Quercus robur - Tammi

<lehtiä>

Yleisesittely - Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset - Elinkierto -
Metsätaloudellinen kasvattaminen - Puuraaka-aine - Kulttuuriarvot - Kirjallisuutta

Tekijä: Antti Sipilä

Yleisesittely

<tammenlehti>Tammen (Quercus robur) sukuun kuuluu noin 320 lajia, joista Euroopassa laajin levinneisyys on tavallisella tammella (metsätammi, kesätammi). Sen tuntomerkkejä on paksu runko ja avoimella paikalla leveä, lehtevä latvus. Rakenteeltaan tammen juuristo on laaja ja syvälle ulottuva. Sen luontainen levinneisyysalue Suomessa rajoittuu Ahvenanmaalle ja osaan Lounais-Suomea ja Uuttamaata. Istutettuna se menestyy selvästi pohjoisempanakin. Tammen levinneisyys maapallolla kattaa valtaosan Eurooppaa lukuuunottamatta eteläisimpiä ja pohjoisimpia osia.

Kuva 1. Tammen lehti. (Kuva Salla Mehtälä)

Tammella ei ole erityisiä kasvupaikkavaatimuksia; se tulee toimeen myös laihassa maaperässä. Parhaiten se kasvaa kuitenkin lehdoissa ja lehtomaisilla mailla. Tammi on yksikotinen, tuulipölytteinen puulaji, joka lisääntyy terhojen avulla. Tammi kasvaa nuorena hitaasti; voimakkainta pituuskasvu on 10-25 vuoden iällä, jolloin se voi kohota yli metriin vuodessa. Tammen kasvattamista on Suomessa kokeiltu taloudellisessa mielessä vähän. Taimet ovat kalliita ja niiden tuhoutumisriski on suuri. Metsänhoidollisena erityispiirteenä voidaan pitää sen erityisvaatimuksia hoidossa ja kasvattamisessa. Pyrittäessä taloudellisesti arvokkaaseen puutavaraan vaatii tammenkasvatus pitkäjännitteistä työtä ja osaamista. Tammella on määrällisesti useita sille tyypillisiä lahottasieniä ja hyönteisiä, pahimpana tammikääriäinen. Tammen nuoret lehdet ja kukinnot ovat hallanarkoja. Muuten tammi ei ole erityisen tuhot, vaan se kestää esim. pystykarsimista hyvin.

Tammen puuaine on painavaa, kovaa ja sitkeää. Tammea käytetään monipuolisesti erityisesti puusepänteollisuudessa. Muu käyttö on viime vuosisadalla ollut monipuolista erityisesti kansanlääkinnässä. Tammen kulttuurimerkityksestä kertoo sen korkea asema aikaisemmissa kulttuureissa jo vuosisatojen ajan. Tammea on pidetty puiden kuninkaana.

Tuntomerkit

Tammi on paksurunkoinen ja vahvahaarainen kesävihanta puulaji. Avoimella paikalla latvus on leveä ja tyvioksat pitkiä, paksuja ja lähes vaakasuorassa. Metsikkönä kasvaessaan tammi muodostaa pitkän ja suoran rungon. Tammen kuori on aluksi sileä, mutta muuttuu pian tumman harmaanruskeaksi, paksuksi ja syväuurteiseksi. Tammen oksat ovat jäykkiä ja kuhmuraisia ulkonevien lehtiarpien vuoksi.

Metsätammen (Quercus robur) lisäksi on Suomessa otettu viljelyyn kartiotammi (Quercus robur -'Fastigiata'), jonka latvus on kapean kartiomainen ja haarat pystyjä. Metsätammen kanssa risteytyy helposti talvitammi (Q. petraea), joka esiintyy Suomessa ainoastaan viljeltynä. Lajit eroavat toisistaan mittasuhteiden ja lehtien karvaisuustuntomerkkien perusteella. Lisäksi talvitammen lehtien irtautumissolukko on heikosti kehittynyt ja sen lehdet jäävät lakastuneina puuhun aina kevääseen asti (Hämet-Ahti ym. 1992, Skult 1965).

Rakenne

Tammen silmut ovat ruskeasuomuisia, pulleita, tylppäkärkisiä ja ulospäin siirottavia. Koska verson latvassa on useita silmuja, lehdet näyttävät sijaitsevan ruusukkeina. Versot ovat kaljuja, kiiltäviä ja harmaan ruskeita. Hedelmä on kukintavuonna kypsyvä kova pähkinä (terho) pituudeltaan 2-3 cm (Almgren ym. 1984, Hämet-Ahti ym. 1992, Holmåsen 1991)

Kuva 2. Tammen (Quercus robur) kukintojen ja lehden tuntomerkit. (Almgren ym. 1984).

Tammen lehdet puhkeavat myöhään, touko-kesäkuun vaihteessa. Ne ovat aluksi punaruskeita, mutta muuttuvat kesällä himmeän tummanvihreiksi yläpinnalta ja alapinnalta vaaleanvihreiksi. Lehti on vastapuikea ja tavallisesti herttatyvinen. Lehtiruoti on 2-8 mm ja lehtilapa 10-15 cm pitkä. Lehtiliuskat ovat ehytlaitaisia ja pyöreä- tai tylppäkärkisiä. Lehtisuonet ulottuvat liuskojen kärkiin tai niiden välisiin loviin. Tammen lehdet irtoavat syksyllä hitaasti ja lahoavat myös maassa hitaasti (Almgren ym. 1984, Hämet-Ahti ym. 1992).

Tammella on laaja juuristo ja syvälle ulottuva paalujuuri. Suotuisissa oloissa paalujuuri tulee ainakin 2 m:n pituiseksi. Juuristonsa ansiosta puu on myrskynkestävä (Holmåsen 1991, Skult 1965).

Takaisin alkuun

Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset

Levinneisyys suomessa

Tammi levisi Suomeen noin 7000 vuotta sitten samanaikaisesti lehmuksen kanssa (Alho 1983). Luontaisesti tammea kasvaa erityisesti lehdoissa, mutta myös kuivilla mäenrinteillä, kallioiden juurilla ja peltojen kivikkosaarekkeiden reunoilla (Valkonen 1996). Tammen luontaisen levinneisyysalueen pohjoisraja rajoittuu alueelle, jonka kasvukausi on 144 vrk tai enemmän. Luontaista levinneisyysaluetta rajoittaa erityisesti ilmasto (Solantie 1983) ja mahdollisesti myös sen kilpailuekologinen heikkous muuhun metsäkasvillisuuteen verrattuna (Rainio 1977). Tammi on jaloista lehtipuistamme ainoa, joka esiintyy puhtaita metsiköitä muodostavana. Metsiköt ovat yleensä muutaman kymmenen yksilön muodostamia sekapuustoja. Jäljellä olevia luontaisia tammimetsiköitä uhkaavat luontainen kuusettuminen ja lisääntyvä rakentaminen (Kiuru 1996).

<levinneisyys Suomessa>

Kuva 3. Tammen levinneisyys Suomessa Solantien (1983) mukaan.

Suomen tunnetuin tammisto on Turun Ruissalo, mutta komeita metsiköitä ovat myös Bromarvin, Paraisten, Perniön, Karjalohjan ja Tenholan tammistot. Suotuisissa olosuhteissa tammea on viljelty metsikkötasolla melko pohjoisessa, aina Vaasan, Jyväskylän ja Punkaharjun lähistöllä (Rancken 1977, Valkonen ym. 1995).

Levinneisyys maapallolla

<levinneisyyskartta>

Kuva 4. Tammen luontainen levinneisyysalue (Jalas & Suominen 1976)

Tammen levinneisyysalue kattaa Keski- ja Etelä-Euroopan ja Brittein saaret. Pohjoismaissa tammi esiintyy Norjan länsi-ja etelärannikolla, Ruotsissa levinneisyysalue on Suomen hivenen pohjoisempi. Islannista ja Pyreneitten niemimaalta tammi puuttuu. Venäjällä pohjoisraja kulkee Suomen rajalta Moskovan kautta kohti Uralia, minkä jälkeen raja kääntyy etelään päin Kaukasiaan. (Skult 1965)

Kasvupaikkavaatimukset

Tammi tulee toimeen laihassa maaperässä, mutta parhaiten se menestyy syvämultaisessa, runsasravinteisessa, savensekaisessa lehtomaassa. Ruotsissa ja Keski-Euroopassa tammi menestyy myös jäykällä savimaalla, mutta Suomessa sellainen kasvupaikka saattaa olla tammelle liian kylmä. Tammi ei viihdy paksuturpeisella maalla, mutta se sietää lyhytaikaista tulvaa. Karuilla ja kuivilla kasvupaikoilla tammi kasvaa hitaasti ja siitä tulee pensasmainen, mutkainen ja oksainen (Almgren ym. 1984, Tyystjärvi 1994, Valkonen ym. 1995). Vaikka tammella ei ole erityisvaatimuksia kasvupaikan suhteen, voi edullisella ravinnetilanteella olla levinneisyysalueen pohjoisrajalla merkitystä kokonaisstressin vähentäjänä (Solantie 1983).

Syvän juuristonsa ansiosta tammi tulee toimeen myös näennäisen kuivilla kasvupaikoilla yhdessä männyn kanssa. Metsätaloudellisessa mielessä tammea kannattaa kasvattaa hienojakoisilla kivennäismailla, joissa on vähintään 60 cm, mieluummin yli metri kivennäismaata. Nuorena tammi voi kasvaa hyvin karummallakin maalla, mutta kasvu hidastuu juurten kohdatessa pohjamaan (Almgren ym. 1984, Skult 1965).

Suunniteltaessa tammen kasvattamista on tärkeintä valita paikallisilmastoltaan ja maaperältään lämmin kasvupaikka. Lisäksi on käytettävä ilmastollisesti kestäväksi tunnettua siemenalkuperää. Kasvupaikan valinta korostuu erityisesti luontaisen levinneisyysalueen pohjoispuolella. Huonosti valitun kasvupaikan pahin uhka ovat pakkasvauriot, joihin ei muilla toimilla voida vaikuttaa (Valkonen 1996).

Takaisin alkuun

Elinkierto

Lisääntyminen

Tammi on yksikotinen ja sen kukat ovat yksineuvoisia. Puu kukkii touko-kesäkuussa lehtien puhkeamisen aikaan. Hedekukinnot ovat tuulipölytteiselle lajille ominaisesti riippuvia ja pitkiä. Monikukkaiset hedekukkanorkot ovat uusien oksaversojen tyvillä. Lähes huomaamattomat punertavat emikukinnot ovat oksaversojen kärjissä. Emikukkien suojuslehdistä kehittyy maljamainen, hedelmää ympäröivä karhea kehto.

<sirkkataimi>Tammen hedelmä on kasvitieteellisesti pähkinä (terho). Terhot ovat aluksi vaaleanvihreitä, mutta tulevat kypsyessään lokakuun lopussa vaaleanruskeiksi ja putoavat maahan. Terhot kasvattavat usein samana syksynä sirkkajuuren, mutta ensimmäiset vihreät lehdet kehittyvät yleensä vasta seuraavana keväänä. (Almgren ym. 1984, Holmåsen 1991, Skult 1965). Tammenterhojen itävyys on hyvä. Niitä voidaan myös varastoida, jolloin itävyys yleensä hieman laskee (Konttinen 1995).

Kuva 5. Tammen sirkkataimi.

Tammi alkaa tuottaa terhoja tehokkaasti vasta 50-60 vuoden ikäisenä. Paras sato saadaan 80-100 vuoden ikäisistä puista. Terhojen leviämisessä on suuri merkitys jyrsijöillä ja linnuilla, erityisesti närhellä. Hyviä siemenvuosia on 5-7 vuoden välein. Siemenvuosien vaihteluun vaikuttavat säätekijöiden lisäksi kukkimisen aikaiset hallat, jotka voivat estää siemensadon muodostumisen laajoilla alueilla. Tammi muodostaa myös runko- ja kantovesoja, joilla se pystyy uudistumaan esimerkiksi halla aiheuttamista tai mekaanisista vaurioista (Almgren ym 1984, Skult 1965, Raisio 1996).

Kasvun vuotuinen ja elinikäinen rytmi

Tammen vuotuinen pituuskasvu on kaksivaiheinen. Se alkaa keväällä heti lehtien puhjettua, lakkaa heinäkuuksi ja alkaa uudestaan elokuussa. Pituuden syyskasvulla tammi voi korvata hallan tai hyöteistuhojen vaurioittamia lehtiä (Almgren ym. 1984).

Tammen taimen pituuskasvu voi olla alussa hidasta (10-20 cm/v) kasvun keskittyessä juuristoon. Myös heinien aiheuttama juuristokilpailu ja myyrät voivat verottaa kasvua. Voimakkain pituuskasvuvaihe on yleensä 10-25 vuoden iällä, jolloin se voi kohota yli metriin vuodessa. Pituuskasvu hidastuu 100 vuoden ikään mennessä. Tilavuuskasvu ei missään välissä ole erityisen nopeaa, mutta se säilyy tasaisen hyvänä jopa 200 vuoden ikään asti. Rungon tilavuuden vuotuinen kasvu on voimakkainta 60-90 vuoden välillä. Suomen parhaan tammimetsikön vuotuinen keskikasvu on ollut 59 vuoden iässä 7,9 m3/ha/v. (Almgren ym. 1984, Ståål 1986, Valkonen ym. 1995).

Tammi on erittäin pitkäikäinen puu ja se saattaa saavuttaa yli 2000 vuoden iän. Suomen vanhimpien tammien arvioidaan olevan noin 400 vuotiaita. Suomen paksuin tammi kasvaa Piikkiössä ja se on ympärysmitaltaan 766 cm. Lisäksi Suomesta tunnetaan 7 tammea, joiden ympärysmitta ylittää kuusi metriä (Karhu 1995). Ahvenanmaalla ympärysmitaltaan yli 170 cm puut ovat rauhoitettuja (Hämet-Ahti ym. 1992).

Takaisin alkuun

Metsätaloudellinen kasvattaminen

Kasvattaminen

Tammea, kuten muitakin jaloja lehtipuita, suositellaan istutettavaksi erityisesti kulttuurimaisemaan ja asutuksen lähelle vaihtoehdoksi koivulle ja kuuselle (Metsänhoitosuositukset 1994). Puhtaan tammimetsikön sijasta kannattaa suosia tammisekametsiä. Sekapuusto suojaa arkoja tammentaimia hallalta, sekä vähentää vesioksien ja pakkashalkeamien syntymistä varjostamalla runkoja. Hirvi- ja myyrätuhoriski pienenee metsikön sulkeutuessa nopeasti. Sekametsässä saadaan halvemmalla ja helpommalla rungon laatua parantava tiheä kasvatusasento. Sekapuulajeista, kuten koivusta ja kuusesta, saadaan harvennustuloja myös kiertoajan alkupuolella ja siten parannetaan jalopuukasvatuksen taloudellisuutta (Valkonen ym. 1995).

Haluttaessa kasvattaa laatupuuta pitäisi tammet istuttaa hyvin tiheään, jopa 10 000 tainta hehtaarille. Taloudellisesti niin suuren taimimäärän istuttaminen ei ole järkevää. Edullisinta onkin istuttaa tammet ryhmittäin noin 10 metrin välein ja kasvattaa välissä muita puulajeja. Ryhmiä perustetaan 100-200 kpl/ha ja kuhunkin ryhmään istutetään 4-10 tainta (Metsänhoitosuositukset 1994, Valkonen ym. 1995). Tavoitteena on saada joka ryhmästä ainakin yksi tammi kasvatettavaksi kiertoajan loppuun. Toinen vaihtoehto on istuttaa tammet perinteisesti riveihin (Almgren ym. 1984, Antikainen 1992, Tyystjärvi 1994). Tammentaimikoissa on käytetty menestyksekkäästi taimikohtaisia suojaputkia, jotka estävät myyrä-, jänis-, ja hirvituhoja. Lisäksi taimien pituuskasvu on parantunut (Valkonen ym. 1995). Tammen luontaisesta uudistamista tai kylvöstä on Suomessa vähän kokemuksia; Ruotsissa niitä on harjoitettu hyvällä menestyksellä (Almgren ym. 1984, Kiuru 1996, Valkonen ym. 1995).

Taimikonhoidon tavoitteeena on saada suoria, haarautumattomia ja ohutoksaisia tammentaimia. Tammimetsän hoito voidaan jakaa kahteen vaiheeseen, tungosvaihe ja väljennyshakkuut (Kiuru 1996). Tungosvaiheessa taimikko saa kasvaa mahdollisimman tiheänä, kunnes tammet saavuttavat 4-5 metrin korkeuden. Latvuskerroksen alapuolelle jäävät puu jätetään raivaamatta, jos ne eivät haittaa tammien latvuksia. Alemman jakson puut edistävät tammien karsiutumista ja estävät vesioksien muodostumista. Leposilmuista rungolle ja karsittujen oksien tyvelle syntyviä vesioksia ilmestyy eniten kasvuolosuhteiden äkisti muuttuessa. Tälläisiä muutoksia voivat olla metsikön harvennus tai rungon pystykarsinta (Antikainen 1992, Almgren ym. 1984, Rainio 1986a, Valkonen ym. 1995). Väljennyshakkuiden päähuomio keskittyy tammien latvukseen. Harvennusten ensijainen tehtävä on antaa parhaille tammille valoa ylhäältäpäin. Sopiva harvennusväli on 5-15 vuotta (Kiuru 1996, Valkonen ym. 1995).

<karsittu runko>Tammen runko on mahdollista kehittää oksattomaksi leikkaamalla ja karsimalla oksia. Tammi kestää hyvin leikkaamista, eikä se ole arka sienituhoille tai rungon värivioille. Leikkaaminen aloitetaan jo parin vuoden kuluttua istutuksesta ja sitä jatketaan parhaiden runkojen pystykarsintana. Tavoitteena on 8-12 m:n oksaton tyvi. Latvuksen pituuden tulee kuitenkin olla vähintää puolet puun koko pituudesta (Almgren ym. 1984, Antikainen 1992, Ståål 1986, Rainio 1986a, Valkonen ym. 1995).

Kuva 6. Tammi kestää hyvin pystykarsintaa. (Kuva Sauli Valkonen).

Tammen kiertoaika riippuu halutusta järeydestä. Säännöllisesti harvennettu tammimetsikkö saavuttaa 120-130 vuoden iässä 60-70 cm paksuuden. Tosin jo 50-vuotiaista puista saadaan harvennuksissa tukkipuuta (Kiuru 1996). Saksassa käytetään jopa yli 200 vuoden kiertoaikoja (Valkonen ym. 1995).

Metsänhoidolliset erityispiirteet

Tammen taloudellisessa kasvattamisessa on keskityttävä järeän laatupuun tuottamiseen. Pienet puut, teknisesti huonolaatuiset tukit ja runkojen pieniläpimittaiset osat ovat lähes arvottomia. Järeän laatupuun tuottaminen vaatii pitkää kiertoaikaa (120 v), usein toistuvia lieviä harvennuksia ja pystykarsintaa (Valkonen 1996). Tammi haaroittuu helposti ja sen latvus kasvaa avoimella paikalla hyvin leveäksi. Taimikon tulee olla hyvin tiheä, jotta puille muodostuisi suora, hieno-oksainen runko (Antikainen 1992, Almgren ym. 1984)

Tammi on ekologisesti erittäin tärkeä puulaji. Tammelta mainitaan lähes 1000 sille tyypillistä eliöalajia (Vuokko 1995). Maamme uhanalaisista lajeista etupäässä tammella viihtyviä on lähes sata. Vanhasta tammesta löytyy versojen, lehtien ja terhojen lisäksi lahoa puuainesta, koloja ja muita onkaloita, jotka tarjoavat ravinto- ja suojapaikkoja eri eliölajeille. Tammistot ovat luonteeltaan valoisia, mikä antaa mahdollisuuden myös runsaan aluskasvillisuuden kehittymiselle. (Alanen 1996, Pihlstöm 1993, Skult 1965).

Kotimaisia tammimetsiköiden vähyydestä ja niihin kohdistuneista hakkuista on seurannut jälkeläisten kasvutapaan, kasvurytmiin ja laatukehitykseen liittyviä huonoja ominaisuuksia. Parhaat viljellyt tammimetsikkömme ovatkin ruotsalaista tai virolaista alkuperää (Mattila ym. 1995). Siemenhuollon turvaamiseksi on parhaita tammen viljelymetsiköitä valittu siemenkeräysmetsiköiksi (Raisio 1996).

Tuhoalttius

<hallavaurioitunut taimi>Tammen nuoret lehdet ja kukat ovat erittäin hallanarkoja. Tammi tulee lehteen niin myöhään, että kevähthalloista ei yleensä ole haittaa. Vahingollisempia ovat syyshallat, jotka palelluttavat puutumattomat nuoret versot (Skult 1965). Myös kylmän kasvukauden jälkeen tulevat poikkeuksellisen kovat talvipakkaset voivat aiheuttaa pakkashalkeamia. Edellisen kesän vuosikasvaimet eivät silloin ole puutuneet tarpeeksi ja jälsisolukko halkeaa aiheuttaen vaurion puuaineeseen (Kurkela 1994).

Kuva 7. Hallavaurioitunut tammen taimi, Vantaa. (Kuva Sauli Valkonen).

Tammen pahimpia lahottajia ovat rikkikääpä (Laetiporus sulphureus), sokkelokääpä (Daedalea quercina), lattakääpä (Ganoderma lipsiense) sekä harvinaisempi häränkieli (Fistulina hepatica). Tammenhärmä (Microsphaera alphitoides) peittää nuoria kasvaimia valkoiseen rihmastoon, johon kehittyy vähitellen mustia pistemäisiä kotelorakkoja. Lehtiä vaurioittavia hyönteisiä ovat tammikoi (Tischeria complanella) tammikorikirva (Tuberculoides annulatus), haararangassa tammikirva (Lachnus roboris) ja tammikääriäinen (Tortrix viridana). Pahoina tammikääriäisen tuhovuosina tammet saattavat olla keskikesällä lehdettömiä. Puut saavat kuitenkin uusia versoja, kun saman kesän versoista kehittyneet silmut kehittyvät ja loppukesällä puissa on uudet lehdet. Lahottajasienistä yleisiä ovat Stereum frustulosum, Phellinus robustus, Daedalea quercina ja Polyporus sulphureus. Sienten itiöt pääsevät puuhun meillä yleisesti tavattavien pakkashalkeamien kautta. Jänikset, hirvet ja peurat vahingoittavat erityisesti nuoria taimia. Tammenterhot ovat monien lintujen ja oravan suosimaa ravintoa. Linnuista erityisesti närhet levittävät terhoja laajentaen siten tammen levinneisyyttä. (Annila & Kurkela 1996, Fagerstedt ym. 1996, Hartmann ym. 1988, Kurkela 1994, Rainio 1986b, Ranta 1996).

Keski-Euroopan tammimetsien on havaittu kärsivän vaikeista rappeutumisoireista. Puut kuolevat, kärsivät latvuskadosta, lehtien kellastumisesta ja niiden rungoissa ja oksissa on nekroottisia läiskiä. Syynä metsien huonoon tilaan on pidetty erilaisten elottomien ympäristötekijöiden ja tuholaisten aiheuttama yhteisvaurioita. Kuivuus, halla, maatalouden maankäyttö ja kemikaalikuormitus, ilmansaasteet ja pohjaveden lasku altistavat tammia bioottisille taudinaiheuttajille (Ranta 1996).

Takaisin alkuun

Puuraaka-aine

Puuaineen tekniset ominaisuudet

Tammen pinta- ja sydänpuu ovat erivärisiä. Pintapuu on ohutta ja kellertävänkeltaista, sydänpuu tummenee vaalean- tai tummanruskeaksi. Sydänpuu on hyvin lahonkestävää. Helposti lahoava pintapuu poistetaankin yleensä ennen loppukäyttöä.. Tammi on kehäputkiloinen puulaji. Kevätpuun suuret vuosilustot erottuvat poikkileikkauksessa yhtenäisenä renkaana, vaikka vuosilustot eivät paljain silmin tarkasteltuna erotu selvärajaisina. Tammen puuaineelle tuovat väriä ja eloisuutta leveät ydinsäteet, jotka erottuvat säteensuuntaisessa leikkauksessa tummina ja vaaleina juovina (Fagerstedt ym. 1996).

Puuaineessa on tuoreena hapahko haju. Rakenne vaihtelee kasvupaikan ja iän mukaan; se voi olla suora- tai kierresyistä ja kapea- tai leveälustoista. Puuaine on painavaa, lujaa, kovaa ja sitkeää. Kuivatuoretiheys on keskimäärin 600 kg/m3. Tammi on vaikea puulaji kuivata virheettömästi. Keinokuivaus vaatii pitkän kuivumisajan ja pienen kuivauslämpötilan. Tammi kutistuu kuivattessa suhteellisen paljon , säteen suuntaan 5 % ja tangentin suuntaan 10 %. (Fagerstedt ym. 1996, Saimovaara 1996)

Tammea on helppo työstää ja viiluttaa. Höylätyt pinnat ovat tasaisia ja niiden jälkikäsittely on helppoa (Fagerstedt ym. 1996). Sorvauksessa ongelmana on tiheä kesäpuu, joka on huokoisempaa kevätpuuta kovempaa. Sorvattu puu pyrkii jäämään hionnankin jälkeen epätasaiseksi, koska kevätpuuosuus hioutuu kesäpuuta syvemmälle. Tammipuussa ei saa käyttää teräsnauloja tai ruuveja, vaan mieluummin messinkiä. Parkkihappopitoinen puuaines syövyttää rautaa värjäännyttäen puun tummansiniseksi tai mustaksi (Saimovaara 1996).

Puuaineen rakenteen perusteella erotetaan ns. kova ja pehmeä tammi. Mitä leveämmät vuosilustot puuaineessa on, sitä kovempaa on puuaines. Paksuseinäiset, puulle lujuutta antavat puusyyt ovat silloin enemmistönä suuriläpimittaisten kevätpuun putkiloiden kustannuksella. Kovaa tammea, jonka lustonleveys ylittää 3 mm, käytetään vaativimmissa käyttötarkoituksissa. Pehmeä, ohuempilustoinen puu soveltuu sisustuspuuksi, sorvaamiseen ja viilutukseen (Fagerstedt ym. 1996)

Metsätaloudellinen käyttö

<tukkeja>Lähes kaikki Suomessa käytetty tammipuutavara tuodaan ulkomailta. Vuonna 1993 Suomeen tuotiin erilaista tammipuutavaraa 12 200 m3, joista alle 100 m3 oli kotimaasta. Tammesta tehdään mm. parkettia, ovia ja ikkunoita (mm Metsätalon ikkunat), listoja, keittiökalusteita ja huonekaluja (Louna & Valkonen 1994). Muualla Euroopassa tammi on aromaattisena puulajina erittäin suosittu viini- ja oluttynnereiden raaka-aine. Myös konjakit ja eräät viskilaadut kypsytetään tammitynnyreissä.

Hyvän sään- ja kosteudenkestokyvyn ansiosta tammea käytetään myös ulkotiloihin sijoitettaviin kalusteisiin, kuten puistonpenkkeihin, pihakalusteisiin ja veneenrakennukseen. Massiivipuun lisäksi tammea käytetään laajalti myös viiluna (Saimovaara 1996).

Kuva 8. Kotimainen tammitukki on oikein kasvatettuna järeää ja arvokasta raaka-ainetta. Pohja. (Kuva Sauli Valkonen).

Tammea käytettiin 1700- ja 1800-luvuilla laivanrakennukseen. Yksi linjalaiva vaati noin 2000 suurta tammea, joten hyvälaatuisen tammisahatavaran tarve on ollut suuri. Osittain siitä syystä väitetään parhaiden tammimetsiköiden tuhoutuneen, jolloin nykyiset, huonolaatuiset metsiköt edustavat rippeitä aikaisemmista metsiköistä (Pihlström 1993).

Muu käyttö

Tammenterhoissa on runsaasti parkkihappoa, josta syystä ne eivät sovi ihmisravinnoksi. Terhot ovat kuitenkin olleet suosittua sikojenrehua. Käsiteltyjä terhoja on käytetty leivonnassa pähkinän tavoin sekä kahvinkorvikkeena. Tammenlehtiä on käytetty suolakurkkujen valmistuksessa kiinteyttämään kurkkuja. Erityisesti nuorien tammenoksien kuorta on käytetty vatsahaavan ja ripulin hoitoon, sekä ulkoisesti jalkahien poistamiseen ja peräpukamiin (Rautavaara 1976).

Tammenkuorta on käytetty vastamyrkkynä myrkyllisiä kasveja nauttineille. Kuori on edelleenkin apteekkitavaraa eri puolilla maailmaa. Keitetty kuori on edelleenkin suosittu rohto mm. kuume- ja keuhkolääkkeenä. Parkkihappopitoista kuorta on käytetty nahan kyllästämisessä tarvittavan parkkihapon valmistuksessa (Pihlström 1993). Kasvivärjäyksessä tammenterhoista saadaan harmaata väriä (Hassi 1977).

Takaisin alkuun

Kulttuuriarvot

Roomalaiset kutsuivat tammia nimeltä Quercus. Metsätammen lajinimi robur on latinaa ja merktisee vahvaa, lujaa. Tammi on kuvannut perinteisesti valtaa, voimaa ja mahtia. Kreikkalaisessa jumaltarustossa tammi oli pyhitetty pääjumala Zeukselle ja roomalaisessa vastaavasti Jupiterille. Ennen kristinuskoa keltit ja germaanit pitivät tammea pyhänä puunaan. Pohjolassa tammi oli pyhitetty ukkosen jumala Torille (Lempiäinen 1992). Raamatussa tammi mainitaan voiman (Aamos 2:9), kestävyyden ja miehuullisuuden, mutta myös kielteisessä mielessä ylpeyden (Jes 2:12-13) vertauskuvana. Kalevalassa (Suuri tammi ja sen kaato) tammi mainitaan jumalan "puuna", mutta myös "puuna katalana", joka kasvoi niin suureksi, että se peitti maan.

1800-luvun alkupuolella tammenlehvistä tuli samanlainen voitonmerkki kuin laakeriseppeleestä. Tammenlehvää käytetään vieläkin seppeleissä (mm. maisterin seppeleet) ja sotilaallisissa kunniamerkeissä, kuten rintamasotilaille myönnetyssä <tammikujanne>tammenlehvärintamerkissä (Lempiäinen 1992).

Tammen jykevä ulkonäkö ja pitkä elinikä ovat antaneet sille aseman puiden kuninkaana. Se on suosittu pihapuu erityisesti Varsinais-Suomessa. Luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolellakin sitä on istutettu erityisesti kartanoiden ja pappiloiden ympäristöön ja kaupunkien puistoihin (Raatikainen 1986).

Kuva 9. Tammikujanne, Malmin hautausmaa, Helsinki. (Kuva Antti Sipilä).

Tammi valittiin 1982 Varsinais-Suomen maakuntakasviksi. Dendrogian seura valitsi tammen vuoden puuksi 1986, jolloin Sorbifolia-lehdessä ilmestyi useita tammea käsitteleviä artikkeleita. Se on myös Säästöpankkiliikkeen tunnus Pohjoismaissa.

Takaisin alkuun

Kirjallisuutta

Almgren, G., Ingelöf, T., Ehnström B. & Mörtnäs, A. 1986. Ädellövskog, ekologi och skötsel. Skogsstyrelsen. 133 s
.Annila, E. & Kurkela, T. 1996. Jalopuiden tuhot. Teoksessa Jalopuumetsät. s.80-91. Metsälehti Kustannus. Dendrolgian Seura.
Antikainen, M 1992. Tammimetsien hoito. Helsingin Yliopiston metsäekologian laitoksen julkaisuja 1. 105 s.
Fagerstedt, K., Pellinen, K., Saranpää, P. & Timonen, T. 1996. Mikä puu, mistä puusta. Yliopistopaino. 180 s.
Hartmann, G., Nienhaus, F. & Butin, H. 1988. Farbatlas Waldschäden. Diagnose von Baumkrankheiten. Ulmer. 256 s.
Hassi, T. 1977: Luonnonväreillä värjääminen. WSOY. 134 s.
Holmåsen, I. 1991. Pohjolan puut ja pensaat. WSOY. 176 s.
Hämet-Ahti, L., Palmén, A., Alanko, P. & Tigerstedt, P.M.A. 1992. Suomen puu- ja pensaskasvio. Dendrologian seura ry. 373 s.
Jalas, J. & Suominen J. 1976. Atlas Florae Europaea. Distribution of vascular plants in Europe. Quercus robur, Map 301. Publ. by the Committee for mapping the Flora of Europe and Societatis Biologica Fennica. Helsinki.
Karhu, N. 1995. Vihreät jättiläiset, Suomen paksuimmat puut. Dendrologian Seura. 221 s.
Kiuru, H. 1996. Jalopuumetsien hoito., Teoksessa Jalopuumetsät s.56-77. Metsälehti Kustannus. Dendrologian seura.
Konttinen, K. 1995. Jalojen lehtipuiden siementen käsittely. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 573. 51 s.
Kurkela, T. 1994. Metsän taudit. Metsäpatologian perusteet. Otatieto Oy. 319 s.
Lempiäinen, P. 1992. Sano se kukkasin. Kasvit vertauskuvina. WSOY. 302 s.
Louna, T. & Valkonen, S. 1995. Kotimaisen raaka-aineen aseman lehtipuiden teollisessa käytössä. Metsäntutkimuslaitoksen julkaisuja 553. 38 s.
Mattila, A., Pakkanen, A., Vakkari, P. & Raisio J. 1994. Genetic variation in English oak (Quercus robur) in Finland. Silva Fennica 28(4): 251-256.
Mattila, A., Vakkari, P., Pulkkinen, P. & Raisio J. 1996. Tammella on kysyntää, mistä viljelymateriaali?. Metsänjalostussäätiö 1995, vuosijulkaisu s.22-29.
Metsänhoitosuositukset. Luonnonläheinen metsänhoito. 1994. Metsäkeskus Tapion julkaisu 6. 72 s.
Pihlström, K. 1993. Träden och vi. Föreningen för Skogkultur. 160 s.
Raatikainen, M. 1986. Tammi pihapuuna. Sorbifolia 17(1): 21-25.
Rainio, R.1977. Tammen levinneisyydestä läntisellä Uudellamaalla ja Turunmaan itäisimmissä osissa. Silva Fennica 11(1):127-135.
Rainio, R. 1986 a. Tammen viljely. Sorbifolia 17(1):9-19.
Rainio, R. 1986 b. Jyrsijöiden ja hirvieläimien tammelle aiheuttamat tuhot. Sorbifolia 17(4):210-214.
Raisio, J. 1996. Jalopuiden lisäys ja lisääntyminen. Teoksessa Jalopuumetsät. Metsälehti kustannus. Dendrologian seura.
Ranta, H. 1996. Tammen ja eräiden muiden lehtipuiden tuholaiset Suomessa ja Euroopassa; lajisto, merkitys ja ilmastonmuutoksen seuraukset. Metsänjalostussäätiön tiedonantoja 12. 31 s.
Rautavaara, T. 1976.Mihin kasvimme kelpaavat. 13. painos. WSOY. 230 s.
Skult, H. 1965. Tammi. Suuri kasvikirja II. (toim. Jalas. J.). s. 101-107.
Solantie, R. 1983. "Mereisyyden - mantereisuuden" ja "humidisuuden" käsitteistä erityisesti tammen luontaisen levinneisyyden perusteella. Silva Fennica 17(1):91-99.
Ståål, E. 1986. Eken i skogen och landskapet. Södra Skogsägarna. 128 s.
Tyystjärvi, P. 1994. Tammen viljely. Metsänjalostussäätiö. Tiedote 1/1994. 8 s.
Valkonen, S., Rantala, S. & Sipilä. A. 1995. Jalojen lehtipuiden ja tervalepän viljely ja kasvattaminen. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 575.
Valkonen, S. 1996. Jalopuiden ominaispiirteet. Teoksessa Jalopuumetsät s.38-55. Metsälehti Kustannus. Dendrologian seura.
Vuokko, S. 1995. Tuhatvuotinen valtakunta. Tammen aarteet paljastuvat. Suomen luonto 4:33-37.

Takaisin alkuun