Anu Lahtinen

Arkea ja juhlaa Flemingien mailla

1500-luvun ylimysperheen jokapäiväinen elämä

"Parahin Alert Dreikop, hyvä ystävä. [--] Pyydän teiltä ystävällisimmin, että lähettäisitte ne kolme ikkunalasia tällä purrella jne. Lisäksi kunnianarvoisa rouvani [Hebla Sparre] lähettää ystävällisen kiitoksensa lahjasta, jonka te hänelle lähetitte, nimittäin taateleista ja hillotuista kirsikoista [--].

Lisäksi, parahin Alert, olen erottanut Heynen kunnianarvoisan herrani palveluksesta, eikä hänellä ole enää laivuria [--]. Kirjoititte viimeksi, että voisitte hankkia herrani palvelukseen miehen, joka toimisi sekä laivurina että perämiehenä sadan Riian markan vuosipalkalla. Jos sellainen mies on saatavilla ja hyväksyy mainitun palkan, lähettäkää hänet tänne jos mahdollista. [--] Suitiassa Sielujen päivänä [2.11.] 1541. "

Erik Håkansson

"Lisäksi pyytää kunnianarvoisa rouvani vielä lähettämään neljä kyynärää ihonväristä englanninverkaa tai sellaista vihreää, jota lähetitte minulle, joka olisi kyllin taipuisaa lasten housuihin.[i]"

Näin kirjoitti vouti Erik Håkansson Slang "herransa" ja serkkunsa Erik Flemingin sekä "rouvansa" Hebla Sparren puolesta. Ritari ja valtaneuvos Erik Joakimsson Fleming, joka kuului valtakunnan huippuylimystöön, oli tuolloin jälleen kerran kuninkaan tehtävissä Tukholmassa[ii]. 1540-luvun alussa hän vietti pitkiä aikoja Ruotsin länsiosissa ja toimi vuoroin Tukholmassa linnanpäällikönä, vuoroin diplomaattisissa tehtävissä eri puolilla maata.[iii] Erik Flemingin poissaollessa perheen keskeinen kartano Siuntion Suitiassa[iv] oli hänen puolisonsa Hebla Siggesdotter Sparren ja Erik Håkanssonin huomassa. Viimeksimainittu hoiti voudin tehtäviä ainakin vuodet 1536-1547 ja vastasi muun muassa kirjeenvaihdosta kartanon ja tallinnalaisen porvari Alert Dreikopin välillä.[v]

Tämä kirjeenvaihto ja muutamat muut lähteet tarjoavat välähdyksiä myöhäiskeskiajan ylimystön jokapäiväisestä elämästä ja taloudenhoidosta. Kirjeessä mainitut rakennustarvikkeet kertovat Suitian kivikartanon valmistumisesta, palkkausta koskevat kommentit Flemingien palvelijoista ja alaisista, Hebla-rouvan tekemät tilaukset arkipäivän ruoka- ja vaatehuollosta. Kallis englanninverka[vi] ja ikkunalasit sekä lahjana lähetetyt taatelit ja kirsikkahillo kuvaavat vauraan ylimystön yksityisiä kauppasuhteita, joihin kuuluivat ylelliset hankinnat ja "kylkiäiset"[vii].

Artikkelissani tarkastelen kartanolla eletyn elämän kirjoa, josta vähäinen aineisto antaa vihjeitä. Tarkastelen myöhäiskeskiajan ylimyskartanon asukkaita, heidän asemaansa ja tehtäviään, elämänvaiheitaan ja suhdeverkostojaan. Keskeisen osan saavat vaikutusvaltaisimmat henkilöt - Erik Fleming, Hebla Sparre ja Erik Håkonsson läheisimpine perheenjäsenineen. Mahdollisuuksien mukaan valotan kuitenkin myös palvelijoiden ja vähäisempien perheenjäsenten asemaa. Samalla tuon esiin aikakauden lähdeaineiston rajoitukset.

Kartanon herra ja rouva

Suitian kartanon herra Erik Fleming (1487-1548) oli valtaneuvos Joakim Henriksson Flemingin ja linnanpäällikön tyttären, Elin Björnsdotterin vanhin poika. Hän sai tärkeitä virkatehtäviä jo 1510-luvulla ja nousi veljensä Ivarin kanssa 1520-luvulla aivan keskeiseen asemaan, kun Kustaa Vaasa kokosi tukijoukkoja taisteluun tanskalaisia vastaan. Kustaa teki Erikistä valtaneuvoksensa vuonna 1523, ritarin arvon hän sai viisi vuotta myöhemmin. Näistä vuosista aina kuolemaansa saakka Erik Fleming toimi kuninkaan keskeisenä neuvonantajana ja luotettuna henkilönä, eivätkä satunnaiset ristiriidat kuninkaan tai muun aatelin kanssa horjuttaneet vakavasti hänen asemaansa.[viii]

Fleming sai kuninkaalta läänityksiä, mutta hänen vaurautensa kannalta olivat keskeisiä myös hänen henkilökohtaiset maaomistuksensa[ix]. Toisin kuin Ivar-veljen[x], Erik Flemingin maaomaisuus sijaitsi keskeisesti Suomessa, ja huolimatta jälkimmäisen pitkistä oleskeluista ja tehtävistä Ruotsin puolella hän oli keskeisesti Suomen olojen ja raja-alueiden asiantuntija[xi]. Erik Flemingin korkeaa yhteiskunnalista asemaa kuvaa se, että hän avioitui Hebla Siggesdotterin, valtaneuvos Sigge Larsson Sparren ja Kristina Månsdotterin (Natt och Dag) tyttären kanssa. Heblan tarkkoja elinvuosia ei tiedetä, mutta hän eli vielä vuonna 1570[xii], ja ensimmäisen lapsensa syntymävuodesta päätellen hän lienee syntynyt 1500-luvun alussa, ennen vuotta 1515.

Avioparin keskinäisistä suhteista tai tunnesiteistä ei ole säilynyt tietoja. On vaikeaa päätellä, johtuuko tämä vain lähteiden puutteesta. Parikymmentä vuotta kestäneen avioliittonsa aikana (solmittu n. 1530?) Hebla ja Erik viettivät pitkiä aikoja erossa toisistaan, kuten käy ilmi Erik Håkanssonin myöhäiskesällä tai syksyllä 1541 kirjoittamasta kirjeestä:

"Pyydätte saada tietoonne, milloin kunnianarvoisa herramme on tulossa kotiin, mutta minulla ei ole siitä tietoa, sillä emme ole kuulleet hänestä mitään Pyhän Olavin päivän [29.7.] jälkeen, ja silloin hän kirjoitti, ettei häntä pidä odottaa kotiin ennen Pyhän Mikaelin päivää [29.9.] jne.[xiii]"

Ei olisi yllättävää, vaikka pariskunnan välit olisivat jääneet suhteellisen etäisiksi, aviomiehen politikoidessa ja hoitaessa virkatehtäviään pitkin maita ja mantuja, aviovaimon keskittyessä huomenlahjana saamansa Suitian kartanon elämään yhteistyössä voutinsa kanssa. Kuten tutkimus on viime aikoina korostanut, aikakauden avioliitot eivät kuitenkaan välttämättä olleet tunnekylmiä, vaikka tunne-elämästä kertovat lähteet ovatkin harvassa[xiv]. Vertailun vuoksi voi todeta, että muutamista aikakauden aviopareista on säilynyt lähteitä, jotka kertovat puolison sairaudesta tai lapsivuodeajasta ja osoittavat avioparien keskinäistä huolenpitoa. Vuonna 1544 Birger Nilsson Grip pyysi kuninkaalta, että saisi viipyä vaimonsa Birgittan luona, kunnes tämä olisi toipunut synnytyksestä. Samoin vuonna 1555 Gustav Stenbock - Klaus Eriksson Flemingin tuleva appi - totesi, ettei mielellään jättäisi puolisoaan Kristinaa, ennen kuin tämän vointi paranisi.[xv]

Tällaisia kallisarvoisia tiedonmurusia ei Erikin ja Heblan suhteesta ole säilynyt. Erik Fleming ei ole läsnä niissä muutamissa lähteissä, joissa viitataan lasten syntymään ja odotusaikaan. Ainoa syntymään ja lapsiin liittyvä maininta, jonka Erik Fleming on kirjoittanut, on hänen maakirjaan tekemänsä merkintä, että esikoispoika Joakim oli syntynyt samana vuonna kuin kruununprinssi Erik[xvi]. Pariskunnan tunnetun kolmen lapsen (Joakimin, Klausin ja Filippan) varhaisvuosista tiedetään vähän. Suitian kartanon kirjeenvaihtoon vuodelta 1541 liittyvät seuraavat maininnat lapsista - ainoat maininnat, joita toistaiseksi on tullut päivänvaloon, ja niidenkin löytäminen vaatii tarkkaa tutkimustyötä, kuten seuraavassa osoitan.

Kartanon lapset

Edellä jo lainatussa, Sielujen päivänä 1541 lähetetyssä kirjeessä[xvii] Hebla-rouva toivoi saavansa taipuisaa englanninverkaa lasten "housuihin". Kyse oli miesten sukkamaisista vaatekappaleista, jotka jo 1500-luvulla ommeltiin yhteen, nykyisten housujen kaltaisiksi[xviii]. Arvokasta kangasta tilattiin ilmeisesti Joakimille ja Klausille, jotka olivat tuolloin noin 6-7 vuoden iässä; aivan pienet lapset käärittiin kapaloihin, joita juhlatilaisuuksissa koristeltiin upeilla kankailla[xix].

Koska aatelistenkin lapset tavattiin arkena pukea vaatimattomampiin materiaaleihin[xx], oli ehkä tarkoitus, että uusia verkahousuja käytettäisiin juhlassa, jota jouluksi valmisteltiin. Tähän juhlan odotukseen oli Erik Håkonsson viitannut jo myöhäiskesällä 1541, kirjoittaessaan Alert Dreikopille ja tilatessaan erinäisiä arvokkaita kankaita:

"En voi myöskään olla kertomatta, että mikäli Kaikkivaltias Luoja sallii rouvani matkan sujua hyvin, mitä joulun aikoihin odotetaan tapahtuvaksi, niin sekä kunnianarvoisa herrani että rouvani ovat erityisessä suopeudessaan ja hyväntahtoisuudessaan, tekemieni palvelusten vuoksi, aikeissa järjestää samaan aikaan hääjuhlani. [--] Ja Jumala suokoon, että olisitte täällä silloin ystävienne kanssa jne. [--]

Niinpä, parahin Alert, pyydän ystävällisimmin, että tekisitte hyvin ja lähettäisitte tämän kirjeentuojan mukana mahdollisimman pian seuraavat tuotteet:

9 kyynärää hienoa papukaijanvihreää englanninverkaa

6 kyynärää ruskeaa [--] atlasta

2 1/5 kyynärää valkoista samettia tai hienoa englanninverkaa

2 1/5 kyynärää punaista samettia [--][xxi]"

Hebla-rouva ei suinkaan ollut lähdössä matkalle, vaan sanaa resa käytetiin peiteilmauksena, jolla viitattiin kunnianarvoisan st[renge] fru moderin odotettavissa olevasta synnytyksestä (vrt. englannin ja ranskan travail). Joskus ilmaisu täsmennettiin muotoon den farliga resan, eikä syyttä.[xxii] Kuten keskiaikaiseen matkustamiseen, myös raskauteen ja synnytykseen liittyi riskejä ja pelkoja[xxiii].

Se, että Erik Håkansson puhui nimenomaan synnytyksestä, käy ilmi paitsi lausemuodoista, myös toisesta kirjeestä, jossa vouti ilmoitti Heblan toivovan lääkelähetystä Tallinnasta:

"Ja hän esittää ystävällisenä pyyntönään, että lähettäisitte hänelle 2 luotia tuoretta galangaa, [--] sillä se olisi nyt hänelle hyväksi joulun aikoihin, kahdeksan päivää ennen tai jälkeen, ja kaikkivaltias Jumala auttakoon pyhässä armossaan jne.[xxiv]"

Inkiväärin kaltaista, kaukaa Aasiasta laivattua galanga-juurta (Alpinia officinarum) käytettiin mm. synnytyksen helpottamiseen[xxv]. Kalliin lääkejuuren tilaaminen osoittaa, että ylimystön naisilla oli käytettävissään oman aikakautensa lääketieteellinen asiantuntemus.

Joulu oli perinteinen häidenviettoaika[xxvi], ja ilmeisesti kartanolla oli tarkoitus vuonna 1541 viettää sekä hää- että kastejuhlaa. On kuvaavaa, että samoin kuin Kustaa Vaasa armollisena suosionosoituksenaan järjesti hovissaan hääjuhlia[xxvii], myös Erik Fleming ja Hebla Sparre osoittivat suosiotaan voudilleen järjestämällä häät omien juhlallisuuksiensa yhteydessä. Alf Brenner on arvellut, että odotettu lapsi saattoi olla Filippa Eriksdotter Fleming[xxviii], mutta kyseessä voi olla joku tuntemattomaksi jäänyt sisarus. Noihin aikoihin monet lapset kuolivat ensimmäisen kahden elinvuotensa tai nuoruusvuosiensa aikana - Joakimkaan ei ehtinyt saavuttaa 30 vuoden ikää.[xxix]

Valitettavasti marraskuun 1541 jälkeiset asiakirjat eivät kerro aiheesta enempää[xxx]. Arvailun puolelle menee oletus, että Erik Flemingin oleskelu Suitiassa ja sen läheisyydessä alkuvuodesta 1542 olisi liittynyt haluun pysyä lapsivuoteesta toipuvan puolison luona[xxxi]. Perheen lapset esiintyvät asiakirjoissa seuraavan kerran 1550-luvun puolivälissä, jolloin pojat olivat jo parissakymmenissä, Kustaa Vaasan palveluksessa. Lähteet eivät siten valota sitä, millaisten vaiheiden kautta tuleva marski Klaus Fleming kasvoi paheksutuksi, kouluttamatomaksi "linnunpelätiksi" (skråbukehuvud), puhumattakaan nuorena kuolleen Joakimin ja naimattomaksi jääneen Filipan myöhemmistä elämänvaiheista.[xxxii]

Monimuotoinen perhe ja sen suhdeverkostot

Serkku ja vouti Erik Håkanssonin lisäksi Suitian kartanossa asui muitakin sukulaisia: 1530 - 1540 -lukujen vaihteessa siellä eli Valborg Joakimsdotter Fleming, kartanonherran sisar. Valborg oli Naantalin luostarin entinen abbedissa. Hän oli vetäytynyt veljensä kartanolle, kun Kustaa Vaasan toimeenpanema kirkollinen reformaatio heikensi birgittalaisnunnien mahdollisuutta jatkaa toimintaansa. Valborgin muutto luostarielämän johtotehtävistä veljensä elätettäväksi kuvaa uskonpuhdistuksen merkitystä eräälle naisryhmälle. Hänen lisäkseen Suitiassa eli jonkin aikaa toinen naimaton sisar, Margareta Joakimsdotter Fleming, jonka elatuksesta Erik- ja Ivar-veljet riitelivät.[xxxiii]

Kartanolla lienee asunut myös vierailevia, orpoja tai suojelukseen otettuja sukulaisia ja tuttavaperheiden lapsia. Alf Brenner on pitänyt mahdollisena, että Heblan sisarenpoika Klaus Åkesson Tott olisi kasvanut tätinsä hoivissa[xxxiv]. Ivar Flemingin Märta-rouvalla oli tällainen suojatti[xxxv]. Filippa Eriksdotter Fleming piti myöhemmin hoivissaan Yläneellä orpoa veljentytärtään Anna Joakimsdotter Flemingiä ja kiitti tätä siitä, että hän oli käyttäytynyt kuten "köyhän, hyvän veljentyttären tuli"[xxxvi]. Jaakko Teitin väittämän mukaan Erik Fleming otti orpoja aatelisneitoja suojelukseensa, kuitenkin lähinnä omaa taloudellista etuaan ajatellen[xxxvii].

Marjo Kaartinen on todennut, että hyvät suhteet olivat lasten tulevaisuuden kannalta elintärkeitä, ja tämän vuoksi heidät saatettiin sijoittaa kasvatettaviksi poissa kotoa tai heidät lähetettiin pitkiksi ajoiksi vierailuille muihin perheisiin. Lapsen tulevaisuudennäkymiä paransi se, että hän oli ollut kasvatettavana merkittävässä perheessä, ja merkittävän perheen lasten kasvattaminen oli kunniakas tehtävä aatelisnaiselle.[xxxviii]

Osittain tästä syystä Hebla Sparre näyttää vuonna 1551, Kustaa Vaasan jäätyä leskeksi, ilmoittaneen, että hän oli valmis matkustamaan hoviin ja huolehtimaan kuninkaan "rakkaista pienistä lapsista", joista nuorin oli alle kaksivuotias[xxxix]. Tällainen kunniatehtävä olisi tuonut Heblan lapsineen lähelle kuningasperhettä. Vastauskirjeessään Kustaa Vaasa kiitti kohteliaasti tarjouksesta ja  käänsi kieltonsa ystävälliseksi huolenpidoksi. Hän näet totesi löytäneensä jo lapsilleen kaitsijan eikä sanojensa mukaan halunnut Heblan näkevän yletöntä vaivaa asian vuoksi:

"parahin Hebla-rouva, ei olisi teidän kannaltanne [--] kohtuullista että jättäisitte asuntonne ja omaisuutenne huolimattoman väen haltuun niin pitkäksi aikaa. [--][xl]"

Kuningas itse vieraili Suitian kartanolla[xli] ja kun hänen poikansa Juhana sai hallittavakseen Suomen herttuakunnan, tämä kutsui Heblan lapsineen ja seuralaisineen jouluksi Turun linnaan, jonne oli juhlaa varten hankittu tynnyreittäin simaa sekä kastanjoita, rusinoita ja muuta jouluista syötävää.[xlii] Suhteita on voinut lähentää se, että kuningasperhe muistutti vielä asemaltaan niitä ylimysperheitä, joiden keskuudesta se oli lähtöisin. Perintökuninkuus oli vielä uusi asia valtakunnassa, jossa kilpailevat aatelissuvut olivat tottuneet tavoittelemaan hallintovaltaa.[xliii] Ei ihme, että kansallisromanttisen kauden kirjailijat ja historioitsijat pohtivat Kasimir Leinon lailla mahdollisuutta, että Flemingit olisivat seuranneet Vaasojen esimekkiä ja tehneet Suomesta valtakuntansa:

Sai Vaasat Ruotsin valtikan, kun Kustaa

sen tiranneista vapahti... no miksi,

miks Suomea ei Fleming saada vois,

kun Flemingit sen suojelleetkin on![xliv]

Niin vähäisiä kuin tiedot ovatkin, niiden avulla hahmottuu kuva pääkartanolla eläneestä perheestä, jolle oli tärkeää pitää yhteyttä muihin vertaisiinsa. Liikkuvuus ja muutos ovat sanoja, jotka parhaiten kuvaavat perhettä ja sen lähipiiriä. Vierailevat ja hoivattavat lapset auttoivat vahvistamaan yhteistyön ja liittolaisuuden verkostoja. Asiaan kuului myös turvattomista sukulaisista huolehtiminen, joskin Erikin ja Ivarin väliset elatusriidat osoittavat, ettei näitä velvollisuuksia aina hoidettu nurinoitta. Sen lisäksi, että kartanolla asuvien sukulaisten ja tuttavien määrä vaihteli, ydinperheen jäsenet itse oleskelivat ajoittain muilla kartanoillaan tai kaupungeissa omistamissaan kivitaloissa[xlv]. Tämä koski varsinkin Erik Flemingiä, joka liikkui tuomarin ja päällikön tehtävissään sekä omissa talousasioissaan paikasta toiseen. Raskauteen ja lapsivuodeaikaan liittyvät tekijät sekä kartanonrouvan velvollisuudet sitoivat Heblan kartanolle miestään kiinteämmin.

Vaikka kartanoyhteisön ylintä päätös- ja holhoojavaltaa käytti kartanon herra ja isäntä Erik Fleming, jokapäiväinen arjen hallintavastuu kuului usein Hebla Sparrelle, Erik Håkanssonille sekä lähimmille sukulaisille tai uskotuille henkilöille. Maaomaisuuteen liittyvät ja oikeudellisia toimia vaativat tehtävät - samoin kuin rakennustoimintaan ja puolustukseen liittyvät hankkeet olivat kuitenkin Erik Flemingin tai hänen voutinsa huolena. Avioliiton aikana laaditut, Erikin ja Heblan maita koskevat muistiinpanot käsittelevät omistuksia Erik Flemingin hallitsemana kokonaisuutena, kuten aikakauden edusmiesjärjestelmän mukaista olikin.[xlvi] Leskeydyttyään Hebla kykeni kuitenkin hallitsemaan maa-alueita miehensä jälkeen, oletettavasti edelleen voudin tuella. Hänen toimintansa kuvastaa sitä vaikutusvaltaa, jonka leskinainen tavallaan peri mieheltään tämän kuoltua. Miehensä virkoja tai hallintovaltaa hän ei kuitenkaan perinyt.

Flemingien omistukset ja kartanomiljöö

Flemingien omaisuutta koskevat kirjeet ja talouskirjanpito antavat vihjeitä kartanon aineellisesta ympäristöstä. Flemingien vaurauden pohjana olivat virkatulot, erilaiset palkkiot ja läänitykset, mutta keskeistä oli heidän omien tilojensa tuotto. Erik Flemingin maakirjat kertovat suuresta määrästä maatila-, niitty-, pelto-, saari-, metsä- ja vesiomistuksia eri puolilla Suomea ja Ruotsia. Suurin osa tästä maaomaisuudesta oli alustalaislampuotien hallussa, ja heidän tuli suorittaa vuotuiset vuokramaksunsa tilojen tuotteina, rahana ja päivätöinä. Suurin osa lampuodeista oli  talonpoikaisia, ja he viljelivät pienehköjä maatiloja, mutta sivukartanoiden kuten Yläneen maat oli jaettu kartanonlampuodeille, jotka olivat säätyläisiä ja suurviljelijöitä ja käyttivät palkkatyövoimaa.

Tilojen tuotto ja niillä kasvatetun karjan määrä oli huomattava. 1540-luvulla niissä pidettiin yhteensä yli viittäsataa lehmää, yli tuhatta lammasta sekä satoja härkiä, vuohia, hanhia ja muita kotieläimiä. Lampuotien päivätyövelvollisuudet ylittivät yhteensä yli 1150 vuotuisen työpäivän määrän, ja tilojen vuokratuotto oli voi-, teuraskarja-, villa- ja muina maksuparseleina laskettuna vaikuttava. Näin ollen Hebla-rouva saattoi leskeydyttyään suhtellisen helposti toimittaa Turun linnaan sata englanninlammasta - tämä suosiossa ollut lammasrotu mainittiin aikakauden asiakirjoissa erikseen[xlvii].

Varsinaisten maaomistusten tuoton lisäksi tuloja toivat koskipaikoissa toimivat jauho- ja sahamyllyt sekä erilaiset maksusuoritukset, kuten Flemingien saarilla käyvien hylkeenpyytäjien hylkeenihrana maksamat vuokrasummat[xlviii]. Saariomistukset olivat myös tärkeitä karjan laidunnuspaikkoina, sillä rajatulla, veden ympäröimällä maa-alueella ne olivat suhteellisen turvassa pedoilta.

Tulojensa pohjalta Flemingien oli mahdollista rakennuttaa suomalaisittain harvinaisia kivilinnoja ja tuottaa meren ylitse harvinaisia ylellisyystuotteita. Yli puolet Suomen alueella 1500-luvulta tunnetuista kivisistä kartanorakennuksista kuuluikin Itämaan keskeisille suvuille, Horneille tai Flemingeille. Nämä kivikartanot eivät olleet loisteliaita palatseja, vaan ne oli rakennettu puolustusta silmällä pitäen. Linnat myös joutuivat hyökkäysten kohteeksi mm. tanskalaisia vastaan käydyissä sodissa. Ne sijaitsivat parinkymmenen kilometrin levyisellä rantakaistaleella, nykyisten Uudenkaupungin ja Loviisan välisellä alueella ja usein vesireittien lähellä. Kartanoiden sijainti oli toisaalta liikenteellinen etu, toisaalta uhka turvallisuudelle.[xlix]

Flemingeillä olikin omissa linnoissaan kotitarpeiksi aseita, eikä vain käsiaseita vaan myös jonkinlaisia kanuunoita[l]. Tallinnasta tilattiin myös mm. salpietaria, jota käytettiin ruudin valmistukseen, sekä mm. haarniskoja tai niiden osia, joiden laatuun Erik Håkansson ei tosin ollut tyytyväinen vaan valitti niiden olevan niin huonoja, että "talonpoikaakin hävettäisi niitä käyttää"[li].

Puolustusyistä kivilinnan ikkunat suuntautuivat sisäpihalle, ja ympärillä oli umpipihana hirsirakennuksia, jotka tarjosivat kivikartanoa viihtyisämmät asuin- ja työskentelytilat. Juhlia varten kivilinnaan rakennettiin sali, ja siellä oli myös kamareita ylhäisiä vieraita varten. Lisäksi paksujen kiviseinien ympäröimät huoneet tarjosivat viileitä säilytystiloja maataloustuotteille.[lii]

Erik Håkanssonin ja Alert Dreikopin kirjeenvaihdosta päätellen Suitian kivikartano oli rakenteilla 1540-luvun taitteessa. Suunnitteilla näyttää olleen myös puutarha, sillä jo vuonna 1539 Erik Fleming oli kirjoittanut Alertille Tallinnaan ja pyytänyt lähettämään omena- ja päärynäpuun taimia[liii]. Erik Fleming oli löytänyt esikuvia Tukholman rakennuskannasta, koska hän oli siellä näyttänyt tallinnalaiselle kivenhakkaaja Tomasille, millaiset kiviset ikkunanpuitteet kartanoonsa halusi. Samainen Tomas oli ikkunanpuitteiden lisäksi veistänyt Suitiaan tilatut uunikivet ja hänen odotettiin myös huolehtivan muurauksesta tai ainakin johtavan rakennuksen muuraustöitä.[liv]

Erik Håkansson näyttää aito palkanmaksajan tapaan olleen tyytymätön käsityöläisten vaatimiin ja heille luvattuihin palkkoihin; hän kehotti Alertia seuraamaan tarkkaan Tomasin työtä sillä "jos hänelle maksetaan kuusi markkaa kappaleelta [ikkunanpuitteista], täytyy jäljen olla hyvää".[lv] Kuten edellä lainatut kirjeet osoittavat, tilattiin kartanolle myös asianmukaiset ikkunalasit. Rakennustyöt olivat kesken vielä Erik Flemingin kuollessa vuonna 1548, mutta Hebla saattoi ne päätökseen vuonna 1550 ja hakkautti avioparin vaakunoita kuvaavan kivitaulun pääoven yläpuolelle[lvi].

Kartanon hierarkkinen arki

Aikakauden tapaan kuului, että varakkaat käyttivät suuria kangasmääriä huoneiden tekstiilisisustukseen kuten seinä- ja kattoverhoihin, vuodeverhoihin, peittoihin, penkkityynyihin, vällyihin jne. Kartanoiden kalustoluetteloissa mainitaan huomattavia määriä sisustustekstiilejä.[lvii] 1540-luvun Suitian kartanosta tietoja ei ole, mutta viitteitä sisustuksen luonteesta tarjoaa Filippa Flemingin jäämistöluettelo, joka laadittiin hänen kuoltuaan vuonna 1578 Yläneen kartanolla.

Filippa Flemingin kotikartanolla oli muun muassa viisi kattoverhoa ja saman verran seinäverhoja, yhdeksän penkkiverhoa sekä 17 vuodeverhoa. Perunkirjoituksessa mainittiin seinätapetteja, ja peitteiden joukossa oli ahman-, karhun- ja sudennahkoja. Hänellä oli runsaasti hopea-astioita, kynttiläjalustoja sekä peräti 73 tinavatia, ja luetteloihin mahtui myös pesuvateja ja peili. Lisäksi hänellä oli täydellisesti sisustettu oma kappelinsa.[lviii]

Irtaimisto tarjosi puitteet ylellisille pidoille, ja aateli saattoi nauttia myös suhteellisen hyvästä ruoasta. Rahakkaat Flemingit saattoivat nauttia sellaisista ylellisyyksistä kuin simasta, johon Erik Flemingin maakirjan ohjeiden mukaan käytettiin runsaasti hunajaa ja humalaa[lix]. Tallinnasta tilattiin omenia, päärynöitä ja tynnyreittäin sipulia.[lx] Anna-Maria Vilkunan mukaan ruis ja olutmaltaat olivat 1500-luvun tärkein energianlähde, mutta varakkaat ihmiset söivät 1500-luvulla entistä enemmän tuoretta lihaa ja tuoretta kalaa - jopa vuoden ympäri. Palvelusväki puolestaan sai suolattua ja savustettua lihaa sekä kuivattua kalaa, ja heille olivat erityisen tärkeitä ravinnonlähteitä herneet ja pavut.[lxi]

Ruokapuolesta kertoo Heblan vuonna 1560 lastensa kanssa tekemä syytinkisopimus. Sopimuksessa Heblan todetaan luopuvan huomenlahjatilastaan Suitiasta "vanhuudenuupumuksen vuoksi". Veljekset Joakim ja Klaus takasivat omasta ja sisarensa Filippan puolesta, että heidän "rakas äitinsä" saisi palvelijoineen vuosittain runsaat määrät humalaa, villaa, viljaa, teuraslihaa, tynnyrillisen lohta ja kaksi mokomaa turskaa, kolme tynnyriä silakkaa ja neljä suolaa, sata kanaa, kaksisataa munaa ja kymmenen vuohta sekä tuoretta kalaa ja riistalintuja. Sopimukseen sisältyi myös ruoan- ja oluenvalmistus sekä polttopuut ja heiniä hevosille.[lxii]

Syytinkisopimuksessa mainitaan ohimennen Heblan palvelijat. Osa tuotteista lienee käytetty heidän ravinnokseen tai palkakseen. Vaikka palvelusväestä on suhteellisen vähän mainintoja, kartanolla lienee keittiöhenkilökunnan lisäksi ollut monenlaisia käsityöläisiä - vierailevia tai pysyvästi palkattuja. Vaikka maaseudun käsityöläisyyttä pyrittiin rajoittamaan, aateliset saivat pitää ammattilaisia tiloillaan. Flemingien asiakirjoissa mainitaan rakennusmiesten, kivenhakkaajien ja laivamiesten lisäksi muun muassa satulaseppiä, räätäleitä, kirjureita ja suutareita.[lxiii]

Erik Håkansson ei ollut aina tyytyväinen näihin palkollisiin ja valitti Alert Dreikopille, että Suitiassa "on talon täydeltä tyhjäntoimittajia, tappelupukareita ja juoppoja"[lxiv], mutta eivätpä alaisetkaan olleet aina tyytyväisiä Flemingien käytökseen, vaan heidän omavaltaisuudestaan esitettiin usein valituksia.[lxv] Toisaalta Filippa Fleming esitti testamentissaan toiveen, että hänen uskollisia palvelijoitaan muistettaisiin kulta-, hopea-, vaate- ja muusta irtaimistosta valikoiduin lahjoin; tämän hän jätti tehtäväksi kihlatulleen, Laukon Knut Jönssonille (Kurki).[lxvi]

Miespuoliset voudit ja kirjurit valvoivat Flemingien kartanoiden hallintoa ja usein myös keittiötä, mutta ruoan tuotanto ja vaatetalous kuuluivat naisten alueelle. Juuri fatabuurin hoito oli kruununkin linnoissa ja kartanoissa arvostetuinta naisten työtä, joka oli palkkauksensa puolesta verrattavissa miehisen kellari- tai ruokailuvoudin tehtäviin.[lxvii] Yksityistenkin kartanoiden aittoihin koottiin koko talouden tarpeiksi varattuja kangasvarastoja, joita kuninkailla ja linnoilla oli vaatekamareissaan ja fatabuureissaan. Kankaita ja turkiksia pyrittiin huoltamaan, tuulettamaan ja varjelemaan tuhoeläimiltä, jotka saattoivat muutamassa vuodessa hävittää varjellun vaatevaraston.[lxviii]

Aittoja vartioivat ja niiden sisältöä kartuttivat emäntä ja hänen palvelijattarensa ja piikansa.[lxix] Pellavakankaista suuri osa kudottiin 1500-luvulla kotona, ja kartanoiden piikojen ja naistyöläisten tuotanto ylitti usein oman tarpeen. Filippa Flemingin jäämistössä 99 kyynärää valkaistua, 79 kyynärää valkaisematonta ja saman verran karkeaa kotikutoista pellavaa. Kangasta käytettiin vaihdon välineenä ja palkan maksussa: hienompi väki sai värjättyä ja helpommin kuositettavaa verkaa, alemmat palvelijat sarkaa.[lxx] Samalla tavoin aatelisperhe nautti höyhenpatjojen ja moniväristen ryijyjen mukavuuksista, kun taas palvelusväki nukkui vanhoilla tai vaatimattomammilla ryijyillä ja peitteillä[lxxi]. Kartanon asukkaiden asema näkyi siis sekä ruokavaliossa, vaatetuksessa että vuodevaatteissa.

Aatelisnaisenkin arkiasuna on 1500-luvulla todennäköisesti ollut vielä verkainen röijy-hame -yhdistelmä, mutta vuosisadan kuluessa asusteet muuttuivat entistä loisteliaammiksi. Tarpeen vaatiessa käytettävissä oli silkkisiä, samettisia, kulta-, hopea- ja helmikoristeisia vaatteita, jotka saattoivat olla pienen kartanon arvoisia. Helmikirjottujen päähineiden maahantuonti yleistyi, päällyshameita koristivat ja vuorasivat hienot turkikset. Asiaan kuuluivat vyössä riippuvat samettikukkarot, neulatarpeet, puukot, avainvitjat ja avaimet, toilettitarpeet, hajunapit ynnä muut koriste-esineet. Riitta Pylkkäsen arvion mukaan Filippa Flemingin pukuvalikoima edusti suomalaisittain juhlavaa vaatetusta, mutta yleismaailmalliseen muodikkuuteen ylsivät lähinnä kuningasperheen naiset.[lxxii] Muodin alueellisia eroja kuvaa se, että Hebla Sparre tilasi vuonna 1541 Tallinnasta "hyvän, mustan kaprönikan"; kyseessä oli yksinkertainen päähine, joka oli Keski-Euroopassa jo jäämässä pois aatelisnaisten muotipuvustosta.[lxxiii]

Kartanoilla tehtiin vaativia koruompelutöitä, kuten Filipan jäämistössä olleet ompelutarvikkeet - helmet, kultalanka ja keskeneräinen samettimyssy - osoittavat. 1500-luvun kulta- ja helmikirjonnan korkea taso selittyy osittain sillä, että luostareissa ja kirkon palveluksessa koruompeluksia tehneet henkilöt siirtyivät harjoittamaan samaa ammattia yksityisten palveluksessa. Naantalin luostarin nunnat tekivät ompelutöitä esimerkiksi Turun linnalle. Ehkä Suitiassa asuva Valborg hallitsi tämän kallisarvoisten käsitöiden valmistustaidon.[lxxiv]

Vaatteiden merkityksestä arvoesineinä kertoo se, että niitä lahjoitettiin ystävyyden ja suosionosoituksen merkkinä. Kuningas lahjoitti vaatteitaan siinä missä korujakin[lxxv], ja Flemingienkin suvussa luovutettiin kallisarvoisia kultakirjottuja vaatteita ystävyydenosoituksina eteenpäin.[lxxvi]

Kauppakumppanin petetty luottamus

Kirjeet osoittavat, että Suitian kartanolle ostettiin sekä välttämättömyystarvikkeita että ylellisisiä tuotteita. Arvokkaiden kankaiden ja esineiden tuonti vilkastui 1500-luvulla, kun uusia tuotteita tuli markkinoille sekä itäisten merireittien kautta että vastalöydetyltä Amerikan mantereelta.[lxxvii] Aateliset saattoivat kiertää tullimääräyksiä ja hankkia tavaraa suoraan perheidensä tarpeisiin ulkolaisilta kauppiailta. Erik Flemingilläkin oli käytössään omat laivansa ja laivamiehensä, jotka kävivät ulkomaankauppaa paljon laajemmin kuin kuningas olisi sallinut.[lxxviii]

Luotettavat purjehtijat olivat kullanarvoisia, sillä Itämeren matalat ja karikkoiset rannikot olivat vaarallisia. Lisävaikeuksia aiheuttivat vajavaiset navigointimahdollisuudet ja laivojen tekniset puutteet[lxxix]. Erik Fleming oli palkannut perämiehekseen edellämainitun Heyne-nimisen miehen, jonka suosituskirjeessä vakuutettiin hänen olevan taitava purjehtija Tallinnan ja Hollannin välisillä vesillä. Vouti Erik oli kuitenkin sitä mieltä, ettei Heynestä ollut muuhun kuin syömään ja juomaan, ja hän toivoi luottoporvari Alertin löytävän heille uuden laivurin ja perämiehen[lxxx].

Tallinnalainen Alert Dreikop oli paljon vartijana; hänen ja Suitian kartanon väliset suhteet kuvaavat sitä, miten tärkeää keskinäinen luottamus ja tuttavaverkostot olivat aikakauden kaupankäynnissä. Kuten Mika Kallioinen on todennut, kauppatavara ja maksusuoritukset viipyivät usein pitkiä aikoja. Toimitetuista tuotteista suoritettiin korvaus vasta paljon myöhemmin, tai ostaja joutui lähettämään maksun etukäteen ja toivomaan, että hänen tilaamansa tarvikkeet todella saapuisivat aikanaan perille. Kaupankäyntiä vaikeuttivat vielä haaksirikot ja kaapparit, hidas tiedonkulku ja hintojen äkillisetkin muutokset.[lxxxi] Arvokkaimpia tavaroita tuotiin Riitta Pylkkäsen mukaan usein pieninä erinä, tavoitteena oli vähentää merikuljetukseen liittyvää vahingon vaaraa.[lxxxii]

Vaikeuksista huolimatta tiedotus- ja tilaus kirjeet liikkuivat Suitian ja Tallinnan väliä suhteellisen nopeasti. Parhaimmillaan purjehdus saattoi kestää vain muutamia päiviä[lxxxiii]. Kirjeissä myös vakuutettiin kauppasuhteitten kestävyyttä, ja vouti Erik Håkansson lupasi pyhästi, että hän maksaisi syksyn 1541 kallisarvoiset tavaralähetykset Alert Dreikopille seuraavana kesänä.[lxxxiv] Tuttavaverkostoon tukeutuminen ei taannut täydellistä suojaa, vaan erimielisyydet ja petokset uhkasivat kauppasuhteita. Syksyllä 1542 ystävälliset ja luottamukselliset kirjeet olivat muuttuneet Tallinnan raadin ja Erik Flemingin väliseksi kiistaksi. Alert Dreikop oli vangittu Tallinnassa, ja Erik Fleming syytti häntä huomattavan summan huijaamisesta. Samalla Fleming ja Erik Håkansson kuitenkin vaativat raadilta, ettei "heidän miestään Alert Dreikopia" saanut teloittaa tai muuten vahingoittaa, ennen kuin hän olisi suorittanut takaisin Suitian herran saatavat.[lxxxv]

Tallinnan raati ei suostunut Erik Flemingin vaatimuksiin, vaikka Erik Håkansson ja muut uskotut miehet kävivät asiaa paikan päällä selvittelemässä. Tilanne kiristyi entisestään, kun Alert vuoteen 1544 mennessä oli kuollut vankeudessa ja korvaukset olivat yhä saamatta.[lxxxvi] Erik Flemingin kirjeet täyttyivät erittäin kohteliailla sanavalinnoilla, joiden taakse kätkeytyi kuitenkin uhkaa ja kärsimättömyyttä. Vuonna 1544 Erik osoitti jälleen yhden kirjeen "arvoisille herroille pormestareille ja raadille, erittäin hyville ystävilleni ja naapureilleni" ja esitti "kaikkein kohteliaimpana pyyntönään saada omansa takaisin".[lxxxvii] Hän jatkaa pahaenteisesti:

"Jos on niin, että te arvoisat herrat ette aio antaa minun saada rahojani, olen pakotettu valittamaan asiasta Kuninkaalliselle Majesteetilleni, [--] ja selvittämään millä muilla keinoin voisin päästä omilleni.[lxxxviii] "

Uhkaus ei ollut tyhjää puhetta; edellisinä vuosisatoina olivat yksittäiset henkilöt julistaneet suorastaan henkilökohtaisia sotia hansakaupungeille[lxxxix]. Vaikutusvaltaansa kuninkaaseen Erik osoitti myöhemmässä kirjeessä, jossa hän kirjoitti huhuista, että Tallinnan raati olisi sallinut sotatarvikkeiden myynnin venäläisille[xc]. Kiista Erik Flemingin saatavista jatkui aina vuoteen 1547. Tuolloin Tallinnan raati - Lyypekin kehotuksesta - lähetti edustajiaan selvittämään asiaa Flemingin kanssa. Sopu saatiinkin aikaiseksi, ja varmemmaksi vakuudeksi vaihdettiin ystävyyslahjoja. Tallinnan edustajat toivat mukanaan viiniä ja "mummaa", erästä olutlajia, Erik puolestaan lähetti vastalahjaksi suolaa, ruista ja 200 taaleria esittäen toiveenaan, että hänen lahjansa otettaisiin vastaan yhtä suurella mielihyvällä kuin hän oli vastaanottanut tallinnalaisten tuomiset.[xci]

Ylimysperheen jokapäiväinen elämä

Ylimyksellisen perheen elämä erosi monin tavoin siitä tavallisesta elämästä, jota talonpoikaisilla tiloilla vietettiin. Aatelisten arkeen kuuluivat laadukkaat vaatteet ja tarve-esineet, hyvälaatuinen ruoka, palvelijoiden tekemän työn valvominen sekä suhteiden ylläpito muihin aatelisiin, porvaristoon ja kirkkoon.

Aineisto tuo esiin kartanoyhteisön sisäiset hierarkiat ja tehtävänjaon - Erik Flemingin tai voudin johtamat kauppahankinnat ja Hebla Sparren valvoman vaate- ja ruokahuollon. Vähäisemmät sukulaiset ja palvelijat näyttäytyvät lähinnä Erik Flemingin ja Erik Håkanssonin kuvauksissa, ja heitä tarkastellaan suojelijoidensa ja työnantajiensa näkökulmasta. On kuitenkin tärkeää muistaa, ettei palvelijoiden ja sukulaisten toiminnan arvo ole vain siinä välineellisessä tuessa, jota he antoivat perheen johtohahmoille. Heidän työllään ja toimillaan oli itseisarvonsa - elämän sisältönä tai elinkeinona, mahdollisuutena löytää paikka omassa yhteisössään.

Aatelisen perheen oli tärkeää luoda suhteita ulkomaailmaan, ja sille oli ominaista tietty liikkuvuus, mutta perheen keskuskartanoilla oli kuitenkin keskeinen rooli niin omistajiensa kuin työläistensäkin näkökulmasta. Niin kartanolla kuin matkoillakin ihmisten keskinäiset suhteet ja luottamus olivat tärkeitä voimavaroja. Niukkoinakin asiakirjat kertovat siitä ristiriitojen ja yhteistyön moninaisesta kudelmasta, joka oli osa myöhäiskeskiaikaisten ihmisten jokapäiväistä elämää.