Tilia cordata - Metsälehmus, lehmus

Yleisesittely - Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset - Elinkierto -
Metsätaloudellinen kasvattaminen - Puuraaka-aine - Kulttuuriarvot - Kirjallisuutta

Tekijä: Riku Aaltonen

Yleisesittely

Metsälehmus (Tilia cordata), jota myös yleisesti kutsutaan niinipuuksi, on kesävihanta, jalo lehtipuu. Metsälehmus poikkeaa ulkonäöltään vain vähän muista lehmuslajeista ja sen tunnistaminen on melko vaikeaa. Tärkeimmät tuntomerkit ovat lehden muoto ja rakenne sekä rungon kasvutapa. Puun rakenne vaihtelee kasvupaikan mukaan. Aukealla kasvupaikalla metsälehmus kasvattaa suuren latvuksen, mutta metsikön sisällä sille muodostuu usein komea runko.

Metsälehmus kasvaa Suomessa reliktiluonteisena ja sen luontainen levinneisyys Suomessa noudattelee pohjoisessa linjaa Pietarsaari - Kinnula - Siilinjärvi - Joensuu - Uusi- Värtsilä. Metsälehmuksen levinneisyys maapalolla rajoittuu Eurooppaan. Sitä tavataankin lähes koko Euroopassa etelässä Italian ja Espanjan keskiosiin ja idässä kapenevana vyöhykkeenä Uralin taakse saakka.

 

Kuva 1. Lehmuksella on tuuhea latvus. Kuva: Anu Riikonen.

Kasvupaikan suhteen lehmus on vaativa laji. Sen kasvupaikkavaatimuksena on ravinteikas ja ilmava kasvualusta. Sitä siis tavataan useimmiten lehdoissa ja lehtomaisilla kankailla. Metsälehmuksen suvullinen lisääntyminen on Suomessa heikkoa, joten suurin osa Suomessa nykyisin kasvavista yksilöistä on syntynyt suvuttomasti tyvi- tai kantovesoista. Syntytavasta riippuu myös metsälehmuksen kasvun elinikäinen rytmi. Siemenestä syntyneet taimet kasvavat aluksi hitaasti, mutta kantovesat kasvavat alusta lähtien nopeasti.

Lehmuksen kasvatus on pitkäti samanlaista kuin muidenkin jalojen lehtipuiden. Taimina puiden tulee kasvaa tiheässä, mutta suurempana niiden latvuksille tulee antaa paljon valoa ja rungoille varjoa. Metsänhoidollisena erikoispiirteenä voidaan pitää metsälehmuksen käyttöä sekapuuna (helposti hajoava lehtikarike), sekä jalopuumetsässä aluspuustona varjostamassa muiden jalojen lehtipuiden runkoja.

Metsälehmuksen tuhoalttius on erittäin pieni. Se ei kelpaa tuhonisäkkäille eikä hyönteisille ja on muutenkin kestävä erilaisia tauteja vastaan. Puuaine on teknisiltä ominaisuksiltaan huonoa. Se on kevyttä ja pehmeää, mutta sitä voidaan käyttää mm. tulitikku- ja puusepänteollisuudessa. Metsätaloudellinen käyttö on Suomessa nykyään mitättömän vähäistä, mutta silllä on ollut aiemmin huomattava merkitys niinen keruussa. Metsälehmuksen muu käyttö on yleistä. Sitä käytetään runsaasti piha- ja puistopuuna. Metsälehmuksella on kulttuuriarvoja mm. puistoissa ja monien paikannimien muodostajana.

Tuntomerkit

Metsälehmus on tuuhea lehtipuu (kuva 1), joka tunnistetaan helpoimmin lehtien perusteella. Sen lehdet ovat melkein pyöreän herttamaisia, vinoja ja suippokärkisiä (kuva 2). Lehdet ovat muihin lehmuksiin verrattuna pieniä, alta ja päältä aivan kaljuja, lukuunottamatta alapinnan suonihankoja, joissa on ruosteenvärinen karvatupsu. Silmut ovat suuria, pulleita ja punertavia. Kukinto on 5-11 -kukkainen viuhko. Pölytys tapahtuu hyöteisten avulla. Hedelmä on verrattain ohutkuorinen, sileä, karvainen, särmätön ja vastapuikean palleroinen (kuva 3). Nuoret kasvaimet ovat vihreitä tai kellahtavan ruskeita.

Puistolehmuksen (Tilia cordata x platyphyllos), joka Suomessa yleinen puistopuu, erottaa metsälehmuksesta muhkuraisemman rungon ja lehtien suonihangoissa olevien karvojen vaaleamman värin perusteella. Nämä tunnistamisessa tärkeät karvatupsut ovat käyttökelpoisia vain kukinnan ja hedelmien kypsymisen välisen ajan. Puistolehmuksella kukkien määrä (3-10 kukinnossa) voi olla pienempi kuin metsälehmuksella.

Isolehtilehmus (Tilia platyphyllos) eroaa metsälehmuksesta mm. lehtien alapinnan karvaisuuden ja isompien lehtien sekä lehtien yläpinnan himmeyden perusteella. Lehmukset risteytyvät keskenään erittäin helposti ja risteytymien tunnistaminen on erittäin vaikeata, jopa mahdotonta.

Kuva 2. Metsälehmuksen herttamainen lehti ja oksa, jossa suuret punertavat silmut.

Kuva 3. Metsälehmuksen hedelmät muodostavat viuhkon.

 

Rakenne

Metsälehmus on hyvin taipuvainen tuuhealatvaisuuteen, mutta yksilöiden välillä on suuria eroja. Tiheänä metsikkönä se puhdistuu oksistaan tyydyttävästi toisin kuin aukealla kasvaessaan, jossa lehmuksen latvuksen muoto on yleensä leveän kartiomainen. Latvuksen leveys saattaa olla suurempi kuin puun korkeus. Suomessa metsälehmus saavuttaa yleensä 15- 20: n metrin korkeuden. Kuitenkin Ruissalossa kasvaa metsälehmus, jonka korkeus on 30.5 metriä. Levinneisyysalueensa pohjoisreunalla se jää usein pensasmaiseksi.

Nuorena metsälehmuksen kuori on sileä, mutta vanhemmiten se halkeilee kuten jalavalla. Juuristo tunkeutuu syvälle. Pääjuuri on verrattain vankka ja siitä lähtee monta vahvaa haaraa, jotka jakautuvat edelleen. Vanhemmilla puilla voi olla myös maanpinnan suuntaisia juuria, jotka voivat vesoa.

Takaisin alkuun

Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset

Levinneisyys Suomessa

Suomessa metsälehmus esiintyy luonnonvaraisena Pohjanlahden rannikolla aina Vaasan korkeudelle saakka. Suomenselän kohdalla levinneisyysalue koukkaa etelään aina Parkanon korkeudelle saakka. Sisä-Suomessa levinneisyysalue ulottuu Iisalmeen ja Itä-Suomessa Joensuun korkeudelle (Kuva 4). Suomessa kasvavista jaloista lehtipuista metsälehmus on selvästi pohjoisimpana menestyvä

Aiemmin metsälehmus on kasvanut nykystä pohjoisempana, mutta kylmentynyt ilmasto on tuonut sen levinneisyyttä kohti etelää. Viljeltynä se kuitenkin menestyy luontaista levinneisyyttä pohjoisempana. Metsälehmus menestyy hyvin piha-ja puistopuuna Vaasan ja Kuopion lääneissä. Etelä-Lapissa se on harvinainen pihapuu ja vielä Rovaniemelläkin sitä käytetään kadunvarsipuuna.

 

Kuva 4. Metsälehmuksen levinneisyysrajat Suomessa.
Linja 1: luontaisen levinneisyyden pohjoisraja. Linja 2: metsikkönä kasvattamisen suositeltava pohjoisraja.
Linja 3: yksittäispuuna kasvattamisen suositeltava pohjoisraja.

 

Levinneisyys maapallolla

Metsälehmus on eurooppalainen puulaji, jota tavataan Etelä-Fennoskandiasta, koko Keski-Euroopasta ja rajoittuen etelässä Espanjan ja Italian keskiosiin. Idässä sen kasvualue rajottuu Balkanin niemimaalta kapenevana vyöhykkeenä kohti Uralia ja Uralin takana kapeana kielekkeenä aina Krasnojarskiin asti. Tämän lisäksi on kaksi pientä kasvualuetta, joista toinen on Krimin niemimaalla (Mustallamerellä) ja toinen Mustanmeren ja Kaspianmeren välisellä alueella


Kuva 5. Metsälehmuksen levinneisyysalue maapallolla.

Kasvupaikkavaatimukset

Metsälehmuksen kasvupaikkavaatimuset ovat hieman erilaiset Etelä-Suomessa kuin Pohjois-Suomessa. Pohjoisilla kasvualueilla metsälehmus on kasvualueeltaan relikti ja se kasvaa luontaisesti vain kaikista otollisimmilla alueilla eli lämpimillä ja ravinteikkailla rinteillä.

Maaperän ravinteisuuden suhteen se on erittäin tarkka ja sitä tavataankin luontaisesti harvoin muilta kasvupaikkatyypeiltä kuin lehdoista tai lehtomaisilta kankailta. Erityisesti maaperän ilmavuus on tärkeä metsälehmuksen menestymiselle. Se välttää korkeaa pohjavettä ja tiiviitä savimaita. Suomessa se suosii näennäisesti kivikkoisia mäkiä, töyräitä ja harjuja, kivikkorantoja ja kallioita. Tämän on aiheittanut pääasissa kaskenpoltto ja pellonraivaus, jotka ovat sijoittuneet samoille hyville maaperille, missä metsälehmuskin on kasvanut. Useimmat kasvupaikat siis alueilla, jossa ihminen ei ole toiminut esimerkiksi maaston kivisyyden vuoksi. Toinen tekijä, miksi metsälehmusta ei kasva paljoakaan tasaisilta mailta, on kuusi, jolla on tasaisilla mailla metsälehmusta paremmat kilpailulähtökohdat. Metsälehmus on kalkinsuosija.

Takaisin alkuun

Elinkierto

Lisääntyminen

Metsälehmuksen suvullinen uudistuminen Suomessa on hyvin heikkoa. Niinpä suurin osa nykyisistä yksilöistä on syntynyt kasvullisesti tyvivesoista, kantovesoista, runkovesoista tai oksavesoista. Varsinaisia juurivesoja ei synny, mutta metsälehmuksella voi olla maanalaisia juuria oksia, joista vesoja voi syntyä. Kasvullinen lisääntyminen onkin erittäin voimakasta, ja sen ansiosta metsälehmuksia on säilynyt Suomessa melko paljon.

Syitä suvullisen uudistumisen huonoon onnistumiseen on useita. Metsälehmus kukkii Suomessa tavallisesti heinäkuun loppupuolella, harvemmin elokuun alkupuolella. Kukkimisrunsaus vaihtelee tuntuvasti vuosittain ja yksilöittäin ja kukkiminen alkaa yleensä 20-30 vuoden iässä. Kukkimisen myöhäinen ajankohta aiheuttaa sen, että siemenet ehtivät kypsiksi vain kaikkein lämpimimpinä kesinä. Myös pitkään jatkunut kasvullinen uudistumien heikentää suvullista uudistumista. Ryhmässä kasvavat puut ovat usein yhden emopuun kasvullisia jälkeläisiä tai ainakin perinnöllisesti lähisukulaisia. Toinen tekijä on yksittäisten puiden pitkä fyysinen elinikä, joka on seurausta siitä, että uudistuminen on tapahtunut yhä uudestaan samasta kannosta edellisen rungon kuoltua. Suvullista lisääntymistä häiritsee myös se, että sen kukkien aiheet ovat alttiita taudeille. Gloeosporium tiliae-niminen tuhosieni ja Contarinia tiliarum-niminen äkämäsääski saatavat tuhota jopa puolet metsälehmuksen siemenaiheista. Metsälehmuksen siemenet leviävät tuulen välityksellä, eivätkä yleensä lennä kauaksi emopuusta. Siemen itää usein vasta toisena kesänä ja syntynyt taimi on erittäin arka pintakasvillisuuden kilpailulle ja kuivuudelle. Suomessa siemenestä tapahtunut uudistuminen on erittäin harvinaista. Lehmuksia voidaan lisätä puutuneista ja puutumattomista pistokkaista, taivukkaista tai varttamalla, jolloin perusrunkona käytetään metsä- tai isolehtilehmusta.

Kasvun vuotuinen ja elinikäinen rytmi

Metsälehmus kukkii heinäkuussa ja se varistaa lehtensä jopa 2 viikkoa aikaisemin kuin puistolehmukset. Aikainen lehtien varistaminen voi vaikuttaa siemenen laatuun heikentävästi. Metsälehmuksen kasvuunlähtö taimena riippuu siiitä miten taimi on syntynyt. Siemenestä alkuun lähtenyt taimi kasvaa ensimmäiset vuotensa verrattain hitaasti, mutta lisää kasvuvauhtiaan 4-5 vuotiaana ollen sittemmin verrattain nopeakasvinen. Kantovesoista lähtenyt taimi on heti alusta lähtien melkoisen nopeakasvuinen. Nopeimmillaan lehmuksen kasvu on 50-70 vuoden iällä ja 130-150 vuoden iällä sen pituuskasvu on lähes päättynyt. Metsälehmus on erittäin pitkäikäinen puu ja se voi saavuttaa myös huomattavan suuren koon. Fagerviikin puistossa kasvaa kaksi metsälehmusta, joilla on korkeutta noin 32 metriä.

Takaisin alkuun

Metsätaloudellinen kasvattaminen

Kasvattaminen

Metsälehmusmetsä pitää perustaa viljellen, sillä luontainen uudistuminen ei onnistu. Lehmustoa ei tarvitse perustaa suojuspuuston alle, koska se ei ole hallanarka. Paljaaksihakatut viettävät rinteet ovat kiitollisia istutusalustoja. Juuristokilpailu hidastaa selvästi taimien alkukehitystä, mutta lannoituksella taimien kasvua voidaan huomattavasti nopeuttaa. Viljely voidaan suorittaa myös pellolle, jolloin suositellaan maan kyntöä ja äestystä edellisenä kesänä. Viljelyn onnistuminen edellyttää maaperävaatimusten huomioimista. Savimaalla on turha yrittää kasvattaa metsälehmusmetsää.

Taimikko tulisi perustaa mahdollisimman tiheänä. Lehmuksen taimien sekaan voidaan istuttaa parhaiten harmaaleppää, mutta koivu ja jopa kuusikin käyvät sekapuustoksi. Ennen taimikon sulketumista voidaan poistaa muista puista lehmuksen taimien latvoja häiritseviä oksia. Lehmuksen taimista voidaan leikata haaroja pois hyvän rungon aikaansaamiseksi, sekä alaoksia pituuskasvun jouduttamiseksi. Nuoressa jalopuusekametsässä tulee suorittaa hakkuita, jotka suosivat jalopuita ja poistetaan muiden puulajien vallitsevia yksilöitä. Hakkuita tulee suorittaa niin usein, että metsälehmuksen latvukset eivät supistu liian pieniksi. Niiden latvukset eivät saa kasvatuksen missään vaiheessa tulla alistettuun asemaan. Alistetussa asemassa kasvaneista lehmuksista ei kasva järeärunkoisia puita.

Metsänhoidolliset erityispiirteet

Metsälehmus soveltuu erinomaisesti muiden jalojen lehtipuiden muodostamien metsiköiden aluspuustoksi. Se kestää varjostusta ja varjostaa itse valtapuiden runkoja ja siten estää ns. vesioksien synnyn. Tämän lisäksi lehmus on maaperän kannalta erityisen suositeltava sekapuu, sillä sen lehtikarike on erittäin nopeasti hajoavaa ja siten sillä on maan rakennetta parantava vaikutus. Harvinaisuutensa vuoksi metsälehmusta tulisi suosia metsänhoidossa muiden puulajien kustannuksella. Kestävimpänä Suomessa kasvavista jaloista lehtipuista metsälehmusta voidaan käyttää metsäluonnon rikastuttajana aina Oulujoen vesistöön asti. Metsälehmus on rauhoitettu Ahvenanmaalla.

Tuhoalttius

Tuhoja vastaan metsälehmus on erittäin kestävä. Eläintuhoista sitä eivät kiusaa jyrsijät, eivätkä hirvieläimet ja jäniskin jättää sen rauhaan. Syynä tähän pidetään sen kuoressa olevaa niintä, jota on vaikea purra poikki ja kuori on pieninä paloinakin sitkeää. Kotieläimille lehmuksen lehdet ja nuoret versot maistuvat hyvin. Parhaiten lehmus maistuu vuohelle ja lampaalle, mutta myös lehmä syö sen lehtiä. Vaikka lehmusta olisi vioitettukin se ei yleensä aiheuta suurta haittaa, sillä se on Suomessa kasvavista puulajeista regeneraatiokykyisin ja korjaa nopesti vioittuneen kohdan uinuvista silmuista puhjenneilla versoilla. Lahokaan ei helposti vaivaa lehmusta, vaikka sen puuaine on melko pehmeää. Vaikka lehmuksen rungon ydin olisikin laho, se ei tunnu vaikuttavan puun elinvoimaan. Metsälehmuksen talvenkestävyys on hyvä sitä voidaan kasvattaa Oulujoen vesistöön saakka, mutta se voi hyvissä olosuhteissa menestyä myös pohjoisempana. Aukeilla paikoilla se saattaa saada pakkashalkeamia.

Takaisin alkuun

Puuraaka-aine

Puuaineen tekniset ominaisuudet

Lehmuspuu on mikroskoopilla tarkastettuna hyvin hataran näköistä. Putkilot ovat isoja ja niitä on paljon. Niinpä lehmuksen puuaine on kevyttä, pehmeää, helposti vuoltavaa ja karkeasyistä, mutta yhtenäistä. Lehmukselta puuttuu lylyn eli painepuun muodostuskyky ja siksi oksat taipuvat alaspäin. Väriltään puuaine on valkoista, toisinaan lievästi punertavaan vivahtavaa. Lehmuspuun käsittely on helppoa, mutta sen kestävyys varsinkin kosteassa on huono. Myös suuri kutistuminen vaikeuttaa sen käyttöä.

Metsätaloudellinen käyttö

Suomessa metsälehmuksen metsätaloudellinen käyttö on erittäin vähäistä. Varsinaisia lehmusmetsiköitä on perustettu vähän ja kaadetutkin puumäärät ovat olleet varsin pieniä. Metsäpuuna sitä voidaan kasvattaa talvenkestävyyden puolesta Etelä- ja Keski- Suomessa. Aiemmin sitä on käytetty polttopuuna ja tarvekalujen raaka-aineena.

Muu käyttö

Nykyään metsälehmusta käytetään lehmusmetsäalueilla paperiteollisuudessa ja hieman puusepän teollisuudessa. Suomessa metsälehmus on suosittu piha- ja puistopuu. Sitä on käytetty myös kujannepuuna. Aiemmin sillä on ollut huomattavasti ennemmän käyttömuotoja.

Lehmuksen kuoresta saatavan niinen otto on ollut tärkeä metsälehmuksen käyttömuoto. Ruotsi-Suomessa valtiokin keräsi Etelä-Suomesta niiniveroa. Niini on ollut raaka-aineena verkkoihin, köysiin, mattoihin, säkkeihin ym. Mesälehmusta on myös käytetty huonekaluiksi, virsuiksi, aidaksiksi, aisapuiksi, viikatevarsiksi, suksisauvoiksi, suksipuiksi, vihdoiksi ja polttopuiksi. Metsälehmuksella on ollut rohdoskäyttöä vuosisatojen ajan. Nykyäänkin lehmuksenkukkatee on suosittua Saksassa ja Ranskassa. Lehmusta käytetään lääkkeenä mm. verenpaineeseen, unettomuuteen, pelkotiloihin, migreeniin ja mahakipuihin. Käytettäviä lääkeaineita saadaan kukkien lisäksi kuoresta, lehdistä ja lehmuksenpuuhiilestä. Tämän lisäksi lehmuksesta saadaan erinomaista hunajaa, jota se tuottaa varsin runsaasti. Myöhäisen kukkimisajankohtansa vuoksi metsälehmus on mehiläisille tärkeä meden tuottaja.

Takaisin alkuun

Kulttuuriarvot

Kulttuuri on suuri syyllinen etsittäessä syitä metsälehmuksen esiintymisen vähäisyyteen. Niinenotto on ollut merkittävä lehmusten määrää pienentänyt tekijä. Kaskenpoltto ja pellonraivaus ovat myös hävittäneet metsälehmuksen monilta sen vanhoilta kasvupaikoilta.

Nykyään metsälehmuksella on kulttuuriarvoja piha- ja puistopuuna. Vanhoilla puilla on maisema-arvoa ollessaan aukealla paikalla. Monet paikannimet ovat saaneet nimensä lehmusmetsän mukaan. Metsälehmusta tarkoittavia nimiä ovat mm. niinipuu, vennäpuu, lintti, liippo, rokoskapuu ja pärnäpuu.

Takaisin alkuun

Kirjallisuutta

Cajander, A.K. 1917 Metsien hoidon perusteet II. Suomen dendrologian pääpiirteet.
Erkamo, V. 1983 Pärnä sanasta ja sen merkityksestä. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Suomi 124:4.
Hertz, M. 1925 Niinipuun uudistumisesta Suomessa. Acta Forestalia Fennica 29,5.
Hämet-Ahti L. 1992 Mikä tappaa kaupunkikimalaisia: lehmusten myrkyllinen mesi vai nälkä? Luonnon tutkija 96 (4):147.
Hämet-Ahti L. 1992 Amerikanlehmus ja sen risteymät Suomessa. Sorbifolia 23 (4).
Hämet-Ahti, L, Palmen, A, Alanko, P & Tigerstedt, P. 1992. Suomen puu- ja pensaskasvio. Dendrologian Seura. Helsinki
Kiuru H. 1991 Jalopuumetsän rakenne. Metsä ja puu (8) :33-34.
Olkkanen P. 1977 Niinipuun esiintymisen ja taloudellisen käytön historiaa Suomessa. Dendrologian seuran tiedotuksia 1.
Piippo S. 1991 Puuvartisia rohdoskasveja. 2. Pähkinäpensas (Corylus avellana), jalavat (Ulmus), suomyrtit (Myrica), pajut (Salix) haavat ja poppelit (Populus) sekä lehmukset (Tilia). Sorbifolia 22 (3) :143-152.
Raatikainen M. 1993 Lehmukset pihapuina. Sorbifolia 24 (4):181-184.
Rainio R. J. 1977 Niinipuu Suomalaisena metsäpuuna. Dendrologian seuran tiedotuksia 1.
Rainio R. J. 1977 Niinipuu Suomalaisena metsäpuuna: II. Niinipuun asema luonnonmetsässä. III. Niinipuun viljely ja kasvatus. Dendrologian seuran tiedotuksia 2.
Söyrinki N. 1985 Niinipuun (Tilia cordata) siemenellisestä uudistumisesta Ruovedellä (62 10 ``N) Sorbifolia 16 (1):29-38.
Tyrväinen L., Räsänen P.K. 1989 Vaahtera- lehmus- sekametsän kasvatus Asikkalassa: erikoismetsän hoitosuunnitelma. Helsingin yliopiston metsänhoitotieteen laitoksen tiedonantoja 64.
Väre H. 1991 Oulun kaupunkialueen koristepuut ja -pensaat: IV. vaahterat (Acer) ja lehmukset (Tilia). Sorbifolia 22 (2):62-68.

Takaisin alkuun