Ulmus glabra - Vuorijalava

Yleisesittely - Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset - Elinkierto -
Metsätaloudellinen kasvattaminen - Puuraaka-aine - Kulttuuriarvot - Kirjallisuutta

Teksti: Jari Mäkinen

Yleisesittely

Vuorijalava (Ulmus glabra Huds.) on Ulmaceae-heimoon kuuluva puulaji. Se on Etelä-Suomen lehtomaisten kasvupaikkojen harvinainen jalopuu. Sen paras Tuntomerkki on sahalaitaiset ja vinokantaiset lehdet, joiden sivusuonet haarautuvat lähelle lehden laitaa. Rakenteeltaan se on kookas ja sen latvus muodostuu avoimella paikalla tiheäksi ja leveäksi. Pituus saattaa olla joskus yli 30 metriä. Levinneisyys Suomessa käsittää pääasiassa Etelä-Suomen lehtoseudut. Se kuuluu Suomen uhanalaisten kasvilajien joukkoon. Levinneisyys maailmalla käsittää lähinnä Euroopan sekä Länsi-Venäjän.

Vuorijalava on kasvupaikkavaatimusten suhteen hyvin vaatelias. Se viihtyy vain viljavimmilla mailla. Usein se on joutunut väistymään maatalouden ja rakentamisen tieltä. Lisääntyminen tapahtuu pääasiassa suvullisesti. Kasvunelinikäinen rytmi huipentuu 20 - 40 ikävuoteen, jolloin kasvuvauhti on suurimmillaan. Kasvattaminen muistuttaa tammen kasvattamista. Aluksi metsikön tiheyttä säätelemällä pyritään saamaan oksatonta runkoa, minkä jälkeen alkaa järeyskasvatus.

Metsänhoidollisena erityispiirteenä on vuorijalavan suosimien biotooppien hoito ja suojelu. Ne on usein mahdollista jättää metsänhoitotöiden ulkopuolelle. Tuhoalttius ei ole meillä mitenkään merkittävä, mutta jalavilla esiintyy Euroopassa tuhoisa sienitauti nimeltä jalavatauti. Se on tappanut monessa maassa luonnonvaraiset jalavat lähes kokonaan, mutta Suomessa tautia ei kuitenkaan tavata . Puuaines on teknisiltä ominaisuuksiltaan lujaa ja kestävää.

Metsätaloudellinen käyttö on hyvin vaatimatonta. Maisemanhoito tulisi ottaa huomioon metsiköitä perustettaessa. Jalavan Muu käyttö kohdistuu lähinnä huonekaluteollisuuteen, johon se kestävyytensä ja koristeellisuutensa vuoksi hyvin soveltuu. Muualla Euroopassa käyttö on ollut monipuolisempaa. Kulttuuriarvot ovat olleet Suomessa taloudellisia arvoja suuremmat. Puisto- ja kujannepuuna jalavalla on pitkät perinteet.

Tuntomerkit

Vuorijalava on kohtalaisen helppo tuntea. Se on kookas (pituus Suomessa tavallisesti 15 - 25 m) ja suippolatvuksinen puu, joka kukkii ennen lehtien puhkeamista. Paras tuntomerkki on kesällä soikeat, sahalaitaiset ja vinokantaiset lehdet (10 - 18 cm), jotka ovat päältä ja alta suonista karvaiset. Suonihankoihin muodostuu selvä karvatupsu, joka voi puuttua vesoilta ja taimilta. Lehtien sivusuonet haarautuvat lähellä lehden laitaa. Väriltään lehdet ovat harmahtavan - sinertävän vihreitä, tummempia kuin useimpien muiden puiden lehdet. Joskus lehden kärki on kolmiliuskainen, mutta tavallisesti kärjestään pitkäsuippuinen. Kasvainranka on karvainen - kalju. Silmut ovat kookkaita. Kukkasilmut ovat lähes pallomaisia ja niitä on usein oksissa enemmän kuin tummia lehtisilmuja. Kukat ovat pieniä ja ne ovat yhtyneet mykerömäiseksi, lyhytperäiseksi, pajunkissaa muistuttavaksi kukinnoksi. Runko on ruskeanharmaa ja paksukaarnainen.

Kuva 1. Vuorijalavan lehti keväällä.

Rakenne

Vuorijalavalle on tyypillistä symbodiaalinen kasvutapa. Tämän vuoksi runko on usein hieman mutkainen. Vapaasti avoimella paikalla kasvaessaan latvus muodostuu tiheäksi ja leveäksi. Aluksi oksakulma on pysty, mutta vanhemmiten oksat kaartuvat yhä enemmän sivulle. Rungon kuori säilyy melko kauan sileänä, mistä lajin tieteellinen nimi (glabra = sileä) tulee. Myöhemmällä iällä kuori halkeilee verkkomaisesti pituussuuntaan harmaanruskeaksi rosokaarnaksi.

Juuristo haaroittuu runsaasti. Ensin muodostuu syvälle ulottuva paalujuuri. Etenkin vanhempiin puihin muodostuu myös laaja pintajuuristo, johon muodostuu juurivesoja.

Suomessa vuorijalavan pituus on normaalisti 15 - 25 metriä, mutta se saattaa tulla yli 30 metriä korkeaksikin. Pisin vuorijalava sijaitsee Tammisaaressa. Vuonna 1991 sen pituudeksi mitattiin 39 metriä. Näin ollen se kasvaa kotimaisista lehtipuista pisimmäksi. Muista suomalaisista puista vain kuusi saattaa lyödä vuorijalavan pituudessa.

Rinnankorkeusläpimitta voi olla suuri. Paksuimmat yksirunkoiset vuorijalavat voivat saavuttaa yli 300 cm läpimitan: Sammatin Lohilammella mitattiin vuonna 1991 n. 470 cm leveä puu ja Karjalohjan Mailassa kaadettiin ympärysmitaltaan yli viisimetrinen puu.

Takaisin alkuun

Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset

Levinneisyys Suomessa

Suomessa yhtenäinen levinneisyysalue ulottuu Etelä-Suomen lehtoseuduille, kuten Ahvenanmaalle, lounaiselle rannikkoalueelle ja Lohjan seudulle. Reliktiluonteisena sitä tavataan pohjoisempanakin. Tällaisia esiintymiä on Etelä-Hämeessä, sekä myös yksittäisinä yksilöinä aina Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa saakka. Pohjoisin luontainen esiintymä on ollut Nilsiässä, Pohjois-Savossa, jossa tosin kasvoi vain yksi puu.

Vuorijalava on harvinainen puulaji Manner-Suomessa. Ainoastaan Ahvenanmaalla se on luokiteltu yleiseksi. Sitä arvioidaan olevan luonnonvaraisena muutama tuhat yksilöä jäljellä.

Vuorijalava kuuluu uhanalaisten kasvilajien joukkoon. Se on rauhoitettu koko maassa. Sen häviämisuhka ei kuitenkaan ole akuutti. Se kuuluu silmälläpidettäviin lajeihin, jotka ovat suuresti taantuneet, mutta joiden kanta ei vielä ole vaarantunut. Varsinaisia vuorijalavametsiköitä on Suomessa alle kymmenen, joten suurta kannan vahvistumista ei ole kuitenkaan odotettavissa.

Vuorijalava on kohtuullisen yleinen puistopuu eteläisessä Suomessa. Viljelykarttojen mukaan sitä voidaan käyttää puistopuuna ainakin pari sataa kilometriä luontaisen levinneisyysalueensa ulkopuolella. Se menestyy hyvin Pietarsaaren ja Joensuun korkeudella, kohtuullisen hyvin Nurmeksen, Kajaanin, Oulun ja Kemin korkeudella. Rovaniemellä olevat pohjoisimmat yksilöt ovat jääneet pensasmaisiksi.

Kuva 2. Vuorijalavan levinneisyys Suomessa.

Levinneisyys maapallolla

Vuorijalavan levinneisyysalue käsittää Euraasian länsiosat. Se on eteläboreaalinen - temperaattinen sekä mereinen - lievästi mantereinen laji. Eurooppalaisista jalavista se on laajimmalle levinnyt laji. Se esiintyy etenkin vuoristoseuduilla kuten Alpeilla ja Karpaateilla. Yhtenäinen levinneisyysalue käsittää suurimman osan Eurooppaa. Etelässä rajana on Välimeri. Kreikassa ja Etelä-Italiassa se ei kuitenkaan kasva. Länsiraja kulkee osapuilleen Espanjan keskeltä pohjoiseen Brittein saarille ja sieltä Norjan rannikkoa pitkin aina 67. leveysasteen tienoille. Ranskan länsirannikolla sitä ei esiinny. Yksittäisiä vuorijalavia on tavattu ilmeisesti jäännöskasveina Ruotsin Jämtlanlantissa asti. Pohjoisraja seuraa noin 62 leveysastetta Uralille asti. Idässä raja kulkee Länsi-Venäjällä, Kaukaasiassa ja Vähässä-Aasiassa. Yksi erillinen esiintymä sijaitsee Välimeren pohjukassa Turkin rannikolla.

Vuorijalava jakautuu Lindquistin (1932) mukaan Luoteis-Euroopassa kahdeksi alalajiksi: subsp. glabra (= subsp. scabra (Miller) Hyl.) ja subsp. montana (Stokes). Jälkimmäinen näistä on pohjoinen ja läntinen. Se kasvaa Keski-Ruotsissa, Keski-Norjassa ja Brittein saarten pohjoisosissa. Subsp. glabra on levinnyt suurimpaan osaan koko levinneisyysaluetta. Suomessa kasvavat vuorijalavat on perinteisesti tulkittu kuuluvan alalajiin glabra , vaikka tästäkin on ollut epäilyksiä.

Kuva 3. Vuorijalavan levinneisyys maapallolla.

Kasvupaikkavaatimukset

Vuorijalavan kasvupaikat ovat erilaiset lehdot ja lehtoniityt. Se viihtyy parhaiten tuoreessa ja multavassa maassa. Tällaisia ovat syväpohjaiset hiesumaat, jotka ovat mielellään vielä kalkkipitoisia. Erityisesti se suosii kallionaluslehtoja sekä puronvarsimetsiä. Sopivat kasvupaikat ovat vähentyneet lähinnä pellonraivauksen ja rakentamisen johdosta. Lisäksi kuusettuminen ja havupuiden suosiminen lehtipuiden kustannuksella ovat vähentäneet vuorijalavia. Maassa oleva vesi ei saisi olla aivan liikkumatonta. Vuorijalava sietää jonkin verran varjostusta. Valovaatimustensa puolesta sitä pidetään suunnilleen tervalepän veroisena.

Takaisin alkuun

Elinkierto

Lisääntyminen

Vuorijalava on yksikotinen ja kaksineuvoinen puulaji, eli emi- ja hedekukat sijaitsevat samassa kukassa. Pölytys tapahtuu ensisijaisesti tuulen avulla, mutta myös aikaisin liikkeellä olevien, siitepölyä keräävien hyönteisten avulla. Vuorijalava on lähes täysin itsesteriili. Hedelmöittyäkseen se tarvitsee toisen saman lajin yksilön. Protogyniaa eli aikaisemisyyttä esiintyy jossain määrin, mutta kukkimisaika vaihtelee samassakin puussa paljon.

Hedelmät ovat siipipalteisia pähkylöitä. kuva4. Ne kehittyvät nopeasti ja kypsyvät kesäkuussa tai heinäkuun alussa ja varisevat heti maahan. Usein osa siemenistä on tyhjiä. Tämä johtuu itsesterilisyydestä ja riittämättömästä pölytyksestä. Täysjyväprosentti hyvänä kukkimisvuonna on 65 - 95 %.

Siementen kypsyys vaikuttaa itävyyteen. Jos siemen on kypsä, se alkaa itää yleensä heti kylvön jälkeen. Jos siemen ei ole kypsä, se itää oikukkaasti. Siemenellä on itämistä estäviä mekanismeja, minkä vuoksi se saattaa usein itää vasta seuraavana vuonna.

Siemen säilyy parhaiten, jos se ei ole kypsä. Jos siis tarkoituksena on varastoida siementä, pitäisi keräys suorittaa silloin kun siemenet ovat vielä puussa.

Ensimmäinen siemensato saadaan 30 - 40 vuoden iässä, yksittäin kasvavista puista aikaisemmin kuin metsiköistä. Saksalaisen Rohmederin 1970-luvun alussa tekemän tutkimuksen mukaan kymmenen vuoden jaksolla saatiin täysi siemensato (71 - 100%) neljä kertaa ja yhtenä vuonna siementä ei tullut ollenkaan. Keskimäärin vuosittainen siemensato oli noin 57% täyssadosta. Suomessa Metlan pienellä siemenviljelyksellä hyviä satovuosia oli kaksi kuudesta.

Suvullisen lisääntymisen lisäksi vuorijalava uudistuu myös suvuttomasti kantovesoista.

Kuva 4. Vuorijalavan hedelmiä.

Kasvun vuotuinen ja elinikäinen rytmi

Vuorijalava kukkii Etelä-Suomessa huhtikuun lopulta toukokuun alkupuoliskolle. Lajille tyypillisesti puu kukkii ennen lehtien puhkeamista.

Ensimmäisenä vuotenaan vuorijalavan taimi kasvaa hitaasti, mutta kasvu kiihtyy seuraavina vuosina. Kasvunopeus on suurimmillaan 20 - 40 vuoden iässä. Luonnollinen maksimi-ikä on 400 - 500 vuotta.

Takaisin alkuun

Metsätaloudellinen kasvattaminen

Kasvattaminen

Vuorijalava menestyy hyvin sekapuuna, mutta kasvaa lajipuhtaana metsikkönäkin. Kasvatustoimenpiteet myötäilevät muiden jalopuiden, etenkin tammen kasvatusta. Tosin suorarunkoisen runkopuun kasvattaminen on vaikeaa. Perusperiaatteena on aluksi saada hyvän muotoista oksatonta runkoa, jota sen jälkeen aletaan lihottaa. Jotta oksat saataisiin karsiutumaan, pitäisi alkutiheyden olla kohtuullisen suuri. Kun oksatonta runkoa on riittävästi, on harvennusten vuoro. Harvennuksen tarkoituksena on vapauttaa latvuskerros, jotta rungot pääsisivät järeytymään. Vain parhaimman muotoiset ja kuntoiset puut pitäisi jättää. Jäljelle jäävillä puilla tulisi olla riittävän kokoinen latvus (noin puolet puun pituudesta) sekä riittävästi latvustilaa. Tämä merkitsee useita pieniä hoitoimenpiteitä metsikössä. Aluskasvillisuudeksi tulee usein luonnostaankin pensaita, jotka varjostavat runkoa. Kasvupaikkoja voidaan hoitaa raivaamalla kuusia ja muita puita pois.

Uudistaminen on mahdollista joko luontaisesti tai viljellen. Jos viljellään, sopiva istutusväli voisi olla esimerkiksi kaksi kertaa kaksi metriä. Istutus kannattaa usein suorittaa sekaistutuksena niin, että vuorijalavan taimien lisäksi istutetaan jotakin muuta halvempaa lehtipuuta. Näin voidaan säästää istutuskustannuksia, koska jalavien taimet ovat kallita. Jos tähtäimenä on kasvattaa tukkipuuta, on lopullisten tukkipuiden runkoluku hehtaaria kohden roimasti pienempi kuin alkuperäinen istutustiheys. Myös tammea on mahdollista istuttaa vuorijalavan sekaan, koska niiden viljelymenetelmät ovat samankaltaiset. Tällöinkin kannattaa mukaan istuttaa jotain kolmatta halvempaa puulajia. Toisaalta saarni saattaisi sopia kasvatettavaksi vuorijalavan kanssa, koska ne molemmat viihtyvät samanlaisilla multavilla kasvupaikoilla.

Luontainen uudistaminen tapahtuu helposti, jos vain ympärillä kasvaa riittävästi vuorijalavia itävien siementen aikaansaamiseksi. Kevyt maanpinnan rikkominen puiden läheisyydessä auttaa luontaista taimettumista. Taimet tulevat toimeen alikasvoksena.

Metsänhoidolliset erityispiirteet

Vuorijalava on harvinainen puulaji. Luonnonesiintymät ovat yleensä pieniä puuryhmiä tai yksittäisiä puita. Usein vuorijalavan suosimat pienialaiset kallionaluslehdot on mahdollista jättää hakkuiden ulkopuolelle ilman, että siitä aiheutuu taloudellista vahinkoa. Toisaalta alikasvoskuusia pitäisi raivata pois, etteivät kuuset syrjäyttäisi vuorijalavia niiden kasvupaikoilla.

Usein vuorijalavan vaatimilla kasvupaikoilla esiintyy muitakin harvinaisia ja arvokkaita lajeja. Kasvupaikat tulisi merkitä metsätaloussuunnitelmaan, jotta ne voitaisiin ottaa huomioon metsänhoitotöitä suunniteltaessa.

Vuorijalavan lehdet eivät ole happamia, joten ne maatuessaan eivät lisää maaperän happamuutta.

Tuhoalttius

Vuorijalavilla ja muilla jalavilla esiintyy tuhoisaa sienitautia nimeltä jalavatauti (Ophiostoma ulmi). Se on tappanut paikoin Länsi-Euroopassa, mm. Englannissa lähes kaikki jalavat. Se levisi 1900-luvun alussa Yhdysvalloista Etelä-Eurooppaan. Sienen itiöt siirtyvät puusta puuhun jalavanmantokuoriaisen (Scolytus sp.) välityksellä. Tautia levittäviä kuoriaisia on kolmea lajia. Kuoriaista ei ole ainakaan toistaiseksi tavattu Suomessa, mutta mahdollinen ilmaston lämpeneminen saattaa levittää kuoriaisen myös Suomeen.

Sieni aiheuttaa puulle kuoleman tukkiessaan ravinteidenkuljetussysteemin. Sienen olemassaolon voi huomata lehtien ennenaikaisesta kellastumisesta ja saastuneen osan mustuneesta jälsikerroksesta. Suomessa tauti ei varsinaisesti esiinny, vaikka sitä on mahdollisesti tavattu 70-luvulla.

Jalavan kuorellisen puuaineksen ja taimien tuonti Suomeen oli pitkään kielletty, mutta Suomen liityttyä EU:iin tämä kielto poistui.

Taudin torjunta on vaikeata. Tämän ja provenienssikysymysten vuoksi on perusteltua kasvattaa kotimaisia taimia, sillä tuontitaimet lisäävät taudin leviämisriskiä. Yhtenä torjuntakeinona 1970- luvulla esitettiin uuden vastustuskykyisemmän kannan kehittämistä risteytysten avulla.

Muita pahoja sieni- tai hyönteistuhoja ei vuorijalavalla esiinny. Sillä loisii kuitenkin joukko eri kääpälajeja.

Myyrät, hiiret ja jänikset syövät vuorijalavan taimia mielellään, joten taimet on suojattava. Tosin se vesoo helposti syötynä. Vuorijalava sietää alhaisia lämpötiloja muita kotimaisia jalopuitamme paremmin, mutta kovat pakkaset voivat aiheuttaa sen runkoon halkeamia. Myrskytuhot eivät ole merkittäviä syvälle ulottuvan paalujuuren takia. Vuorijalava ei siedä kuivuutta.

Takaisin alkuun

Puuraaka-aine

Puuaineen tekniset ominaisuudet

Puuaines on lujaa, keskikovaa, keskiraskasta, kimmoisaa sekä kestävää. Se kutistuu kohtalaisesti, ei ole säänkestävää, mutta säilyy veden alla vuosikausia. Puun työstö on vaivatonta. Kuivaus täytyy tehdä hitaasti ja varovasti, sillä puulla on voimakas taipumus halkeilla ja kieroutua.

Pinta- ja sydänpuu ovat hyvin erottuvia. Pintapuu on ohut ja kellertävänvaalea, sydänpuu vaaleanruskea tai harmaanruskea. Vuosirenkaat ovat selvästi nähtävillä. Ominaispaino on keskimäärin 0,67, kun kosteuspitoisuus on 15%. Tämä vastaa suunnilleen kotimaisten koivujen ominaispainoa.

Metsätaloudellinen käyttö

Vuorijalavan taloudellinen hyödyntäminen on lähes olematonta. Varsinaisia metsiköitä on tuskin lainkaan. Tämä johtuu mm. seuraavista seikoista: sopivia kasvupaikkoja on vähän, taimikon perustamiskustannukset ovat suuret, kasvattaminen on vaikeaa, kasvattamisesta on vähän kokemuksia Suomessa, jalojen lehtipuiden kasvatuksella on perinteisesti ollut vähäinen merkitys metsätaloudessamme sekä siitä, että jalavantaudin leviämisriski on aina olemassa. Vuorijalavaa kasvatetaan Suomessa lähinnä puisto- ja pihapuina. Kuitenkin hyvälaatuiselle jalavatukille olisi kysyntää.

Maisemanhoito tulisi ottaa huomioon vanhoja metsiköitä hoidettaessa ja uusia perustettaessa. Se on tärkeää, koska vuorijalavaesiintymät sijaitsevat usein puistoissa ja virkistysalueilla. Tällöin maisema-arvot kasvavat taloudellisen arvon rinnalle.

Muu käyttö

Vuorijalava on kohtalaisen yleinen kulttuuriseutujen viljelty puulaji. Sitä on istutettu mm. puistoihin, kadunvarsille, hautausmaille, kartanoille ja pihoille. Etuna sillä on hyvä myrskynkestävyys syvän paalujuuren ansiosta sekä oksiston ylöspäinsuuntautuneisuus, minkä vuoksi se sopii mainiosti kadunvarsille.

Suomessa kasvatetaan kolmea haaroittumistavaltaan tai lehtimuodoltaan erilaista lajiketta: ‘Camperdownii' (= sateenvarjojalava), 'Exoniensis' (= kartiojalava) ja 'Pendula' (= riippajalava). Puistojalava (Ulmus x hollandica) on tulkittu vuorijalavan ja U. minorin risteymäksi.

Erityisesti leikattuna tai sorvattuna viiluna vuorijalava on koristeellista. Siksi sen puuainesta käytetään huonekaluteollisuudessa, vanerina ja veistotöissä. Huonekalujen lisäksi jalavan puuaines sopii esimerkiksi rakennusten sisärakenteiden viimeistelyyn sekä parketteihin. Rungon alaosan puuaines on visamaista, minkä takia se on hyvin haluttua.

Puuainesta on myös käytetty pumppuihin ja vesijohdoiksi sekä muihin veden kanssa tekemisiin joutuviin kohteisiin. Esimerkkinä jalavan kestävästä puuaineesta on Lontoossa rakennettu jalavapuinen putkijärjestelmä 1600-luvun alussa. Kun se 1930-luvulla kaivettiin esiin, oli se täysin kunnossa.

Kuorta on käytetty nahkojen parkituksessa ja keltaisten värien valmistuksessa. Jalavan tuhkaa, jonka kaliumkarbonaattipitoisuus on 77%, käytetään potaskan valmistuksessa. Suomessa ei vuorijalavaa ole käytetty lääkkeenä. Sen sijaan muualla Euroopassa sitä on käytetty ripulin, reuman, ihottuman ym. hoitoon. Katovuosina etenkin Norjassa saatiin vuorijalavasta tavallista pettuleipää parempaa leivänkorviketta.

Takaisin alkuun

Kulttuuriarvot

Ruotsissa on jalavien istutuksella perinteitä jo 1500-luvulta lähtien. Ne ovat kuuluneet ja kuuluvat yhä niin meillä kuin muuallakin kulttuurialueiden maiseman elävöittäjiin muiden jalojen lehtipuiden tapaan. Mytologiassa ja kansanuskomuksissa on vuorijalavan asema meillä ollut heikko.

Takaisin alkuun

Kirjallisuutta

Cajander, A. K. 1917. Metsänhoidon perusteet II. Suomen dendrologian pääpiirteet. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo.
Erkamo, V. 1990. Nilsiän vuorijalavan tarina. Luonnon Tutkija 94:89-91
Hagman, M. 1979. Jalavan siementuotannosta ja kasvatuksesta. dendrologian Seuran Tiedotuksia 10:68-74
Hämet-Ahti, Leena ym. 1992. Suomen puu- ja pensaskasvio. Dendrologian Seura. Helsinki
Jauhiainen, Hannu. 1990. Jalavat kasvavat rehevillä mailla. Metsiemme uhanalaiset: 67-69
Kalela, Erkki K. 1961 Metsät ja metsien hoito. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo.
Träden och vi. Skogsbruket 1993, 11:16-17
Uotila, P. Suomen jalavat. Dendrologian Seuran Tiedotuksia 10:51-67
Rohmeder, E. 1972. Das Saatgut in der Forstwirtschaft. Hamburg, Paul Parey Verlag
Salmi, Juhani. 1977. Suomalaisia ja ulkomaisia puulajeja. Osa II: lehtipuut A...N. Helsingin Yliopiston metsäteknologian laitos, Tiedonantoja N:o 35
Thuresson, Jan. 1991. Jalava: kaupunkien puistopuu. suom. Seppo Grönlund. Puutekniikka 1991, 9:12
Väre, Henry. 1990. Oulun kaupunkialueen koristepuut ja -pensaat: II. Jalavat (Ulmus). Sorbifolia 21, 4: 169-172

Takaisin alkuun