Suomen naisten äänioikeus kansainvälisessä vertailussa

Irma Sulkunen

Suomen äänioikeuden juhlavuosi on virittänyt taas kysymyksen siitä, mille maalle oikeastaan kuuluu naisten äänioikeuden maailmanennätys. Suomi on ollut vahvasti tarjolla, mutta epäilyksiä ovat synnyttäneet ennen kaikkea Uusi Seelanti ja Australia, joissa maissa naisten tiedetään saaneen äänioikeuden jo vuosia ennen Suomea. Kun näiden maiden äänioikeuskertomuksista on yleisessä keskustelussa esiintynyt runsaasti epäselvyyttä, on syytä tarkastella lyhyesti, missä laajuudessa poliittinen kansalaisuus niissä toteutettiin ja miten uudistusten sisällöt suhtautuivat Suomen äänioikeuslainsäädäntöön.

Aluksi on hyvä muistuttaa, miten toiselta kysymys näyttää, jos sitä tarkastellaan Suomen ja muun Euroopan ulkopuolelta. Esimerkiksi naisten äänioikeutta kansainvälisesti vertailevassa kokoomateoksessa Suffrage and Beyond: International Feminist Perspectives (1993) Suomi on sijoitettu vasta kolmanneksitoista. Edelle Uuden Seelannin ja Australian lisäksi ovat asettuneet muun muassa Fidji-saaret, Pitcairn-saaret, Victoriaa lukuun ottamatta kaikki Australian osavaltiot sekä suuri joukko Pohjois-Amerikan osavaltioita. Hyvä on muistuttaa myös siitä, ettei Suomikaan vuonna 1906 ollut itsenäinen valtio vaan Venäjän keisarivallan alainen suuriruhtinaskunta.

International Council of Women Helsingissä 1954. Naisasialiitto Unioni Ry:n valokuva-arkisto.

International Council of Women Helsingissä 1954. Naisasialiitto Unioni Ry:n valokuva-arkisto.

Uudessa Seelannissa naisten yleinen äänioikeus toteutui vuonna 1893. Parlamentaarinen järjestelmä siellä, samoin kuin Australiassa oli kaksikamarinen. Oliko uudistus enemmän tai vähemmän sattumanvarainen lahja pioneeriajan perintöä kantaville naisille vai itse ansaittu taisteluvoitto, siitä on maassa riittänyt keskustelua näihin päiviin asti. Erityisesti naistutkijat ovat kartoittaneet naisten omaa toimintaa ja palauttaneet äänioikeusliikkeen ylivoimaisen valtauoman raittiusliikkeeseen. Tällä liikkeellä oli merkittävä asema myös Suomen ja Australian äänioikeustaisteluissa.

Päinvastoin kuin Suomessa, Tyynen meren valtioissa äänioikeusliikkeeksi paisunut raittiustoiminta kanavoitui kuitenkin Naisten Kristilliseen Raittiusliikkeen, Valkonauhaan. Tätä kautta näiden maiden naisliikkeestä rakentui suora kulttuurinen silta sekä brittiläiseen emämaahan että sisarvaltioon, USA:han. Suomessa tämä kytkentä jäi poikkeuksellisen heikoksi sukupuolittain eriytymättömän raittiusliikkeen liittoutuessa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ajaneen työväenliikkeen kanssa.

Edelleen Uuden Seelannin osalta on tärkeä muistaa, että siellä myös maan alkuperäisväestön naiset saivat äänioikeuden. Miehillä tämä oikeus oli ollut jo vuodesta 1867 lähtien. Äänestys kuitenkin suoritettiin erikseen, eurooppalaisen (eli pakehan) ja maoriväestön valitessa omat ehdokkaansa.

Suomalaisesta perspektiivistä poikkeavaa sen sijaan oli, etteivät Uuden Seelannin naiset äänioikeusuudistuksen yhteydessä saaneet eivätkä edes tavoitelleet vaalikelpoisuutta. Tämä uudistus viivästyi alahuoneen osalta vuoteen 1919 ja ylähuoneen aina vuoteen 1941. Ensimmäiset naisparlamentaarikot ilmaantuivat sikäläisille valtiopäiville vasta vuonna 1933.

Australialaiset tutkijat ovat tämän vuoksi mielellään korostaneet omaa asemaansa. He ovat huomauttaneet, että tosiasiassa naisten valtiollinen tasa-arvo toteutui varhaisimmin juuri Australiassa: ensin Etelä-Australiassa 1894 ja koko Liittovaltiossa vuonna 1902. Mutta myöskään Australiassa naiset eivät oikeudestaan huolimatta onnistuneet käyttämään vuosikymmeniin vaalikelpoisuuttaan. Esimerkiksi Etelä-Australiassa ensimmäinen nainen valittiin parlamenttiin vasta vuonna 1959.

Australian etuasemaa naisten äänioikeuden pioneerina on sumentanut myös maan harjoittama rotupolitiikka. Päinvastoin kuin eräissä osavaltioissa, poliittiset oikeudet rajattiin liittovaltion vaaleissa vain valkoisille alkuperäisväestön, aboriginaalien, päästessä niistä osallisiksi vasta vuonna 1962.

Uuden Seelannin ja Australian äänioikeuslakien rajoituksia vastaan on ollut helppo korostaa Suomen äänioikeuden täydellisyyttä ja sitä kautta ykköspaikkaa "todellisen" demokratian toteutuksessa. Astuihan meillä vuonna 1906 voimaan paitsi luokkien ja sukupuolten välinen poliittinen tasa-arvo, myös Euroopassa poikkeuksellinen yksikamarinen eduskuntalaitos. Lisäksi molemmat sukupuolet saivat vaalikelpoisuuden, jota myös naiset käyttivät aktiivisesti alusta lähtien.

Kirjallisuus ja lähteet

Bacchi, Carol Lee
1986. The "Woman Question". Teoksessa Eric Richards (ed.), The Flinders History of South Australia. Wakefield Press, Adelaide.
Bunkle, Phillida
1980. The Origins of the Women's Movement in New Zealand: The Women's Christian Temperance Union 1885–1895. Teoksessa Phillida Bunkle – Beryl Hughes (ed.), Women in New Zealand Society . Allen and Unwin, St. Leonards.
Curthoys, Ann
1994. Citizenship, Race, and Gender: Changing Debates Over the Rights of Indigenous Peoples and the Rights of Women. Daley, Caroline – Nolan, Melanie, Suffrage and Beyond: International Feminist Perspective. Auckland University Press, Auckland.
Daley, Caroline – Nolan, Melanie
1994. Suffrage and Beyond: International Feminist Perspective. Auckland University Press, Auckland.
Dalziel, Raewyn
1994. The Colonial Helpmeet: Women's Role and the Vote in the Nineteenth Century New Zealand. Daley, Caroline – Nolan, Melanie, Suffrage and Beyond: International Feminist Perspective. Auckland University Press, Auckland.
Evans, Richard
1977. The Feminists: Women's Emancipation Movements in Europe, America and Australia 1840–1920. Barnes & Noble, London.
Fulford, Roger
1957. Votes for Women: The Story of a Struggle. Faber & Faber, London.
Grimshaw, Patricia
1987. Women's Suffrage in New Zealand. Auckland University Press, Auckland.
1994. Women's Suffrage in New Zealand: Writing from the Margins. Suffrage and Beyond, 25–41.
Margarey, Susan
1994. Why Didn't They Want to be Members of Parliament? Suffragists in South Australia. Suffrage and Beyond.
Oldfield, Audrey
1992. Woman Suffrage in Australia: A Gift or a Struggle? Cambridge University Press, Cambridge.
Saunders, Kay – Evans, Raymond
1992. Gender Relations in Australia: Domination and Negotiation. Harcourt Brace.
Sulkunen, Irma
1997. Naisten äänioikeus meillä ja muualla. Teoksessa Eeva Ahtisaari et al., Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset. Helsinki, Eduskunnan kirjasto.
1996. Paradoksien äänioikeus. Teoksessa Kerstin Smeds – Rainer Knapas – John Strömberg (red.), Boken om vårt land. Festskrift till professor Matti Klinge 31.VIII 1996. Otava, Helsinki.
2006 (Käsikirjoitus). Suomen naisten äänioikeus kansainvälisessä vertailussa. Naiset eduskuntatyössä 1907-2003. Teoksessa Juhani Mylly (toim.), Suomen Eduskunta 100 vuotta. Osa 4. Eduskunta, Helsinki.
1989. The Women's Movement. Teoksessa Max Engman – David Kirby (ed.), Finland : People. Nation. State. Hurst, London.
Sivun alkuun
Julkaisut-sivulle
 

Yhteistyökumppanit

STM Tane Kristiina-instituutti Minna-portaali Tilastokeskus Eduskunta 100 vuotta Nytkis Kuntaliitto Naisunioni Naisjarjestot Opetushallitus Allianssi Valtikka.fi Tasa-arvo.fi Virtual Finland