Peirce-tutkimuksen verkkokeskus Helsingin yliopistossa


MIKÄ MERKKI ON?
Charles S. Peirce

Charles S. Peircen "What Is a Sign?" suomenkielisenä.
Käännös: Mats Bergman ja Sami Paavola.

Julkaistu myös lehdessä Ajatus 58, 2001, 9-19.

Tämä käännös on The Essential Peirce -kokoelman toisen osan (ed. by the Peirce Edition Project, 1998) toisesta luvusta. Alkuperäinen teksti on luettavissa myös the Peirce Edition Projectin kotisivuilta. Käännös julkaistaan Commens-verkkosivuilla Indiana University Pressin luvalla. Kääntäjät haluavat kiittää the Peirce Edition Projectin johtajaa Nathan Houseria avusta ja tuesta, Matti Liljaa kielentarkistuksesta, Päivi Myllykoskea avusta kreikan kielen termien merkitysten selvittämisessä ja Jouni Kuurnetta valokuvaukseen liittyvän termin käännöksestä.


MS 404 [Julkaistu osittain: CP 2.281, 285 ja 297-302. Tämä teksti, joka on luultavasti kirjoitettu vuoden 1894 alkupuolella, oli alun perin tarkoitettu teoksen "The Art of Reasoning" ensimmäiseksi luvuksi, mutta Peirce muutti sen toiseksi luvuksi moniosaiseen "How to Reason: A Critick of Arguments" (joka tunnetaan myös nimellä "Grand Logic")]. Peirce tekee tässä kirjoituksessa selkoa merkeistä käyttäen lähtökohtana hänen kolmelle universaalille kategorialleen perustuvaa tietoisen kokemuksen analyysia. Hän tarkastelee kolmea merkin perustyyppiä - ikonia, indeksiä ja symbolia - ja esittää monia esimerkkejä. Kuten aiemminkin hän väittää, että päättelyn täytyy sisältää kolmenlaisia merkkejä ja että päättelyn taito on taitoa käsitellä merkkejä - siten korostaen logiikan ja semiotiikan suhdetta.


§1. Tämä on mitä oleellisin kysymys, sillä kaikki päättely on jonkinlaisten merkkien tulkintaa. Tämä on toisaalta myös hyvin vaikea kysymys, joka vaatii perusteellista pohdintaa. [1]
On välttämätöntä tunnistaa kolme erilaista mielen tilaa. Kuvitellaan ensiksi henkilöä unenomaisessa tilassa. Olettakaamme, että hän ei ajattele muuta kuin punaista väriä. Mutta hän ei oikeastaan edes ajattele sitä eli ei kysy tai vastaa mihinkään sitä koskeviin kysymyksiin - hän ei edes sano itselleen, että se miellyttää häntä, vaan ainoastaan tarkastelee sitä siten, kuin hänen mielikuvituksensa sen tuottaa. Ehkä hän kyllästyttyään punaiseen vaihtaa sen johonkin toiseen väriin, esimerkiksi turkoosinsiniseen tai ruusunpunaiseen. Mutta jos hän tekee näin, se on vain mielikuvituksen leikkiä ilman mitään järkisyytä [engl. reason - suom. huom.] tai pakkoa. Tämä on jokseenkin niin lähellä kuin voi olla sellaista mielentilaa, jossa jotain on läsnä ilman pakkoa ja järkisyytä. Sitä kutsutaan Tuntemukseksi [engl. Feeling - suom. huom.]. Paitsi nukkumisen ja valveilla olon rajamailla, kukaan ei todella ole täysin tuntemuksen tilassa. Mutta aina kun olemme hereillä, jotain on läsnä mielelle - ja se, mikä on läsnä, ilman viittausta mihinkään pakkoon tai järkisyyhyn, on tuntemus.
Kuvitelkaamme toiseksi, että uneksijamme yhtäkkiä kuulee kovan ja pitkään jatkuvan höyrypillin vihellyksen. Sillä samalla hetkellä, kun se alkaa, hän säpsähtää. Hän yrittää vaistomaisesti päästä pois, hänen kätensä painuvat hänen korvilleen. Kyse ei ole niinkään siitä, että se on epämiellyttävää, vaan se työntyy näin hänen tajuunsa. Vaistomainen vastustus on sen välttämätön osa: ihminen ei tajuaisi, että hänen tahtonsa voitetaan, ellei hänellä olisi itsekorostusta [engl. self-assertion - suom. huom.], joka on voitettavissa. Samoin on silloin, kun ponnistamme ulkoista vastusta vastaan (tämän vastuksen lisäksi meillä ei pitäisi olla mitään, mihin suunnata voimaamme). Tätä toimimisen ja toimimisen kohteena olemisen tunnetta, joka on tunteemme asioiden todellisuudesta - koskien sekä ulkoisia asioita että itseämme - voidaan kutsua Reaktion tunteeksi [engl. sense of Reaction - suom. huom.]. Se ei piile missään yhdessä Tuntemuksessa - se seuraa, kun yhden tuntemuksen katkaisee toinen tuntemus. Siihen kuuluu olennaisesti kaksi toisiinsa vaikuttavaa asiaa.
Kuvitelkaamme kolmanneksi, että meidän nyt herätetty uneksijamme, kykenemättömänä torjumaan läpitunkevaa ääntä, ponnahtaa pystyyn ja yrittää paeta oven kautta. Oven oletamme läimähtäneen kiinni juuri silloin, kun vihellys alkoi. Mutta olettakaamme, että vihellys loppuu samalla hetkellä, kun hän avaa oven. Hyvin helpottuneena hän aikoo palata paikalleen ja näin ollen sulkee jälleen oven. Mutta juuri, kun hän on tehnyt tämän, vihellys alkaa uudelleen. Hän kysyy itseltään, oliko oven sulkemisella mitään tekemistä tämän kanssa, ja avaa jälleen kerran salaperäisen oven. Kun hän avaa sen, ääni loppuu. Nyt hän on kolmannessa mielen tilassa: hän Ajattelee [engl. Thinking - suom. huom.], eli hän on tietoinen oppimisesta tai sellaisen prosessin läpikäymisestä, jossa ilmiön havaitaan olevan säännön ohjaama tai noudattavan yleistä tiedettävissä olevaa käyttäytymisen tapaa. Hän huomaa, että yksi toiminta on keino tai välittävä tekijä toisen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Tämä kolmas mielen tila on täysin erilainen kuin kaksi muuta. Toisessa tapauksessa oli vain raa'an voiman tunne - tässä on tunne yleisen säännön ohjauksesta. Reaktio koostuu vain kahdesta asiasta, mutta ohjaamisessa on mukana kolmas asia, joka on keino saavuttaa jokin päämäärä. Itse sana keino [engl. means - suom. huom.] tarkoittaa jotain, mikä on kahden muun välissä. Lisäksi tämä kolmas mielen tila, Ajattelu, on oppimisen tunne - ja oppiminen on keino, jolla siirrymme tietämättömyydestä tietoon. Huomataan, että aivan kuten kaikkein alkeellisin Reaktio sisältää kaksi Tuntemuksen tilaa, niin kaikkein alkeellisin Ajattelu sisältää kolme Tuntemuksen tilaa.
Kun syvennymme tarkemmin aiheeseen, nämä ideat, jotka vaikuttavat ensi silmäyksellä epäselviltä, tulevat yhä selvemmiksi ja käsitämme niiden suuren merkityksen.
§2. On olemassa kolmenlaista kiinnostusta, jolla voimme suhtautua johonkin asiaan. Meillä voi ensiksi olla pääasiallinen kiinnostus siihen itsessään. Toiseksi meillä voi olla sekundaarinen kiinnostus siihen suhteessa sen reagointiin muiden asioiden kanssa. Kolmanneksi meillä voi olla välityssuhteeseen liittyvä [engl. mediatory - suom. huom.] kiinnostus siihen, sikäli kuin se välittää mieleen idean jostain asiasta. Jos se tekee tämän, se on merkki tai representaatio.
§3. On olemassa kolmenlaisia merkkejä. Ensiksi on kaltaisuuksia [engl. likenesses - suom. huom.] tai ikoneita, joiden funktio on välittää ideoita esittämistään asioista yksinkertaisesti imitoimalla niitä. Toiseksi on indikaatioita [engl. indications - suom. huom.] tai indeksejä, jotka näyttävät jotain asioista olemalla fyysisesti yhdistettyjä niihin. Tällainen on tienviitta, joka osoittaa tien suuntaan, relatiivipronomini, joka on asetettu juuri sen asian nimen jälkeen, johon aiotaan viitata, tai huudahdus, kuten "Hei siellä!", joka vaikuttaa puhutellun henkilön hermostoon ja vetää väkisin hänen huomionsa puoleensa. Kolmanneksi on symboleita tai yleisiä merkkejä, jotka ovat assosioituneet merkityksiinsä käytön perusteella. Sellaisia ovat useimmat sanat sekä ilmaisut, puheet, kirjat ja kirjastot.
Tarkastelkaamme lähemmin näiden kolmenlaisten merkkien erilaisia käyttötapoja.
§4. Kaltaisuudet. Valokuvat, erityisesti silmänräpäyskuvat, ovat hyvin valaisevia, koska tiedämme, että ne ovat joissain suhteissa tarkalleen samanlaisia kuin kohteet, joita ne esittävät. Mutta tämä samankaltaisuus johtuu siitä, että valokuvat on tuotettu sellaisissa olosuhteissa, että ne ovat fysikaalisista syistä pakosti piste pisteeltä vastaavuussuhteessa luonnon kanssa. Näin ollen ne kuuluvat tässä suhteessa toiseen merkkien luokkaan eli niihin, jotka perustuvat fysikaaliseen yhteyteen. Tapaus on toisenlainen, jos oletamme, että seeprat ovat todennäköisesti itsepäisiä tai muuten ikäviä eläimiä, koska ne näyttävät yleisesti olevan samankaltaisia aasien kanssa ja aasit ovat jääräpäisiä. Tässä aasi toimii nimenomaan seepran todennäköisenä kaltaisuutena. On totta, että oletamme, että samankaltaisuudella on perinnöllisyyteen perustuva fysikaalinen syy. Mutta kuitenkin tämä perinnöllinen sukulaisuus on itsessään vain päätelmä kahden eläimen yhdennäköisyyden perusteella, eikä meillä ole (kuten valokuvan tapauksessa) mitään riippumatonta tietoa olosuhteista, joissa nämä kaksi lajia ovat syntyneet. Toinen esimerkki kaltaisuuden käytöstä on suunnitelma, jonka taiteilija tekee patsaasta, kuvallisesta sommitelmasta, arkkitehtonisesta piirustuksesta tai koristelutyöstä. Tarkastelemalla suunnitelmaa hän voi varmistaa, että siitä, mitä hän ehdottaa, tulee kaunis ja tyydyttävä. Siten esitettyyn kysymykseen vastataan melkeinpä täydellä varmuudella, koska se liittyy siihen, miten taiteilija itse vaikuttuu. Huomataan, että matemaatikkojen päättely perustuu pääsääntöisesti kaltaisuuksien käyttöön - ne ovat todelliset saranat heidän tieteensä portteihin. Kaltaisuudet ovat hyödyllisiä matemaatikoille siksi, että ne tuovat hyvin täsmällisellä tavalla esiin uusia puolia oletetuissa asiantiloissa. Oletetaan esimerkiksi, että meillä on jatkuvista pisteistä koostuva kiemurteleva käyrä, jossa kaarevuus muuttuu myötäpäivään kulkevasta vastapäivään kulkevaksi ja takaisin, kuten kuviossa 1. Oletetaan edelleen, että tätä käyrää jatketaan siten, että se risteää itsensä kanssa jokaisessa päinvastaiseksi vaihtuvassa pisteessä toisen sellaisen pisteen kanssa. Lopputulos näkyy kuviossa 2. Sitä voidaan kuvata joukkona ovaaleita, jotka ovat litistettyinä yhteen ikään kuin paineen alla. Ensimmäisen ja toisen kuvauksen vastaavuutta ei huomaisi ilman kuvioita. Kun syvennymme aiheeseen tarkemmin, huomaamme, että kaikki nämä erilaiset kaltaisuuden käytöt voidaan esittää yhden yleisen yhtälön tapauksina.


Myös keskinäisessä viestinnässä kaltaisuudet ovat aivan korvaamattomia. Kuvitelkaamme kaksi ihmistä, joilla ei ole mitään yhteistä kieltä. He törmäävät toisiinsa kaukana muista ihmisistä. Heidän täytyy kommunikoida, mutta miten he tekevät sen? Se tapahtuu jäljittelevien äänien, jäljittelevien eleiden ja kuvien avulla. Nämä ovat kolmenlaisia kaltaisuuksia. On totta, että he käyttävät myös muita merkkejä, sormella osoittamista ja vastaavaa. Mutta loppujen lopuksi kaltaisuudet ovat ainoa keino kuvata niiden asioiden ja toimintojen laadullisia ominaisuuksia, joita heillä on mielessään. Kun ihmiset ensi kertaa alkoivat puhua keskenään, alkeellisen kielen on täytynyt koostua joko suoraan jäljittelevistä sanoista tai sellaisista sopimuksen mukaisista nimistä, joita he liittivät kuviin. Egyptin kieli on äärimmäisen karkea. Tietämämme mukaan se on varhaisin kieli, jota on kirjoitettu - ja tässä kirjoituksessa käytetään vain kuvia. Eräät näistä kuvista tulivat tarkoittamaan äänteitä - kirjaimia ja tavuja. Mutta toiset tarkoittavat suoraan ideoita. Ne eivät ole substantiiveja, ne eivät ole verbejä - ne ovat vain kuvallisia ideoita.
§5 Indikaatiot. Mutta pelkät kuvat - puhtaat kaltaisuudet - eivät voi koskaan välittää vähääkään informaatiota. Näin ollen kuvio 3 näyttää rattaalta. Mutta se jättää katsojan epävarmaksi, onko se kopio jostain, joka on tosiasiallisesti olemassa, vai pelkkää mielikuvituksen leikkiä. Sama pätee yleisen kielen ja kaikkien symbolien suhteen. Mikään sanojen yhdistelmä (lukuun ottamatta erisnimiä - ja jos eleet ja muut indikatiiviset puheeseen liittyvät seikat puuttuvat) ei voi koskaan ilmaista vähääkään informaatiota. Tämä voi kuulostaa paradoksaaliselta, mutta seuraava kuvitteellinen pieni dialogi osoittaa, kuinka totta tämä on:


Kaksi ihmistä, A ja B, tapaavat maaseututiellä. Käydään seuraavanlainen keskustelu.

B. Tuon talon omistaja on rikkain mies näillä main.
A. Minkä talon?
B. No, etkö näe taloa oikealla puolellasi noin seitsemän kilometrin päässä, mäellä?
A. Kyllä, taidan erottaa sen.
B. Hyvä, se on se talo.

Näin ollen A on saanut informaatiota. Mutta jos hän kävelee kaukaiseen kylään ja sanoo: "Talon omistaja on rikkain mies niillä main", huomautus ei viittaa mihinkään, jos hän ei selitä keskustelukumppanilleen, miten edetä nykyisestä sijainnista niin, että alue ja talo löytyvät. Ilman sitä hän ei indikoi, mistä hän puhuu. Identifioidaksemme objektin ilmaisemme yleensä sen sijainnin tiettynä ajankohtana - ja joka tapauksessa täytyy osoittaa, miten kokemus siitä voidaan yhdistää kuulijan aikaisempaan kokemukseen. Ilmoittaaksemme ajan meidän täytyy lähteä tunnetusta ajankohdasta - joko nykyhetkestä tai Kristuksen syntymästä tai jostain vastaavasta. Kun sanomme, että ajanjakson täytyy olla tunnettu, tarkoitamme, että sen täytyy olla yhdistettynä kuulijan kokemukseen. Meidän täytyy myös laskea aikayksiköissä, eikä ole olemassa mitään muuta tapaa tehdä tunnetuksi, mitä yksikköä ehdotamme käytettäväksi, kuin vetoamalla kuulijan kokemukseen. Niinpä mitään paikkaa ei voi kuvailla muuten kuin suhteessa johonkin tunnettuun paikkaan, ja käytetty välimatkan yksikkö on määriteltävä viittaamalla johonkin tankoon tai muuhun objektiin, jota ihmiset voivat tosiasiassa, suoraan tai epäsuoraan, käyttää mittauksessa. On totta, että kartta on hyvin käytännöllinen osoittaessaan paikan ja että kartta on eräänlainen kuva. Mutta jollei kartassa ole merkintää, joka osoittaa tunnetun paikan sijainnin ja mittakaavan sekä ilmansuunnat, se ei osoita yhtään sen enempää, missä jokin paikka sijaitsee, kuin Gulliverin retkien kartta osoittaa Brobdingnagin sijainnin [2]. On totta, että jos jokin uusi saari löytyisi, vaikkapa arktisilta meriltä, niin sen sijainti voitaisiin suurin piirtein osoittaa kartalla, jolla ei ole kirjoitusta eikä pituus- tai leveyspiirejä, sillä Islannin, Novaja Zemljan, Grönlannin jne. tutut ääriviivat auttavat ilmaisemaan sijainnin. Siinä tapauksessa meidän tulisi hyödyntää sitä tietoamme, että ei ole olemassa toista paikkaa, josta tämän maailman olio todennäköisesti tekisi kartan, jolla on samankaltaiset ääriviivat kuin arktisten merien rannikoilla. Tämä kokemus maailmasta, jossa elämme, tekee kartasta jotain enemmän kuin pelkän ikonin ja antaa sille indeksin lisäpiirteet. Näin ollen on totta, että sama merkki voi olla yhtä aikaa kaltaisuus ja indikaatio. Silti näiden merkkien tehtävät ovat tyystin erilaiset. Tähän ehkä esitetään vastaväite, että kaltaisuudet yhtä paljon kuin indeksitkin [3] perustuvat kokemukseen - että punaisen mielikuva on merkityksetön värisokealle, kuten eroottinen intohimo lapselle. Mutta nämä ovat oikeastaan sellaisia vastaväitteitä, jotka palvelevat erottelua, sillä ne osoittavat, että kaltaisuus ei vaadi kokemusta vaan kykyä kokemukseen. Ja tämä on tarpeellista - ei sen takia, että kaltaisuus pitäisi tulkita, vaan siksi, että se tulisi ylimalkaan esitetyksi aisteille. Hyvin erilaisesta tapauksesta on kyse, kun kokenut ja kokematon henkilö tapaavat saman ihmisen ja huomaavat samat erityispiirteet, jotka kokeneelle ihmiselle indikoivat kokonaisen historian mutta kokemattomalle eivät paljasta mitään.
Tarkastellaan paria esimerkkiä indikaatioista. Näen miehen, joka kävelee keinuen. Se on todennäköinen indikaatio siitä, että hän on merimies. Näen vääräsäärisen miehen päällään samettihousut, säärystimet ja pikkutakki. Ne ovat todennäköisiä indikaatioita siitä, että hän on kilparatsastaja tai jotain vastaavaa. Tuuliviiri indikoi tuulen suunnan. Aurinkokello tai kello indikoi ajan. Geometrikot asettavat kirjaimia kaavioidensa eri osien kohdalle ja käyttävät sitten näitä kirjaimia indikoimaan kyseisiä osia. Samalla tavalla kirjaimia käyttävät lakimiehet ja muut. Siten voimme sanoa: "Jos A ja B ovat naimisissa keskenään ja C on heidän lapsensa, samalla kun D on A:n veli, niin D on C:n setä." Tässä A, B, C ja D täyttävät relatiivipronominien tehtävän, mutta ovat kätevämpiä, koska eivät vaadi mitään erityistä sanojen järjestystä. Koputus ovelle on indikaatio. Mikä tahansa, joka vetää huomion puoleensa, on indikaatio. Mikä tahansa, joka säpsähdyttää meidät, on indikaatio, mikäli se merkitsee kahden kokemuksen rajapinnan. Siten mahtava salama indikoi, että jotain huomattavaa tapahtui, vaikka emme ehkä tiedä tarkalleen, mikä tapahtuma oli kyseessä. Mutta on odotettavissa, että se kytkeytyy johonkin toiseen kokemukseen.
§6. Symbolit. Sanalla symboli on niin monta merkitystä, että olisi kielen vahingoittamista lisätä enää uutta. En usko, että merkitys, jonka siihen liitän, eli konventionaalinen merkki tai (hankitusta tai synnynnäisestä) tavasta riippuva merkki, olisi niinkään uusi merkitys kuin paluu alkuperäiseen merkitykseen. Etymologisesti sen pitäisi tarkoittaa asiaa, joka on heitetty yhteen, kuten embolon (embolum) on asia, joka on heitetty johonkin, salpa, ja parabolon (parabolum) on asia, joka on heitetty lisäksi, lisävakuus, ja upobolon (hypobolum) on asia, joka on heitetty alle, häitä edeltävä lahja. Tavallisesti sanotaan, että sanassa symboli yhteen heittäminen on ymmärrettävä otaksumisena, mutta siinä tapauksessa pitäisi olla niin, että se ainakin joskus on tarkoittanut otaksumaa, mutta sitä merkitystä saa kirjallisuudesta turhaan hakea. Mutta kreikkalaiset käyttivät "yhteen heittämistä" (sumballein) hyvin usein tarkoittaakseen sopimuksen tai konvention tekemistä. Huomaamme, että symbolia (sumbolon) käytettiin varhain ja usein merkitsemään konventiota tai sopimusta. Aristoteles kutsuu substantiivia "symboliksi" eli konventionaaliseksi merkiksi [4]. Kreikan kielessä [5] vartiotuli on symboli eli sovittu merkki. Viiri tai lippu on "symboli", tunnussana on "symboli", tunnusmerkki on "symboli". Uskontunnustusta kutsutaan symboliksi, koska se toimii tunnusmerkin tai tunnuksen tavoin. Teatterilippua kutsutaan "symboliksi". Jokainen lippu tai shekki, joka oikeuttaa hallussapitäjän saamaan jotain, on "symboli". Lisäksi jokaista tunteenilmaisua kutsuttiin symboliksi. Sellaisia olivat tämän sanan pääasialliset merkitykset alkuperäisessä kielessä. Lukija päättää, riittävätkö ne perustelemaan väitteeni, etten vakavasti vääristä sanaa, kun käytän sitä ehdottamallani tavalla.
Mikä tahansa tavallinen sana, kuten "antaa", "lintu", "avioliitto", on esimerkki symbolista. Se on käytettävissä kaikesta, mikä voi toteuttaa sanaan liittyvää ideaa. Se ei itsessään identifioi näitä asioita. Se ei osoita meille lintua eikä esitä silmiemme edessä antamista tai avioliittoa, vaan otaksuu, että kykenemme kuvittelemaan nämä asiat ja että olemme yhdistäneet sanan niihin.
§7. Kolmessa merkkiluokassa - Kaltaisuus, Indeksi ja Symboli - voidaan huomata säännöllinen, yksi, kaksi, kolme, eteneminen. Kaltaisuudella ei ole dynaamista yhteyttä objektiin, jota se esittää. Yksinkertaisesti vain sattuu olemaan niin, että sen laadulliset ominaisuudet muistuttavat objektin laadullisia ominaisuuksia ja saavat aikaan analogisia aistimuksia mielessä, jolle se on kaltaisuus. Mutta se todellakin on erillään niistä. Indeksi on fyysisesti kytköksissä objektiinsa - ne muodostavat orgaanisen parin. Mutta tulkitsevalla mielellä ei ole mitään tekemistä tämän yhteyden kanssa, paitsi että se huomioi sen, kun se on vakiintunut. Symboli on kytketty objektiinsa symbolia käyttävän mielen idean voimin - ilman tätä mieltä mitään sellaista yhteyttä ei olisi olemassakaan.
Jokainen fyysinen voima reagoi hiukkasparin välillä, joista kumpikin voi toimia toisen indeksinä. Toisaalta tulemme näkemään, että jokainen älyllinen toimenpide sisältää symbolien kolmikon.
§8. Kuten olemme nähneet, symboli ei voi indikoida mitään tiettyä asiaa - se osoittaa tietynlaista asiaa. Eikä vain niin, sillä se on itse tietynlainen eikä yksittäinen asia. Voit kirjoittaa sanan "tähti", mutta se ei tee sinusta sanan luojaa, ja jos pyyhit sen pois, niin et ole tuhonnut sanaa. Sana elää käyttäjiensä mielissä. Vaikka he kaikki nukkuisivat, se on olemassa heidän muistissaan. Näin ollen voimme myöntää - jos siihen on syytä - että yleiskäsitteet ovat pelkkiä sanoja, silti sanomatta, kuten Ockham oletti [6], että ne ovat todellisuudessa yksilöitä.
Symbolit kasvavat. Ne syntyvät kehittymällä muista merkeistä, ennen kaikkea kaltaisuuksista tai sekamerkeistä, joissa on jotain kaltaisuuksien ja symbolien luonteesta. Ajattelemme pelkästään merkkien avulla. Nämä mentaaliset merkit ovat luonteeltaan sekamerkkejä - niiden symboliosia kutsutaan käsitteiksi. Jos ihminen luo uuden merkin, tämä tapahtuu käsitteitä sisältävän ajattelun avulla. Näin ollen uusi symboli voi kehkeytyä ainoastaan symboleista. Omne symbolum de symbolo.[7] Kun symboli on syntynyt, se leviää ihmisten keskuuteen. Sen merkitys kasvaa käytössä ja kokemuksessa. Sellaiset sanat kuin voima, laki, rikkaus, avioliitto kantavat hyvin erilaisia merkityksiä meille kuin barbaarisille esi-isillemme. Symboli voi, Emersonin sfinksin tavoin [8], sanoa ihmiselle:

Of thine eye I am eyebeam.

Kaikessa päättelyssä meidän täytyy käyttää kaltaisuuksien, indeksien ja symbolien yhdistelmiä. Emme voi luopua yhdestäkään niistä. Monimutkaista kokonaisuutta voi kutsua symboliksi, koska sen symbolinen, elävä luonne on vallitseva. Metafora ei aina ole väheksyttävä: vaikka ihmisen voidaan sanoa koostuvan elävästä kudoksesta, kuitenkin tietyt elintärkeät osat hänen kynsistään, hampaistaan, hiuksistaan ja luistaan eivät enää käy läpi niitä aineenvaihdunnallisia prosesseja, joista elämä koostuu, ja hänen ruumiissaan on nesteitä, jotka eivät ole elossa. Voimme verrata indeksejä, joita käytämme päättelyssä, ruumiin koviin osiin, ja käyttämiämme ikoneita vereen: ensin mainitut pitävät meidät tukevasti todellisuudessa, kun taas toiset nopeine muutoksineen tarjoavat ravintoa ajatukselle.
§9. Oletetaan, että ihminen päättelee seuraavasti: Raamattu sanoo, että Henok ja Elia otettiin taivaaseen. Näin ollen joko Raamattu erehtyy tai sitten ei ole tarkasti ottaen totta, että kaikki ihmiset ovat kuolevaisia. Se, mitä Raamattu on ja mitä on se ihmisten historiallinen maailma, jota tämä päättely koskee, pitää osoittaa indekseillä. Päättelijä muodostaa jonkinlaisen mentaalisen kaavion, josta hän näkee, että hänen toisen johtopäätöksensä täytyy olla totta, jos hänen premissinsä on totta - ja tämä kaavio on ikoni tai kaltaisuus. Loppu on symboleita, ja kokonaisuutta voidaan ajatella muunneltavana symbolina. Se ei ole kivettynyt, vaan kantaa mielen yhdestä pisteestä toiseen. Päättelykyky on taito käsitellä sellaisia merkkejä ja selvittää totuus.

Viitteet (The Peirce Edition Project)

[1] Pykälien numerot, jotka käsikirjoituksessa alkavat § 31:llä, alkavat tässä § 1:llä, koska Peircen suunnitteleman kirjan ensimmäinen luku ei ole tässä mukana.

[2] Jonathan Swiftin Gulliverin retkien toisen osan alussa on kuvitteellinen kartta, jossa Brobdingnag on liitetty Pohjois-Amerikan Tyynenmeren rannikon karttaan.

[3] Peirce kirjoitti "merkit" eikä "indeksit", minkä täytyy olla virhe, ottaen huomioon edeltävän yhteyden. Muutamissa varhaisissa kirjoituksissa indekseistä käytetään kuitenkin nimitystä "merkit" (ks. EP 1:7).

[4] De Interpretatione, II.16a.12.

[5] Peirce kirjoitti "kreikan kielessä" eikä "Kreikassa", koska hän käy läpi Liddell & Scottin Greek-English Lexiconin tarjoamia vaihtoehtoisia käännöksiä sanasta .

[6] Vrt. William Ockhamin Summa totius logicae, osa 1, luku 14.

[7] "Jokainen symboli seuraa symbolista."

[8] Peirce siteeraa usein tätä säettä Emersonin runon "The Sphinx" (Dial, tammikuu 1841) neljännestätoista säkeistöstä.

| Ylös |