Suomen fonetiikkaa: Frikatiivit
Suomen fonetiikkaa / Sana ja sen äännerakenne / Konsonantit / Frikatiivit

 

Frikatiivit

Yleistä
Sibilantti /s/
/s/:n koartikulatorinen vaihtelu
Spirantti /f/

Konsonanttitaulukko
Kvantiteetti ja kesto

Ääniesimerkkejä

 

 

Frikatiivit

Sibilantti /s/

Kuva: s:n artikulaatioprofiili

 

Motorisen hienosäädön kannalta /s/ on /r/:n ohella monimutkaisin konsonantti. Suomen /s/:n äännevastine ei ole ei yhtä "terävä" tai "heleä" kuin germaanisissa kielissä. "Terävyys" vastaa äännespektrin relevanttien huippujen sijaintia korkeammilla taajuuksilla. Suomen ja espanjan /s/ ovat foneettisesti tummempia, mikä artikulaatiossa merkitsee väljempää ääntöväylän kapeikkoa konsonantin artikulaatiopaikalla. Taustalla vaikuttanee se, että germaanisten kielten konsonanttiparadigmassa on terävä sibilantti (engl. sip) ja suhusibilantti (ship) ja muutoinkin useampia frikatiiveja kuin suomessa, jolloin niiden hienosäätöisempi erottelu on tarpeen. "Kouruäänne" viittaa siihen, että kielen selkään muodostuu etu-takasuunnassa kouru, jota myöden ilmavirta suuntautuu kohti artikulaatiopaikan kapeikkoa ja hampaita. Kouru on todettu osalla puhujia tasoröntgentutkimuksissa, mutta välttämätön se ei liene suomessa standardiääntämyksen saavuttamiseksi. Suomen /s/:n kontekstuaaliset variantit ovat voimakkaasti koartikuloituneita, ympäristöönsä mukautuneita (Iivonen 1980; Lauttamus 1981). ). Koartikulaatiotekijöistä viereisen vokaalin labiaalisuus (vrt. pyssy, sössö, sussu) on voimakkain: se alentaa /s/:n spektrihuippuja ja tummentaa äännettä siis edelleen. Vaikka äänteen prototyyppi on soinniton, esiintyy usein soinnillisessa ympäristössä soinnillisia variantteja (viisi, lensi).

Sivun alkuun

/s/:n koartikulatorinen vaihtelu:
Vahvahälyinen soinniton postalveolaarinen suhusibilantti (kouruäänne) //

Lainafoneemeista // on heikoimmin suomeen sopeutunut. Suhusibilanssin aikaansaamiseksi ääntöväylän kapeikkoa pidennetään ja väljennetään /s/:ään verrattuna. Kielen lapaa ja etuselkää nostetaan kohti hammasvallia ja kovan kitalaen etuosaa kohti, jolloin syntyy palatoalveolaarinen artikulaatio ilmavirran päästessä kulkemaan kielen etureunan yli saaden aikaan syntyneessä kapeikossa tyypillisen hälyn. Suomessa huulten protruusiota, joka englannissa on tyypillistä (Morris-Wilson 1992: 69), ei muodosteta, ellei tavun vokaali ole pyöreä. Esimerkkisanoja:
bolevikki, paai, akki, rika, aahi, amaani, armööri, eikki, ekki, elfi, iialainen, ikaani, illinki, intolaisuus, okki, tekki.

Kuva: s:n koartikulaatio

Kuva: s:n koartikulaatio

 

Sivun alkuun

Heikkohälyinen soinniton spirantti (rakoäänne) /f/

Äänne muodostetaan alahuulen ja ylähampaiden väliin jäävän rakosupistuman kautta kulkevan uloshengitysilman avulla. Äänne on kotiutunut suomeen suhteellisen hyvin ja lapset omaksuvat sen foneettisesti korrektilla tavalla ennen useita muita konsonantteja. (Fonologiasta ks. Karlsson 1983: 59)

Sivun alkuun

Haku:

Yhdistely: Muoto:

Lajittelu: