Sorbus aucuparia - Pihlaja

Yleisesittely - Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset - Elinkierto -
Metsätaloudellinen kasvattaminen - Puuraaka-aine - Kulttuuriarvot - Kirjallisuutta

Teksti: Nina-Mari Salminen

Yleisesittely

<pihlaja>Kotipihlajan (Sorbus aucuparia) parhaita tuntomerkkejä ovat parilehdykkäiset, päätöpariset lehdet, komeat valkeat kukinnot kesä-heinäkuussa ja punaiset marjat syksyllä. Rakenteeltaan pihlaja on usein haarova ja pensasmainen. Sen runko kasvaa suoraksi ja puumaiseksi vain suotuisissa olosuhteissa.

Kotipihlajan levinneisyys Suomessa kattaa koko maan Suomenlahden luodoilta Lapin tuntureille. Kotipihlajan levinneisyys maapallolla ulottuu pohjois-eteläsuunnassa Jäämereltä Välimerelle ja itä-länsisuunnassa Uralvuorilta Atlantille.

Kuva 1. Pihlaja syysasussa. (Kuva: Mikko Nurmi)

Kotipihlaja on vaatimaton kasvupaikkansa suhteen. Sitä tavataan sekä karuilla että rehevillä mailla. Komeaksi puuksi se kehittyy kuitenkin vain lehtojen ja lehtomaisten kankaiden valoisilla paikoilla. Kotipihlaja lisääntyy suvuttomasti vesoista ja suvullisesti pihlajanmarjan sisältämistä siemenistä. Sen vuotuiselle kasvurytmille on tyypillistä voimakas ja lyhytaikainen pituuskasvu alkukesällä. Pioneeripuuna pihlaja kehittyy nuorena nopeasti. Kasvu heikkenee kuitenkin huomattavasti jo 30 ikävuoden jälkeen. Kotipihlajan kasvattaminen onnistuu parhaiten sekalehtimetsissä tai harvan koivikon tai männikön alempana jaksona. Metsänhoidollisena erityispiirteenä pihlajan avulla voidaan torjua hirvivahinkoja. Kasvattamalla herkullista pihlajaa metsäteiden varsilla ja sähkölinjojen alla houkutellaan hirvet pois taimikoista.

Pihlajalla esiintyy monia runkoa, siemeniä ja lehtiä vahingoittavia hyönteisiä, lukuisia lahottajasieniä ja muutama paha virustauti. Myös nisäkkäät käyttävät sitä ravinnokseen. Pihlaja sietää hyvin vaurioita, vakavatkaan tuhot eivät tapa sitä. Metsätaloudellisen käytön kannalta tuhoalttius aiheuttaa kuitenkin ongelmia; laho tai hyönteisten vioittama puu ei kelpaa raaka-aineeksi. Teknillisiltä ominaisuuksiltaan pihlajan puuaine on keskikovaa, sitkeää, vaikeasti halkaistavaa ja taipuisaa, mutta voimakkaasti kosteuden vaihtelujen mukaan paisuvaa ja kutistuvaa. Suorasyinen pihlaja on yhtä lujaa kuin koivu.

Pihlajan metsätaloudellinen käyttö on ollut melko vähäistä. Nykypäivän erikoispuusepät ja taiteilijat ovat kuitenkin osoittaneet kasvavaa kiinnostusta pihlajaa kohtaan. Siitä valmistetaan huonekaluja ja pienempiä käyttöesineitä. Pihlaja tarjoaisi mahdollisuuksia paljon kunnianhimoisempiinkin hankkeisiin. Metsätaloudelolista käyttöä tärkeämpiä ovat olleet muut käyttömuodot. C-vitamiinipitoiset pihlajanmarjat ovat täydentäneet ihmisten ruokavaliota jo kauan. Marjat maistuvat myös monille linnuille. Pihlaja on kaunis ympäri vuoden, ja siksi sitä suositaankin koristepuuna. Metsänhoitaja on yhä useammin myös maisemanhoitaja. Pihlajan merkitys saattaakin kasvaa metsissämme, koska se tuo moni-ilmeisenä puuna maisemaan vaihtelua. SILMU-projektissa pihlajan avulla tutkitaan ilmastomuutoksen vaikutusta kasvien vuotuiseen rytmiin. Pihlajan kulttuuriarvoa kuvastaa sen asema esi-isiemme pyhänä puuna.

Tuntomerkit

Kotipihlaja kasvaa 4-10 metriä korkeaksi usein monihaaraiseksi puuksi. Latvuksesta kehittyy leveä ja pystyoksainen.

Nuoren pihlajan kuori on sileä, kiiltävä, vaalean- tai tuhkanharmaa, ja ruosteenvärisiä kuorisoluja sisältävä. Puun vanhetessa kuori muuttuu tummahkonharmaaksi ja kaarnaiseksi. Kuori halkeilee pituuden suuntaisesti ja siihen syntyy harmaanruskeita, pyöreähköjä korkkimuodostumia. (Salmi 1978)

 

Kuva 2. Keväinen pihlaja. (Kuva: Salla Mehtälä)

 

 

Pihlajan parilehdykkäiset ja päätöpariset lehdet sijaitsevat kierteisesti (yksi lehti / nivel). Lehtien syysväri on punainen.

Kuva 3. Pihlajan lehtiä. (Kuva: Salla Mehtälä)

Etelä- ja keskisuomalainen kotipihlaja jakautuu lehtituntomerkkien perusteella kahdeksi toisiinsa vähittäin yhtyväksi muunnokseksi, läntiseksi (lounaiseksi) ja itäiseksi.

Lounais-Suomelle ominainen pihlaja, lajin nimimuunnos var. aucuparia, on lyhyehkö-, leveähkö- ja tylppälehdykkäinen. Lehdyköitä eli pikkulehtiä, jotka muodostavat lehden, on 11-15 (5-7 lehdykkäparia ja päätölehdykkä). Lehdyköiden alapuoli on runsaskarvainen. Lehdykät ovat lähes tyvestä asti sahalaitaisia, usein toissahaisia ja varsin ohuita.

Keski- ja Itä-Suomessa vallitsevalla muunnoksella, var. heteromorphalla, on pidemmät, suippokärkisemmät ja paksummat lehdykät. Lehdyköitä on 13-17, ja niiden alla on vain vähän karvoja tai ne ovat kokonaan kaljuja. Lehdykän tyvikolmannes on ehytlaitainen, ja toissahaisuutta esiintyy vain harvoin. (Jalas 1965)

 

<pihlajan lehtiä>

Kuva 4. Pihlaja on monimuotoinen laji.

Kotipihlaja kukkii kesä- heinäkuussa hieman tympeänhajuisin kellanvalkoisin kukin. Kukinto on noin kymmenen senttimetriä leveä kerrannaishuiskilo (huiskilo: kukkaperät ovat eri pituisia, jolloin kukinnosta muodostuu tasalatvainen). Kukan teriön läpimitta on yksi senttimetri. Pihlajan hedelmät kypsyvät syksyllä. Ne ovat punaisia tai harvemmin keltaisia, pyöreitä ja marjamaisia pohjushedelmiä.

Kotipihlajan talvisilmut ovat kuivia. (Hämet-Ahti ym. 1992)

Lapissa kasvaa kotipihlajan alalaji pohjanpihlaja, subsp. glabrata. Sen lehdet, vuosikasvaimet ja kukinnon haarat eivät ole niin karvaisia kuin eteläisemmän pihlajan. Lehdyköistä kehittyy suippoja ja paksuhkoja. Suppeasta ja pystystä kukinnosta kypsyy pitkänomaisia hedelmiä. (Jalas 1965)

Rakenne

Pihlajan kasvutapa on monopodiaalinen eli varsijatkoinen (Cajander 1917). Pääranka jatkaa kasvuaan kärkisilmusta sivuversojen kehittyessä hankasilmuista. Pihlajalle muodostuu sekä lyhyt- että pitkäversoja. Lyhyt- eli kääpiöverso on verso, jonka kasvu on ehkäistynyt. Pihlajan kukinnot kehittyvät lyhytversoihin. Tavalliset oksat ja pääranka ovat pitkäversoja. Lehtiä muodostuu sekä lyhyt- että pitkäversoihin.

Etelä-Suomessa kotipihlaja esiintyy sekä puu- että pensasmaisena. Pohjois-Suomen pihlajat ovat pensasmaisia. Tuntureiden rinteillä sinnittelevät pihlajat muistuttavat varpuja. Rehevällä maaperällä ja tiheästi kasvatettuun pihlajaan kehittyy suora ja solakka runko, joka puhdistuu oksista korkealle. Etelä-Suomen parhaimmilla mailla pihlajat voivat saavuttaa 15 metrin pituuden ja 50 senttimetrin läpimitan. Suomen korkein, 18,5 metrinen, kotipihlaja on löydetty Loimaalta. Suomen paksuin kotipihlaja kasvaa Seinäjoella. Sen tyven ympärysmitta on 529 senttimetriä ja pituus 10,5 metriä (Karhu 1994). Kookkaat pihlajat ovat yleensä monirunkoisia. Heikolla maapohjalla tai väljästi kasvava pihlaja on haarova ja pensasmainen. Runsas kasvutila ja karuhko kasvupaikka suosinee myös pihlajan vesottumista (Lankinen ja Nurmi 1948). (Maasalo 1988)

Pihlajan juuristoa kuvataan yleensä sekä laajalle levittäytyväksi että syvälle tunkeutuvaksi (esim. Holmäsen 1989). Juuriston vertikaalinen eli pystysuuntainen osa kehittyy vankaksi kuitenkin vain silloin, kun maaperässä on paksu multakerros (Cajander 1917). Pääosan pihlajan juuristosta muodostavatkin horisontaaliset eli maanpinnansuuntaiset juuret. Pihlajan horisontaalinen juuristo on tavallisesti säteittäinen, vaikka se monissa tapauksissa pyrkiikin levittäytymään kahteen vastakkaiseen pääsuuntaan. Usein yksi horisontaalisista juurista on kehittynyt muita voimakkaammin. Horisontaaliset juuret ovat yleisesti tyvestään pystysuuntaan nähden litistyneitä. Pihlajan taimille kehittyy aluksi pääjuuri, jota vanhemmilla puilla ei tavallisesti enää esiinny. Pintakasvillisuus ja lehtikarike voivat aiheuttaa taimien taipumisen tyvestään mutkalle. (Lonka ja Manner 1948)

Kotipihlajalla on erinomainen vesomiskyky. Sillä esiintyy tyvi-, juuri-, runko-,kanto- ja rönsyvesoja (esim. Jalas 1965). Rönsyvesoilla tarkoitetaan "maahan kaatuneista ja humuksen sisään joutuneista varsista kohoavia vesoja". Pihlajan juuristossa voi kasvaa peukalonpään kokoisia ns. silmupahkoja.(Lonka ja Manner 1948)

Pihlaja on yksikotinen puulaji. Kukat ovat kaksineuvoisia eli jokaisessa kukassa on sekä heteitä että emejä. Kotipihlajan kukkiin kehittyy kaksikymmentä hedettä ja kolme emiä (Holmäsen 1989). Kukissa on viisi terälehteä ja viisi verholehteä. Teriö on muodoltaa erilehtinen ja säteittäinen. Puolittain kehäinalaisesta sikiäimestä kypsyy pohjushedelmä, pihlajan marja (Kallio ym. 1981). Pohjushedelmää kutsutaan myös epähedelmäksi, koska hedelmä muodostuu sikiäimen lisäksi kukkapohjuksesta. Kukkapohjus on varren yläosa, johon kukkalehdet kiinnittyvät. Kukin pihlajan hedelmä sisältää kolme isoa siementä (Jalas 1965). (Hämet-Ahti ym. 1992)

Valo vaikuttaa ratkaisevasti pihlajan kukkimiseen ja marjomiseen. Koska valo- olosuhteet ovat erilaiset eri osissa latvustoa, kukinnot ja marjatertut ovat jakaantuneet epätasaisesti pihlajan oksistoon. Eniten marjoja on tavallisesti puun ylä- ja keskiosassa varjoisan alaosan jäädessä vähämarjaisemmaksi. Valoisa latvuksen ulkoreuna tuottaa suurimman osan marjoista. (Raatikainen ym. 1985)

Takaisin alkuun

Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset

Levinneisyys Suomessa

Kotipihlajan jääkaudenjälkeistä leviämisajankohtaa Suomeen ei tunneta. Nykylevinneisyydestä ja lajin ekologisista vaatimuksista voi päätellä pihlajan saapuneen Suomeen ennen 7000 vuotta sitten alkanutta lämminta ja kosteaa kautta. (Raatikainen 1994)

Kotipihlaja on vaatimaton elinympäristönsä suhteen. Sitä tapaa karuilla kasvupaikoilla pienenä pensaana, rehevällä ja valoisalla paikalla komeana puuna ja alikasvoksena ollessa kapeana raippana. Pihlajien lukumäärä on kuitenkin huomattavasti suurempi rehevillä mailla kuin karuilla kasvupaikoilla (Lankinen ja Nurmi 1948).

Kasvitieteilijöiden mukaan kotipihlaja on maamme yleisin pensas (Alanko 1988) ja toiseksi yleisin pihapuu (Alanko ja Kahila 1994). Kotipihlaja esiintyy luonnonvaraisena Suomenlahden kareilta Lapin tuntureille. Elinvoimaisia, 2-3 metrin pituisia pihlajia on tavattu tunturien suojaisissa kuruissa jopa koivumetsärajan yläpuolella (Cajander 1917). Pihlajaa ei esiinny tasaisesti koko maan kattavalla esiintymisalueellaan. Pihlajatiheys kasvaa siirryttäessä pohjoisesta etelään tai lännestä itään (Kujala 1964). Lapissa tavataan yksinomaan kotipihlajan alalajia, pohjanpihlajaa, S. aucuparia subsp. glabrataa (Jalas 1965). Tultaessa etelään päin kohdataan leveänä vyöhykkeenä kirjava joukko erilaisia välimuotoja tyypillisestä glabratasta tyypilliseen aucupariaan (Jalas 1965).

Suomessa kasvaa luonnonvaraisena kotipihlajan lisäksi neljä muuta pihlajalajia. Suomenpihlajaa (S. hybrida) ja ruotsinpihlajaa (S. intermedia) tavataan luonnonvaraisina lähinnä Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa (Kallio ym. 1981). Ahvenanmaalla esiintyy hyvin harvinaisena ja rauhoitettuna teodorinpihlajaa (S. teodori) ja paljon sitä muistuttavaa kotipihlajan ja suomenpihlajan risteytymää (S. aucuparia * hybrida). (Alanko 1988)

Levinneisyys maapallolla

Kotipihlajaa tavataan melkein koko Euroopassa; Islannista ja Fennoskandiasta pohjoisessa, Pohjois-Espanjan vuorille, Italiaan, Balkanin niemimaalle ja Kaukasukselle etelässä. Uralvuoret muodostavat levinnäisyysalueen itärajan. Etelä- Espanjassa ja Kreikassa kotipihlajaa ei esiinny. (Hämet-Ahti 1992)

<levinneisyyskartta>

Kuva 5. Pihlajan levinneisyysalue.

S. aucuparia subsp. glabrataa, tavataan Lapin lisäksi Skandinavian vuoristoissa, Kuolan niemimaalla, Pohjois-Venäjällä ja Alpeilla (Hämet-Ahti ym. 1992).

Suomenpihlajan ja ruotsinpihlajan levinneisyys rajoittuu Fennoskandian etelä- ja länsiosiin. Ruotsinpihlajaa kasvaa myös Itämeren etelärannikolla. (Hämet-Ahti ym. 1992)

Pohjois-Aasiassa kasvaa kotipihlajan läheinen sukulainen S. sibirica. Pohjois-Amerikan vastaava laji on S. americana. (Kallio ym. 1981)

Kasvupaikkavaatimukset

Kotipihlaja tulee toimeen sekä ravinteisilla että hyvinkin karuilla kasvupaikoilla. Rämeillä pihlajaa ei kasva, mutta korvissa se viihtyy hyvin. Pihlajan ulkomuoto vaihtelee kuitenkin suuresti kasvupaikan mukaan. Jo puolukkatyypin mailla sitä tavataan yleensä vain pensasmaisena (esim. Lankinen ja Nurmi 1948). Puumaiseksi pihlaja kasvaa ravinteikkailla (erityisesti kalkkipitoisilla), hiesunsekaisilla ja kosteahkoilla kasvupaikoilla. Pihlaja onkin etenkin lehtojen ja lehtomaisten kankaiden kasvi. Savikolla pihlaja ei menesty (Pihlajaseminaari: Tigerstedt 1994).

Maaperän lisäksi pihlajan viihtymiseen vaikuttaa valon määrä. Mitä tiheämmästä metsästä on kyse sitä vähemmän siellä kasvaa pihlajia. Rehevillä metsätyypeillä pihlajien lukumäärä reagoi valon lisääntymiseen paljon herkemmin kuin karuilla tyypeillä (Lankinen ja Nurmi 1948).

Komeimmat luonnossa kasvavat pihlajat löytyvät lehtoisilta metsänreunoilta, vesien rannoilta tai mäkien rapautuvilta rinteiltä. Harvennukset ja avohakkuut sekä asutuksen laajeneminen ovat tarjonneet pihlajalle mahdollisuuden kasvattaa elinpiiriään. Valoisia kasvupaikkoja löytyy entistä enemmän, ja lisäksi monet ihmiset haluavat säästää ja suojella pihlajaa. (Jalas 1965)

Takaisin alkuun

Elinkierto

Lisääntyminen

Kotipihlaja on pioneeripuu. Se lisääntyy tehokkaasti sekä suvullisesti siemenistä että suvuttomasti tyvi-, juuri-, runko-, kanto- ja rönsyvesoista.

Kotipihlaja on yksikotinen, kaksineuvoinen puulaji. Pihlaja vaatii ristipölytyksen (Weber 1991). Saavutettuaan 20-30 vuoden iän puu alkaa kukkia (Cajander 1917). Kesällä, kun lämpösummaa on kertynyt noin 500 dd:tä, pihlaja aukaisee nuppunsa (Kallio ym. 1981). Sisämaassa Etelä-Suomessa kukkiminen ajoittuu kesäkuun 10. päivän tienoille - saaristossa hieman myöhemmäksi, Keski-Suomessa 13. päivän seutuville, Kainuussa juhannukseksi jne. Joskus tavataan Lapissa kukkivia pihlajia vielä heinäkuun lopulla. Kesä ei silloin enää riitä hedelmien kypsymiseen.(Jalas 1965)

Pihlaja on tyypillinen eläinten suosia. Sillä on suuret, kauasnäkyvät ja voimakastuoksuiset kukinnot. Aukealla paikalla pihlaja kukkii monin kukin, mutta metsän alkaessa varjostaa kukkiminen ja marjominen vähenee. Varjoisan metsän pihlajat ovatkin usein steriilejä (Lankinen ja Nurmi 1948). Rehevillä kasvupaikoilla kukkia kehittyy huomattavasti enemmän kuin karuilla kasvupaikoilla (Lankinen ja Nurmi 1948). Kukintojen tuoksu johtuu trimetylamiinista, joka houkuttelee hyönteisiä. Kauniina kesäpäivänä kukinnot voivat kuhista kärpäsiä, perhosia, kovakuoriaisia, mehiläisiä ja muita mettä ja siitepölyä tarvitsevia hyönteisiä. Pihlaja kukkii runsaasti keskimäärin joka toinen vuosi. (Jalas 1965)

<pihlajan marjoja>Hedelmät kypsyvät syyskuussa. Ne ovat kirkkaanpunaisia ja jäävät puuhun lehtien varistessa (Kuva 6). Monet linnut kuten tilhet, rastaat, taviokuurnat ja punatulkut popsivat C- vitamiinipitoisia pihlajanmarjoja. Syödessään marjoja linnut levittävät pihlajaa. Lintujen jäljiltä pihlajan taimia voi löytää korkeiden kivien ja maapuiden päältä tai tilapäisepifyytteinä muiden puiden oksan haaroista. (Jalas 1965)

Kuva 6. Pihlajan kirkkaanpunaiset marjat kypsyvät syyskuussa. Ne säilyvät puussa lehtien varistessa.

Pihlajan siemenet itävät hitaasti, mutta linnun suoliston läpi kulkeminen nopeuttaa itämistä. Siemenet eivät saa kuitenkaan tulla rikkipurruiksi. Itäminen tapahtuu keväällä. Pihlajan sirkkataimet kuuluvat Suomen metsien yleisimpiin taimiin. Eniten taimia on siemenpuiden ympärillä, mutta niitä löytyy runsaasti muualtakin, jopa tuuheasta sammalikosta. (Jalas 1965)

Sorbus-suku kuuluu ruusukasvien (Rosaceae) heimoon. Suvun lajeja on kaikkiaan satakunta. Euroopassa lasketaan esiintyvän noin 70 lajia. Suvussa on joitakin diploidisia (2n = 34, n = kromosomisto), suvullisesti lisääntyviä ja tavallisesti laajalle levinneitä kantalajeja. S. aucuparia on yksi diploideista kantalajeista. Kantalajien risteytyessä syntyy apomiktisia yksilöitä polyploidian (n > 2, eli kromosomistoja on enemmän kuin kaksi) seurauksena. Apomiktit lisääntyvät hedelmöittymättömistä siemenistä ja ovat siten geneettisesti muuntelemattomia. Apomiktien levinnäisyysalue jää yleensä suppeaksi. Ahvenanmaalla tavattava S. teodori on esimerkki apomiktista triploidista (3n) lajista. Sorbus-suvun lajien risteytyminen sai LinnÚen ymmälleen, ja hän kuvaakin sukua hyvin ainutlaatuiseksi. Epäselvät sukurajat ja lajien risteytyminen voidaan nähdä keskeneräisenä evoluutioprosessina (Pihlajaseminaari: Hämet-Ahti 1994). (Jalas 1965 ja Kallio ym. 1981)

Pihlajalla on erinomainen vesomiskyky. Se saattaa vesoa jopa katkenneesta juuren kappaleesta. "Kasvullinen lisääntyminen juuri- ja kantovesoista sekä maata pitkin kulkevista rönsyistä on pihlajan yleisin lisääntymismuoto" totesi Heikinheimo (1951). Hakkuuaukoilla pihlajat uudistuvat herkästi erityisesti kantovesoista. Jos pihlajalla on runsaasti tilaa, se voi kasvattaa useita vesasyntyisiä runkoja. Ryhmän keskellä on vanhimpia isoja runkoja, ja laidoilla yhä pienempiä ja nuorempia runkoja. Vesataimien osuus siementaimiin verrattuna kasvaa siirryttäessä reheviltä kasvupaikoilta karummille tyypeille (Lankinen ja Nurmi 1948). (Jalas 1965)

Kasvun vuotuinen ja elinikäinen rytmi

Pihlajalle on tyypillistä lyhytaikainen ja voimakas pituuskasvu alkukesällä. Kasvun alkaessa lämpösummaa on kertynyt noin 20 dd:tä. Vuosikasvainten pituuksissa ilmenee suurta vuosittaista vaihtelua. (Raulo ja Leikola 1973)

Pioneeripuulajina pihlaja kehittyy nuorena nopeasti. Sen taimet voivat joskus esiintyä nuorissa metsiköissä valtapuun veroisina. Varttuneemmissa metsiköissä pihlaja on tyypillinen vallitun latvuskerroksen puu tai - useimmiten - vain pensaskerroksessa esiintyvä laji. (Jalas 1965)

Nuoren pihlajan pituuskehitys on samantapainen kuin koivun kehitys ja huomattavasti nopeampi kuin kuusen kehitys (Heikinheimo 1951). Vesasyntyiset taimet kehittyvät aluksi nopeammin kuin siementaimet, mutta erot tasoittuvat pian (Lankinen ja Nurmi 1948). Koivu ohittaa pihlajan pituuskasvussa 20 vuoden iässä, kuusi 30 vuoden iässä (Heikinheimo 1951). 30 vuoden iän jälkeen pihlajan pituuskasvu heikkenee huomattavasti (Heikinheimo 1951). Kasvunopeudesta on esitetty myös toisenlaisia arvioita; pihlaja saattaa kasvaa nuorenakin koivua hitaammin (Pihlajaseminaari: Tigerstedt 1994).

Pioneeripuuna pihlaja ei ole kovin pitkäikäinen. Vesasyntyisen puuyksilön ikä siemenestä laskien voi olla hyvinkin korkea, mutta yksittäiset rungot elävät vain harvoin 80 vuotta vanhemmiksi (Jalas 1965).

Takaisin alkuun

Metsätaloudellinen kasvattaminen

Kasvattaminen

Metsätaloudellisessa mielessä pihlajaa on pidetty roskapuuna. Hakkuuaukoille syntynyt pihlajakasvusto on saanut väistyä taimikonhoidossa. Puhtaat pihlajikot ovat harvinaisia, ja ne ovat usein syntyneet alikasvoksina (Heikinheimo 1951). Pihlajan kasvattamisesta on vain niukasti käytännön kokemuksia. Tutkimuksiin perustuvaa tietoa ei ole lainkaan.

Pihlaja uudistuu luontaisesti hakkuuaukoille, joten erityisiä ponnisteluja taimien hankkimiseksi ei tarvita. Hakkuun jälkeen syntyvistä pihlajista voi valta osa olla kuitenkin kantovesoja. Siemensyntyisten taimien osuus on suurin tiheähköissä ja rehevissä metsiköissä (Lankinen ja Nurmi 1948). Karuille kasvupaikoille kehittyy pääasiassa vesataimia (Lankinen ja Nurmi 1948). Paras lähtökohta pihlajasekametsikölle lieneekin tiheähkö ravinteisen kasvupaikan metsikkö, jossa vähittäisillä harvennuksilla vapautetaan olemassaolevia alikasvostaimia ja taataan edellytykset uusien taimien synnylle.

Nuoren tiheänä kasvatetun pihlajakasvuston harventaminen aloitetaan, kun oksattoman rungon osan pituus on 2-3 metriä (Rantanen 1994). Ensimmäisen harvennuksen jälkeen oksien karsiutumista voidaan nopeuttaa pystykarsinnalla (esim. Pihlajaseminaari: Tigerstedt, 1994, Heikinheimo 1951). Karsinnan vaikutusta lahoalttiuteen ei tunneta. Pihlaja ei ilmeisesti ole koivua herkempi lahotuhoille, mikäli sitä ei kasvateta yli-ikäiseksi (Heikinheimo 1951).

Pihlaja on sopiva sekalehtimetsän puu; sitä voidaan kasvattaa yhdessä saarnen, vaahteran ja tuomen kanssa. Pihlajan monokulttuurimetsät eivät ole suositeltavia, koska erilaiset tuhot leviävät niissä nopeasti (Pihlajaseminaari: Tigerstedt 1994). Pihlajaa voidaan kasvattaa myös kaksijaksoisen metsän alempana jaksona (Rantanen 1994). Harvat koivikot tai männiköt soveltuvat ylemmäksi jaksoksi, koska niiden alla pihlaja saa riittävästi valoa (Rantanen 1994).

Rehevällä maalla kasvavasta pihlajasta saadaan 40 vuodessa piensahatavaraksi soveliasta tukkia (Pihlajaseminaari: Tigersted 1994).

Metsänhoidolliset erityispiirteet

Pihlajan taimia voi ostaa taimitarhoista, mutta ne on tarkoitettu koristepuiksi. Niiden korkeahko hinta estää ainakin puhtaan pihlajametsikön perustamisen ostotaimin. Taimia voi myös itse idättää siemenestä. Pihlajan itäminen on kuitenkin hidasta, ja voi kestää vuosia ennen kuin tulokset ovat nähtävissä. Jos pihlajan taimia ei esiinny metsikössä eikä niitä kyetä luontaisesti sinne hankkimaan, edullisin tapa pihlajikon aikaansaamiseksi on luonnontaimien siirto muualta. (Raatikainen 1994)

Suomen ainoa pihlajasiemenviljelmä sijaitsee Somerolla. Viljelmän koko on kolme hehtaaria. Siemenviljelmän hoidosta ei ole huolehdittu riittävästi. (Pihlajaseminaari: Tigersted 1994)

Pihlajan avulla voidaan torjua hirvivahinkoja. Kasvattamalla herkullista pihlajaa esimerkiksi metsäteiden varsilla ja sähkölinjojen alla houkutellaan hirvet pois taimikoista.

Tuhoalttius

Pihlaja sietää hyvin vaurioita. Edes täydellinen latvuksen tuhoutuminen ei välttämättä tapa pihlajaa. Juuristosta voi vaurioitua 80 % ennen kuin pihlaja kuolee. Runkovaurioille pihlaja on huomattavasti herkempi; mikäli puolet rungosta vaurioituu, pihlaja todennäköisesti kuolee. Pihlaja on täysin talvenkestävä (Alanko 1988). Sen lahoalttiudesta on vähän tietoa. Pihlajalla tavattavia lahottajia ovat lepän arinakääpä, okrakääpä, kuhmukääpä ja vyökäävät (Pihlajaseminaari: Kuusinen 1994). Ne tunkeutuvat pihlajaan ehkä korojen kautta (Pihlajaseminaari: Tigersted 1994). (Jyränkö 1989)

Pihlajan uusiutumisen kannalta merkittävä tuhonaiheuttaja on pihlajanmarjakoi, Argyresthia conjugella. Aikuiset koit munivat kukintoihin kesäkuussa. Munista kehittyvät toukat syövät marjojen sisustaa ja vahingoittavat siemeniä. Toukkien jäljiltä pihlajanmarjat ovat ulosteen täyttämiä. Loppukesällä toukat pudottautuvat pihlajan juurelle talvehtimaan. Seuraavana kesänä koit aikuistuvat. Pihlajanmarjakoi ja toinen siemeniä vioittava hyönteinen, siemenkiilukainen, esiintyvät pihlajissa säännöllisesti. Pihlajan alapuolinen maa on edullinen hyönteispatogeeneille, ja maassa esiintyykin runsaasti siementuholaisten luontaisia vihollisia. Jos pihlaja kukkii heikosti, pihlajanmarjakoit eivät löydä riittävästi munintapaikkoja ja siirtyvät omenapuihin. (Raatikainen, Pihlajaseminaari: Vänninen 1994)

Pistiäisten ja perhosten toukat, aikuiset lehtipistiäiset, kirvat, miinaajat ja pihlajan äkämäpunkit syövät mielellään pihlajan lehtiä. Runkoa ja oksia vahingoittavat kaarnaa, nilaa ja jälttä syövät kuoriaiset, pajukilpikirvat ja puuntuhooja. Pihlajan ruskotäpläkärpänen nakertaa käytäviä pihlajien rungoihin. Pihlajan kukkilla herkuttelevat pihlajankukkakärsäkäs ja pihlajankukka-äkämäsääski. (Pihlajaseminaari: Väisänen ja Vänninen 1994)

Nisäkkäät käyttävät ravinnoksi pihlajan lehtiä, runkoa ja oksia. "Pahin pihlajan tuhooja on hirvi, joka murtaa nuorta pihlajikkoa ja kuorii varttuneempia puita" toteaa Heikinheimo (1951).

Pihlajaa vaivaa muutama paha loissieni. Huomiota herättävin on pihlajan- katajanruoste eli pihlajansarviruoste, Gymnosporangium cornutum. Pihlajan lehdet ovat joskus täynnä sienen aiheuttamia punaisenkellertäviä täpliä. Kunkin täplän alapinnalle kehittyy kesän kuluessa sarvimaisia helmi-itiöpesäkkeitä. Talvi-itiöt kehittyvät katajassa. Pihlaja ja kataja soveltuvatkin huonosti lähekkäin kasvatettaviksi. Pihlajarupi, Venturia aucupariae, mustuttaa ja hävittää pihlajan lehtiä (Raatikainen 1994). Tutkittaessa loissienien yleisyyttä havaittiin pihlajansarviruostetta tai pihlajarupea joka puussa. Kunkin puun lehtien lukumäärästä oli saastunut yli puolet. Tuhojen osuus lehtipinta-alasta oli alle puolet. (Jalas 1965, Pihlajaseminaari: Vänninen 1994)

Takaisin alkuun

Puuraaka-aine

Puuaineen tekniset ominaisuudet

Pihlaja on hajaputkiloinen puulaji. Sen puusyyt ovat ohuita ja lyhyitä, keskimääräinen kuidunpituus on 0,9 mm. Puuainetta kuvaillaan keskiraskaaksi, keskikovaksi, sitkeäksi, vaikeasti halkaistavaksi ja taipuisaksi, mutta vähän kimmoisaksi. Puuaine on sileää, pituuden suuntaisessa leikkauksessa hieman kiiltävää ja kauniskuvioista. Ero sydän- ja pintapuun välillä on selvä, mikäli jako tehdään kaupallisin perustein; pintapuu on punertavanvalkoinen tai kellertävä, sydänpuu kellanruskea. Fysiologisin perustein sydänpuun (solut ovat kuolleita) ja pintapuun erottaminen on hankalaa. Kellanruskea keskiosa syntyy pihlajalle jo varsin nuorena, jolloin varsinaisesta sydänpuun muodostumisesta ei voida puhua. Korjattaessa syksyllä kaadetut rungot vasta keväällä saadaan puuaineeseen punertava sävy. Muutos johtuu väriaineiden kulkeutumisesta. Pihlajan ydinsäteitä on vaikea havaita. Vuosilustot erottuvat hyvin, koska niitä rajaavat selväpiirteiset tummat viivat. (Maasalo 1986, Salmi 1978)

Pihlajan kuiva-tuoretiheys vaihtelee 500-600 kg/m¦ pihlajan iän, koon, kasvupaikan ja mittauskorkeuden mukaan. (Koivun kuiva-tuoretiheys jää alle 500 kg/m¦.) Pienten alikasvospihlajien tiheys lähentelee 600 kg/m¦. Kookkaiden valoisalla paikalla kasvaneiden puiden tiheys on huomattavasti alhaisempi. Suurimmillaan pihlajan tiheys on rungon tyvellä. (Maasalo 1986)

Pihlajan puuaineen kosteussuhde on yli 60 %. Kosteussuhde tarkoittaa kappaleessa olevan veden massan suhdetta kappaleen kuivaan massaan. Pihlajan kosteussuhde on suurin latvassa. Kuten muillakin puulajeilla alhaista tiheyttä vastaa korkea kosteussuhde ja päinvastoin. 12 %:n kosteussuhteessa pihlajan puristustuslujuus on 54 MPa ja taivutuslujuus 96 MPa. Kuiva-tuoretiheyden kohoaminen 10 kg/m¦ kasvattaa puristus- ja taivutuslujuutta yhden megapascalin. Lujuusarvot ovat sitä paremmat mitä suorempia puusyyt ovat. Suorasyisen pihlajan lujuus voi siten lähennellä koivun lujuutta. Kasvatettaessa suorarunkoisia, yksihaaraisia ja vähäoksaisia pihlajia saadaan vähäkierteistä, lujaa puuta. (Maasalo 1986)

Pihlajan puuaine kutistuu ja paisuu voimakkaasti. Absoluuttisen kuivan kappaleen kastuessa siten, että kosteussuhde nousee yli 30 %:n, kasvaa kappaleen kokonaistilavuus 17 %. Pihlajalle ei ole tyypillistä erityisen suuri kieroutuminen tai halkeilu (Salmi 1978). (Maasalo 1986)

Juurikaadetulla pihlajalla on omitunen, hieman epämiellyttävä haju. Haju haihtuu puun kuivuessa. Pihlaja palaa hyvin, mutta savuttaa pahemmin kuin mikään muu lehtipuulaji. (Maasalo 1986)

Metsätaloudellinen käyttö

Entisaikoina sitkeästä ja lujasta pihlajasta valmistettiin haravan piikkejä, kenkien nauloja, piippuja, aisoja, luokkipuita, astioita, paloviinatynnyreitä ja pyöränpuolia.

Pihlajan työstö, kiillotus ja petsaus onnistuvat vaivattomasti. Tutusta poikkeava kaksivärinen puuaine herättää kiinnostusta. Pihlaja onkin haluttua raaka-ainetta erikoispuuseppien keskuudessa. Hyvälaatuisesta, kuivasta pihlajasahatavarasta ollaan valmiita maksamaan yli 7 000 markkaa kuutiometriltä (Rantanen 1994). Pihlajaa käytetään huonekalujen ja pienempien käyttöesineiden kuten taulun raamien ja salaattiottimien valmistukseen. Nykypäivän taiteilijat ovat löytäneet pihlajasta innoittavan materiaalin (Pihlajaseminaari: Virtanen 1994). Pihlajan käyttöä rajoittaa puun heikko saatavuus ja puuaineen huono laatu. Pihlajan kasvatukseen ei ole kiinnitetty huomiota, ja niinpä rungot ovat oksaisia, lahoja ja ytimestään halkeilleita. Ulkokäyttöön pihlaja ei sovi, koska puulle on tyypillistä voimakas kutistuminen ja paisuminen (Salmi 1978, Pihlajaseminaari: Tigerstedt 1994)

Pihlajasta saa kovaa ja helposti kiillotettavaa vaneria. Vaneri sopii huonekalujen, ovien ja panelin raaka-aineeksi. Umpipihlajasta voidaan valmistaa kaunista ja harvinaista parkettia. Pihlajaparketteja valmistettiin kokeilumielessä 1980-luvulla (Pihlajaseminaari: Virtanen 1994). (Heikinheimo 1994)

Muu käyttö

Entisaikoina karjaa ruokittiin muun ravinnon ohella pihlajalla. Luonnonvaraisille eläimille pihlaja on aina ollut tärkeä ravintokasvi. Versot ja lehdet maistuvat riistaeläimille, erityisesti hirvelle. Pihlajassa elävät kirvat erittävät sokeria, joka on oravan herkkua. Marjoja syövät lintujen ohella mm. metsämyyrä.

Pihlaja ei ole kovin merkittävä uhanalaisten lajien turvapaikka. Pihlajalla tavattaviin uhanalaisiin luetaan neljätoista jäkälää, kolme sammalta ja yksi sieni (kääväkäs). Näistä vain muutama, kuten pihlajanripejäkälä, esiintyy yksinomaan pihlajalla . Muut (esim. raidankeuhkosammal) kasvavat mieluummin jollain muulla puulajilla. Metsässä tavattavan pihlajan sammal- ja jäkälälajisto muistuttaa raidan lajistoa. Pihlajalla viihtyy mm. raidanisokarve ja joukko tyvijäkäliä. Asutuksen läheisyydessä pihlajien rungot valtaavat kulttuuriympäristöjä suosivat lajit. Mikäli jalot lehtipuut ovat seudulla harvinaisia, tavataan näille luonteenomaisia sammalia ja jäkäliä pihlajalla. (Pihlajaseminaari: Kuusinen 1994)

Uhanalaisia hyönteisiä pihlajalla ei nykytiedon mukaan esiinny. Tyypillisiä pihlajassa lenteleviä suurperhosia ovat pihlajaperhonen, tummalehtikehrääjä, pihlajayökkönen ja pihlajamittari. Pihlajassa asustaa myös suuri joukko muita hyönteisiä: pikkuperhosia, lehtikirvoja, pistiäisiä, kovakuoriaisia, kaksisiipisiä jne. (Pihlajaseminaari: Väisänen 1994)

Pulavuosina pihlajanmarjat auttoivat tyydyttämään ihmisten vitamiinitarvetta. Ennen marjat syötiin tuoreina. Nykyään kotitalouksien käyttämät marjat pakastetaan tai kuivataan, tai niistä valmistetaan nektareita, hilloja ja hyytelöitä. Pihlaja sopii mausteeksi puuroihin, kakkuihin ja leipään . Teollisuudessa pihlajanmarjoja käytetään lähinnä alkoholin valmistukseen. (Raatikainen 1987)

Pihlajanmarjat sisältävät runsaasti omenahappoa, pektiiniä ja erilaisia sokereita. Marjojen C-vitamiini- ja karoteenipitoisuus on hyvin korkea. Sorbiini- ja parasorbiinihappo sekä parkkiaine aiheuttavat marjojen karvaan maun. Niiden määrä vaihtelee eri yksilöissä. Kotipihlajasta on kehitetty hedelmäpuulajikkeita, makeapihlajia (esim. Sorbus aucuparia 'Edulis'). Makeanpihlajien suuret marjat maistuvat miedoille. Toisin kuin Suomessa makeapihlajat ovat Virossa hyvin tunnettuja (Hiltunen ja Kärenlampi 1989). Makeanpihlajien mikrolisäystä on tutkittu Kuopion yliopistossa (Hiltunen ja Kärenlampi 1989). (Raatikainen 1987)

Sekä marjoja että puunkuorta on käytetty lääkitykseen. Marjoilla lievitettiin sappikivivaivoja ja virtsaamisvaikeuksia sekä ehkäistiin keripukkia. Kuoren uskottiin torjuvan horkkaa (Salmi 1978)

Pihlajan parkkihappopitoinen kuori sopii hyvin parkitukseen. Nahkaan tulee kauniin ruskea sävy. (Salmi 1978)

Pihlajaa on suosittu ja kauan koristekasvina, koska se on kaunis ympäri vuoden; keväällä puu kukkii näyttävästi, kesällä pihlajan lehdet tuovat eksoottista vivahdusta Suomen luontoon, syksyllä puu verhoutuu punaiseen hehkuun ja talvella lumivaippa korostaa pihlajan kauniita, pyöreitä muotoja. Entisaikoina pihlaja oli suosittu myös juhannuspuuna. Pihlaja on helppo hankkia; sitä tapaa luonnossa joka paikassa, ja pienien taimien siirto onnistuu hyvin. Pihlaja kasvaa usein luonnostaankin pihan laidoilla. Pihlajalla on pihapuuna monia hyviä ominaisuuksia kuten helppohoitoisuus, vaatimattomuus kasvupaikkan suhteen, erinomainen talvenkestävyys ja hyvä sietokyky tuhoja vastaan. Pihlaja kasvaa nopeasti, mutta se jää melko matalaksi puuksi. Yksirunkoinen pihlaja sopiikin hyvin pieniin pihoihin. Komeat, haarottuneet puut vaativat paljon tilaa. Pihlajaa käytetään yksittäispuuna, puuryhmissä ja pensasaidoissa. Aitakasvina sitä tavataan erityisesti Pohjois-Suomessa. (Alanko 1988, Alanko ja Kahila 1994)

Taimitarhoissa on saatavilla perinteisen pihlajan lisäksi muutamia pihlajalajikkeita: riippapihlajaa (S. aucuparia 'Pendula'), pylväspihlajaa ('Fastigiata'), keltapihlajaa ('Xanthocarpa') ja makeapihlajaa ('Edulis').

SILMU-projektissa kotipihlaja on valittu päätarkkailukasviksi tutkittaessa ilmastomuutoksen vaikutusta kasvien fenologiaan. Fenologia tarkoittaa biologisten ilmiöiden rytmiä (kasveilla esimerkiksi lehteentulon ja kukkimisen ajoittumista). (Pihlajaseminaari: Heikkilä 1994)

Takaisin alkuun

Kultturiarvot

Sorbus on saanut nimensä punaisten marjojensa mukaan. Latinan ser ja sor tarkoittavat punaista tai punertavaa. Lajinimi aucuparia tulee latinan aucuparista, joka merkitsee verbiä 'linnustaa' (avis = lintu ja capere = pyydystää). Pohjolassakin nimeämisen lähtökohtana on todennäköisesti ollut marjojen väri. Ruotsin rönn, islannin reynir, norjan ja tanskan rogn, tanskan r°n ja norjan murteiden raun- voidaan tulkita adjektiivin röd johdannaisiksi. Samaa alkuperää ovat ilmeisesti pihlajaan viittaavat suomalaisten pakanajumalattaren nimi Rauni ja lappalaisten Ravdna. Englannin rowan on lainattu Skandinaviasta. Suomen sukukielissä pihlaja esiintyi jo yli 5000 vuotta sitten. Silloin picla tarkoitti pihlajaa. Virossa pihlajaa kutsutaan nimillä pihl, pihlak ja pihlakas. (Salo 1989)

Monissa primitiivisissä kulttuureissa punalehtiset tai punamarjaiset kasvit on kiedottu mystiikkaan. Pakanalliset esi-isämme pitivätkin pihlajaa pyhänä puuna. Myös germaanit ja keltit uskoivat pihlajan maagisiin voimiin. Pihlaja oli kodin haltija, jonka hävittämisen uskottiin tuhoavan koko talon.

Pihlaja oli Raunin, Ukko-jumalan puolison, nimikkopuu. Pihlajainen seppele tai oksa suojeli Ukon vihalta. Karjaonnen sai taattua tarjoamalla eläimille pihlajaa. Karhujen uskottiin kavahtavan pihlajatorven törähdystä. Jos laittoi pihlajan oksan tai - mieluummin - pihlajasta valmistetun ristin tyynynsä alle, sai viettää rauhallisen, painajaisettoman yön. Joidenkin ihmisten mielestä hyvä pihlajanmarjasato ennusti runsaslumista talvea, toisille hyvä sato oli vähälumisen talven merkki. Pihlajan lehden ollessa keväällä metson jalan kokoinen tiedettiin metson soitimen päättyvän. (Salmi 1978, Pihlajaseminaari: Virtanen 1994)

Vuodenaikojen mukaan pihlajan olemus vaihtelee suuresti. Pihlajan voikin nähdä kuvastavan elämän kiertoa. Pihlajalla on suuri symbolinen arvo. Se viittaa sekä esi- isiemme kulttuuriin että perinteiseen suomalaiseen luontoon. Siksi kaikki eivät pidä pihlajien istuttamisesta jalopuiden seuraksi tai uudisrakennusten vierelle. Kasvupaikan mukaan pihlajan hahmo vaihtelee voimakkaasti; metsässä pihlajan tapaa usein pienenä alikasvoksena, mutta kotipihalla sillä voi olla hyvinkin hallitseva rooli. (Pihlajaseminaari: Rihtniemi 1994)

Pohjoissavolaiset ovat valinneet kotipihlajan maakuntakasvikseen. Kotipihlaja on vuoden puu 1994.

Takaisin alkuun

Kirjallisuutta

Alanko, P. 1988. Pihlajat - tulevaisuuden viherpuita ja -pensaita. Puutarha 91 (1988):5.
Alanko, P. 1988. Puut ja pensaat. Tammi. Porvoo.
Alanko, P. & Kahila, P. 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. Tammi. Keuruu.
Cajander, A.K. 1917. Metsänhoidon perusteet II. Porvoo.
Heikinheimo, O. 1951. Pihlajan puolesta. Metsälehti (1951): 47.
Hiltunen, L. & Kärenlampi, S. 1989. Pihlajia mikrolisäykseen. Sorbifolia 20 (2).
Holmäsen, I. 1989. Pohjolan puut ja pensaat. WSOY. Helsinki.
Hämet-Ahti, L. ym. 1992. Suomen puu- ja pensaskasvio. Dendrologian Seura. Helsink.i
Jalas, J. (toim.) 1965. Suuri kasvikirja II. Otava. Helsinki.
Jyränkö, P. 1989. Paljonko puu maksaa tänään? Puutarha (1989): 3.
Kallio, P. ym. (toim.) 1981. Kasvien maailma. Otavan iso kasvitietosanakirja, osat 3 ja 4. Otava. Helsinki.
Karhu, N. 1994. Paksuimmat kotipihlajat. Sorbifolia 25 (2).
Kujala, V. 1964. Metsä- ja suokasvilajien levinneisyys- ja yleisyyssuhteista Suomessa. Metsäntutkimuslaitoksen julkaisuja 59.1. Helsinki.
Kämäräinen, E. & Remes, R. 1954. Pihlajan esiintymisestä osalla Korkeakosken hoitoaluetta. Metsänhoitotieteen laudaturtyö. Helsingin yliopisto. Metsänhoitotieteen laitos.
Lankinen, P. & Nurmi, L. 1948. Pihlaja eri metsätyypeillä. Metsänhoitotieteen laudaturtyö. Helsingin yliopisto. Metsänhoitotieteen laitos.
Lonka, E. & Manner, E. 1948. Pihlajan juuristo. Metsänhoitotieteen laudaturtyö. Helsingin yliopisto. Helsinki.
Maasalo, K. 1986. Pihlajan puuaineen ominaisuuksia. Silva Fennica 20 (3).
Maasalo, K. 1988. Pihlajastamme. Puumies (1988): 5.
Pihlajaseminaari. 23.9.1994. Hämet-Ahti, L., Alanko, P., Kuusinen, M., Väisänen, R., Vänninen, I., Heikkilä, K., Rihtniemi, A., Tigerstedt, P., Virtanen, P. & Kosonen, M.
Raatikainen, M. ym. 1987. Luonnonmarjaopas. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
Raatikainen, M. ym. 1985. Kotipihlajan marjasadon määritysmenetelmät ja marjasato. Silva Fennica 19 (1985): 2.
Raatikainen, M. 1994. Pihlaja pihapuuna. Sorbifolia 25 (2).
Rantanen, M. 1994. Pihlaja sietää oksien karsintaa. Puuseppä maksaa vähintään 7 000 markkaa kuutiosta. Metsälehti (1994): 22.
Raulo, J. & Leikola, M. 1974. Tutkimuksia puiden vuotuisen pituuskasvun ajoittumisesta. Metsäntutkimuslaitoksen julkaisuja 81.2. Helsinki.
Salmi, J. 1978. Suomalaisia ja ulkomaisia puulajeja. Osa III: Lehtipuut - Metsätegnologian laitoksen tiedonantoja. Helsinki.
Salo, M. 1989. Pihlajan nimestä Euroopassa ja Pohjois-Aasiassa. Sorbifolia 20 (4).
Weber, K. 1991. Pihlajasta sato talteen. Puutarha (1991): 5.

Takaisin alkuun