52063 Sienituntemus (2 op) - Seitikit

Verihelttaseitikki (Cortinarius semisanguineus). Kuva: Marja Härkönen

Kurssi-info | Tatit | Rouskut | Haperot | Seitikit | Malikat, vahakkaat ja valmuskat | Kärpässienet | Kääväkkäät

Alipinkka: Agaricales - ruskeaitiöisiä helttasieniä

(Vanha Pinkka: Agaricales - ruskeaitiöisiä helttasieniä)


Seitikit (Cortinarius) ovat selvästi Suomen lajirikkain sienisuku, lajimäärältään noin kaksin-kertainen seuraavana tulevaan sukuun verrattuna. Parhaimmillaan jopa kaksi kolmesta syksyisin metsässä vastaantulevasta lakkisienestä voi olla seitikkejä. Lajeja on Suomesta listattu alle 300, mutta todellinen lajimäärä lienee jopa 600.

Kaikki seitikit muodostavat sienijuurta puiden kanssa ja tyypillisesti niitä löytää kaikenlaisista metsistä. Pieni osa lajeista suosii hieman avoimempia, häirittyjä ympäristöjä kuten polkujen varsia. Monet lajeista ovat yleisiä, mutta sukuun kuuluu myös useita vaateliaita lajeja.

Yhteistä kaikille seitikeille on seittimäinen sisäsuojus, joka suojaa nuoria kehittyviä helttoja, ainakin nuorena silkinkiiltoinen jalka, kanelinruskea itiöpöly ja nystyiset itiöt. Kaikilla lajeilla on myös ulkosuojus, joka peittää itiöemää sen ollessa nuori. Vanhemmissa itiöemissä suojus-jätettä voi olla lakin reunassa, mutta useimmiten se on havaittavissa jalassa. Suurimmalla osalla lajeista se muodostaa jalkaan ohuen sukan tai vöitä, osalla tahmaseitikeistä sitä on vain jalan nupin reunassa. Valtaosalla seitikeistä suojus on väriltään valkoinen, mutta jos se on jonkin muun värinen, se on hyvä tuntomerkki lajintunnistuksessa. Parhaiten jalassa olevan suojusjätteen havaitsee jalkaa viistosti eri kulmilta katsottaessa. Suojusjäte tuhoutuu helposti kosketeltaessa, joten seitikkejä tunnistaessa pitäisi välttää sienen kovakouraista käsittelyä.

Seitikit ovat ulkonäöltään ja kooltaan hyvin monenlaisia. Ero suurimman jättiseitikin
(C. praestans) ja pienimmän kääpiöseitikin (C. bibulus) lakkien halkaisijassa voi olla jopa noin 50-kertainen. Pääosa seitikkilajeista ovat väritykseltään ruskean eri sävyisiä, mutta osalla on myös kirkkaita värisävyjä ja muutama lajeista on jopa kokonaan punaisia tai violetin värisiä. Osa lajeista on kokonaan limaisia ja toiset taas kuivapintaisia.

Jos seitikissä on kirkkaita värejä tai värikäs ulkosuojuksenjäte, on se yleensä helppo määrittää ryhmälleen tai jopa lajilleen. Valitettavasti selkeä enemmistö lajeista on eri sävyisen ruskeita ja niillä on valkoinen suojusjäte, jolloin määritys voi monesti jäädä vain alasukutasolle.

Joskus hajusta voi olla apua, kuten pelargonioille tuoksuvissa pelargoniseitikeissä
(C. flexipes coll.) tai harvoissa tapauksissa jopa mausta, kuten karvaslakkisilla karvaslima-seitikeillä (sektio Vibratiles). Maistamisesta on kuitenkin hyötyä vasta pidemmälle menevässä tunnistamisessa, joten sitä kannattaa käyttää vasta kun on varma mitä on maistamassa.

Muita tunnistuksessa auttavia, ilman mikroskooppia havaittavia tuntomerkkejä ovat lakin kosteusmuuntuvuus (hygrofaanisuus), helttojen ja mallon väri sekä jalan tyven muoto.

Useita alasukuja

Suvun suuresta monimuotoisuudesta johtuen suku jaetaan useisiin alasukuihin. Alla oleva neljän alasuvun jaottelu on suhteellisen helppo omaksua vaikka ryhmät eivät olekaan kehityshistorialtaan luonnollisia.

Violettiseitikkien alasuku (Cortinarius) on pieni, noin 50 lajia sisältävä ryhmä, johon kuuluu kuivapintaisia, usein värikkäitä ja keskikokoisia tai pienehköjä sieniä, muutama lajeista on myös rotevia. Tähän alasukuun kuuluvat niin seitikkien suvun tyyppilaji violettiseitikki
(C. violaceus), värjäyssieninä käytetyt veriseitikit (sektio Dermocybe) kuin ainoa tappavan myrkyllinen seitikkilajimme, suippumyrkkyseitikki (C. rubellus)

Huopaseitikkien alasuku (Telamonia) on ryhmistä ylivoimaisesti suurin sisältäen arviolta jopa noin 400 lajia. Ryhmän tuntomerkkeinä ovat itiöemän kuiva pinta ja ruskehtava yleisväritys. Poikkeuksena tähän ryhmään kuuluu myös sinisiä ja valkoisia lajeja. Suvun pienimmät lajit kuuluvat tähän ryhmään.

Tahmaseitikkien alasuku (Phlegmacium) koostuu noin 100 lajista, jotka ovat enimmäkseen keskikokoisia tai suurehkoja, usein maltoisia ja yleensä melko värikkäitä. Ryhmän lajien lakki on usein tahmea tai limainen, jalka kuivapintainen. Monet lajeista ovat meillä harvinaisehkoja ja suosivat ravinteisia, kalkkipitoisia kasvupaikkoja. Ryhmään kuuluu myös ruokasienenä käytetty monivyöseitikki (C. triumphans)

Alasuvuista neljäs, limaseitikit (Myxacium) on helpoin tunnistaa jalan ja lakin limaisuudesta, joka tosin osalla karvaslimaseitikeistä (sektio Vibratiles) voi olla heikkoa. Ryhmään kuuluu noin 50 lajia mukaan lukien lajintuntemuksen kangaslimaseitikki.