysymyksessä. Oliko naisen pyrittävä kodin ulkopuolella vain hänelle "luonnonmukaisiin" hoiva-ammatteihin oli ajan polttava kysymys, mutta Keyn vastausyritykset eivät Canthia tyydytä. Keyn erotiikka-teoria saa Canthilta myös ryöpytystä. Canthin mukaan on luonnotonta ja jopa iljettävää, että naisen eroottisuus säilyisi lasten synnyttämisen jälkeen, aina keski-ikään saakka yhtä vireänä.

Canthille nais- ja siveellisyyskysymys olivat ennen kaikkea ihmiskunnan ja kansakunnan kohtalon kysymyksiä. Hänen ihanteenaan oli tasa-arvoinen ihmisyys niin naisten ja miesten kuin köyhien ja rikkaiden tai terveiden ja sairaiden kesken. Kamppailu yhteiskunnan kehittämiseksi kumpusi hänessä myötätunnosta ja ymmärryksestä vähäosaisia kohtaan sekä sitkeästä toivosta ihmiskunnan paremman tulevaisuuden suhteen.

"Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys. Voisimme siis tarkemmin määrätä edellä mainitun [naisasian] ohjelman näin: Naiskysymys käsittelee naisen tilan parantamista aineellisessa, henkisessä ja siveellisessä suhteessa siinä tarkoituksessa, että hän voisi olla ihmiskunnan keskitystyössä osallinen olla" , Canth kirjoitti Nuori Suomi –albumissa vuonna 1893 julkaistussa artikkelissaan "Mikä on naisasian lopullinen ohjelma?".

Minna Canth kuoli Snellmanin päivänä 12.5.1897, vain 53 vuoden iässä.

Canth-tutkimuksen nykytila

Tähänastinen Canth-tutkimus on korostanut erityisesti elämäkerrallista ja yhteiskunnallista luentaa. Canthin tuotantoa kokonaisuudessaan on tutkittu varsin vähän. Elämäkerrat (Hagman 1906, 1911, Frenckel-Thesleff 1942 ja Nieminen 1990) tarkastelevat tuotantoa elämänvaiheisiin nivoutuneena, ja Leeni Tiirakarin Taistelevat lukumallit –tutkimus (1997) keskittyy Canthin tuotannon reseptiohistoriaan.

Viljo Tarkiaisen Minna Canth –teos vuodelta 1921 on ainoa Canthin tuotannosta kirjoitettu monografia, mutta sekin on sivumäärältään kovin suppea ja joutuu näin ollen ohittamaan useita mielenkiintoisia Canthin tuotannon juonteita. Tuoreempia näkökulmia Canthin teoksiin ovat tarjonneet mm. Päivi Lappalainen, Liisi Huhtala, Riikka Rossi sekä Minna Maijala, joka valmistelee Helsingin yliopistossa ensimmäistä Canthin tuotantoa käsittelevää väitöstutkimusta. Elämäkerrallinen Canth-tutkimus pitää sen sijaan edelleen pintansa. Tuorein Canthia käsittelevä teos on Ilkka Nummelan Toiselta kantilta. Minna Canth liikenaisena (2004).

Viite

Ellei toisin mainita, lainaukset ovat Canthin omaelämäkerrasta, jonka hän kirjoitti norjalaiselle Samtiden-lehdelle huhtikuussa 1891 (Kirjeet s. 464–470).