Paljon muutakin kuin "tohtoritäti"

Ainakin vanhemman kansan suussa ainoa oikea tohtori on edelleen valkoisessa takissa liihottava lääkäri. Silti harva terveyskeskuslääkäri valmistuu tohtoriksi.

– Itse tähtään tohtorintutkintoon. Tutkijapuoli kiinnostaa ehkä enemmän, mutta optimaalisinta olisi sellainen työ, missä siihen voisi yhdistää käytäntöä, sanoo kolme vuotta lääketiedettä opiskellut Silva Saarinen, 21.

Lääkärinkoulutuksesta ei meillä valmistuta myöskään maistereiksi, vaan kuusivuotisen perusjakson ja terveyskeskusharjoittelun suorittamisen jälkeen plakkarissa on lisensiaatin paperit. Opiskelu lääketieteellisessä tiedekunnassa poikkeaa muista yliopisto-opinnoista myös kurssimaisuutensa puolesta. Jo lukiossa lääketieteestä kiinnostuneelle ja luonnontieteissä pärjänneelle Saariselle tämä sopii hyvin.

– Kaksi ensimmäistä vuotta oli helpompaa, mutta sitten olen huomannut, että täällä saa todella tehdä töitä. Olen omalla alallani, mutta on tietysti asioita, jotka kiinnostavat vähemmän. Parhaiten oppii pienryhmissä, mutta minulle myös tenttiin lukeminen sopii hyvin.

Lääkärinalku on olut kahtena vuonna syöpägeenitutkimusta tekevässä ryhmässä kesätöissä, ja oma tutkimusalakin löytynee syövän tai perinnöllisyyden tutkimisen parista.

– Tosi monipuolisesti tällä alalla kuitenkin voi toimia, ja eri erikoistumisaloilla riittää mielenkiintoisia vaihtoehtoja.

Lääketieteen opiskelijan elämä pyörii usein muutenkin oman tiedekunnan kuvioissa. Lähes kaikki kuudesta sadasta perusopiskelijasta kuuluvat Lääketieteen kandidaattiseuraan, jonka sisäasiainvastaavana Saarinen toimii.

– Ainejärjestössä on helppo tutustua eri vaiheessa ja aloilla toimiviin.

Helsingistä kotoisin olevalle Saariselle opiskelujen aloittaminen ei silti muuttanut kaikkea. Joskus on hyvä olla täysin irti valkotakkisista. Siitä pitävät huolen vanhat ystävät, kissa ja – ei lääketieteen parissa toimiva – poikaystävä.

 

Teksti: Kai Maksimainen
Kuva: Veikko Somerpuro