Pinus sylvestris - Metsämänty, mänty

<mänty>

Yleisesittely - Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset - Elinkierto -
Metsätaloudellinen kasvattaminen - Puuraaka-aine - Kulttuuriarvot - Kirjallisuutta

Teksti: Antti Sipilä

Yleisesittely

Mänty (Pinus sylvestris) on Suomen yleisin puulaji. Sen tuntomerkki on solakka, oksaton runko, joka on alhaalta paksun punaruskean kaarnan peitossa. Puun yläosassa punertava kuori on ohutta ja hilseilevää. Rakenteeltaan mänty on suorarunkoinen, syväjuurinen puu. Sen levinneisyysalue Suomessa ulottuu kuusta pohjoisemmaksi aina Pohjois-Lappiin asti. Männyn levinneisyys maapallolla kattaa idässä valtaosan Siperiaaa, lännessä Vähä-Aasian ja osan Keski-Eurooppaa.

Kuva 1. Avoimella kasvupaikalla kasvava mänty. (Kuva: Salla Mehtälä)

Männyn kasvupaikkavaatimukset ovat vähäiset, se suosii kuivia ja karuja kasvupaikkoja. Parhaiten se kasvaa kuitenkin tuoreemmilla mailla. Mänty on paljassiemeninen, tuulipölytteinen puulaji, jonka kukat ovat yksineuvoisia. Sen lisääntyminen kukkimisesta siemeniin kestää lähes kaksi vuotta. Pioneeripuuna mänty kasvaa nuorena nopeasti ja pituuskasvu kulminoituu 50-60 vuoden iässä. Mäntyä kasvatetaan nuorena varsin tiheässä, jolloin sen tekninen laatu paranee alaoksien kuollessa. Valtaosa männiköistä uudistetaan luontaista uudistamista käyttäen. Metsänhoidollisena erityispiirteenä voidaan pitää sen valontarvetta. Hyvin kasvaakseen mänty tarvitsee runsaasti valoa. Männyllä on määrällisesti useita sen vuosikasvaimia ja neulasia ravinnokseeen käyttäviä hyönteisiä, sekä kasvua heikentäviä sienitauteja, mutta muuten mänty ei ole erityisen tuhoaltis

Männyn puuaine on rakenteeltaan suorasyistä ja karkeahkoa. Sitä käytetään metsätaloudellisesti sellun valmistukseen ja sahatavaratuotantoon. Muu käyttö on varsinkin viime vuosisadalla ollut erittäin monipuolista. Siitä on poltettu tervaa ja kuoren nilaosasta on saatu pettuleivän raaka-ainetta. Männyn kulttuurimerkityksestä kertovat mm lukuisat siitä maalatut taulut ja siitä kertovat sananlaskut.

Tuntomerkit

Metsämänty, yleisimmin mänty on Pinus-heimon ja Pinus-suvun pitkä ja solakkarunkoinen, tyvestä korkealle oksaton havupuu. Vanhojen puiden kaarna on ylhäältä ohutta, punaruskeaa ja ohuina levyinä hilseilevää, alhaalta kaarna on harmaanruskeaa, paksua ja syväuurteista. Kilpikaarnaksi kutsuttua paksumpaa kaarnaa alkaa muodostua männyn ylittäessä 150 vuoden iän. Paksun kaarnan ansiosta mänty sietää hyvin metsäpaloja (Kujala 1958).

Pistäväkärkiset, sinivihreät, 4-6 cm pitkät neulaset ovat parittain. Vaaka-suorat oksat muodostavat pyöreän, harvan latvuksen. Nuorissa puissa oksakiehkurat sijaitsevat säännöllisesti, mutta vanhemmissa puissa oksia on ainoastaan latvassa. Avoimella paikalla kasvaessaan mänty jää matalarunkoiseksi ja leveäoksaiseksi puuksi, tiheässä kasvaessaan puu puhdistuu hyvin alaoksista (Sarvas 1964).

Maantieteellisiä mäntyrotuja on useita. Mereisillä lämpimillä alueilla männyn runko on heikkolaatuinen, paksuoksainen, mutkikas. Mantereisimmilla, kylmemmillä alueilla, kuten Suomessa, runko on suora ja korkealle karsiutuva. Myös oksat ovat ohuempia. Rotuominaisuudet vaikuttavat Suomessakin männynsiemenen käyttömahdollisuuksiin (Kujala 1958).

Rakenne

Valtaosa männyn juuristosta on 8-13 cm syvyydessä, mutta maan ollessa kuohkeaa kehittyy männylle vankka paalujuuri. Juuristonsa ansiosta mänty tulee toimeen laihassakin maaperässä ja kuivina kausina. Tukeva juuristo sitoo puun hyvin maaperään ja puulaji on myrskynkestävä (Kujala 1958). Männyn juurissa voidaan havaita pieniä paksunnoksia, joiden ympärillä on valkoista sienirihmastoa. Sienijuurten eli mykorritsojen avulla mänty elää symbioosissa useiden lakkisienten, kuten voi- ja punikkitattien ja kärpässienten kanssa. Yhteiselo hyödyttää kumpaakin osapuolta (Mikola 1981).

Mäntyjen versorakenne on erikoinen. Kärkisilmuista kasvaa keväällä uudet pitkäversot, joissa on aluksi kalvomaisia suomuja neulasten sijasta. Näihin kasvaa pian lyhytversoja, joissa on kussakin kaksi neulasta, pituudeltaan 45-60 mm. Myös kolmineulaisisista yksilöistä on mainintoja (Kuva 2).

Neulaset pysyvät elossa kolmesta viiteen vuotta, Pohjois-Suomessa jopa kymmenen vuotta. Neulasten pitkäikäisyys on yksi syy, miksi männyt ovat arkoja ilmansaasteille (->tuhoalttius) (Erkamo 1981, Huttunen 1981, Kellomäki 1991, Kujala 1958, Metsäluonto ja ilmansaasteet 1993).

Männyistä on erotettu kuusen tapaan kasvutavan, neulasten ja käpyjen muodon tai värin perusteella erikoisia muotoja. Tunnetuimpia ovat visamänty (P. sylvestris f. gibberosa) ja käärmemänty (P. sylvestris f. virgata) (Hämet-Ahti ym. 1989, Karhu 1995, Kujala 1958, Sarvas 1964).

Kuva 2. Kappale männyn nuorinta vuosikasvainta kääpiöoksineen.
a) pitkäverso
b) pitkäverson ruskeita, pian karisevia myöhäislehtiä
c) myöhäislehtien johteisia lehtikantoja
d) varsinaiset kasvulehdet eli kaksi neulasta. Niiden välissä on vähäinen kärkisilmu, joka yleensä ei kasva edelleen (Kalela 1954).

Takaisin alkuun

Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset

Levinneisyys Suomessa

Mänty on levinnyt maahamme heti jääkauden jälkeen noin 8 900 vuotta sitten. Levinneisyysalue kattaa nykyään koko maan. Mänty puuttuu ainoastaan saariston uloimmilta kallionluodoilta, ja Pohjois-Suomen tunturipaljakoilta. Sen levinneisyysalue ulottuu kuusta pohjoisemmaksi (Kallio 1981, Sarvas 1964). Mäntyvaltaisia metsiä on koko metsämaan pinta-alasta keskimäärin 65%, Etelä-Suomessa 57% ja Pohjois-Suomessa 75% (Metsätilastollinen vuosikirja 1993)

Levinneisyys maapallolla

Levinneisyydeltään mänty on yksi maailman laajimmalle levinneistä puulajeista (Kuva 3). Pohjoisessa sen levinneisyysalue ulottuu metsänrajan seutuihin, idässä sitä kasvaa valtaosassa Siperiaa aina Amurinmaalle saakka. Etelässä sitä esiintyy Kaukasiassa, Vähä-Aasiassa, Balkanilla ja Pyreneitten niemimaalla (Kuva 4). Luontaisesti se puuttuu Ranskasta, Luoteis-Saksasta, Benelux-maista ja Tanskasta, vaikka tuleekin siellä viljeltynä hyvin toimeen (Kujala 1958, Sarvas 1964).


Kuva 3. Männyn levinneisyys Euroopassa (Sarvas 1964).

 

Kuva 4. Männyn levinneisyys maapallolla (Sarvas 1964).

Kasvupaikkavaatimukset

Mänty on yleisominaisuuksiltaan pioneeripuulaji. Se on valopuu joten tärkein kasvuedellytys on riittävä valo. Varjostuksessa puun latvus kaventuu ja kasvuvoima heikentyy. Kasvupaikkansa suhteen se on monipuolinen. Se viihtyy hyvin laihassa maaperässä, kuten soilla, hiekka- ja moreenimailla, kivikoissa ja kallioilla. Toisaalta sen kasvu ja tuotos on paras tuoreilla kankailla. Mänty sietää syvän juuristonsa ansiosta hyvin kuivuutta, tulville se sen sijaan on arka (Kellomäki 1991, Kujala 1958, Sarvas 1964.

Takaisin alkuun

Elinkierto

Lisääntyminen

Mänty on paljassiemeninen, tuulipölytteinen puulaji. Kukat ovat yksineuvoisia, mutta sekä hede- että emikukat ovat samassa puussa. Männyn verso-, neulas- ja kukka-aiheet syntyvät jo kukkimista edellisenä kesänä ja ne ovat erotettavissa talvisilmuissa paksunnoksina.

Mänty kukkii Etelä- Keski- Suomessa kesäkuun puolenvälin tienoilla, Lapissa hieman myöhemmin.Hyviä siemenvuosia on maan eteläosissa 6-7 vuoden välein, pohjoisessa selvästi harvemmin. Kukkimisrunsaus riippuu kukkimista edellisen kesän lämpimyydestä. Lämpimien kesien jälkeen puut kukkivat hyvin (Kujala 1958).

Kellertävät hedekukat sijaitsevat tiheinä rykelminä pitkäversojen tyvellä (kuva 5.). Hedekukat muodostavat siitepölyä erittäin runsaasti. Kukinnan ollessa suurimmillaan saattaa siitepölyä kertyä rannoille keltaisina lauttoina. Siitepölyhiukkasissa on kaksi ilmapussia, joiden avulla siitepöly pystyy kulkeutumaan tuulen mukana pitkiä matkoja (Holmåsen 1991). Useimmiten siemen leviää kuitenkin vain 1-2 rungonmitan päähän. Mänty on itsesteriili puu, joten oman siitepölyn hedelmöittämät siemenaiheet jäävät usein kehittymättä (Kujala 1958).

Punaiset, pienet noin 6 mm:n levyiset emikukat sijaitsevat pitkäversojen latvoissa. Kukkimisen aikoihin kukat ovat ylöspäin kääntyneitä, jotta siitepöly löytäisi tiensä paljaille siemenaiheille.

Pölyttymisen jälkeen emikukinto sulkeutuu ja kääntyy alaspäin. Niiden väri muuttuu ruskeaksi ja muoto muistuttaa pientä käpyä (kuva 6.) Varsinainen hedelmöityminen tapahtuu vasta seuraavana vuonna, jonka jälkeen kävyt kasvavat täyteen mittaansa ja niiden väri muuttuu kirkkaan vihreäksi.

Toisena kesänä hedelmöittymisestä kävyt kasvavat täyteen mittaansa (3-6 cm)ja niiden väri muuttuu kirkkaan vihreäksi. Samana syksynä käpysuomut kovettuvat ja käpy tulee uudelleen ruskeaksi.

Siemenet kypsyvät loka-marraskuun aikana. Vasta seuraavana keväänä käpysuomut aukenevat ja siivelliset siemenet pääsevät ulos. Ilman kosteus vaikuttaa suomujen avautumiseen, kostealla säällä käpysuomut sulkeutuvat. Siementen itävyys on yleensä hyvä, noin 95%. Se säilyy huolellisesti varastoituna ainakin kymmenen vuotta (Holmåsen 1991, Kellomäki 1991, Kujala 1958).

Kasvun vuotuinen ja elinikäinen rytmi

Männyn sirkkataimissa on 4-7, yleisimmin 6 ylöspäin taipunutta sirkkalehteä. Nämä ensimmäiset sahalaitaiset neulaset pysyvät taimissa kaksi vuotta. Vasta kolmantena vuonna taimet saavat kaksineulaisia lyhytversoja (Kujala 1958).

Varsinainen kasvukausi ajoittuu Suomessa toukokuun puolestavälistä kesäkuun puoliväliin. Nuoret taimet kasvat pituutta erittäin nopeasti, jopa metrin vuodessa. Pituuskasvu kulminoituu Etelä- Suomessa noin 50-60 vuoden iässä ja loppuu 100-150 vuoden iässä jonka jälkeen latvus kasvaa pääasiassa vain leveyttä (Kellomäki 1991). Paksuuskasvu riippuu olennaisesti kuluvan kesän kasvuolosuhteista, lämpiminä ja kosteina kesinä kasvu on parempi. Myös paksuuskasvu heikkenee 100 vuoden jälkeen. Runkopuun tuotos on luonnonnormaaleissa metsissä parhaimmillaan 500-750 kuutiometriä hehtaarilla (Kellomäki 1991, Kujala 1958).

Mänty on varsijatkoinen kasvi, ja sen kasvu jatkuu vuosittain pääverson päätesilmusta. Johtavan silmun ympärillä olevista sivusilmuista kasvaa oksia, jotka muodostavat männylle tyypilliset kiehkurat latvaverson tyveen. Kiehkuroiden lukumäärästä voidaan karkeasti laskea männyn ikä ja kiehkuroiden pituudesta päätellä kunkin vuoden kasvunopeus.

Mänty tulee noin 250 vuoden ikäiseksi, pohjoisempana Suomessa jopa 500-600-vuotiaaksi. Vanhin Lapista tunnettu mänty on ollut noin 800 vuotta. Paksuin, lähes noin viiden metrin ympärysmittaan yltävä mänty on mitattu Hämeenlinnasta. Puu on tosin kaksihaarainen ja ympärysmitta on jouduttu mittaamaan 70 cm korkeudesta. Paksuin yksirunkoinen mänty on ympärysmitaltaan 345 cm. Pisin (37,0 m) mänty on mitattu Kontiolahdelta (Karhu 1995).

Takaisin alkuun

Metsätaloudellinen kasvattaminen

Kasvattaminen

Suomessa uudistetaan vuosittain noin 100 000 hehtaaria mäntymetsää. Tästä vajaa puolet uudistetaan luontaisesti ja reilu puolet keinollisesti. Istutuksen osuus keinollisesta uudistamisesta on 60 ja kylvön 40%:a. Luontaista uudistamista voidaan käyttää kanerva- ja puolukkatyypin mailla, tai kivisillä tuoreilla kankailla. Siemenpuita jätetään hehtaarille 50-150 kappaletta. Uudistumista haittaava puusto raivataan ja maanpinta rikotaan äestämällä tai laikuttamalla (Metsänhoitosuositukset 1994).

Männyn kylvöä suositellaan kuivahkoille ja karuille kankaille, sekä vastaaville turvemaille, joilla ei ole mahdollisuuksia luontaiseen uudistamiseen. Kylvökohtia suositellaan 4 000 kappaletta hehtaarille. Sopiva kylvöaika on kevät juhannukseen asti. Männyn istutus sopii kylvölle sopimattomille heinittyville maille. Sopiva istutustiheys on muokatuilla mailla 2 000 tainta ja muokkaamattomilla viljelyalueilla 2 500 tainta hehtaarille. Sopiva istutusaika on yleensä kevät, paakkutaimilla myös syksy (Metsänhoitosuositukset 1994).

Uudistumisen onnistumiseksi on tärkeää, että taimien kehittymistä haittaava pintakasvillisuus torjutaan. Torjunta voidaan tehdä kemiallisesti tai mekaanisesti polkemalla tai niittämällä taimia haittaavat ruohot. Täydennysviljelyä täytyy harkita, jos taimia on 2-3 vuoden kuluttua istutuksesta alle 1 500 kpl/ha. Taimikon perkauksessa poistetaan vakiintumista haittaava vesakko. Männyntaimikosta täytyy poistaa haapavesakko, koska haapa on väli-isäntä männynversoruosteelle (->Tuhoalttius/männynversoruoste). Muuten taimikoihin on hyvä jättää lehtipuita niin riistan ravinnoksi ja suojapaikoiksi kuin edistämään metsän terveyttä (Metsänhoitosuositukset 1994).

Mäntyvaltaiset istutustaimikot harvennetaan noin 4-7 metrin valtapituudessa, kylvömetsiköt aikaisemmin. Taimikon tiheystavoite harvennuksen jälkeen on sekapuulajit mukaanluettuna 1 800 - 2 000 tainta hehtaarilla. Taimikon kehittymistä haittaamaton vesakko säilytetään (Metsänhoitosuositukset 1994).

Männyn ja koivun kasvattamisesta sekametsänä on kokemuksia Suomessakin (Mielikäinen 1980). Rauduskoivu lisää sekametsikön kokonaistuotosta jopa neljänneksellä puhtaaseen männikköön verrattuna. Mänty-rauduskoivusekametsässä ei juuristokilpailu haittaa olennaisesti puiden kasvumahdollisuuksia, koska koivun juuriston on yleensä syvemmällä kuin männyn. Rauduskoivun runsas esiintyminen (yli 20% tilavuudesta) 50-60-vuotiaassa metsikössä merkitsee aina kasvutappiota puhtaaseen männikköön verrattuna. Vaikka kokonaiskasvu kiertoajan puitteissa on suurempi, jää sekametsä jälkeen tukkipuun tuotoksessa. Pienellä määrällä rauduskoivua ei ole merkitystä männikön kasvuun.

Männyn teknistä laatua pyritään parantamaan verrattain tiheällä kasvatusasennolla. Ensiharvennus suositellaan tehtäväksi, kun elävä latvus on supistunut noin 40 prosenttiin puun koko pituudesta. Tavoitteena on tehdä ensiharvennus vasta 13-15 metrin valtapituudessa, jolloin hakkuu on taloudellisesti kannattavaa suuren kertymän ansiosta. Metsikön laadun parantamiseksi voidaan harvennuksessa poistaa myös huonolaatuisia, paksumpia puita, jos harvennuksen jälkeen jää harvennusmallien mukainen määrä elinvoimaisia ja hyvälatvuksisia puita. Harvennusmallit tähtäävät siihen, että kiertoajan puitteissa männikkö harvennetaan kasvupaikasta riippuen 1-3 kertaa (Kellomäki ym. 1992, Metsänhoitosuositukset 1994, Laadukkaan mäntysahapuun kasvatus 1984).

Männyn oksattoman sahapuun määrää ja sitä kautta taloudellista tuottoa voi parantaa pystykarsinnalla. (Metsänhoitosuositukset 1994, Pystykarsintaohjeet 1982). Pystykarsittavan metsikön on oltava terve ja sen tekninen laatu on oltava vähintään keskinkertainen. Tavoitteena on karsia 300-550 runkoa/ha. Puut tulee karsia vähintään tyvitukin mitalta. Karsittavien puiden keskiläpimitan tulisi olla 9-13 cm (max 15 cm) ja karsittavien oksien paksuus enintään 2,5 cm. Sopiva ajankohta karsinnalle on alkuvuosi ja kesä. Syyskarsinnassa uhkana on syyshaavakka (- > tuhoalttius/syyshaavakka).

Metsikkö suositellaan uudistettavaksi, kun uudistaminen tulee puuston edelleen kasvattamista tuottoisammaksi. Ensisijaisena uudistuskypsyyden mittarina pidetään puuston järeyttä, toissijaisena puuston ikää. Männikkö suositellaan uudistettavaksi, kun sen keskiläpimitta on Etelä-Suomessa 27-29 cm ja ikä noin 90-100 vuotta. Tuoreilla kankailla puut voivat olla 2 cm paksumpia (ikä 80- 90 v.) ja kuivilla kankailla 2 cm ohuempia (ikä 110-120 vuotta). Pohjois-Suomessa uudistamiseen oikeuttava läpimitta on kuivahkoilla kankailla 24-27 cm (ikä 110-150 vuotta). Tuoreilla kankailla läpimitta on 26-29 cm (ikä 100-140 vuotta) ja kuivilla kankailla 23-25 cm (ikä 130-160 vuotta) (Metsänhoitosuositukset 1994).

Metsänhoidolliset erityispiirteet

Laajat, yhtenäiset männiköt ovat tunnusomaisia Lapin, Suomenselän ja Pohjois-Satakunnan karuille maille. Mänty on selvästi tuottoisin puulaji kuivilla ja kuivahkoilla kankailla, tasaveroinen kuusen kanssa tuoreilla kankailla, mutta jää koivua ja kuusta heikompikasvuiseksi lehtomaisilla kankailla. Hyvä männikkö tuottaa Etelä-Suomessa keskimäärin 7,5 m3/ha/v ja parhaimmillaan noin 10 m3/ha/v.

Mänty on pioneeripuu. Se tulee yhdessä koivun kanssa helposti avoimille alueille, jos maanpinta on rikkoutunut. Kuivemmalla maalla se selviää nopean alkukehityksensä ansiosta kilpailusta. Rehevimmillä mailla koivu ja kuusi voittavat sen kilpailussa. Tiheässä kasvaessa mänty karsiutuu luontaisesti hyvin (Kujala 1958)

Viljelymännikköissä rungot saattavat olla teknisesti heikkolaatuisia, paksuoksaisia ja tyveltään lenkoja. Syitä heikkoon laatuun on useita. Mäntyä on istutettu liian viljaville kasvupaikoille, kuten mustikkatyypin maille. Taimitiheys on ollut alhainen (alle 2000 runkoa hehtaarilla), eivätkä rungot ole luontaisesti karsiutuneet riittävästi. Istutustapa on ollut väärä ja taimet on jo alunperin sijoitettu vinoon. Myös uudistamiseen käytetyt taimet ja siemen ovat saattaneet olla geneettisesti heikkolaatuisia (Hämet-Ahti ym. 1989, Salmi 1981) Huolimatta huonosta teknisestä laadusta männiköt ovat yleensä olleet hyväkasvuisia. Heikkolaatuista männikköä ei kannata uudistaa keskeenkasvuisena, vaan se kannattaa kasvattaa edelleen noin 50 vuoden ikään asti (Hannelius 1993).

Mänty on jakautunut kuusta selvemmin pohjois-eteläsuunnassa selväpiirteisiin ilmastorotuihin. Mäntyä uudistettaessa siementä ei saa siirtää 100 km pohjoisemmaksi alkuperäisalueeltaan. Metsäntutkimuslaitoksen kantapuurekisterissä oli vuoden 1993 lopussa 8 034 mäntykantapuuta. Etelä- ja Keski-Suomen istutussiemen saadaan kokonaan siemenviljelyksiltä, joita on maassamme 174 kappaletta (2 700 ha). Rekisteröityjä siemenkeräysmetsiköitä on 601 kappaletta (4 000 ha).(Metsätilastollinen vuosikirja 1993). Pohjois-Suomessa käytetään pitkälti luonnonmetsiköistä kerättyä siementä. Siemenviljelyksiltä saadulla siemenellä perustetun männikön arvokasvu on noin 10-15%:a parempi, kuin luonnonmänniköiden jalostamattomalla siemenellä perustettu männikkö.

Tuhoalttius

Mänty on tunnettu hallankestävyydestään, mutta ankarat, usean pakkasasteen kesähallat voivat aiheuttaa vaurioita nuoriin versoihin ja neulasiin. Turvemailla on männyllä havaittu pää- ja hivenravinteiden puutteiden aiheuttamia vikaisuuksia, kuten neulasten ennenaikaista karisemista, neulasten kellastumista tai latvaversojen kasvun häiriöitä (Jukka 1988, Kurkela 1994).

Juurikääpä (Heterobasidion annosum) aiheuttaa männyllä tyvitervastautia (aik. maannousema), joka lahottaa puun juuristoa ja sydänpuuta. Tautiin sairastuneet puut yrittävät estää sienen leviämistä erittämällä pihkaa puun tyviosassa ja juuristossa, josta tauti on saanut nimensäkin. Tyvitervastauti tappaa kaiken kokoisia puita alentaen männikön tuotosta. Männikköjen aukkopaikoissa kuolevat myös katajat ja pienet männyntaimet. Juurikääpä säilyy mäntyjen juurakoissa, joten se uhkaa myös tulevia havusukupolvia. Kesäkorjuun välttäminen ja puulajin vaihdos auttavat taudin leviämisen estämisessä (Jukka 1988, Kallio 1981, Kurkela 1994). Hakkuun jälkeen voi kantoja käsitellä harmaaorvakkavalmisteilla tai urealiuoksella, jotka estävät taudin leviämisen (Metsänhoitosuositukset 1994).

Ytimennävertäjät (Tomicus sp.) ovat pieniä 3-5 mm pituisia kuoriaisia, jotka aiheuttavat tuhoja mäntyjen nuorissa kasvaimissa. Aikuisen yksilöt käyttävät kasvaimia ravinnokseeen. ja ontoiksi koverrettujen kasvainten kärjet putoavat syksyllä maahan. Varsinaiset latvakasvaimet säästyvät, mikä aiheuttaa nävertäjien vaivaamien puiden latvuksille piikkimäisen muodon. Kuoriaiset lisääntyvät tuoreessa puussa, kuten kannoissa, kuorellisessa puutavarassa tai jo aikaisemmin heikentyneissä pystypuissa. Tuhojen estämiseksi ei kuorellista puutavaraa saa säilyttää metsässä kuoriaisten parveiluaikaan huhti-toukokuussa (Jukka 1988, Juutinen 1981). Lain mukaan kuorellinen mäntypuutavara täytyy kuljettaa pois metsästä Etelä-Suomessa kesäkuun loppuun mennessä, Pohjois-Suomessa kaksi viikkoa myöhemmin (Metsänhoitosuositukset 1994).

Ruskomäntypistiäinen (Neodiprion sertifer) ja pilkkumäntypistiäinen (Diprion pini) aiheuttavat 10-20 vuoden välein isoina joukkoesiintymisinä laajoja tuhoja. Tuhonaiheuttaja on pistiäisen mustapäinen, harmaanvihreä, noin 25 mm pitkä toukka, jotka syövät männyt neulattomiksi. Ainoastaan kuluvan vuoden kasvain jää syömättä. Mänty yleensä selviää neulasten menetyksestä, mutta puuston kasvu heikkenee. Mäntypistiäisiä on torjuttu biologisesti monisärmiöviruksella (Jukka 1988, Juutinen 1981).

Männyntaimikossa tuhoja tekeviä hyönteisiä ovat mm. punalatikka (Aradus cinnamomeus), tukkimiehentäi (Hylobius abietis) ja pikikärsäkkäät (Pissodes sp.). Hyönteiset heikentävät taimien kasvua ja laajoina esiintyminä tappavat taimia. Metsäkanalinnut, lähinnä metso ja teeri, syövät mielellään männyn silmuja ja neulasia. Myyrät nakertavat juuria tai varren ja juuren yhtymäkohtaa aiheuttaen taimen kuoleman. Myyrätuhoja on vaikea torjua. Myyrävuodet vaihtelevat voimakkaasti ja istutuksen ajoittaminen heikkoon myyrävuoteen parantaa taimien mahdollisuuksia. Hirvi syö mielellään männyn vuosikasvaimia ja katkaisee usein myös latvakasvaimen. Toistuvat ankarat tuhot voivat tehdä taimikosta kehityskelvottoman (Jukka 1988, Juutinen 1981).

Männyllä on useita sen kasvua heikentäviä ja tappavia sienitauteja. Männynlumihome (Phacidium infestans) etenee lumen alla tappaen kokonaisia taimia. Männynversoruoste (Melampsora pinitorqua) vioittaa tai tappaa nuorten mäntyjen latvaversoja. Versoruosteen isäntäkasvi on haapa, josta syystä haavat on poistettava männyntaimikosta, mikäli haluaa välttää taudin tarttumisen mäntyyn. Männynsyöpä (Lachnellula pini) ja mäntymesisieni (Armillaria obscura) tappavat yksittäisiä taimia erityisesti kuivilla kankailla. Lisäksi erilaiset karistetaudit (Lyphodermella sp.) tappavat yksittäisiä neulasia, mutta ovat harvoin tappavia (Jukka 1988, Kallio 1981, Kurkela 1994).

Surmakan (Ascocalux abietina) eli männynversosyövän aiheuttaja on kotelosieni. Tautia esiintyy kaiken ikäisissä männyissä. Tartunnan saaneiden puiden neulaset saavat ensin harmahtavan sävyn ja ruskettuvat viimeistään kesäkuun alkupuoliskolla. Vanhemmassa puustossa tauti tappaa puiden alaoksia, nuoremmissa koko puun. Latvuston supistuminen ja puiden kuoleminen aiheuttavat metsiköissä pitkäaikaista vajaatuottoisuutta. Toistuvat tartunnat aiheuttavat latvanvaihtoja ja koroja männyn runkoon. Mänty altistuu surmakalle kylminä ja sateisina kausina erityisesti maaston varjoisissa ja kosteissa kohdissa. Varttuneissa metsiköissä tautia ei voida torjua. Vuosina 1975-84 epidemiat tappoivat tuhansia hehtaareja nuoria männiköitä (Jukka 1988, Kallio 1981, Kurkela 1994).

Ruostesieniin kuuluva tervasrososieni (Cronoartium flaccidum) aiheuttaa männyn latvan kuivumisen. Tauti tunnistetaan latvan lisäksi puun kyljessä näkyvistä pitkistä koroista. Mänty yrittää estää taudin leviämistä erittämällä runsaasti pihkaa. Tautia alentaa rungon teknistä arvoa. Syyshaavakka (Phacidium coniferum) tekee koroja pinnastaan vaurioituneisiin männyn runkoihin. Mänty saa taudin usein pystykarsinnan seurauksena. Se tarttuu nimensä mukaisesti runkoihin syksyllä, joten pystykarsintaa on vältettävä syksyisin ennen pakkasen tuloa (Jukka 1988, Kurkela 1994).

Takaisin alkuun

Puuraaka-aine

Puuaineen tekniset ominaisuudet

Männyn puuaine on koostunut 93%:sesti trakeideista, jotka ovat puutuneita, kuolleita soluja. Niiden pituus on keskimäärin 2,9 mm (1,4-4,4 mm) ja paksuus noin sadasosa pituudesta. Lisäksi männyllä on elävässsä pintapuussa trakeideja suhteellisesti lyhyempiä parenkyymi- eli tylppysoluja. Puun ja kuoren välissä sijaitsee jälsi, jonka solut jakaantuvat lähinnä sisällepäin puun kasvaessa paksuutta. Puuaineen tiheys vaihtelee paljon kasvuolosuhteiden mukaisesti niin rungoittain kuin rungon eri osissa (Salmi 1981). Männyn keskimääräinen kuivatuoretiheys on 390-420 kg/m3, eli se on painavampaa kuin kuusi, mutta kevyempää kuin koivu.

Männyn pintapuu ja sydänpuu erottuvat aina selvästi. Pintapuu on pihkaista ja väriltään melko vaaleaa. Sydänpuu tummuu nopeasti valon vaikutuksesta vaaleasta punertavan ruskeaksi. Sydänpuun osuus on vanhoilla puilla 50-60% rungon poikkileikkauksen pinta-alasta. Vuosilustot erottuvat varsinkin poikkileikkauksessa tumman kesäpuun ansiosta. Pihkatiehyet ovat verrattain suuria ja niitä on enemmän kuin kuusella tai lehtikuusella. Pihkaisuuden ansiosta puuaine, varsinkin sydänpuu on melko kestävää (Kujala 1958, Salmi 1981).

Puuaineella on tuoreena miellyttävä pihkan tuoksu, muttei mitään erikoista makua. Rakenteeltaan se on suorasyistä ja ulkonäöltään karkeahkoa. Puuaine ei ole niin lujaa ja taipuisaa kuin esimerkiksi koivulla. Lujuusominaisuudet ja kutistuminen riippuvat ratkaisevasti tiheydestä. Mänty kutistuu kohtalaisesti, pituussuunnassa 0,4%, säteen suunnassa 4,0%, tangentin suunnassa 8,1% ja tilavuudesta 12,5% (Salmi 1981). Teknisesti paras mäntypuu on verraten hitaasti kasvanutta, vuosilustot ovat yhtä paksuja ja tiivistä kesäpuuta on runsaasti. Puuaine on painavinta, kun vuosilustojen paksuus on noin 1 mm. Mäntypuu kuivuu melko nopeasti, mutta sillä on taipumusta halkeiluun ja kieroutumiseen (Salmi 1981).

Pintapuun kyllästys onnistuu hyvin, mutta sydänpuun tuskin ollenkaan. Mänty on helposti halkaistavaa ja helppoa työstää kaikilla työvälineillä. Runsas pihkaisuus voi haitata pintakäsittelyä. Puuaineen vioiksi luetaan myös kierteinen kasvutapa, jota tavataan lähinnä Lapissa ja saaristoalueilla. Muita vikoja ovat sydän- ja rengashalkeamat ja sisäänkasvaneet mustat oksat (Salmi 1981).

Metsätaloudellinen käyttö

Kotimaisen raakapuun kokonaiskäytöstä (52 milj. kuutiometriä) männyn osuus oli vuonna 1993 40% (21 milj. kuutiometriä). Männyn käyttö jakaantui ensiasteisen käytön mukaan seuraavasti (suluissa käytetty kuutiomäärä, miljoonaa m3) sellun tuotanto 47% (10), sahatavaran tuotanto 43% (9) ja muu käyttö mukaan luettuna vienti 10% (2) (Metsätilastollinen vuosikirja 1993).

Mäntyä käytetään rakennuspuuna sekä ulko- että sisärakenteissa, Tyypillisiä käyttökohteita ovat ikkunat, ovet, lattialaudoitukset, katot sekä sisä- ja ulkoseinät. Muita käyttömuotoja ovat erilaiset pylväät ja ratapölkyt, sekä maa-, vesi-, ja kaivosrakentaminen. Mäntyä käytetään paljon huonekaluteollisuudessa sekä taulunkehysten ja laatikoiden raaka-aineena. Puusepänteollisuudessa sitä käytetään myös sokkopuuna, eli viilulla päällystettynä sisäpuuna. Mäntyä voidaan käyttää myös vanerin ja ristivanerin valmistukseen. Sahajauhoista tehdään lastulevyä (Salmi 1981).

Kemiallinen teollisuus tislaa pihkasta tervaa, tärpättiä, pikeä, etikkahappoa, asetonia, puuspriitä ja harsia. Sulfaattiselluloosan sivutuotteena saadaan mäntyöljyä, josta voidaan valmistaa mäntynestesaippuaa (Salmi 1981).

Männyn runkopuun lämpöarvo (19,2 MJ/kg) on kuusta hivenen parempi.

Muu käyttö

Mänty oli tärkein raaka-aine tervanpoltossa 1700-1800-luvuilla. Puut kaulattiin, eli niiden tyviosasta poistettiin kuorikerros. Puu reagoi pahaan pintavaurioon lisäämällä pihkantuotantoa, josta sitten poltettiin tervaa. Tervatalous vaikutti metsien puulajisuhteisiin männyn osuutta alentavasti erityisesti Pohjanmaalla ja yleisemmin rannikkoseudulla. Puuhiili eli sysi tehdään vieläkin pääosin mäntypuusta. Myös valaistukseen käytetyt päreet ja perinteiset kattopäreet on tehty männystä (Salmi 1981).

Pula-aikoina pettuleipäjauhot tehtiin männyn kuoren nilakerroksesta. Männyn neulasia on syötetty karjalle apurehuksi. Neulasista tislattu männynhavuöljy soveltuu terveyskylpyihin ja saippuoihin. Vanhaa lääkityskäyttöä olivat mm keväinen kerkkätee hengityselintulehduksiin ja neulastee C- vitamiinin puutteeseen. Männynneulasissa on useita kertoja enemmän C-vitamiinia, kuin esimerkiksi appelsiinissa. (Hinneri 1992, Pihlström 1993, Rautavaara 1976).

Kasvivärjäyksessa männyn kävyistä saadaan punaruskeaa ja havuista harmaanvihreää väriä (Klemola 1990)

Mänty on melko suosittu pihapuu (Raatikainen 1986). Se on melko nopeakasvuinen ja pitkäikäinen. Rakennetussa ympäristössä se kestää kuitenkin varsin huonosti ilmansaasteita ja juuristo on arka maantäytöille. Toisaalta runko kestää hyvin mekaanisia vaurioita (Huttunen 1980, Ylätalo 1981).

Takaisin alkuun

Kulttuuriarvot

"Iso härkä, rankaselkä, sonterolla surmattuna, sarvet maahan kaivettuna, veri viety kaupunkihin, nahka syöty piimän kanssa, lihat poltettu tuhaksi- mikä se on ?" Sananlasku kuvaa hyvin männyn monipuolista käyttöä entisajan taloudessa. Männystä saatiin tervaa, pettua leivän raaka-aineeksi, sekä poltto- ja rakennuspuuta.

Kirjallisuudessa kansan suhde mäntyyn on ollut kaksijakoinen. "Pane leipään puolet petäjäistä" neuvoi Saarijärven Paavo hallan tuhottua syksyn sadon. Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa suomalaiset löivät päänsä "Karjalan mäntyyn". Sanonta "mennä päin honkia" kertoo yleensä asioiden sujuvan ei-toivotulla tavalla. Ikivihreänä ja pitkäikäisenä puuna mäntyä on pidetty lujuuden ja järkähtämättömyyden vertauskuvana (Lempiäinen 1992).

Entisaikaan oli käytössä erityisiä uhrimäntyjä, joihin liittyi erilaisia hyvää onnea ja menestystä tuovia riittejä (Pihlström 1991). Männyt olivat suomalaisen taiteen romanttisella aikakaudella suosittuja kohteita kuvaamaan heräävää suomalaiskansallista itsetuntoa. Tauluissaan mäntyjä ovat kuvanneet mm Pekka Halonen (Tienraivaajia Karjalassa), Werner Holmberg (Postitie Hämeessä) ja Akseli Gallen-Kallela (Kullervon kirous).

Suomalaiset ovat antaneet männylle useita nimiä. Aihkimännyiksi kutsutaan tasa- ja laajalatvuksisia, vahvarunkoisia, vanhoja mäntyjä, joiden pituuskasvu on pysähtynyt, mutta jotka kuitenkin ovat elinvoimaisia. Kelo on pystyyn kuivanut, kuoreton ja harmaapintainen vanha mänty. Nykyään keloja käytetään varsinkin lomarakentamisessa ja niiden kuutiohinta ylittää moninkertaisesti tavallisen mäntysahatavaran hinnat. Honka ja petäjä ovat yleensä olleet vanhempia mäntyjä. Hongiksi on kutsuttu yli satavuotiaita puita, joissa punertava sydänpuusosuus on vallannut suuren osan rungosta.

Pinus on vanha roomalaisten (mm Caton) männyistä käyttämä nimi (Kujala 1958).

Dendrologian Seura valitsi männyn vuoden puuksi 1981.

Takaisin alkuun

Kirjallisuutta

Erkamo, V. 1981. Männyn neulasista. Dendrologian seuran tiedotuksia 12(4):209-212.
Hannelius, S. 1993. Viljavan kasvupaikan nuoren ja huonolaatuisen istutusmännikön kasvatusvaihtoehdot. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 452. 52 s.
Hinneri, S & Kallio, T. 1980. Mänty. Teoksessa Kasvien maailma IV (toim. Kallio P.) s. 1384-1394.
----- 1992. Havumetsien perisuomalainen maailma. Mänty. Teoksessa Maarianheinä, mesimarja ja timotei. Otava. s 43.
Holmåsen, I. 1991. Pohjolan puut ja pensaat. WSOY. 176 s.
Huttunen, S. 1981. Mänty ilmansaastumisen indikaattorina. Dendrologian seuran tiedotuksia 12(2): 101-105.
Hämet-Ahti, L., Palmén, A., Alanko, P. & Tigerstedt, P.M.A. 1989. Suomen puu- ja pensaskasvio. Dendrologian seura ry. 290 s.
Juutinen, P. 1981. Männyn eläintuhot. Dendrologian seuran tiedotuksia 12(3):179-187.
Kalela E.K. 1954: Kasviorganologia. Kallio, P. 1981. Mänty metsänrajapuuna. Dendrologian seuran tiedotuksia 12(3):147-153.
Kallio, T. 1981. Männyn sienitaudit. Dendrologian seuran tiedotuksia 12(3):172-178.
Karhu, N. 1995. Vihreät jättiläiset, Suomen paksuimmat puut. Dendrologian Seura. 221 s.
Kellomäki, S. 1991. Metsäekologia. Silva Carelica 7.391 s.
Kellomäki, S., Lämsä, P., Oker-Blom, P. & Uusvaara, O. 1992. Männyn laatukasvatus. Silva Carelica 23. 133 s.
Klemola, M. 1990. Kasvivärjäys. Tammi. 98 s.
Kujala, V. 1958. Männyn suku. Teoksessa Suuri kasvikirja I (toim. Jalas, J).Otava. s. 142-152.
Kurkela, T. 1994. Metsän taudit. Metsäpatologian perusteet. Otatieto Oy. 319 s.
Laadukkaan mäntysahapuun kasvatus. 1984. Suomen Sahanomistajayhdistys. 43 s. (saatavissa Metsäkeskus Tapiosta)
Lempiäinen, P. 1992. Sano se kukkasin. Kasvit vertauskuvina. WSOY. 302 s.
Metsänhoitosuositukset. Luonnonläheinen metsänhoito. 1994. Metsäkeskus Tapion julkaisu 6/1994. 72 s.
Metsätilastollinen vuosikirja 1993. Metsäntutkimuslaitos.
Metsäluonto ja ilmansaasteet 1993. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 446. Helsinki. 221 s.
Mielikäinen, K. 1980. Mänty-koivusekametsiköiden rakenne ja kehitys. Communicationes Instituti Forestalis Fenniae 99(3).82 s.
Mikola, P. 1981. Mänty ja sienet. Dendrologian seuran tiedotuksia 12(4):203-208.
Pystykarsintaohjeet. 1982. Suomen Sahanomistajayhdistys. 32 s. (saatavissa Metsäkeskus Tapiosta)
Raatikainen, M. 1986. Mänty pihapuuna. Sorbifolia 17(3): 158-164.
Rautavaara, T. 1976. Mihin kasvimme kelpaavat. WSOY. 230 s.
Salmi, J. 1981. Männyn puuaine ja käyttö. Dendrologian Seuran Tiedotuksia 12(2): 106-110.
Ylätalo, M. 1981. Männyn käyttö viherrakentamisessa. Dendrologian seuran tiedotuksia 12(3):145- 146.

Takaisin alkuun