Juniperus Communis - Kataja

Yleisesittely - Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset - Elinkierto -
Metsätaloudellinen kasvattaminen - Puuraaka-aine - Kulttuuriarvot - Kirjallisuutta

Teksti: Mika Aromäki

Yleisesittely

Kataja (Juniperus communis) on Cupressaceae-heimoon kuuluva havupuu, jonka parhaita tuntomerkkejä ovat sen tavallisesti pensasmainen ulkomuoto ja pistelevät, enemmän tai vähemmän tiheässä olevat, siirottavat tai harvassa kasvavat vihreät neulaset, jotka voivat olla 10-20 mm pitkiä. Neulaset ovat kolmittain kiehkuroissa. Katajan kuori muodostuu vähitellen suikaleina irtoavaksi harmaaksi kuitukaarnaksi. Katajan rakenne vaihtelee aivan mattomaisesta, maata pitkin mataavasta pensaasta jopa 15 m korkuiseen uljaaseen pylväskatajaan. Eri muotoja esiintyy runsaasti näiden väliltä ja Suomessa mm. kaksi eri alalajia: kotikataja (Juniperus communis subsp. communis) ja lapinkataja (Juniperus communis subsp. alpina).

Kuva 1. Pylväskataja. (Kuva: Salla Mehtälä)

Katajan levinneisyys Suomessa kattaa koko maa- alueemme, Suomenlahden ulkosaaristosta Utsjoen perukoille asti. Katajan levinneisyys maapallolla on ainutlaatuisen laaja. Kataja onkin maailman laajimmalle levinnyt paljassiemeninen kasvilaji. Tämä edellyttää hyvää sopeutumiskykyä erilaisiin olosuhteisiin. Katajan kasvupaikkavaatimukset ovat väljät. Sitä kasvaa sekä karuilla kallioilla ja luodoilla että rehevissä lehdoissa.

Kataja on kaksikotinen eli sen emi- ja hedekukat ovat eri yksilöissä. Kukkimisaika on Etelä-Suomessa touko-kesäkuu. Katajan suvullisesta lisääntymisestä huolehtivat lähinnä lintujen mukana kauaskin kulkeutuvat siemenet. Kasvullisessa leviämisessä maahanpainuvat oksantaivukkaat näyttelevät tärkeintä osaa. Kasvun elinikäinen rytmi on nopeimmillaan 5-20 vuoden iässä, jolloin pituuskasvu voi olla 30 cm kasvukaudessa. Vanhimmat katajamme voivat olla noin 1000-vuotiaita.

Katajaa kasvatetaan lähinnä koristetarkoituksiin puistoihin ja puutarhoihin. Näihin tarkoituksiin se onkin omiaan äärimmäisen vaihtelevan ulkomuotonsa ja vähäisten vaatimustensa takia. Metsänhoidollisina erityispiirteinä korostuvat sen metsien monimuotoisuutta lisäävät vaikutukset. Niinkin sitkeä kuin kataja onkin, se omaa silti tuhoalttiuden useille eri taudeille, joista sienitaudit eivät liene vähäisimpiä. Teknisiltä ominaisuuksiltaan puuaines on helposti työstettävää sekä rakenteeltaan tasaista ja tiivistä. Se on myös hyvin sään ja lahon kestävää. Katajan puuaines onkin suosittu veistotöiden materiaali mitä moninaisimpiin tarkoituksiin.

Metsätaloudellista käyttöä ei katajalla maassamme juuri ole. Sen sijaan Norjan historiasta löytyy katajankin metsätaloudelliseen hyödyntämiseen oma lisänsä. Muu käyttö on katajan kohdalla aina ollut metsätaloudellista käyttöä arvostetumpaa. Voitaneen sanoa, että kataja on suomalaisille kulttuuriarvo jo sinänsä. Onhan sen sitkeys ja peräänantamattomuus ollut yksi kansammekin tunnusmerkeistä.

Tuntomerkit

Kataja ainavihanti, kaksikotinen pensas tai puu. Sen kuori on aluksi ruskea, mutta tulee pian harmaaksi, pitkinä suikaleina irtoavaksi kuitukaarnaksi. Neulasmaiset lehdet ovat kolmittain kiehkuroissa pitkin oksaa. Alkeistaimilla kiehkurat ovat kuitenkin 4-lukuiset. Johtuen siitä, että neulasten peittämät oksien kärkiosat nuokkuvat alaspäin, kääntyvät neulasten kourumaiset, siniharmaat yläpuolet suurimmaksi osaksi alaspäin ja tumman kiiltävän vihreät alapinnat ylöspäin. Yhtenä silmiinpistävänä erona muihin kotimaisiin havupuihin verrattuna on katajalla "katajanmarjat", eräänlaiset epähedelmät, jotka syntyvät kolmen emilehden paisuessa meheviksi ja kasvaessa yhteen marjamaiseksi vaipaksi kolmen siemenen ympärille. Ne ovat aluksi vaaleanvihreitä ja kovia, mutta muuttuvat sinisiksi ja pehmeiksi Suomessa yleensä vasta kolmantena kukkimista seuraavana syksynä (Sarvas 1964).

Koko maassa kasvavan kotikatajan (J. communis subsp. communis) neulaset ovat harvassa, siirottavia, 10-20mm pitkiä ja suoria. Niissä on leveän valkoinen ilmarakojuova varjoonpäin kääntyneellä yläpinnalla. Pohjois-Suomessa kotikatajaa yleisempi ja runsaampi on siihen monin välimuodoin liittyvä lapinkataja (J. communis subsp. alpina). Sen neulaset ovat tiheässä, oksanmyötäisiä, 10-15mm pitkiä, käyriä ja niiden ilmarakojuova on sinertävä.

Kotimaisen katajamme erottaa muista katajan suvun lajeista (noin 60 lajia) parhaiten lähinnä lehtiasennon, lehtien värin, koon ja muodon perusteella.

Rakenne

Kataja on hyvin monimuotoinen kasvi, josta on Suomessa ainakin kaksi em. alalajia. Kotikatajan ulkomuoto vaihtelee suuresti: on matalia pensaita, rannikkokallioilla jopa aivan maata pitkin matavia ja toisaalta parhailla kasvupaikoilla yli 10 m korkeita puita. Suomen korkeusennätys lienee Kalvolan Rantalan kataja, joka oli noin 15 m pitkä ja rungonympärysmitta rinnankorkeudelta 87 cm (läpimitta 32 cm) (Kalela & Väänänen 1958). Maamme korkein kataja nykyään on Hirvensalmella kasvava 14 m pitkä yksilö (Alanko 1991). Tampereen Villilässä kasvaa nykyäänkin katajajättiläinen, jonka rinnankorkeusympärysmitta on 262 cm (Makkonen 1989).

Katajalla on paalujuuristo, joka ei tunkeudu kovin syvälle. Lisäksi sillä on laajalle ulottuvia pintajuuria (Alanko 1991). Katajan oksisto vaihtelee siirottavasta aivan pystyyn. Lapinkataja on yleensä koheneva tai melkein maanmyötäinen pensas, mutta matalia puumaisia yksilöitäkin on Lapin metsänrajaseuduilla. Nämä ovat ns. pöytäkatajia: puulla on enemmän tai vähemmän kallisteleva ja mutkitteleva runko, joka päättyy yleensä vajaan metrin korkeudella pöytämäiseen latvukseen.

Kotikatajasta on olemassa monia eri muotoja (forma), joista ainakin J. communis subsp. communis f. communis ja J. communis subsp. communis f. suecica (pilarikataja) kasvavat meillä luontaisina. Edellisen latvus on leveähkö, haarat siirottavia, suorakärkisiä ja muoto esiintyy koko Suomessa. Jälkimmäisen latvus on kapea, haarat ovat pystyjä ja nuokkuvakärkisiä ja muoto esiintyy paikoin yleisenä Etelä-Suomessa. Suomessa on sekä kaupan että viljelyksessä useita ulkomaista alkuperää olevia lajikkeita, joista yleisimpiä seuraavat:

'Columnaris' ('Suecica Nana'), pikkupilarikataja. Pieni- ja kapeakasvuinen, vanhanakaan yksilönä ei yli 1-1.5 m, läpimitta korkeintaan 30 cm. Pienikasvuisuutensa ja hyvin tiheän ja kapean kasvunsa takia suosittu ulkomailla muitten kääpiöhavupuitten joukossa. Oksien kärjet pystyt, eivät nuokkuvia.

'Hibernica' ('Stricta'), irlanninkataja. Kapea- ja hyvin tiheäkasvuinen. Tulee vanhemmiten 3-5 m korkuiseksi. Oksien kärjet pystyjä, eivät nuokkuvia.

'Suecica', pilarikataja. Tulee jopa 10 m korkuiseksi. Vaihtelee kasvutavaltaan aivan kapean pilarimaisesta leveän kartiomaiseen. Oksien kärjet nuokkuvat.

'Repanda', kääpiökataja. Maanmyötäinen, tiheäkasvuinen kääpiömuoto, joka on löydetty luonnosta Irlannista. Sitä pidetään lapinkatajaan (subsp. alpina) kuuluvana kloonina. Neulaset ovat pehmeitä, eivät pistäviä. Se on eräs tärkeimmistä katajan muodoista, jota paljon käytetään ulkomailla maanpeittokasvina. Sitä tuodaan joskus myös meille.

'Depressa Aurea' on Pohjois-Amerikkalaisen katajan eräs kääpiölajike, joka on matalakasvuinen ja keltaneulasinen. Se kasvaa Suomessa vain Kaivopuiston Myllykalliolla (Hämet-Ahti & Alanko 1985).

Takaisin alkuun

Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset

Levinneisyys Suomessa

Kotikataja kasvaa Suomessa koko maassa, mutta on Lapissa selvästi harvinaisempi ja puuttuu pohjoiselta oroarktiselta metsänrajalta. Lapinkataja esiintyy runsaana Pohjois- Suomessa, mutta maamme eteläosista se puuttuu. Lapinkatajien erikoismuotoa, metsänrajaseudulla kasvavia puumaisia pöytäkatajia ei kasva läheskään kaikkialla Lapin tunturialueella. Esiintymisalueita ovat mm. Paistunturien seutu Utsjoella, Stuorra-avdshin ja Partatshokkan alueet Muotkatuntureilla Inarin ja Utsjoen rajan tuntumassa, Pellisen laen seutu Inari-Menesjärven alueella sekä eräät alueet Urho Kekkosen kansallispuistossa ja Savukosken Tuntsalla. Katajikot ovat usein paikallisia, joskus hyvin selvärajaisia (Hallikainen 1985).

Levinneisyys maapallolla

Kataja on maaiman laajimmalle levinnyt paljassiemeninen kasvilaji. Se on myös ainoa sirkumpolaarinen havupuu. Sekä Euraasiassa että Pohjois-Amerikassa sen levinneisyysalue ulottuu pohjoisen metsänrajan pohjoispuolelle arktiselle tundralle, ja etelässä se ulottuu pitkälti subtrooppiseen ilmastovyöhykkeeseen käsittäen mm. Euroopassa osan Välimerenmaista Pohjois-Afrikkaa myöten. Välimerenmaista levinneisyys ulottuu edelleen Kaukasukselle, Persiaan, Afganistaniin, Himalajalle, Tiansaniin; idässä Kamtsatkaan ja Japaniin. Kataja kasvaa myös Färsaarilla, Islannissa ja Etelä-Grönlannissa.

Pohjois-Amerikassa katajaa tavataan laajoilla alueilla New Jerseyhin, Pennsylvaniaan, Michiganiin, Länsi-Nebraskaan ja Uuteen Meksikoon asti etelässä (Jalas 1958). Amerikan levinneisyyden pohjoisraja kulkee idästä Labradorin Niemimaan ja Hudsonin lahden poikki Luoteis-territorioiden Suurelle Karhujärvelle ja sieltä edelleen yli Yukonin territorion aina Alaskan länsirannikolle asti.

Euroopassa laajoja katajavaltaisia alueita on mm Itämeren ympäristössä, Virossa, Latviassa ja Liettuassa sekä Itämeren suurilla saarilla, Saarenmaalla, Hiidenmaalla ja Gotlannissa. Etelämpänä ovat tunnettuja Unkarin laajat katajikot Tonavan ja Theissin välillä sekä vieläkin etelämpänä Dalmatian rannikkoalueen kuivilla karstimailla kasvavat katajikot. Myös Euroopan kasvillisuuden pohjoisimmilla rajoilla ja vuoristojen ylimmässä kasvillisuudessa, oroarktisilla alueilla kataja usein muodostaa laajoja puhtaita, noin talvisen lumenpinnan tasalle ulottuvia yhtenäisiä peitteitä. Norjassa katajaa esiintyy pohjoiseen Nordkapiin saakka ja Jotunheimin vuoristossa jopa 1730 m merenpinnan yläpuolelle.

Kotikatajan (J. communis subsp. communis) (vas. puol. kuva) ja lapinkatajan (J. communis subsp. alpina) (oik. puol. kuva) esiintyminen Suomessa. Viivoitetut alueet ovat runsaan esiintymisen alueita ja pisteillä merkityt alueet harvinaisen esiintymisen alueita.

Kasvupaikkavaatimukset

Kataja on valoa vaativa laji, joka kasvualustaansa nähden on vaatimaton. Varjossakin kasvavana katajaa löytää, mutta silloin se yleensä menestyy heikommin.

"Isokuva 3"

Kataja pystyy kasvamaan hyvinkin laihoilla paikoilla kuten kallioilla ja karuilla hiekkakankailla. Tietysti parhaiten katajakin kasvaa ravinnerikkailla mailla, jos vain muun kasvillisuuden taholta tuleva kilpailu ei sitä estä. Kataja kasvaa myös lettorämeillä.

Kotikataja on yleinen tuoreilla ja lehtomaisilla kankailla. Kuivahkoilla kankailla sitä on vähemmän kuin tuoreilla, ja kuivilla kankailla sitä on vielä vähemmän kuin kuivahkoilla kankailla. Jos metsä on liian tiheä, ei kataja-alikasvos siellä suuren valontarpeensa takia kunnolla kasva. Etenkin tiheät kuusikot ovat kotikatajalle usein liian varjoisia paikkoja. Kotikataja esiintyykin runsaimpana avoimilla ja aurinkoisilla paikoilla kuten kallioilla, vesistöjen rannoilla, sekä ahoilla ja entisillä hakamailla. Myös teiden ja viljelysalueiden reunamilla se viihtyy. Entisen karjanlaiduntamisen tuloksena syntyivät suomalaiseen maalaismaisemaan katajakedot. Nämä ovat nykyään laiduntamisen loputtua nopeasti katoamassa.

Lapinkataja kasvaa myös tunturikankailla. Se suosii joki- ja purovarsia, kausikosteita painanteita ja yleensäkin runsasravinteisia metsiä.

Takaisin alkuun

Elinkierto

Lisääntyminen

"Isokuva 4"

Kataja on kaksikotinen eli sen hede- ja emikukat ovat eri yksilöissä. Kataja kukkii Etelä-Suomessa touko-kesäkuussa eli "lahnankudun aikoihin" ja tuomen kukkiessa (Jalas 1958). Aukeilla paikoilla kukinta alkaa muutamaa päivää aikaisemmin kuin metsissä. Keltaiset hedekukat sijaitsevat edellisen vuoden versoissa neulasten tyvillä eli lehtihangoissa. Ne ovat pieniä, 4-5 mm pituisia ja sisältävät muutaman 3-lukuisen kiehkuran heteitä. Emikukinnot ovat pienen lehtisilmun näköisiä, vain 1-2 mm pituisia, vihreitä. Niissä on useita 3-lukuisia suomukiehkuroita. Suomujen yläpuolella on kolme siemenaihetta. Emikukintoja on vaikea havaita pelkällä yleissilmäyksellä, mutta sen sijaan hedekukinnot näkyvät hyvin. Pölytys tapahtuu muiden havupuiden tapaan tuulen avulla. Hedelmöittymisen jälkeen kasvavat ylimmät suomut yhteen ja turpoavat pyöreäksi "marjakävyksi". Aluksi nämä ovat vihreitä, mutta yleensä vasta kolmantena syksynä hedelmöityksen jälkeen ne tulevat sinimustiksi, siniharmaan vahan peittämiksi. Samalla oksalla voi siis nähdä sekä vihreitä että kypsiä sinisiä "marjoja".

"Marjakävyistä" eivät siemenet pääse koskaan irtoamaan, vaan leviäminen tapahtuu lintujen ja muiden marjoja syövien eläinten avulla. Siemenet läpäisevät eläinten ruuansulatuskanavan vahingoittumattomina. Ilmeisesti kanavan läpikulkeutuminen edesauttaa paksu- ja kovakuoristen siementen itämistä. Varsinkin kanalinnut, rastaat, tilhet, punatulkut ym. syövät katajanmarjoja. Katajanmarjat ovat hyviä pysymään pinnalla, jonka vuoksi niitä kulkeutuu myös vettä pitkin luodoille ja rannoille.

Vaikka uusien esiintymispaikkojen valtaus ja lisääntyminen tapahtuu päasiallisesti siemenistä, voi kataja uudistua ja levitä myös kasvullisesti. Mitään maansisäisiä kasvullisia uudistuselimiä ei katajalla tosin ole, eikä se myöskään ole vesomiskykyinen. Kasvullinen uudistuminen tapahtuu lumen maata vasten painamista oksista, jotka vähitellen juurtuvat ja joiden kärkiosat kohoavat uusiksi yksilöiksi. Näin voi muodostua klooneja, jotka voivat olla jopa useiden kymmenien neliömetrien laajuisia. Laajojen yhtenäisten katajakasvosten alueella kasvullinen uudistuminen onkin vallitseva uudistumistapa (Sarvas 1964).

Kasvun vuotuinen ja elinikäinen rytmi

Kataja on hidaskasvuisempi kuin muut havupuumme. Puumaisten ja pylväsmäisten katajien pituuskasvu on nopeinta nuorella iällä, 5-20 vuotiaana (Sarvas 1964), siis aikaisemmin kuin varsinaisten puiden, joten ne voivat vallata kasvupaikkansa nopeasti ja vaikeuksitta. Parhaimmillaan pituuskasvu on noin 30 cm vuodessa, mutta yleensä paljon vähemmän (Mikola 1985). Kasvu hidastuu huipun jälkeen nopeasti ja ränsistyminen alkaa. Jällen toiminta saattaa osittain pysähtyä kokonaan, ja siksi rungon pintaan syntyy pitkiä uurteita.

Kataja elää yleensä vain muutaman vuosikymmenen ikäiseksi (Kujala 1958). Kuitenkin suurin osa tunturialueen vanhimmista katajista on noin 300-400 vuoden ikäisiä. Lemmenjoen Pellisenlaelta on löydetty toistatuhatta kasvukautta elänyt puu (Siren 1980 suull.). Maailman vanhin kataja lienee löydetty Liivinmaalta; sen ikä oli yli 2000 vuotta (Jalas 1958)! Lapinkatajaa on käytetty dendrokronologisissa määrityksissä, koska se elää vanhaksi ja muodostaa selvästi erottuvia vuosilustoja. Etelä-Suomessa vuosilustojen paksuus saattaa olla useita millimetrejä, kun taas tunturialueen katajien kapeimmat lustot ovat leveydeltään vain pari sadasosa millimetriä. Tämä vaikeuttaa vuosilustojen määrän ja leveyden selvittämistä.

Kasvuindeksi on suhdeluku, joka ilmoittaa, kuinka paljon tietyn ikäisen puun kasvu poikkeaa jonakin vuonna tämän ikäisen puun keskimääräisestä kasvusta. Kasvuindeksien arvoon vaikuttavat puun ulkopuoliset kasvutekijät, kuten ilmasto, ravinteet, vesitalous ja myös erilaiset tuhot. Lapin metsänrajaseudun katajilla ei ikä juuri näytä vaikuttavan sädekasvun voimakkuuteen. Sädekasvu voimistuu hiukan noin 150 vuoden ikään saakka ja alkaa hiljalleen vähentyä noin 200 ikävuoden jälkeen. Verrattaessa katajan kasvuindeksisarjaa ilmastotekijöiden vaihtelun sarjoihin, on käynyt ilmi, että lämpötilalla- esimerkiksi heinäkuun keskilämpötilalla tai kasvukauden lämpösummalla- on huomattava vaikutus katajan kasvuun. Myös kasvukauden sellaisten päivien lukumäärä, jolloin keskilämpötila ylittää 19 C rajan, vaikuttaa kasvuun. Sen sijaan sademäärän, ilmanpaineen ja zonaalivirtausten ei ole havaittu vaikuttavan kasvuun, ainakaan Lapissa (Hallikainen 1985).

Auringonpilkkujen sanotaan kuvaavan auringon aktiivisuutta. Pilkkujen määrä on yleensä vaihdellut aaltomaisesti. Katajan kasvuindeksisarjassa on havaittu erittäin mielenkiintoinen, hieman yli 20 vuoden mittainen jakso. Tämä jakso on noin kaksi kertaa auringonpilkkujen erään tunnetun 11 vuoden jakson pituinen. Auringonpilkkujen määrän suurisuuntaisen vaihtelun ja katajan suurisuuntaisen kasvuvaihtelun välillä on myös havaittavissa yhteyttä. Vuosina 1790-1830 ja 1645- 1704 oli aika, jolloin auringonpilkkuja ei esiintynyt. Edellinen jakso tunnetaan nimellä Pieni Maunderin Minimi ja jälkimmäinen nimellä Maunderin Minimi. Katajan kasvussa on ollut näihin aikoihin huomattava minimi (Hallikainen 1985).

Kokonaisuutena voidaan sanoa, että metsänrajaseudun katajan kasvunvaihtelua seuraamalla voidaan saada ainakin suuntaa antavaa informaatiota menneiden kasvukausien lämpötilan vaihteluista.

Takaisin alkuun

Metsätaloudellinen kasvattaminen

Kasvattaminen

Katajalle on ominaista laaja geneettinen monimuotoisuus ja sen ansiosta sillä on sijansa puistojen ja puutarhojen koristekasvivalikoimissa. Jotta eri lajikkeiden erikoisominaisuudet saataisiin sellaisinaan siirrettyä vanhemmilta jälkeläisille, tuotetaan koristekatajien taimet useimmiten suvuttomasti, kasvullista monistusta käyttäen. Siemenestä syntyvä taimiaines sisältää aina myös muita kuin vanhemmaisyksilöiden muototyyppejä. Monet koristemuodot ovat lisäksi epänormaalisuuksia, jotka eivät kykene muodostamaan itävää siementä (Mikola 1985).

Katajaa voidaan lisätä siemenestä, pistokkaista, taivukkaista ja varttamalla. Taimitarhakylvöä varten siemen on stratifioitava (Mikola 1985). Stratifioitu siemen kylvetään keväällä. Useimmat koristekatajamuodot lisätään oksapistokkaita juurruttamalla, vaikka niitä pidetään kaupallisen pistokastaimituotannon kannalta vaikeina kohteina (Krüssman 1978). Pistokkaina käytetään 5-15 cm pituisia, mahdollisimman nuorten ja kasvullisten yksilöiden, 1-vuotiaiden oksien sivuhaaroja. Oksat pyritään repäisemään tai leikkaamaan oksan pintaa myöten siten, että pistokkaan tyveen jää selvä laajentuma sekä mahdollisesti palanen 2-vuotiasta puuta. Ennen pistämistä tyviosa puhdistetaan neulasista. Taivukkaista lisättäessä oksia taivutetaan emoyksilön viereen kaivettuun kuoppaan tai ruukkuun, peitetään mullalla ja ankkuroidaan tukevasti paikalleen siten, että oksien kärkiosat jäävät maanpinnalle (Mikola 1985). Peitettävän oksankohdan kuoren haavoittaminen nopeuttaa juurtumista. Juuriston synnyttyä oksat katkaistaan emoyksilön ja peittämiskohdan välistä ja taivukastaimet siirretään muualle jatkokasvatukseen. Varttaminen on viimeisiä keinoja katajan lisäämisessä. Se tehdään talvella viileässä kasvihuoneessa, ruukutettuihin lyijykynänvahvuisiin perusrunkoihin. Varteoksien on oltava 1-vuotiaita lepotilaisia versoja, juuri leikattuja tai kylmässä varastoituja.

Katajien kasvu on tunnetusti hidasta, nopeinta 5-20 vuotiaana. Katajantaimien kasvatuksessa parhaita ovat ravinnerikkaat, kalkkiperäiset maat, vaikka ne sinänsä tulevat toimeen melkein minkäläisella kasvupaikalla tahansa. Matalat ja ryömiväkasvuiset muodot sopivat erityisesti karuihin rinteisiin, kivikkoryhmiin ja polkujen varsille. Pystyt muodot tulisi istuttaa rehevämmälle maalle, varsinkin, jos niiden toivotaan kasvavan nopeasti tuuheiksi ja komeiksi yksilöiksi.

Metsänhoidolliset erityispiirteet

Kataja ei kuulu taloudellisesti arvokkaisiin puulajeihimme. Runsaita katajaesiintymiä on usein alueilla, joiden metsätaloudellinen arvo on vähäinen ja käyttö vähemmän intensiivistä. Tällaisia ovat esimerkiksi kalliometsät ja ulkosaariston katajakasvustot sekä tunturialueet. Tämänkaltaisilla alueilla kataja on tervetullut lisä maiseman elävöittäjänä ja monimuotoisuutta lisäävänä tekijänä. Myös talousmetsissä se lisää vaihtelua ja tarjoaa mm. pesäpaikkoja ja ravintoa linnuille. Oravat käyttävät katajan kuorta pesänsä sisäosan tekoaineksena (Raatikainen ym. 1984). Nykyisten, entistä luonnonmukaisempien ja pienipiirteisempien metsänhoito-ohjeiden ja -suositusten aikoina tulisi myös kataja ottaa huomioon, erityisesti harvinaiset puumaiset yksilöt.

Luonnonsuojelulaki huomioi katajan seuraavasti:

"Puumaisen tai pylväsmäisen katajan ottaminen luonnosta koristepuuna tai -oksana kaupan pitämistä varten samoin kuin niiden koristepuuna tai -oksana kaupaksi tarjoaminen ja myyminen on kielletty (ei Ahvenanmaalla); mainittujen katajien ottaminen puuaineksen jalostamiseksi sekä siihen tarkoitukseen kaupaksi tarjoaminen ja myyminen on kuitenkin sallittu. Ahvenanmaalla yli 7 m korkeat katajat ovat rauhoitettuja."

Tuhoalttius

Kestävyydestään ja pitkäikäisyydestään huolimatta katajalla on kuitenkin biologiset vihollisensa. Sitä käyttävät ravinnokseen monet eläinlajit, mm. hirvi. Myös lukuisat sienitaudit saattavat iskeä katajaan.Tiedot katajan taudeista ovat puutteelliset, koska systemaattista tutkimusta aiheesta ei ole ollut (Kurkela 1985).

Sienitauteja katajalla voi olla juuristossa, rungossa ja oksissa sekä varsinkin neulasissa. Juurikääpä (Heterobasidion annosum) aiheuttaa männikössä tyvitervastautia ja sama tauti voi iskeä myös männikön alla kasvaviin katajiin. Näin tapahtuu erityisesti Etelä-Suomen harjumailla ja Kaakkois-Suomessa. Katajan kuoleminen männikön alla on tärkeä merkki juurikääpätartunnasta (Laine 1976), vaikka männyt olisivatkin vielä hyvässä kunnossa. Pienen juuristonsa takia kataja kuolee pian tartunnan jälkeen ja juurikäävän tappamien katajien juuristo on usein täysin lahonnut, joten puu voidaan helposti kiskaista irti maasta.

Suomessa on tavattu kolme Gymnosporangium-sukuun kuuluvaa katajan ruostesientä. Ne ovat isäntäkasvia vaihtavia. Sienet talvehtivat rihmastona katajan kuoren tai neulasten solukoissa. Alkukesällä sieni muodostaa tartunnan saaneissa kohdissa limakkomaisia ruskeita tai keltaisia telioitiöpesäkkeitä. Telioitiöt muodostavat pian kehittymisensä jälkeen kantaitiöitä, jotka aiheuttavat ruostetartunnan sienen toisessa isäntäkasvissa.

Katajan pihlajaruoste (Gymnosporangium cornutum) siirtyy katajasta pihlajaan ja muodostaa sen lehdillä loppukesällä roestelia-muotoiset sarvimaiset helmi- itiöpesäkkeet. Helmi-itiöiden avulla ruoste tarttuu jälleen katajaan. Katajan kuoressa ruoste voi esiintyä monivuotisena. Runkoon tai oksiin muodostuu sukkulamaisia pahkoja, kun ruoste ärsyttää kuoren solukon kasvamaan epänormaalisti paksuutta. Katajanpihlajaruoste on katajan ruostesienistä yleisin. Katajanomenaruoste (G. tremelloides) on myös yleinen. Sen helmi-itiöasteen isäntäkasveina ovat eri omenapuulajit. Katajanorapihlajaruoste (G. clavariiforme) muodostaa helmi-itiönsä orapihlajilla. Sillä ei ole yhtenäistä telioitiölimakkoa, vaan erillisiä nuijamaisia limakoita tiheinä ryhminä katajan kuorella.

Monivuotisena katajan kuorella elävä ruoste ei tapa solukkoa. Infektoituneet kohdat voivat kuitenkin altistaa katajan muille patogeeneille, jolloin varsi kuolee ruosteisesta kohdasta ylöspäin.

Katajan neulastaudeista on meillä viimeisten 10-15 vuoden aikana esiintynyt runsaana vaillinaissieniin kuuluva Stigmina juniperina. Se muodostaa nystypintaisia pitkänomaisia kuromaitiöitä ilmaraoista ulostunkeutuvissa rihmastopahkoissa, jotka tavallisesti erottuvat kahtena rivinä neulasen alapinnalla. Tartunta on voimakkainta katajan alaosassa, joka voi nopeasti menettää neulasensa. Sieni viihtyy kosteassa ympäristössä. Avoimilla hakamailla kasvaneet katajat ovat alkaneet kärsiä neulaskadosta, kun laiduntamisen loputtua ruohokasvillisuus ja nouseva puusto on lisännyt varjoa ja pidättänyt kosteutta. S. juniperinaa pidetään pahimpana luonnollisena uhkana Etelä-Suomen katajaketojen säilymiselle (Kurkela 1985).

Itä- ja Pohjois-Suomen lumisimmat alueet ovat talvituhosienten eli lumihomeiden runsaimpia esiintymispaikkoja. Mustalumihome (Herpotrichia juniperi) muodostaa tumman rihmastonsa avulla oksiin tiiviin, seittimäisen huovaston. Syksyllä neulasiin kehittyvät sienen koteloitiöpullot. Itiöt levittävät sientä terveisiin katajiin tai muihin havupuihin. Männynlumihomeen (Phacidium infestans) eli lumikaristeen aiheuttaja voi talvisin Pohjois-Suomessa tappaa myös katajan neulasistoa. Neulaskariste (Laphodermium juniperi) on yleinen katajan kuolleissa neulasissa esiintyvä sieni.

Lapin metsänrajaseudun puumaiset katajat (subsp. alpina) ovat kärsineet tunturimittarin (Epirrita autumnata) aiheuttamista koivutuhoista, tunturikoivikkojen paljakoituessa. Lumi kulkeutuu laakeilta ja suojaamattomilta alueilta laaksoihin. Näin koivikossa vallinneeseen lumenpinnan korkeuteen sopeutuneet katajat jäävät alttiiksi pakkasille ja varsinkin kevättalven kuivattaville tuulille. Tuulet voivat olla puulle kohtalokkaita maan ollessa jäässä, jolloin juuret eivät voi ottaa uutta vettä haihtuneen tilalle. Myös tuulen mekaaninen voima runtelee katajia. Tuulisilta paljakoituneilta alueilta puumaiset katajat kuolevat vähitellen. Matalat lapinkatajat ovat myös arkoja kuloille, joka on osasyynä siihen, miksi noin tuhatvuotiaita yksilöitä on hyvin vähän (Hallikainen 1985).

Takaisin alkuun

Puuraaka-aine

Puuaineen tekniset ominaisuudet

Katajan sydänpuu erottuu pintapuusta hiukan tummemman värinsä tähden. Pintapuu on kapea-alainen, väriltään vaaleankellertävä. Sydänpuu on tavallisesti kellan- tai punertavanruskea, usein violettiin vivahtava. Katajan runko ei ole tasaisen liereä, vaan ainakin vanhemmiten pitkittäisesti uurteinen. Tämä johtuu jällen epätasaisesta toiminnasta varren eri osissa. Nuoressa rungossa vuosilustot ovat melko samankeskiset, kauttaaltaan yhtä leveät. Vanhassa rungossa lustot ovat sen sijaan loivan aaltomaiset, välillä kapeat, välillä leveät. Katajalle ominaisia ovat myös epätäydelliset vuosilustot, jolloin vuosilustorengas ei ole kasvanut yhtenäiseksi renkaaksi.

Katajan sekundäärinen eli jällestä syntynyt puu on muodostunut lähes yksinomaan trakeideista eli putkisoluista. Vuosilustorenkaat erottuvat puussa selvästi. Vuosilustossa kevätpuu vaihtuu kesäpuuksi vähittäisesti. Katajan valevuosilustot ovat kesäpuun kapeaonteloisten trakeidien ulkopuolelle syntyneitä isompionteloisia kesäpuun trakeideja. Katajan puuaineessa on myös pitkänomaisia puutylppysoluja. Katajapuun aromaattinen tuoksu johtuu puutylppysolujen sisältämästä öljystä. Pihkatiehyitä ei katajassa ole. Katajan ydinsäteiden solut ovat tylppysoluja. Ydinsädesolujen ja trakeidien väliset huokoset ovat puolipihahuokosia ja tyypiltään ns. cupressoidisia. Tästä onkin koko Cupressaceae-heimo (sypressikasvit) saanut nimensä. Runkopuussa on tavallisesti jokseenkin runsaasti lylyyntynyttä puuta.

Katajan puuaines on tasaista ja tiivistä sekä helppoa työstää. Puu on pehmeää ja keskiraskasta, ilmakuivana 0.50-0.52 g/cm³ (Grosser 1977). Se on suhteellisen lujaa ja sitkeää sekä helposti taivutettavaa. Puuaines on vain heikosti kimmoisaa. Se kuivuu hitaasti ja kutistuu kohtalaisesti. Se ei juurikaan halkeile eikä kieroudu. Katajan puuaines on moniin muihin puulajeihin verrattuna hyvin kestävää lahoa ja hyönteistuhoja vastaan. Sen lahonkestävyys johtuu ainakin osittain tylppysolujen sisältämästä öljystä, joka todennäköisesti torjuu tehokkaasti myös hyönteisten tuhovaikutuksia.

Metsätaloudellinen käyttö

Kataja ei ole metsätaloudellisesti arvokas puulaji ja sen kasvattaminen puuntuotannollisessa mielessä on erittäin harvinaista. Syynä lienee katajan hidaskasvuisuus ja ehkä myös se, että geneettisesti tasalaatuisen runkopuuta muodostavan taimimateriaalin aikaansaaminen on vaikeata. Esimerkkejä kasvattamisesta kuitenkin löytyy ainakin Norjan historiasta, jossa pylväskatajat olivat arvokkaita paikallisten yhteisöjen taloudelle (Austad & Hauge 1990). Tämän aiheuttivat mm. vanhat norjalaiset lait (vuodelta 1270), jotka velvoittivat aitaamaan viljelysmaan. Käytössä oli neljä erilaista aitatyyppiä, joista kaksi oli enemmän tai vähemmän riippuvaisia katajan käytöstä. Katajaketoja esiintyi erityisesti Länsi- Norjassa, ihmisen muokkaamilla ruohovaltaisilla laidunmailla. Perinteisillä katajakedoilla oli kaksi tehtävää: 1) laidunnus ja 2) heinäseiväs- ja paalutuotanto.

Katajan menestyminen laidunmailla perustuu siihen, että lampaat ja karja välttävät sen pisteleviä oksia, jos vain muuta syötävää on tarjolla. Kataja hyötyy laiduntamisen aiheuttamasta alentuneesta pintakasvillisuuden ja muiden puiden kilpailusta. Tietenkin eläimet myös lannoittavat laidunmaan. Katajien määrää laidunmailla piti rajoittaa, jotta riittävä laidunalue saataisiin ylläpidettyä. Tämän takia maanviljelijä tavallisesti poisti pensasmaiset katajamuodot ja jätti jäljelle pylväsmäiset katajat, jotka veivät vähemmän tilaa. Maanviljelijöiden katajankasvatusperinteisiin kuului myös alempien oksanhaarojen karsiminen kasvatettaviksi valituista yksilöistä. Tällä kasvu saatiin keskitettyä latvukseen ja myös paalutuotannon kiertoaika lyheni.

Katajakedot ovat yhä tyypillinen osa maisemaa Länsi-Norjassa, joskin vanhoilla perinteisillä tavoilla käsitellyt kedot ovat harvinaisia. Myös Suomessa laiduntaminen loi omat katajaketonsa, joiden metsätaloudellisesta hyötykäytöstä ei juuri ole tietoja. Katajakedot ovat nopeasti häviämässä. Tenholan tilalla Hattulassa on vielä jäljellä talkooleiriläisten entisöimä keto, jolla kasvaa suuriakin pylväsmäisiä katajia.

Muu käyttö

Katajaa on aikojen kuluessa ja yhä edelleen käytetty mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Katajan kuoresta on saatu niintä, josta on tehty köysiä ja mattoja (Lönnrot 1860). Kova puu soveltuu erinomaisesti hienoihin veistotöihin, käyttö- ja koriste-esineisiin. Ennen katajan puuaineksesta tehtiin yleisesti maitotaloudessa käytettyjä puuastioita. Siitä on myös tehty erilaisia kippoja, nappeja, pannunalustoja, koruja, voiveitsiä ja siitä on punottu koreja. Juoma-astioiden valmistukseen liittyi uskomus, että katajan tuoksu pitää noidat, peikot ja pahat henget loitolla, joten juominen kataja-astiasta oli turvallista. Myös eräät Kanadan Brittiläisen Kolumbian intiaaniheimojen katajalle antamat nimet viittaavat puulla olevan yliluonnollisia voimia.

Koska katajan sään ja lahon kestävyys on ennenkin ollut tunnettua, ei ole mikään ihme, että siitä on tehty kattopaanuja, päreitä, heinäseipäitä ja aitatolppia. "Katajain seiväs ja haapain ailas kestää yhtä kauvan miähen kans", sanottiin ennen muinoin Elimäellä (Pyykkö 1985). Lujuutensa ja oksaisuutensa ansiosta entisajan ihmiset veistivät katajasta näppäriä kalanpyydyksiä ja loukkuja. Lisäksi siitä on tehty laukunleikoja, veneen kaarinauloja, höylänpäitä, viikatteensiipiä ja piipunpesiä. Kataja sopii erinomaisesti sorvattavaksi ja on siksi suosittu mm. matkamuistoteollisuuden raaka-aineena. 1700-luvulla katajasta tehtiin huonekalujakin (Salmi 1972).

Katajan "marjat" ovat ennen olleet ruokataloudessa paljon käytettyjä. Niitä käytetään yleensä kuivattuina, jolloin niissä on 30-40% sokereita, ei juuri lainkaan happoja, n 5% valkuaisia, n. 10% hartsiaineita ja n. 1% aromiöljyä. Katajasta on tehty monenlaisia juomia, esimerkiksi katajakaljaa:

"Katajakalja valmistettiin siten, että 7 litraan kiehuvaa vettä pantiin 3 dl katajanmarjoja, kupillinen sokeria, lusikallinen humaloita, ja keitettiin noin 10 minuuttia. Kun keitos oli jäähtynyt kädenlämpöiseksi (n. 40 C), lisättiin lusikallinen hiivaa vesitilkkaan sekoitettuna ja annettiin käydä pari päivää. Kalja siivilöitiin, pantiin pulloihin ja säilytettiin kylmässä" (Rautavaara 1985).

Runsaan hartsipitoisuutensa takia ei katajanmarjoja yleensä syödä sellaisinaan, mutta mausteena niiden käyttö on monipuolista. Pohjoismaissa niitä on käytetty oluen ja kaljan mausteeksi. Englannissa ja Hollannissa katajanmarjoja on käytetty geneverin ja ginin aineksena. Oy Alko Ab on myös ostanut katajamarjoja ja tehnyt omaa katajanmarjaviinaansa. Erittäin tunnettua ja arvostettua on katajanmarjojen kayttö riistaruokien mausteena. Monissa kanalinturuokien resepteissä niitä kehotetaan käytettäväksi korostamaan lihan voimakasta "riistan makua". Seuraavassa esimerkki maustekäytöstä:

Merilintua katajanmarjojen kera

Lintu nyljetään ja enimmät rasvat poistetaan, koska niissä on vahva traanin maku. Sitten lintu pannaan yöksi etikkaveteen ja sen jälkeen kiehautetaan vedessä, johon on muserrettu muutama katajanmarja litraa kohti. Senjälkeen paistetaan padassa tavalliseen tapaan. Tai linnusta otetaan vain lihaiset palat keitettäviksi ja paistettaviksi.

Katajaa on aina käytetty mitä erilaisimpien tautien ja vaivojen karkoitukseen. Nykyäänkin sillä on sijansa luontaislääketieteessä. Sekä marjoja että katajan savua on käytetty antiseptisenä aineena mm. ruton tai muiden kulkutautien torjuntaan. Keskiajalla katajaa käytettiin yleislääkkeenä mm. pään sairauksiin, munuais- ja rakkotauteihin, keuhko- ja maksasairauksiin. Havuja käytettiin kylpyihin kuumeen alentamiseksi. Suomessa "marjoja" käytettiin mm. ummetuksen rohdoksi (Mouhijärvi), vatsakipuihin, lapamadon lähdettämiseen, keuhkotautiin, hengenahdistukseen jne. Katajan "yskänmarjoja" (Oligotrophus juniperinus- äkämäsääsken aiheuttamia äkämiä katajan silmuissa) on myös käytetty maidossa keitettyinä hinkuyskää vastaan. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon katajavihdan käyttö kovassa löylyssä syyhyn parannukseen (Koski).

Luontaistuotekaupoista katajatuotteita löytyy mm. A. Vogel Oy:n tuotevalikoimista. Juniperosan-katajaöljyä suositellaan erityisesti jalkojen hoitoon. Sitä hierotaan jalkoihin kylvyn tai pesun jälkeen, mieluummin joka päivä. Tri Vogel:in mukaan katajanmarjauutetta voidaan käyttää astman hoitoon ja sen yhteydessä ilmenevään liman muodostukseen. Happomarjat ja pihlajanmarjat vielä tehostavat uutteen vaikutusta. Ruokahaluttomuuden hoitoon sekä vatsan ja rauhasten toimintaan tri Vogel kehottaa syömään aamulla tyhjään vatsaan yhden katajanmarjan, seuraavana aamuna kaksi jne. aina 25:een marjaan asti, vähentäen sitten marja kerrallaan. Katajanmarjojen syömisessä kannattaa olla varovainen, koska ne ovat sisältämiensä hartsiaineiden takia lievästi myrkyllisiä. Luontaistuotekaupoissa ja apteekeissa myytävät katajanmarjat ovat yleensä ulkomailta tuotuja. Alkoholijuomissa käytetyt "marjat" ovat usein kotimaista alkuperää.

Jos lukija vielä tämän jälkeen on kiinnostunut katajanmarjojen keruusta, niin paras tapa lienee levittää laaja kangas katajapensaan juurelle ja irroittaa kypsät marjat kepakolla lyöden. On myös käytetty kampaa eli puunpalaa, johon on lyöty tiheään nauloja. Käsinpoimiminen on hidasta.

Takaisin alkuun

Kulttuuriarvot

Suomessa katajaa pidetään sitkeyden ja peräänantamattomuuden vertauskuvana, johon kansamme itsekin on rinnastettu. Kalevalassa kataja mainitaan useita kertoja. Juhani Ahon v. 1899-1900 ilmestyneessä lastussa "Katajainen kansani" katajasta kerrotaan seuraavasti:

"Me saatamme tyynesti kuunnella taivaan tuulien huminata, niin kuin kataja kivisellä mäellä. Yläilmoista iskevä ukkonen musertaa pirstaleiksi korpikuusen, mutta katajikkoon se tupsahtaa voimatonna. Sotaratsut ajavat siitä ylitse, ja kanuunavaunujen rattaat saattavat saavuttaa sen maata myöten. Mutta kataja ei katkea. Ei synny verihaavaa, ei tule luun vikaa. Kun meteli on ohitse, ojentaa pieni puu lyhyen jäntevän vartensa, ja oksa risahtaa oksalle: -Kasva sinä sinnepäin, minä kasvan tänne.- Eikä kestä kauan, ennen kuin on jo jalkain jälki ja pyöräin uurtama ura peitossa. Ja kun yliajaja huomenna hakee eilisiä jälkiään, ei hän niitä enää löydä. Tie on kasvanut umpeen ja katajikko näyttää koskemattomalta."

Takaisin alkuun

Kirjallisuutta

Austad, I. & Hauge, L. 1990. Juniper fields in Sogn, Western Norway, a man- made vegetation type. Nordic Journal of Botany. 1990. , 9 : 6, 665-683 ; 32 ref.
Hallikainen, V. 1985. Lapin katajat kertovat menneisyydestä. Sorbifolia vol. 16 : 3
Hinneri, S. ym. 1986. Maarianheinä, mesimarja ja timotei. Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset. Keuruu
Holmäsen, I. 1989. Pohjolan puut ja pensaat. WSOY. Helsinki
Hämet-Ahti, L. ym. 1992. Suomen puu- ja pensaskasvio. Dendrologian seura. Helsinki
Hämet-Ahti, L. & Alanko, P. 1985. Katajat - Juniperus. Sorbifolia vol. 16 : 1
Jalas, J. 1958. Suuri kasvikirja I. Otava. Helsinki
Kalela, A. & Väänänen, H. 1958. Pohjolan luonnonkasvit I. Werner Söderström osakeyhtiö.
Porvoo
Kallio, P. & Lehtonen, J. 1973. Birch forest damage caused by Oporinia autumnata (Bkh.) in 1965-66 in Utsjoki, N. Finland. Reports from the Kevo Subarctic Research Station. , 10 : 55-69 ; 29 ref.
Kolari, V. 1985. Katajan nimestä Suomessa ja eräissä muissa kielissä. Sorbifolia vol. 16 : 2.
Kurkela, T. 1985. Katajan sienitauteja. Sorbifolia vol 16 : 4
Lindman, C. A. M. 1964. Pohjolan kasvit I. Helsinki
Mackinnon, A. ym. 1992. Plants of Northern British Columbia. Copyright 1992 by the B.C. Ministry of Forests and Lone Pine Publishing. Printed in Canada.
Makkonen, J. 1989. Kuusijättiläinen löytyi Pirkanmaalta. Leipä leveämmäksi (1989) : 6, s. 26-27
Mikola, J. 1985. Katajan lisäämisestä ja viljelystä. Sorbifolia vol. 16 : 4
Murto, R. 1985. Katajakedot - osa katoavaa maalaismaisemaa. Sorbifolia vol. 16 : 4
Pyykkö, M. 1985. Katajan puuaineksesta. Sorbifolia vol. 16 : 3
Raatikainen, M. 1985. Kataja suojelukohteena ja pihapuuna. Sorbifolia vol. 16 : 1
Raatikainen, M. & Tanska, T. 1993. Cone and seed yields of the juniper (Juniperus communis) in southern and central Finland. Acta Botanica Fennica 149 : 27-39. Helsinki
Rautavaara, T. 1985. Katajan käyttö ruokiin, juomiin ja rohdoksi. Sorbifolia vol 16 : 2
Sarvas, R. 1964. Havupuut. WSOY. Porvoo
Uusvaara, O. & Pekkala, O. 1979. Eräiden ulkomaisten ja kotimaisten puulajien puu- ja massateknisiä ominaisuuksia. Metsäntutkimuslaitoksen julkaisuja. , 96 : 2, 59 pp. ; 54 ref. , 4 pl.

Takaisin alkuun