Picea abies - Metsäkuusi, kuusi

<kuusen oksa>

Yleisesittely - Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset - Elinkierto -
Metsätaloudellinen kasvattaminen - Puuraaka-aine - Kulttuuriarvot - Kirjallisuutta

Teksti: Antti Sipilä

Yleisesittely

Kuusi (Picea abies) on männyn jälkeen toiseksi yleisin puulajimme. Sen parhaita tuntomerkkejä ovat neulasten tummanvihreä väri, sekä kartiomuotoinen tasaisesta ylöspäin kapeneva latvus. Rakenteeltaan se on solakka ja suorarunkoinen puu, jonka juuristo on pinnanmyötäinen. Levinneisyys Suomessa kattaa koko maan pohjoisimpia tunturiseutuja lukuunottamatta. Kuusen levinneisyys maapallolla ulottuu itä-länsisuunnassa Keski- Euroopasta aina Amurin ja Altain alueelle.

Kuva 1. Metsäkuusi talviasussa. (Kuva: Mikko Nurmi)

Kuusi on viljavien kasvupaikkojen puulaji, mutta se leviää helposti myös karummille maille. Se on pääpuulaji tuoreilla ja lehtomaisilla kankailla. Kuusi lisääntyy suvullisesti Etelä-Suomessa kohtuullisen hyvin. Hyviä siemenvuosia joka 4.-5. vuosi, Pohjois-Suomessa harvemmin. Myös suvuton lisääntyminen on mahdollista. Kuusen kasvurytmille on ominaista taimien jurominen ensimmäisten vuosien aikana, jonka jälkeen kasvu nopeutuu. Tilavuuskasvu taittuu 60-70 vuoden iässä.

Kuusta kasvatetaan yleensä intensiivisesti. Uudistus tehdään istuttamalla ja metsikkö harvennetaan 1-3 kertaa kiertoaikana. Rauduskoivun käyttäminen kuusen sekapuuna parantaa metsikön kokonaistuotosta. Kuusi on Suomen luonnossa hyvin voimakas puulaji. Metsänhoidollisena erityispiirteenä voidaan mainita kuusen varjonsietokyky. Pienet taimet voivat kitua vuosikymmeniä alikasvoksena, mutta kasvutilaa saatuaan ne kasvavat tukkipuiksi. Kuusi leviää helposti myös kuiville kankaille, missä kuusen tuotto jää aina mäntyä pienemmäksi.

Kuusi on tuhoaltis puulaji, sillä esiintyy useita siemeniä, neulasia ja puuainetta vahingoittavia hyönteisiä, sekä lahottajasieniä ja sienitauteja. Se on myös hallanarka puulaji. Hallanaroilla kasvupaikoilla kuusi onkin uudistettava verhopuuston alle. Kuusen puuaine on kevyttä ja väriltään vaaleaa. Sydän- ja pintapuu eivät erotu toisistaan.

Kuusen metsätaloudellinen käyttö on laajaa ja sen osuus kotimaisen raakapuun kokonaiskäytöstä on yli 40%. Se on massa- ja selluteollisuuden pääraaka-aine. Muista käyttömuodoista on tärkein joulukuusi, joita Suomessakin käytetään yli puoli miljoonaa kappaletta vuosittain. Kuusen kulttuuriarvosta siitä kertovat sananlaskut ja laulut.

Tuntomerkit

Metsäkuusi, tavallisemmin pelkkä kuusi, kuuluu Pinus-heimoon ja Picea-sukuun. Kuusi muodostuu Suomessa kahdessa alalajista: euroopankuusesta, (Picea abies subsp. abies) ja siperiankuusesta (Picea abies subsp. obovata) (Hämet-Ahti ym. 1989). Kuusen runko on suora ja haaraton, tiheässä kasvaessaan alhaalta oksaton, pitkä ja solakka. Avoimella paikalla runko on tyvekäs ja alas asti oksainen. Latvus on myöhäiseen ikään asti teräväkärkinen ja säännöllisen kartiomuotoinen kaveten melko tasaisesti ylöspäin. Oksat ovat vaakatasossa tai alaspäin kaartuvia. Niissä on tiheässä jäykkiä, teräväkärkisiä ja tummanvihreitä 1-2 cm:n neulasia. Runko on karhea, väriltään ruskean tai punertavan harmaa (Kujala 1958, Sarvas 1964).

Kuva 2. Kuusen neulasia ja vaalean vihreä uusi vuosikasvu. (Kuva: Salla Mehtälä)

Euroopankuusen levinneisyys keskittyy Etelä-ja Keski-Suomeen. Keskimääräinen pituus on 15-30 metriä ja kasvutapa kartiomainen. Nuoret versot ovat kaljuja, emikukat pystyjä ja purppuranpunaisia. Kävyt ovat riippuvia, pituudeltaan 7-12 cm ja leveydeltään 3-5 cm. Käpysuomut tylppäkärkisiä ja vinoneliön muotoisia (Hämet-Ahti ym. 1989).

Lapissa kasvava kapealatvuksinen siperiankuusi eroaa morfologialtaan ja kasvutavaltaan metsäkuusesta. Keskipituus on vain 8-20 metriä ja kasvutapa kapean kartiomainen. Kasvaimet ovat karvaisia ja käpysuomut pyöreämpiä kuin metsäkuusella. Kävyt ovat myös metsäkuusta lyhyemmät (5-8 cm). Pohjoisen alalajin lyhyet oksat kestävät hyvin tykkylumen ja jään painoa.

Rakenne

Kuusen juuristo on hyvin pinnanmyötäinen. Juuriston mataluuden takia kuusi kestää huonosti kuivuutta ja myrskyjä. Avoimilla paikoilla kasvavat puut kaatuvat helposti varsinkin hakkuiden jälkeen. Kuusen kuori on aluksi ohut, sileä ja punertavan ruskea. Vanhemmiten runko on harmaanruskea ja rosoinen ja se hilseilee suomumaisesti pieninä levyinä. Paksuus vaihtelee 5-10 mm (Salmi 1983) Kuori on vanhanakin suhteellisen ohutta ja puu on arka erilaisille mekaanisille vaurioille. Ohut kuori antaa huonon suojan myös metsäpaloja vastaan (Kujala 1958).

Kuusella, päinvastoin kuin männyllä, on ainoastaan pitkäversoja. Neulasmaiset lehdet ovat kiinnittyneet versojen koholla oleviin neulaskyhmyihin (Kuva 3). Neulaset ovat poikkileikkaukseltaan nelikulmaisia ja väriltään kiiltävän tummanvihreitä. Teräväkärkisiä ja kovapintaisia neulasia peittää vahamainen hartsikerros. Neulasissa on ilmarakoja, jotka sijaitsevan riviin asettuneissa valkoisen vahan suojaamissa kuopissa. Neulasten rakenne estää liiallista veden haihtumista (Holmåsen 1991, Kellomäki 1991, Kujala 1958).

Kuva 3. Kappale nuorinta vuosikasvainta (Kalela 1954).
a) hankasilmu
b) sen tukilehden arpi
c) hankasilmuttomien lehtien arpia
d) johteinen, puutunut lehtikanta.

 

Neulasia on kierteisesti ympäri oksaa ja ne pysyvät puussa kauan; Etelä-Suomessa 5-7 vuotta ja Lapissa 10-14 vuotta. Oksat haaroittuvat runsaasti, mutta niiden pituuskasvu on hitaampaa kuin päärungon (Kuva 4). Haaroja muodostuu yleensä oksien sivuihin, josta syystä oksat saavat litteän muodon (Kujala 1958).

Kuva 4. Kuusen monopodiaalinen oksa, josta neulaset karisseet
(Kalela 1954).
a)oksan kasvua jatkava kärkisilmu
b)hankasilmuja
c) edellisen vuosikasvaimen kärkisilmun silmusuomujen jätteet
d) leposilmu
e) toissavuoden vuosikasvaimen kärkisilmun silmusuomujen jätteet.

 

 

 

 

 

 

Metsäkuusesta on eritelty yli 100 erilaista muotoa, jotka eroavat kasvuvoimakkuuden, oksien haaroittuneisuuden ja neulasten värin puolesta (Hinneri 1992, Karhu 1995, Saarnijoki 1961, Salmi 1983). Niistä tunnetuimpia ovat käärmekuusi (P. abies f. virgata) ja surukuusi (P. abies f. pendula). Kultakuusen (P. abies f. aurea) vuosikasvaimen neulaset ovat nuorina pitkään kullankeltaisia ja vihertyvät vasta myöhemmin kesällä (Hämet-Ahti ym. 1989). Erikoismuotoja on käytetty lähinnä viherrakentamiseen. Kapealatvaisia, riippuvaoksaisia muotoja, joissa oksapuuta on vähän suhteessa runkopuuhun, on tutkittu myös metsätaloudellisessa mielessä. Kapealatvuksisilla kuusilla on riittävästi kasvutilaa tiheämmässäkin kasvatusasennossa, harvennushakkuiden tarve vähenee ja hehtaarikohtainen puustopääoma on suuri.

Takaisin alkuun

Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset

Levinneisyys Suomessa

Kuusi on levinnyt maahamme puulajeistamme viimeisimpänä vasta noin 5 000 vuotta sitten. Tuolloin ilmaston kylmeneminen ja kosteuden lisääntyminen paransivat sen kilpailuasemaan mäntyyn ja koivuun verrattuna. Muista puulajeista poiketen kuusi levisi idästä länteen, eikä etelästä pohjoiseen kuten muut puulajit (Alho 1990, Tolonen 1983). Nykyään kuusivaltaisten metsien osuus on koko metsäpinta-alasta 27% ja kokonaiskuutiotilavuudesta 37,5% (Metsätilastollinen vuosikirja 1993).

Kuusen luontainen levinneisyysalue kattaa koko maan. Se puuttuu vain uloimmilta alueilta saaristossa ja tunturiseudulta. Lapissa männyn levinneisyysalue on kuusta hivenen pohjoisempi (Sarvas 1964).

Levinneisyys maapallolla

Kuusi ei ole Suomessa levinnyt yhtä pohjoiseen kuin mänty tai tunturikoivu, mutta Ruotsissa ja Kuolan niemimaalla se muodostaa metsänrajan. Kuusen luontainen pohjoisraja kulkee Pohjois- Venäjällä ja Siperiassa jonkin verran metsänrajan alapuolella (Kuva 6). Idässä kuusta kasvaa Amurin alueella, Baikalin läheisyydessä ja Altailla. Länsi-Euroopasta se yleensä puuttuu alavilta seuduilta, mutta sitä tavataan vuoristoissa. Kuusta ei tavata luontaisesti suurimmasta osasta Ranskaa, Pyreneitten niemimaalta, Italiasta ja Brittein saarilta (Kuva 3)(Kujala 1958,Sarvas 1964).


Kuva 5. Kuusen levinneisyysalue Euroopassa (Sarvas 1964).

 


Kuva 6. Kuusen kokonaislevinneisyys maapallolla (Sarvas 1964).

Metsäkuusi on yksi Picea-suvun noin neljästäkymmenestä lajista. Samaan sukuun kuuluu Euroopassa ainoastaan serbiankuusi eli omorikakuusi (Picea omorika) (Hinneri & Kallio 1980). Omorikakuusi on suosittu koristepuu metsäkuusta paremman saasteenkestokyvyn ansiosta. Se soveltuu säännöllisen rakenteensa ja kestävien neulasiensa ansiosta hyvin myös joulupuuksi (Päivänen 1993).

Kasvupaikkavaatimukset

Kuusi on viljavien maiden puulaji. Se on yleinen tuoreilla ja lehtomaisilla kankailla ja korpisoilla. Savimaat ovat huonoja kasvupaikkoja lähinnä vesitaloutensa takia ja kuusen kasvu tyrehtyy niillä jo 30-40 vuoden iässä. Kuusi asettaa mäntyä suuremmat vaatimukset kasvupaikan ravinteisuudelle ja kosteudelle, mutta se sietää varjostusta varsinkin nuorella iällä erittäin hyvin (Kujala 1958, Sarvas 1964)

Takaisin alkuun

Elinkierto

Lisääntyminen

Kuusi kukkii Etelä- ja Keski-Suomessa toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa muutamaa viikkoa aikaisemmin kuin mänty. Lapissa kukinta tapahtuu usein vasta heinäkuun puolella. Hyviä kukinta- ja siemenvuosia on suhteellisen harvoin, Etelä-Suomessa joka 4.-5. vuosi, Pohjois-Suomesssa vain joka 9.-10. vuosi (Kujala 1958, Sarvas 1964).

Kuusen kukat ovat yksineuvoisia, eli heteet ja emit ovat eri kukissa, joskin emi- ja hedekukat ovat samassa yksilössä (Kujala 1958). Keltaiset silmumaiset hedekukinnot ovat tavallisesti edellisessä vuosikasvaimessa löysänä kiehkurana päätesilmun alapuolella. Siitepölyä irtoaa kukinta-aikaan näkyvinä pilvinä, joita kasaantuu runsaan kukinnan aikaan rannoille leveiksi keltaisiksi lautoiksi. Kuusen siitepölyhiukkaset ovat suhteellisen suuria (pituus n. 0,1 mm), mutta ne leviävät tuulen mukana erittäin tehokkaasti (Holmåsen 1991, Kellomäki 1991, Kujala 1958). Lukuisat havainnot osoittavat siitepölyn lentäneen kymmeniä, jopa satoja kilometrejä (Koski 1983).

Emikukinnot syntyvät valossa olevien oksien kärkiin. Varsinkin sulkeutuneessa metsikössä niitä on pääasiassa ylimmissä oksakiehkuroissa. Yksinkertainen, punainen emikukinto on kuin pieni kuusen käpy. Se on alussa pystyssä, jotta tuulen levittämä siitepöly tarttuisi avoimien käpysuomujen yläpinnalla oleville paljaille siemenaiheille. Pölyttymisen jälkeen käpysuomut sulkeutuvat ja käpy kääntyy alaspäin. Saman syksyn elo- tai syyskuussa valmistuvat siemenet ja kävyt muuttuvat punertavista ruskeiksi. Yhdessä kuusen kävyssä on 100-200 siementä (Koski 1983, Kujala 1958, Sarvas 1964).

Valmiit siemenet talvehtivat yleensä kävyissä. Seuraavan kevään kuivina ja aurinkoisina päivinä käpysuomut avautuvat. Vaihtelut kuusen kukinnan ja varsinaisen käpysadon suhteen ovat suuria, eikä siihen vaikuttavia tekijöitä vielä tunneta tarkkaan. Ainoa säännönmukaisuus on, että oikein runsaan kukinnan jälkeen tulee useita huonoja siemenvuosia. Suurimmat Suomessa mitatut kuusen siemensadot ovat olleet 125-175 kg/ha eli 2500-3500 siementä neliömetrille. Suhteellisen suuri osa, jopa puolet kuusen siemenistä, on tyhjiä. Kuusi on pääsääntöisesti itsesteriili, joten onnistuneeseen hedelmöitykseen tarvitaan useita puita (Kellomäki 1991, Koski 1983).

Kuusi voi lisääntyä myös kasvullisesti, jolloin alimmat maanpintaan painautuneet oksat juurtuvat. Alkuperäinen puu voi kuollakin ja jäljellä on kehässä taivukkaista syntyneitä kuusia. Tätä tapahtuu etenkin äärevissä olosuhteissa merenrannikoilla ja tunturiseuduilla, missä kuusi näin pystyy säilyttämään aikaisemmin valtaamiaan kasvupaikkoja (Koski 1983, Kujala 1958).

Kasvun vuotuinen ja elinikäinen rytmi

Kuusen sirkkataimien ylöspäin suuntautuneet sirkkalehdet ovat kolmikulmaisia ja kooltaan isompia, kuin myöhemmin ilmestyvät normaalit neulaset. Ensimmäiset varsinaiset oksakiehkurat muodostuvat neljän vuoden iässä. Kuusi juroo usein ensimmäisen viiden vuoden aikana, eli taimien kasvu on hidasta. Kuusen tilavuuskasvu on suurimmillaan Etelä-Suomessa tuoreilla kangasmailla vasta 60-70 vuoden iässä. Kasvu jatkuu voimakkaana huomattavasti pidempään kuin männyn kasvu. Puun latvaverso kasvaa pituutta puun koko eliniän ajan. Sadan vuoden kiertoajalla kuusikon kokonaistuotos on tuoreilla kankailla Etelä-Suomessa noin 750-800 m3/ha (Kellomäki 1991, Kujala 1958).

Suomessa kuusen pituus on yleensä 25-30 metriä. Maamme pisin tunnettu kuusi pituudeltaan 42,3 metriä kasvaa Muuramessa. Paksuin kuusi, tosin kaksihaarainen on mitattu Sumiaisista ympärysmitaltaan 4,70 metriä (Karhu 1995). Keski- ja Etelä-Euroopan edullisemmissa kasvuolosuhteissa kuusi voi saavuttaa jopa 60 metrin pituuden ja 200 cm:n rinnankorkeusläpimitan. Kuusi elää harvoin yli 400-vuotiaaksi (Salmi 1983).

Takaisin alkuun

Metsätaloudellinen kasvattaminen

Kasvattaminen

Hoitotoimenpiteiden tarkoituksena on nopeuttaa metsikön kehitystä. Kuusella tämä tapahtuu tehokkaimmin nopeuttamalla luontaisesti hidasta uudistumista ja säännöstelemällä metsikön tiheyttä taimikko- ja nuoruusvaiheessa. Samalla voidaan kiertoaikaa lyhentää huomattavasti.

Kuusi uudistetaan yleensä istuttamalla. Viljely soveltuu tuoreille ja sitä paremmille kangasmaille ja vastaaville korpimaille. Hallanaroilla paikoilla kuusi on istutettava verhopuuston suojaan. Viljelyalueilta raivataan kasvatettavaksi kelpaamaton puusto, ja alue muokataan, jotta kivennäismaata paljastuu riittävästi. Suositeltava viljelytiheys on 1 400 - 2 000 tainta/ha.

Luontaista uudistamista voidaan harkita, jos uudistettavalla alueella on runsaasti sopivaa taimiainesta, eikä alue ole tyvilahon vaivaama (->tuhoalttius/tyvilaho). Kasvupaikan tulisi olla tuore kangas tai sitä parempi. Uudistusmenetelmät ovat suojuspuu- ja kaistalehakkuu. Suojuspuuhakkuu aloitetaan taimettumiseen tähtäävällä väljennyshakkuulla, jossa runkoluku alennetaan noin 300-500 runkoon hehtaarilla. Kun puuston alle on syntynyt runsaasti kuusen taimia, tehdään varsinainen suojuspuuhakkuu, jossa jätetään suojuspuita 100-300 kpl/ha. Kuusen lisäksi alueelle voi jättää myös koivuja ja mäntyjä (Metsänhoitosuositukset 1994). Suojuspuut poistetaan yhdessä tai kahdessa vaiheessa mieluiten talvella, jolloin lumi suojaa taimia. Kaistelehakkuumenetelmää suositellaan reheviin korpiin ja soistuneille kankaille. Menetelmä perustuu reunametsän siemennykseen, jossa hakataan noin 50 metrin levyinen kaistale, joka muokataan. Kaistaleille jätetään lehtipuuston verhopuiksi (Metsänhoitosuositukset 1994).

Varjoa sietävänä kliimakspuulajina kuusi uudistuu helposti muiden puiden alle. Suojus- ja verhopuusto estää liiallisen heinittymisen ja vesakoitumisen. Ne suojaavat samalla kuusen taimia liialliselta auringon paahteelta ja osittain myös hallalta. Taimien kehitystä haittaava verhopuusto poistetaan, kun kuusen taimet ovat pituudeltaan 1-2 metriä (Metsänhoitosuositukset 1994).

Uudistumisen varmistamiseksi on torjuttava taimien kehittymistä haittaava pintakasvillisuus. Torjunta voidaan tehdä kemiallisesti tai mekaanisesti polkemalla tai niittämällä. Täydennysviljelyä harkitaan, jos taimia on 2-3 vuoden kuluttua istutuksesta alle 1 300 kpl/ha. Myös epäonnistumisen syyt on selvitettävä, jottei samoja virheitä enää toistettaisi. Taimikon perkauksessa poistetaan vesakkoa. Taimikoihin on kuitenkin hyvä jättää lehtipuita riistan ravinnoksi ja suojapaikoiksi. Lehtipuusekoitus edistää myös metsän yleistä terveydentilaa (Metsänhoitosuositukset 1994).

Kuusivaltaiset istutustaimikot harvennetaan tarpeen mukaan 4-5 metrin valtapituudessa tai aikaisemmin, jos taimikko on ylitiheä tai etukasvuinen lehtipuusto uhkaa pysäyttää kasvun. Taimikon tiheystavoite sekapuulajit mukaanluettuna on 1 600 - 1 800 tainta hehtaarilla. Osa parhaista koivu - ja mäntyverhopuista voidaan kasvattaa kuitu- ja aina tukkipuiksi asti varsinkin harvoissa kuusentaimikoissa. Metsikön terveyttä edistävä puulajisekoitus ja taimikon kehittymistä haittaamaton vesakko säilytetään (Metsänhoitosuositukset 1994).

Rauduskoivun kasvattaminen kuusen sekapuuna parantaa kuusten kasvua ja pitää metsän terveenä (Mielikäinen 1984). Lievä rauduskoivusekoitus parantaa kuusikon kasvua ja tukkipuun tuotosta. Kun sekametsän hakkuutuloille lasketaan kolmen prosentin korko, on kuusi-rauduskoivumetsikön rahallinen tuotto metsikön elinaikana jopa 15 % korkeampi kuin puhtaan kuusikon tuotto.

Ensiharvennus suositellaan tehtäväksi, kun elävä latvus on supistunut noin 60 prosenttiin puun koko pituudesta. Tavoitteena on hoitaa taimikot siten että ensiharvennus voidaan tehdä vasta 13-15 metrin valtapituudessa. Hakkuu on silloin taloudellisesti kannattavaa suuren kertymän ansiosta. Sairaiden, heikoimpien ja kilpailussa jälkeen jääneiden puiden lisäksi voi tasaikäisessä kuusikossa poistaa myös ylijäreitä, paksuimpia puita, jos harvennuksen jälkeen kuusikkoon jää harvennusmallien mukainen määrä hyvälaatuista puustoa. Harvennusmallit tähtäävät siihen, että kuusikko harvennetaan kiertoajan puitteissa kasvupaikasta riippuen 1-3 kertaa. Harventaminen on tehtävä ajallaan, sen myöhentäminen aiheuttaa tuotostappioita (Metsänhoitosuositukset 1994). Kesäaikaisia hakkuita ja puunkorjuuta on syytä välttää juurikääpä- (-> tuhoalttius/ juurikääpä) ja kaarnakuoriaistuhouhkan (-> tuhoalttius/kaarnakuoriaiset) vuoksi.

Kuusikko suositellaan uudistettavaksi, kun uudistaminen tulee puuston edelleen kasvattamista tuottoisammaksi. Ensisijaisena uudistuskypsyyden mittarina pidetään puuston järeyttä, toissijaisena puuston ikää. Kuusi suositellaan uudistettavaksi, kun sen keskiläpimitta on Etelä-Suomessa tuoreilla kankailla 26-28 cm (ikä 90-100 v.) ja lehtomaisilla kankailla 28-30 cm (ikä 80-90 vuotta). Pohjois-Suomessa keskiläpimitta on 23-26 cm (ikä 100-130 vuotta) (Metsänhoitosuositukset 1994).

Metsänhoidolliset erityispiirteet

Kuusi on männyn kanssa yhtä tuottoisa tuoreilla kankailla, mutta ei yllä lehtomaisilla kankailla parhaiden koivikoiden tasolle. Hyvä viljelykuusikko tuottaa puuta keskimäärin noin 8 m3/ha/v, parhaimmillaan noin 12 m3/ha/v.

Kuusi on Suomen luonnossa hyvin voimakas puulaji. Se tulee toimeen alikasvoksena hyvinkin voimakkaassa varjossa. Kuusen sitkeyttä kuvaavat kuusikoista löydetyt parikymmensenttiset taimet, joiden rungossa on 30-40 vuosirengasta. Metsää harvennettaessa ja kasvutilaa taimille vapauttamalla ne voivat vielä toipua ja kasvaa tukkipuiksi. Nykyisistä varttuneista kuusikoista suurin osa on aikanaan syntynyt alikasvoksina. Varjonsietokyky tekee kuusesta erittäin kilpailukykyisen puulajin. Metsänhoidollisesti kuusi kannattaa poistaa erityisesti kuivilta kankailta, jonne se leviää helposti männyn alle. Kuivan kankaan kuusikko tuottaa aina vastaavaa männikköä vähemmän (Kujala 1958, Metsänhoitosuositukset 1994).

Kuusi varjostaa voimakkaasti kasvupaikkaansa ja tiheistä kuusikoista puuttuu usein kokonaan aluskasvillisuus. Kuusikko on kylmä kasvupaikka, josta routa sulaa selvästi myöhemmin kuin avomaalta. Neulaskarike lisää pintamaan happamuutta ja alentaa näin maan viljavuutta.

Kuusi sietää huonosti äkillisiä suuri muutoksia, kuten voimakkaita hakkuita, yhtäkkistä vapauttamista sekä valo- ja tuuliolosuhteiden nopeita muutoksia. Se on altis mekaanisille vaurioille pinnallisen juuriston ja ohuen kuoren takia (Kalela-Brundin 1983). Hallanarkana metsäpuuna se vaatii usein verhopuuston.

Kuusen kasvua voidaan parantaa käyttämällä muutamia satoja kilometrejä etelämpää olevaa siementä. Esimerkiksi virolaiset kuusialkuperät kasvavat Etelä-Suomessa jopa 20% nopeammin kuin kotimaiset. Metsäkuusen siemenviljelyksiä on maassamme noin 300 hehtaaria. Pistokas- ja mikrolisäystä on tutkittu aina 1970-luvulta alkaen (Hämet-Ahti ym. 1989).

Tuhoalttius

Kuusi on hallanarka puulaji. Erityisesti avoimilla paikoilla ilman verhopuuston suojaa kasvavat puut saavat helposti hallavaurioita. Pahimmat hallavauriot syntyvät keväällä, kun lämmintä ajanjaksoa seuraa kylmä kausi ja kasvuun päässeet nuoret kasvaimet paleltuvat. Usein toistuneet hallavauriot tekevät kuusista kitukasvuisia ja pensasmaisia (Jukka 1988, Kurkela 1994, Laine 1983).

Lumituhot uhkaavat kuusta varsinkin runsaslumisina talvina. Painava lumikuorma, tykky, kertyy puiden oksiin sekä satamalla, että suoraan kosteasta ilmasta puihin kiteytymällä. Pahimmillaan lumivaippa voi painaa tuhansia kiloja ja aiheuttaa välittömiä laatu- ja tuotostappioita. Murtuneeseen latvaan tai katkenneisiin oksiin tulee myös lahottajasieniä kuten verinahakka (Stereum sanguinolentum), jotka lahottavat runkoja ylhäältä alaspäin (Jukka 1988, Kurkela 1994, Laine 1983). Metsäkuusen alalaji siperiankuusi (subsp. obovata) on lyhyiden oksiensa ja kapean kasvutapansa ansiosta sopeutunut suureen lumikuormaan.

Pintajuurisena kuusi on arka myrskytuhoille erityisesti metsänreunoissa ja juuri harvennetuissa metsiköissä. Juuristonsa takia se kestää myös huonosti kuivuutta. Toisaalta liiallinen märkyys, kuten keväinen tulva, saattaa tappaa suuriakin puuryhmiä (Laine 1983). Kuusi ei kestä maantäyttöjä tai pohjaveden pinnan muutoksia, mikä rajoittaa sen käyttöä viherrakentamisessa. Ohutkuorisena puuna se kestää huonosti mekaanisia vaurioita tai metsäpaloja. Se on arka saasteille, etenkin rikkiyhdisteille ja suolavaurioille (Metsäluonto ja ilmansaasteet 1993).

Kuusella on paljon erilaisia sienten ja hyönteisten aiheuttamia vaurioita. Siementuholaisten merkitys on huomattava sekä kuusen luontaiselle uudistumiselle että siemenviljelyksiltä saataville siemenille. Osan tuhoista erottaa käpyjen pinnalle muodostuvista pihkavuodoista, mutta osaa ei erota paljain silmin. Käpytuholaisia ovat mm. kuusen käpykoisa (Dioryctria abietella), täplätoukka- ja juovatuokkamittari (Eupithecia abietaria ja E. analoga), kuusen käpykärpänen (Lasionomma anthracium) ja kuusen siemensääski (Plemeninella abietina). Tuomesta (Prunus padus) voi läheiseen kuusikkoon levitä kuusentuomiruoste (Thekopsora areolata). Kuusen siemenet ovat ravintoa myös kuusitiaiselle, pikkukäpylinnulle, käpytikalle ja oravalle, mutta niiden tuhot eivät yleensä oleellisesti haittaa kuusen lisääntymistä (Jukka 1988).

Istutettuja kuusen taimia vaivaavat juuriniluri (Hylastes cunicularis) ja tukkimiehentäi (Hylobius abietis), jotka nakertavat koloja taimien tyvelle maan rajaan. Tuho on pienille taimille helposti tappava. Taimitarhoilla tuotetut taimet suojataan yleensä kemiallisesti juuri näiden lajien tuhojen välttämiseksi. Palaneilla alueilla taimia voi tappaa kuplamörsky (Rhizina undulata), jolloin suurin osa havupuuntaimista voi tuhoutua nopeasti (Jukka 1988, Laine 1983). Lumen alla olevia taimia tuhoavat lumihomeet, kuten kuusenlumihome (Lophophacidium hyperboreum) ja mustalumihome (Herotrichia juniperi) (Kurkela 1994).

Kuusenversosyöpä (Ascocalyx abietina) aiheuttaa kuusessa kasvainten kuolemista, mistä seuraa latvanvaihtoa ja pensastumista. Tuho ei yleensä tapa kuusta. Useimmiten sitä tavataan versosyöpään sairastuneiden männiköiden alikasvoskuusikoissa (Jukka 1988, Kurkela 1994, Laine 1983).

Kuivuus tai myrskytuhot heikentävät puiden vastustuskykyä ja helpottavat kaarnakuoriaisten levittäytymistä. Tilaisuuden tullen hyönteiset munivat kaarnan alle ja voivat lisääntyä erittäin runsaasti. Yleisimpiä ja samalla vaarallisimpia lajeja ovat kirjanpainajat (Ips typographus ym. Ips-lajit). Muita runkotuholaisia ovat kuusen tähtikirjaaja (Pityogenes chalcographus), aitomonikirjaaja (Polygraphus poligraphus), kuusijäärä (Tetropium sp.) ja ukkoniluri (Dendroctonus micans) (Jukka 1988; Kurkela 1994). Tuhojen torjunnassa on tärkeää poistaa sopivat lisääntymispaikat eli kuorellinen runkopuu, jotta vältettäisiin laajemmat tuhot. Lain mukaan on kuorellinen kuusipuutavara poistettava metsästä Etelä-Suomessa viimeistään heinäkuun loppuun mennessä, Pohjois-Suomessa aikaa on kaksi viikkoa enemmän (Metsänhoitosuositukset 1994).

Varsinaisia kuusen lahottajia ovat kantokääpä (Fomitopsis pinicola), kuusenkääpä (Phellinus chrysoloma), mesisienet (Armillaria sp.) ja juurikääpä (Heterobasidion annosum). Aikaisemmin juurikääpää on kutsuttu maannousemasieneksi. Se on nykyään kuusikoiden pahin lahottajasieni erityisesti rannikolla ja osissa Hämettä ja Pirkanmaata. Tuntomerkkejä taudista ovat latvusten huonokuntoisuus ja rungon epänormaalit tyvipaksunnokset. Tautikohteissa on myös pystyynkuivaneita sekä juurineen tai keskeltä poikki murtuneita puita. Juurikääpä leviää juuristosta ylöspäin lahottaen sydänpuuta ja taloudellisesti arvokkainta tyvitukkiosuutta. Puu saa tartunnan yleensä sulan maan aikana ilmassa lentävien itiöistä, jotka tarrautuvat tuoreisiin kantopintoihin tai puunkorjuun vaurioittamaan juuristoon. Puiden keskinäiset juuriyhteydet helpottavat taudin leviämistä. Tyvilahon torjumiseksi kesäaikaisia hakkuita kuusikoissa on vältettävä. Tuoreet kantopinnat olisi käsiteltävä erityisillä suoja-aineilla, kuten harmaaorvakkavalmisteilla tai urealiuoksella. Juurikääpä leviää myös mäntyyn ja lehtikuuseen. Hakkuun jälkeen puulajinvaihdos koivuun on ainoa vaihtoehto, mikäli haluaa välttää taudin leviämisen uuteen puusukupolveen (Jukka 1988, Kurkela 1994).

Vanhojen luonnontilaisten kliimakskuusikoiden lahottajalajisto on suurin yksittäinen lahottajasienten uhanalaisryhmä (Kotiranta & Niemelä 1993). Vanhan metsän varjoisuus, kostea mikroilmasto ja kuolleen puuaineksen suuri määrä auttavat säilyttämään rikasta lahottajalajistoa. Vanhojen kuusikoiden lahottajakääpiä ovat mm pursukääpä (Amylocystis lapponica), aarnikääpä (Phellinus nigromitatus) ja korpiludekääpä (Skeletocutis odora).

Takaisin alkuun

Puuraaka-aine

Puuaineen tekniset ominaisuudet

Kuusen puuaine on kevyttä, väriltään vaalean kellertävää tai valkeahkoa. Sydän- ja pintapuu ovat samanväriset, eikä niissä esiinny erityistä kuviointia. Pintapuun tunnistaa usein pihkavuodon ansiosta. Vuosilustot ovat kaikissa leikkauksissa selvästi erottuvia. Puuaine ei ole erityisen kestävää eikä varsinkaan säänkestävää. Puun ollessa tuore sitä ei voi kyllästää (Salmi 1983).

Puuaine on koostunut 95-prosenttisesti trakeideista, jotka ovat puutuneita ja kuolleita putkisoluja. Kevätpuun trakeidit ovat suurisoluisempia ja muodostavat veden johtoverkon. Paksumpiseinäiset kesäpuun solut vahvistavat runkoa mekaanisesti. Trakeidin pituus on noin 3,5-4 mm. Trakeidien lisäksi kuusella on kolmenlaisia parenkyymi-, eli tylppysoluja, jotka huolehtivat puun kasvutoiminnoista, varastoivat rakennusaineita ja muuttavat niitä toiseen muotoon (Salmi 1983).

Puuaineen kuivatuoretiheys on keskimäärin alle 400 kg/m3. Tiheys on riippuvainen vuosiluston paksuudesta ja kesäpuuprosentista. Ohutlustoisimmilla puilla on suurempi tiheys ja kesäpuuprosentin noustessa kasvaa myös tiheys. Keskimääräinen kesäpuuprosentti on 15-20. Myös puun lujuus- ja kutistumisominaisuudet riippuvat tiheydestä. Keskimäärin kuusen puuaine kutistuu vain vähän, pituussuunnassa 0,3 %, säteen suunnassa 3,6 %, tangentin suunnassa 7,8 % ja tilavuudessa noin 12 %. Pintapuun keskimääräinen kosteusprosentti on 146 ja sydänpuun 33 (Salmi 1983).

Metsätaloudellinen käyttö

Kotimaisen raakapuun kokonaiskäytöstä (52 milj. kuutiometriä) kuusen osuus oli vuonna 1993 42% (22 milj. kuutiometriä). Kuusen käyttö jakaantui ensiasteisen käytön mukaan seuraavasti (suluissa käytetty kuutiomäärä, miljoonaa m3): sahatavaran tuotanto 44% (10), mekaanisen massan tuotanto 37% (8), sellun tuotanto 9% (2) ja muu käyttö mukaan luettuna vienti 10% (2) (Metsätilastollinen vuosikirja 1993).

Valtaosa Suomessa hakatusta kuusesta (46%) päätyy massa-ja selluteollisuuteen, johon se soveltuu hyvin pitkäsyisen ja vähäpihkaisen puuaineensa vuoksi. Mekaaninen massa valmistettiin aikaisemmin lähes yksinomaan kuusesta. Myöhemmin on ruvettu käyttämään enemmän mäntyä ja siirrytty kuusta käyttävistä sulfiittiprosesseista mäntypohjaisiin sulfaattiprosesseihin. Kuusen saanto sellunkeitossa on 2-6% mäntyä parempi. Kuusella on myös mäntyä paremmat laatuominaisuudet varsinkin sanomalehtipaperia ajatellen. Kuusesta tehdään erityisesti hierresellua (Salmi 1983).

Kuusipuun mekaaninen työstö on melko vaivatonta. Sitä on helppo halkaista, naulata, ruuvata, sorvata ja leikata. Höylätyt pinnat ovat yleensä kauniskiiltoisia ja sopivat maali- ja lakkakäsittelyyn. Puuaineen vioiksi luetaan lahon lisäksi mutkarunkoisuus, sydän- ja rengashalkeamat, sisäänkasvaneet oksat, pihkaraot, kylestyneet haavat ja silloin tällöin esiintyvät väriviat. Helposti irtoavat, erittäin kovat kuolleet oksat, aiheuttavat laatuvikoja varsinkin puusepänteollisuudessa (Salmi 1983).

Kuusi on suosittu puu sekä sisä- että ulkorakenteissa, kuten kattotuoleissa, lattioissa ja portaissa. Sisustuspuuna sitä käytetään oviin, erilaisiin laudoituksiin ja panelointiin. Oksattomasta puusta valmistetaan myös huonekaluja kuten kaappeja ja hyllyjä, sekä leikkikaluja. Hajutonta ja mautonta kuusen puuainetta on käytetty myös ruoka-aineiden, kuten voin ja kalan pakkausmateriaalina. Suhteellisen halpana raaka-aineena kuusisahatavaraa on käytetty vähäarvoisissa käyttökohteissa, kuten laatikkolaudoissa (Salmi 1983).

Vähäisen elämisen vuoksi kuusta käytetään myös vaneriteollisuudessa. Sitä käytetään pintaviiluna ja ristivaneriteollisuudessa, sekä korvaamaan koivua vanerin sisäviilussa eli niin sanottuna sokkopuuna. Kemiallinen teollisuus käyttää kuusta tärpätin, tervan, puuspriin, keinokuitujen ja muovin valmistuksessa (Salmi 1983).

Muu käyttö

Kuusi on suosituimpia pihapuitamme (Raatikainen 1983). Varttuneena metsikkönä kasvaessaan se on tumma ja synkänoloinen puulaji. Isot kuuset pimentävät pihoja ja keräävät hyttysiä. Oikein käytettynä ne kuitenkin tuovat vaihtelua ja syvyyttä maisemaan. Ikivihreänä ja usein alas asti oksikkaana puuna kuusi soveltuu hyvin näkösuojaksi ja meluesteeksi. Se soveltuu hyvin myös pensasaidaksi (Alanko 1988)

Kuusen neulasista on aikoinaan tuotettu höyrytislauksella eteerisiä öljyjä eli ns. havunneulasöljyä. Kuusenhavukylpyjä on suositeltu erityisesti reumasta kärsiville. Kuusenkerkistä, eli nuorista vuosikasvaimista on valmistettu yskänlääkettä. Kerkkäteetä on käytetty myös hien, virtsan ja sapen eritystä lisäävänä rohtona ja lääkkeeksi vatsavaivoihin (Hinneri 1992, Rautavaara 1976).

Kasvivärjäyksessä käytetään kuusta monin tavoin. Havuista saadaan harmaanvihreää, kävyistä punaruskeaa ja kuusen naavasta kellanruskeaa väriä (Klemola 1990). Kuusenhavuista tehtyjä "hakoja" on käytetty karjan aluksena navetoissa. Kuusen parkkihappoa sisältävää kuorta on käytetty nahkojen parkitsemisessa (Hinneri 1992, Rautavaara 1976).

Kuiva kuusipuu syttyy nopeasti ja palaa hyvin, joskin sen runkopuun lämpöarvo (19,0 MJ/kg) on pienempi kuin männyllä.

Takaisin alkuun

Kulttuuriarvot

Vuosittain Suomessa käytetään yli puoli miljoonaa joulukuusta, jotka ovat lähes poikkeuksetta metsäkuusia. Kuuset ovat aina näihin päiviin asti olleet luonnonkuusia. Kuusten laajamittaisempaa tuotantoa koristehavutuotantoon ollaan vasta käynnistämässä. Joulupuiden viljelyn edistämiseksi perustettiin 1991 Jouluupuuseura (Päivänen 1993).

Ikivihreät havupuut edustavat kuvasymboliikassa ikuisen elämän ja taivaallisen paratiisin vertauskuvia (Lempiäinen 1992). Varsinkin Keski-Euroopassa kuusia on pidetty lujuuden, uskollisuuden, toivon, voiman ja nuoruuden vertauskuvana.

Suomalaisilla suhde kuuseen on ollut ainakin sananlaskujen valossa kaksijakoinen. Sananlasku "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto", kuvaa myönteisesti kodin ja kotiseudun merkitystä. "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" kuvaa liian korkeiden tavoitteiden aiheuttamaa pettymystä. Selvästi kielteinen arvolataus on myös sanonnassa "painua kuuseen" (Lempiäinen 1992).

Picea on vanha latinankielinen havupuun nimi. Vergilius käytti sitä Kristuksen syntymää edeltäneinä vuosikymmeninä luultavasti jostain mäntylajista (Kujala 1958). Kuusta on varsinkin Itä-Suomessa kutsuttu näreeksi, muualla Suomessa sillä tarkoitetaan nuorta kuusta.

Dendrologian Seura valitsi kuusen vuoden puuksi 1983, jolloin siitä ilmestyi useita artikkeleja.

Takaisin alkuun

Kirjallisuutta

Alanko, P. 1988. Puut ja pensaat. Tammi. 232 s.
Alho, P. 1990. Suomen metsittyminen jääkauden jälkeen. Silva Fennica 24(1):9-19.
Hinneri, S & Kallio T. 1980. Kuusi. Teoksessa Kasvien maailma III (toim. Kallio. P.) s.984- 992.
----- 1992. Havumetsien perisuomalainen maailma. Kuusi. Teoksessa Maarianheinä, mesimarja ja timotei. Otava. s 53.
Holmåsen, I. 1991. Pohjolan puut ja pensaat. WSOY. 176 s.
Hämet-Ahti, L., Palmén, A., Alanko, P. & Tigerstedt, P.M.A. 1989. Suomen puu- ja pensaskasvio. Dendrologian seura ry.
Kalela, E. K. 1954: Kasviorganologia. Kalela-Brundin, M. 1984. Kuusen ekologiasta ja metsänhoidollisista erikoispiirteistä. Sorbifolia 15(2): 71-78.
Karhu, N. 1995. Vihreät jättiläiset, Suomen paksuimmat puut. Dendrologian Seura. 221 s.
Kellomäki, S. 1991. Metsäekologia. Silva Carelica 7.391 s.
Klemola, M. 1990. Kasvivärjäys. Tammi. 98 s.
Koski, V. 1983. Kuusen kukista, siemenistä ja kasvullisesta lisäämisestä. Sorbifolia 14(1): 5- 10.
Kotiranta, H. & Niemelä, T. 1993. Uhanalaiset käävät Suomessa. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja. Sarja B 17. 116 s.
Kujala, V. 1958. Kuusen suku. Teoksessa Suuri kasvikirja I (toim. Jalas, J).Otava. s. 129-141
Kurkela, T. 1994. Metsän taudit. Metsäpatologian perusteet. Otatieto Oy. 319 s.
Laine, L. 1983. Kuusta uhkaavat tuhot. Sorbifolia 14(4): 167-171.
Lempiäinen, P. 1992. Sano se kukkasin. Kasvit vertauskuvina. WSOY. 302 s.
Metsänhoitosuositukset. Luonnonläheinen metsänhoito. 1994. Metsäkeskus Tapion julkaisu 6/1994. 72 s.
Metsäluonto ja ilmansaasteet. 1993. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 446. Helsinki. 221 s.
Mielikäinen, K. 1984. Koivusekoituksen vaikutus kuusikon rakenteeseen ja kehitykseen. Communicationes Instituti Forestalis Fenniae 133. 79 s.
Jukka, L. (toim.)1988. Metsänterveysopas. Metsätuhot ja niiden torjunta. Samerka Oy. Helsinki. 168 s.
Pihlström, K. 1993. Träden och vi. Föreningen för skogskultur.160 s.
Päivänen, J.1993. Joulukuusi kautta aikojen. Kuusennäreestä viljelypuuksi. Helsingin Yliopiston Metsäekologian laitoksen julkaisuja 8. 20 s.
Raatikainen, M. 1983. Kuusi pihapuuna. Sorbifolia 14(3): 111-117.
Rautavaara, T. 1976. Mihin kasvimme kelpaavat. WSOY. 230 s.
Saarnijoki, S. 1961. Lounais-Hämeen luonnonvaraisten puiden ja pensaiden erikoisuuksista. Lounais-Hämeen Luonto 11. s. 131-149.
Salmi, J. 1983. Kuusen puuaine ja käyttö. Sorbifolia 14(3): 125-132.
Sarvas, R. 1964. Havupuut. WSOY. Porvoo. 518 s.
Tolonen, K. 1983. Kuusen levinneisyyshistoriaa Suomessa. Sorbifolia 14(2): 53-59.

Takaisin alkuun