Klusiilit

Suomen klusiileihin kuuluvat soinnittomat p, t, k, jotka kaikki voivat esiintyä lyhyinä ja pitkinä (nupi - nuppi; taito - taitto; pako - pakko). Lisäksi suomessa on /d/ (taide - taite, vaade - vaate), joka voi pitkänä esiintyä hyvin marginaalisesti vain lainasanoissa (luddiitit, Edda). Lainakonsonantti /d/ esiintyy sananalkuisena (dyyni), jolloin löytyy myös minimipareja (dyyni - tyyni). Vierassanojen /b/ ja /g/ mahdollistavat sellaiset minimiparit kuin baarit - paarit ja liiga - liika.

Klusiilien kuvaamiseen tarvitaan niiden artikulatoristen ja akustisten vaiheiden sekä sana-aseman huomioon ottamista. Klusiilin artikulaatiossa erotetaan ääntöväylän ummistumis-, umpi- ja laukeamavaihe (ks. klusiilin vaiheet). Jos klusiilia seuraa vielä vokaali, seuraa laukeamaa suomen klusiileissa lyhyt soinniton vaihe (VOT; voice onset time; soinnin alkamisaika). Suomi laskee laukeamavaiheen osaksi soinnin alkamisaikaa. Pitkä h-mainen, aspiraatioksi tulkittu VOT-vaihe on tyypillinen englannin soinnittomille klusiileille (Suomi 1980: 66-67):

VOT keskimäärin millisekuntia (ms)
Englanti: sananalkuinen p (40), t (55), k (56); sanansisäinen p (17), t (44), k (40); sananloppuinen p (27), t (31), k (48).
Suomi: sananalkuinen p (9), t (11), k (20); sanansisäinen p (11), t (16), k (25); sananloppuinen t (29).

Vaiheen kesto vaihtelee siis eri sana-asemissa. Englannissa se on pisin sanan alussa esiintyvillä klusiileilla. Suomessa vain /t/ voi esiintyä sananloppuisena, ja sellaisena sen VOT-arvo on pisin, kun taas sananalkuiset klusiilit jäävät heikommiksi. VOT-vaiheella on myös suomessa luontainen kesto artikulaatiopaikan mukaan: mitä takaisempi artikulaatiopaikka, sitä pidempi VOT (p < t < k). Englannissa vain /p/:llä on muihin verraten lyhyempi VOT. Suomen pitkien klusiilien /pp, tt, kk/ VOT oli keskimäärin samaa luokkaa kuin lyhyiden, mutta joukossa esiintyi Suomen aineistossa kuitenkin lyhyiden klusiilien ryhmään verraten runsaammin yksittäistapauksia, joissa VOT saavutti aspiraatiokeston.

/t/ on prealveolaarinen (artikuloidaan hammasvallin etuvallissa) ja kielen lavan kosketuspinta on suhteellisen laaja kielen kärjen ulottuessa ylähampaiden luupintaan asti. Kyseessä on laminaalinen (myös: koronaaliseksi kutsuttu; myös piirre [+distributed]) artikulaatio.

/d/ on foneettisesti lainaäänne, mutta alunperin omaperäinen foneemi, joka foneettisesti oli dentaalispirantti (heikkohälyinen frikatiivi kuten englannin sanassa <mother>)(Virtaranta 1958; Vesterinen 1980). Dentaalispiranttia esiintyy vielä murteissa, mutta tavallisemmin sen vastineena esiintyy nykyisin tietyin ehdoin jokin seuraavista [l, r, v, j, t, h] tai se jää ääntymättä. Alkuperäisen ääntämisen muuttuminen tapahtui seuraavasti. Foneemin kirjoitusasuksi valittiin aikoinaan <d>. Suomen kirjakieli muodostui vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla ja sen omaksuivat aluksi ylemmät sosiaaliryhmät. Heistä suuri määrä oli ruotsinkielisiä, ja koska kirjainmerkki <d> äännetään ruotsissa (ja saksassa sekä monissa muissa kielissä), alettiin myös suomenkielisen kirjoituksen <d>-merkkiä ääntää samoin, ja suomenkieliset puhujatkin omaksuivat tämän ääntämistavan. Milloin tämä prosessi tarkkaan ottaen alkoi, ei liene koskaan varmuudella osoitettu. Näin [d]-artikulaatiosta tuli normi, mutta [d] ei ole milloinkaan kotiutunut hyvin suomeen, vaan sitä vierastetaan ja pidetään usein hienostelevana. Lapsen kielenkehityksessä /d/ on yleensä viimeisin äänne, ei varmaankaan motorisen vaikeuden vuoksi, vaan sen erikoislaatuisen sosiolingvistisen aseman vuoksi.

Artikulaatioltaan /d/ on soinnillinen, medioalveolaarinen (keskivallinen) ja kielen kärjen kosketus tapahtuu kapealla kielen etureunalla eli äänne on apikaalinen ([-distributed]). Kosketuskohta on hammasvallin harjakohdassa (keskivallissa). Kuiskattuina sanat "taide" ja "taite" ovat kuulohavainnossa erotettavia, joten sointi ei ole /t/:n ja /d/:n ainoa erottava piirre. Suomen (1980) mukaan /d/ on kestoltaan lyhyempi kuin /t/ ja /d/ eikä se ole yhtä tyypillinen klusiili kuin germaanisissa kielissä, vaan pikemminkin hipaisutyyppinen äänne (flap). Suomi pitää myös lievää retrofleksiota mahdollisena.

/d/:tä pidetään suomen kielen foneemiparadigmassa yksinäisenä ja vastaavien omaperäisten /b/:n ja /g/:n puuttumista aukkoina järjestelmässä. Jos kuitenkin tarkastellaan tilannetta astevaihtelun kannalta, voidaan havaita, että /d/ voidaan rinnastaa /v/-konsonanttiin (vrt. vapa : vavan; mato : madon; puku : puvun) ja /j/-konsonanttiin (särki : särjen).

Lähes tutkimatta ovat konsonanttijonojen klusiilien yksityiskohdat (kruunu, sotka, siksi, kupru, prinssi jne.).

Akustisesti klusiilien siirtymävaihe on merkittävä artikulaatiopaikan havaitsemisen kannalta.

Kuva: Sovijärvi 1963

Sivun alkuun

Fonetiikan laitos

Haku: Yhdistely: Ja Tai Muoto: Pitkä Lyhyt Lajittelu: Pisteet Aika Otsikko Pisteet käänteisenä Aika käänteisenä Otsikko käänteisenä