Betula pubescens - hieskoivu

Yleisesittely - Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset - Elinkierto -
Metsätaloudellinen kasvattaminen - Puuraaka-aine - Kulttuuriarvot - Kirjallisuutta

Teksti: Mia Huopalainen

Yleisesittely

Hieskoivun (Betula pubescens) parhaita tuntomerkkejä ovat sen lyhytkärkiset ja vain kertaalleen sahalaitaiset lehdet, hienokarvaiset vuosikasvaimet sekä vaalea, sileä kaarna. Hieskoivu kehittyy rakenteeltaan yksi- tai monirunkoiseksi, 8 - 20 metrin pituiseksi puuksi, jolla on syvälle ulottuva juuristo. Levinneisyys Suomessa kattaa lähes koko maan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Levinneisyys maapallolla rajoittuu Euraasian mantereen viileään ja lauhkeaan vyöhykkeeseen.

Hieskoivu ei ole kasvupaikkansa suhteen kovin vaatelias. Se viihtyy sekä kivennäis- että turvemailla ja menestyy jopa tulva-alueillakin. Hieskoivun lisääntyminen tapahtuu suvullisesti siemenistä ja suvuttomasti vesoista. Se kukkii keväällä, ja siemenet kypsyvät ja varisevat saman kesän aikana. Vesominen on turvemailla yleisempää kuin kivennäismailla.

Hieskoivun vuotuinen kasvu alkaa touko-kesäkuussa ja päättyy syyskuun tienoilla. Elinikäiselle kasvurytmille on tunnusomaista nopea nuoruusiän kasvu. Varsinkin vesasyntyisten hieskoivujen alkukehitys on nopeaa ja biomassatuotos runsasta. Hieskoivikon kasvattamisessa suositetaan suurempaa tiheyttä kuin rauduskoivikon. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että hieskoivun kasvatuksessa tähdätään yleensä kuitupuun tuottamiseen. Myös vaneritukin kasvatus on mahdollista parhailla turvekankailla, soistuneilla OMT- ja MT-kankailla sekä sekapuustoissa.

Hieskoivun metsänhoidollisia erityispiirteitä ovat sen soveltuminen soiden, turvepeltojen ja tulva-alueiden metsitykseen sekä sen kasvualustaa parantava ja kuivattava vaikutus. Tuhoalttius on suurta varsinkin taimikoissa. Uhkana ovat monet nisäkäs-, hyönteis- ja sienilajit sekä routa. Pahin tuholainen on hirvi. Hieskoivun puuaineen tekniset ominaisuudet eivät juuri eroa rauduskoivun puuaineen ominaisuuksista. Puuaine on vaaleaa, kovaa ja helposti työstettävää.

Hieskoivun metsätaloudellinen käyttö on lisääntymässä. Muita käyttömuotoja ovat poltto- ja energiapuun lisäksi mm. yrttilääkkeet ja luontaistuotteet. Kulttuuriarvoista tärkeimmät lienevät hieskoivun maisemallinen arvo ja maine saunavihdan sitomismateriaalina.

Tuntomerkit

Hieskoivun lehden muoto on usein vaihteleva, mutta tyypillisimmät lehdet sijaitsevat yleensä latvuksen toiseksi ylimmässä neljänneksessä (kuva1). Ne ovat soikeita ja lyhytkärkisiä. Lehtilapa on 3 - 6 cm pitkä, puikea ja vain kertaalleen sahalaitainen. Hampaat ovat vaihtelevan kokoisia. Lehden alapinta ja ruoti ovat karvaisia. Myös yläpinnalla on usein hieno karvapeite. Hieskoivun lehden suoniverkko ei ole niin tiheä kuin rauduskoivulla, joten lehtisolukko repeää helpommin.

Kuva 1. Hieskoivun lehti Kuva 2. Hieskoivun runkoa

 

Kuluvan kesän kasvainranka on hienokarvainen eikä rauduskoivulla tavattavia hartsinystyjä esiinny, vaan oksat ovat aina sileitä. Hieskoivun oksat ovat luontaisesti hentoja, mutta pystyjä myös vanhemmissa puissa. Vain uloimmat haarat saattavat olla riippuvia.

Rungon tyvikaarna on vaaleaa ja sileää (kuva2). Rauduskoivulle tyypillistä pitkittäisuurteista rosokaarnaa ei yleensä synny, mutta rungossa näkyy vaakasuoria ohuita juovia.

Hieskoivu on yksikotinen ja yksineuvoinen kesävihanta puu, joka kukkii vasta lehtien puhjettua. Silmut ovat 2 - 3 mm pitkiä ja perättömiä. Talvisilmut ovat tahmeita. Hedenorkot ovat pitkiä ja riippuvia, eminorkot lyhyitä ja pystyjä. Emikukka on kehätön, hedekukan kehä on vähäinen. Hedelmä on siipipalteinen, litteä, karvainen pähkylä.

Rakenne

Hieskoivun pituuskasvutapa on sympodiaalinen eli haarajatkoinen (kuva3). Tällöin pituuskasvu ei jatku kärkisilmusta vaan jostakin alempana sijaitsevasta hankasilmusta. Lehtiasento on kierteinen. Hieskoivut kasvavat meillä yksi- tai monirunkoisiksi, 8 - 20 m pituisiksi puiksi. Niillä on syvälle ulottuva ja pinnan lähellä laajalle alalle levittäytyvä juuristo, jossa on runsaasti mykoritsoja.

Hieskoivun tyvellä on runsaasti tyvisilmuja, joista kasvaa vesoja. Silmuja on sekä maanpäällisissä että -alaisissa osissa yksittäin tai suurina kimppuina.

Suomen paksuin mitattu hieskoivu kasvaa Joensuussa. Sen paksuus rinnankorkeudelta oli vuonna 1987 217 cm ja pituus 16,5 m. Hämeenkyröstä on löydetty 22 metrinen tyveltä kaksihaarainen yksilö. Ruotsissa paksuin mitattu hieskoivu on 296 cm ja pisin 29 m.

Kuva 3. Hieskoivuja.

Takaisin alkuun

Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset

Levinneisyys Suomessa

Hieskoivu on ensimmäinen meille jääkauden jälkeen vaeltanut puulaji. Se valloitti melkein välittömästi jään alta paljastuneet kasvupaikat.

Nykyään hieskoivu kasvaakin lähes kaikkialla Suomessa, aivan Lapin pohjoisimpia osia lukuunottamatta (kuva4). Suhteellisesti runsaimmin sitä esiintyy Vaasan sekä Keski- ja Pohjois- Pohjanmaan metsälautakuntien alueilla, missä on paljon ojitettuja soita. Fennoskandiassa hieskoivu muodostaa pohjoisen laajan koivuvyöhykkeen ja metsänrajan.

Hieskoivusta tunnetaan kaksi alalajia: hieskoivu (B. pubescens subsp. pubescens) ja tunturikoivu (B. pubescens subsp. czerepanovii , aikaisemmin subsp. tortuosa, B. tortuosa auct.).

Kuva 4. Hieskoivun levinneisyys Suomessa

 

Levinneisyys maapallolla

Hieskoivu on Euraasian mantereen boreaalisessa (viileässä) ja temperaattisessa (lauhkeassa) vyöhykkeessä sekä mereisillä että mantereisilla alueilla kasvava laji. Pohjois-Euroopasta Kuolan niemimaata, pohjoisinta Lappia, Norjan luoteisrannikkoa ja Islantia lukuunottamatta se kasvaa aina Pohjois-Espanjaan, Alppien etelärinteille ja Kaakkois-Euroopan aroalueitten pohjoisosiin saakka. Euroopasta sen levinneisyys jatkuu itään suurin piirtein pohjoisen napapiirin ja 45. leveysasteen välisellä alueella lähelle Tyynenmeren rannikkoa (kuva 5).

.

Kuva 5. Hieskoivun levinneisyys maapallolla.

Kasvupaikkavaatimukset

Parhaiten hieskoivu viihtyy runsasravinteisilla hiesu- ja moreenimailla, mutta se menestyy myös sekä kosteilla ja vähähappisilla kasvupaikoilla että kuivilla kankailla. Tyypillisesti hieskoivu tunnetaan soiden ja soistuneiden kankaiden puulajina. Se viihtyy hyvin monentyyppisillä soilla: lettomaisten ja ruohoisten lisäksi myös saraisilla suotyypeillä ja Pohjois-Suomen korvissa. Hyvin menestyviä hieskoivikoita tapaa usein myös entisiltä kytöheitoilta ja järvenpohjilta sekä peltojen, järvien ja ojien reunoilta.

Menestyminen pysyvästi kosteilla ja vähähappisilla kasvualustoilla perustuu hieskoivun juuriston runsaaseen mykoritsojen määrään ja hyvään syvyysjakautumiseen sekä sen harvinaislaatuseen kykyyn kuljettaa juurilleen happea ilmasta. Yli puolet maamme hieskoivuvaltaisista puustoista on turvemailla.

Ravinnevaatimuksiltaan hieskoivu on keskiravinteinen kuten rauduskoivukin, mutta valontarpeeltaan vaatimattomampi kuin rauduskoivu. Parhaiten se kasvaa aurinkoisella, avoimella tai puolivarjoisella kasvupaikalla riittävän etäällä toisten kasvien latvuksista, räystäistä yms.

Takaisin alkuun

Elinkierto

Lisääntyminen

Hieskoivu lisääntyy suvullisesti siemenistä ja suvuttomasti vesoista. Siemensyntyiset yksilöt saavuttavat sukukypsyyden yleensä 15 - 20 vuoden iässä, mutta vesasyntyiset voivat kukkia jo hyvinkin nuorina. Norkkoja on löydetty jopa 4 vuotiaista vesoista.

Hieskoivu kukkii lehtien puhjettua Etelä-Suomessa toukokuun lopulla ja Pohjois- Suomessakin yleensä kesäkuun puoliväliin mennessä. Kukkiminen alkaa muutamaa viikkoa rauduskoivua myöhemmin. Kukinnot ovat kolmikukkaisia, joten siemenetkin sijaitsevat kolmittain. Hieskoivun siemenen (pähkylän) lenninsiivet ovat pienemmät kuin rauduskoivun, vain 1,5 - 2 kertaa siementä leveämmät. Siemenet kypsyvät jo saman kesän lopulla ja variseminen alkaa elokuussa hieman rauduskoivua myöhemmin. Varisemista voi jatkua syys- lokakuulle saakka. Loppusyksyllä varisseet siemenet voivat talvehtia ja itää vasta seuraavana keväänä, mutta aikaisemmin varisseet itävät heti. Hieskoivun siemenvuodet toistuvat usein ja siemensato on suuri, mutta siemenet ovat raskaampia kuin rauduskoivun siemenet. Hies- ja rauduskoivu eivät risteydy luonnossa helposti keskenään, mutta niiden risteyttämisessä ollaan jossakin määrin onnistuttu.

Suvuton lisääntyminen vesoista on hieskoivulla yleisempää kuin rauduskoivulla. Turvemailla vesominen saattaa olla hyvinkin runsasta. Yhdestä kannosta voi kasvaa kymmeniä tyvivesoja, joiden jokaisen tyvellä on puolestaan omia uinuvia silmuja. Jos vesa kuolee, saattavat nämä silmut puhjeta ja kasvaa uusiksi vesoiksi. Tyvivesojen lisäksi on koivulla tavattu runkovesoja. Vesomiskyky on suurimmillaan nuorella iällä. Vanhojen kantojen heikohko vesomiskyky ei useinkaan johdu silmujen puutteesta vaan sijainnista tiiviisti vieretysten silmuryhmissä.

Kasvun vuotuinen ja elinikäinen rytmi

Hieskoivun kasvu alkaa keväällä samoihin aikoihin kukinnan kanssa ja päättyy syyskuun tienoilla. Varsinkin vesasyntyisten hieskoivujen alkukehitys noin 15 vuoden ikään asti on nopeata. Fermin (1990b) tuloksissa Pohjois-Pohjanmaalla parhaiten kasvavien metsiköiden vesasyntyinen hieskoivikko saavutti 16 vuoden ikäisenä 8 - 9 metrin pituuden. Niemistö (1991) on tutkimuksissaan todennut nuorten siemensyntyisten hieskoivikoiden pohjapinta-alalla painotetun keskipituuden kasvun vaihtelevan välillä 22 - 33 cm/v ja vanhempien välillä 12 - 24 cm/v. Tehokkaasti ojitetulla viljavalla turvemaalla pituuskasvu voi jatkua hyvänä vielä 50 - 60 vuden iälläkin. Hieskoivu ei kasva meillä yleensä 20 metriä pitemmäksi ja elää vain harvoin yli 100 vuotiaaksi.

Takaisin alkuun

Metsätaloudellinen kasvattaminen

Kasvattaminen

Tärkein metsätaloudellinen ero hies- ja rauduskoivun välillä on niiden erilainen puuntuotoskyky. Hieskoivu kasvaa kaikilla rauduskoivulle soveltuvilla kasvupaikoilla sitä hitaammin. Tästä syystä hieskoivun kasvatus on keskittynyt lähinnä turvemaille ja muille kosteikoille. Etelä-Suomessa sen on todettu kasvavan yhtä hyvin soilla ja kangasmailla, mutta Pohjois-Suomessa turvemailla jopa paremmin kuin kangasmailla. Avosoiden ja suopeltojen istutuskokeissa on hieskoivun huomattu menestyvän rauduskoivua paremmin.

Hieskoivikon aikaansaaminen turvemaalle ei yleensä ole ongelma. Hehtaaria kohti taimia voi syntyä luontaisesti satojatuhansia muutamassa vuodessa. Taimettumista voidaan tarpeen mukaan lisätä kulottamalla, muokkaamalla tai typpi- tai fosforilannoituksella.

Kiinnostus hieskoivun viljelyyn on herännyt viimevuosien aikana ja siementuotanto on aloitettu muovihuoneissa. Hieskoivun siemenen tarpeeksi on arvioitu Etelä- Suomessa 12 kg ja maan keskiosissa 26 kg vuodessa. Koivun suuren tuhoalttiuden on kuitenkin arveltu rajoittavan viljelyinnostusta. Suomessa ei hieskoivua ole vielä jalostettu, mutta siemenpuumetsiksi on valittu joitakin laadukkaita hieskoivumetsiä.

Hieskoivu on tyypillinen sekapuu ja ojitetuilla turvemailla sen kasvattaminen havupuuston verhopuuna onkin kannattavaa. Rehevimmillä kasvupaikoilla hieskoivikkoon syntyy herkästi kuusialikasvos ja Pohjanmaan karuhkoilla turvemailla on hyviä tuloksia saatu myös mäntyalikasvoksen vapauttamisesta.

Koska hieskoivikon kasvatuksessa tähdätään useammin kuitu- kuin tukkipuun tuottamiseen, on sen harvennus lievempää kuin rauduskoivun. Muita syitä ovat vesitalous, joka turvemailla huononee voimakkaan harvennuksen seurauksena sekä hieskoivun latvus, joka kestää varjostusta rauduskoivua paremmin.

Nuorille hieskoivikoille suositetaan selvästi suurempaa kasvatustiheyttä kuin rauduskoivikoille. Ensiharvennuksen jälkeen tulisi runkoja olla noin 2500 kpl/ha. Alle 2000 kpl/ha tiheyteen harventaminen johtaa kasvutappioihin ainakin Pohjanmaan turvemailla. Etelämpänä sekä kivennäismailla voitaneen hieskoivikoita kasvattaa harvempana. Elävän latvuksen supistuminen alle 45 %:iin puun pituudesta alentaa kasvua. Tämä raja saavutetaan tiheydessä 2500 kpl/ha 13 - 14 metrin valtapituudessa. Uusi harvennus olisi suoritettava 10 - 15 vuoden kuluttua ensimmäisestä. Varttunut hieskoivikko tulisi harventaa tiheyteen 900 - 1000 kpl/ha. Varttuneiden hieskoivikoiden harvennuksessa suositetaan käytettäväksi mielummin pohjapinta-alaa kuin runkolukua. Tällöin harvennuksen jälkeen olisi sopiva pohjapinta-ala 12 - 13 m². Hieskoivikko on hakkuukypsä 40 - 60 vuoden iässä.

Tukkipuun kasvatusta suositetaan yritettäväksi vain ruoho- ja mustikkaturvekankailla, soistuneilla OMT- ja MT-kankailla sekä sekapuustoissa. Tällöin tarvitaan kolmas harvennus, jossa runkoja jätetään 400 - 500 kpl/ha. Tukkipuuta kasvatettaessa on kiertoaika noin 80 vuotta.

Verkasalo (1987) on tutkimuksissaan todennut hieskoivun kasvavan tukin mittoihin Oulun korkeudelle asti. Pohjanmaan hakkuukypsistä mustikkatyyppiä vastaavien turvemaiden hieskoivikoista saadaan vaneritukkia keskimäärin 40 m³/ha ja vastaavilta kankailta lähes 120 m³/ha. Etelä-Suomessa tukkipuukertymä lienee tätä suurempi.

Vaikka vesasyntyisten hieskoivikoiden pituuden ja läpimitan kehitys aluksi onkin nopeampaa kuin siemensyntyisten, jää niiden biomassatuotos 15 - 20 vuoden iästä lähtien heikommaksi. Vesat kehittyvät tavallisesti oksikkaiksi ja tyveltään pahasti vääriksi. Tämä sekä niiden alttius laholle johtaa siihen, että vain siemensyntyistä hieskoivikkoa kannattaa kasvattaa vanerikoivuksi.

Metsänhoidolliset erityispiirteet

Hieskoivun metsänhoidollisena erityispiirteenä voidaan pitää sen soveltuvuutta soiden, turvepeltojen ja tulva-alueiden metsitykseen. Hieskoivu sietää puulajeistamme parhaiten hapettomia olosuhteita ja jopa seisovaa vettä.

Hieskoivulla on kasvualustaansa parantava vaikutus. Se kohottaa maan pH:ta lehtikarikkeellaan ja sadeveden happamuutta lieventämällä. Lehtikarike sisältää runsaasti ravinteita, sillä esimerkiksi typpeä on hieskoivun karikkeesta syntyneessä humuksessa 2 - 3 kertaa enemmän kuin männyn. Syvälle tunkeutuvan juuristonsa ansiosta hieskoivu toimii myös maaperän kuohkeuttajana.

Koska hieskoivu ei ilmeisesti pysty säätelemään vedenkulutustaan yhtä hyvin kuin havupuut, sillä on runsaasti haihduttavana puuna positiivinen vaikutus märkien maiden kuivatuksessa. Soilla sen kasvu elpyy voimakkaasti ojituksen jälkeen. Hieskoivun luontainen uudistaminen turvemailla on helppoa ja epäonnistuneilla tai hoitamatta jääneillä männynistutusaloilla se turvaa metsän syntymisen.

Tuhoalttius

Hieskoivulla on runsaasti tuholaisia, joista suurin osa on yhteisiä rauduskoivun kanssa. Nisäkkäistä merkittävimpiä ovat hirvi, Pohjois-Suomessa poro, metsäjänis, rusakko ja myyrät. Myyrätuhoja esiintyy varsinkin viljelyksestä hylätyillä pelloilla.

Hyönteistuhojen aiheuttajista tunnetuimpia ovat koivunmantokuoriainen, tunturimittari ja äkämäpunkit. Tuhoja aiheuttavat lisäksi kaskaat sekä monet perhos- ja lehtikirvalajit. Tuhohyönteiset iskeytyvät usein heikentyneisiin yksilöihin ja vioittamalla niitä altistavat ne lisäksi sienituhoille. Koivunmantokuoriainen kaivautuu runkoon kuoren alle ja tunturimittari sekä äkämäpunkit iskevät lehtiin. Laajoja tunturimittarin tuhoja on maassamme esiintynyt vain Pohjois-Lapin tunturikoivikoissa.

Hieskoivulla on rauduskoivua parempi vastustuskyky useita sieniä vastaan, joten hyönteisten aiheuttamat vioitukset eivät sillä välttämättä ole kovin vakavia. Monia erilaisia sienituhoja kuitenkin esiintyy ja pahimpia lienevät koivunruoste ja versolaikkutauti. Koivunruoste tuhoaa taimia varsinkin taimitarhoissa. Koska sen toisena isäntäkasvina on lehtikuusi, ei lehtikuusta saa kasvattaa yhdessä koivun kanssa eikä käyttää koristepuuna koivuntaimia tuottavan taimitarhan ympäristössä.

Versolaikkutautia aiheuttavat monet eri sienet, jotka leviävät taimien vioittuneiden silmujen tai kuoressa olevien haavojen kautta. Vaikka versolaikut ovat yksivuotisia, jää niistä koivun runkoon pysyvä vioitus. Kaskaiden munintahaavoista levinnyt versolaikkutauti ja taimien kuoleminen on yleistä runsaasti ruohoa kasvavilla pelloilla koivunviljelmissä.

Hieskoivulla esiintyy useita lahottajasieniä, joista yleisimmät ovat arina-, juuri-, pakuri- ja taulakäävät. Puistoissa ja asutuskeskusten läheisyydessä kasvavissa hieskoivuissa usein tavattavat ns. tuulenpesät ovat sienen aiheuttamia mutta vaarattomia.

Hallalle, myrskyille ja metsäpaloille hieskoivu ei ole erityisen arka, mutta routa nostelee keväisin hentoja taimia helposti maasta kivennäismailla. Myös lumi saattaa aiheuttaa nuorissa tiheissä koivikoissa tuntuviakin tuhoja.

Takaisin alkuun

Puuraaka-aine

Puuaineen tekniset ominaisuudet

Teknisiltä ominaisuuksiltaan hieskoivun puuaine ei juuri eroa rauduskoivun puuaineesta. Se on tiheää (kuivatiheys 637 kg/m³), vaaleaa, hajutonta, mautonta ja helposti työstettävää. Näitä ominaisuuksia arvostetaan erityisesti saha-, puusepän- ja vaneriteollisuudessa. Sydän- ja pintapuun välillä ei ole suuria eroja. Koivulla ei ole varsinaista sydänpuuta, mutta vanhoissa yksilöissä on puun keskiosassa kuolleita parenkyymisoluja.

Ojitettujen turvemaiden nuorista (alle 20 vuotiaista) hieskoivikoista on mitattu puuaineen kuiva-tuoretiheydeksi keskimäärin 463 kg/m³. Tiheyden on todettu kohoavan hyvin voimakkaasti 30 ikävuoteen asti. Hieskoivun puuaineen tiheydessä ei ole eroja kivennäis- ja turvemaiden välillä. Kuori on jonkin verran puuainetta tiheämpää.

Koivun puuaineen kovuus (4310 N), puristus- (53 MPa), taivutus- (105 MPa) ja iskutaivutuslujuus (sulana 63,8 kJ/m³, jäätyneenä 61,1 kJ/m³) ovat suurempia kuin monien muiden kotimaisten puidemme. Kutistuminen on vähäistä (pituussuunnassa 0,31 %). Koivun rungon kosteussuhde on noin 80 %. Kosteus alenee tavallisesti ytimestä pintaan päin ja kohoaa tyvestä latvaan päin.

Kuidut ovat hieskoivulla rungon vallitseva solulaji, niitä voi olla jopa yli 65 % tilavuudesta. Rungossa kuidut ovat pitempiä kuin juuressa tai oksissa. Sama koskee myös putkisolujen pituutta. Puuaineensa ligniinipitoisuuden ja kestävien hemiselluloosien ansiosta koivu soveltuu erinomaisesti puoliselluloosan valmistukseen.

Metsätaloudellinen käyttö

Hieskoivua on perinteisesti pidetty "metsien hukkakaurana", eikä se ole kelvannut juuri muuhun tarkoitukseen kuin polttopuuksi. Nykyään pieniläpimittaista hieskoivua käytetään myös kuitupuuna ja sen käyttö hienopaperin valmistuksessa on lisääntynyt. Koivun arvokkain käyttömuoto on vanerinvalmistus. Vaneritukkien minimiläpimitan pienentymisen johdosta on nyt myös hieskoivun kasvatus vaneritukiksi mahdollista. Hieskoivuviilu ei kuitenkaan yllä rauduskoivuviilun tasolle, vaan hiestukit sattuvat kahteen huonoimpaan koivutukkien laatuluokkaan. Se soveltuukin lähinnä vanerilevyjen sisäkerrosten raaka-aineeksi. Vaikka hieskoivun puuaineen laatu ei poikkeakaan rauduskoivun puuaineen laadusta, vaikeuttaa sen usein suurempi oksaisuus sekä jyrkästi kapeneva runko hyvälaatuisen vaneritukin kasvatusta.

Muu käyttö

Polttopuu on edelleen yksi hieskoivun tärkeimmistä käyttömuodoista. Halkoja käytetään yhä eniten, mutta hakkeen osuus on kasvamassa. Vaikka useissa tutkimuksissa on tultu tulokseen, ettei vesasyntyisen hieskoivun kasvatus energianlähteeksi ole Suomessa kannattavaa lyhyillä, alle 10 - 15 vuoden kiertoajoilla, on energiametsätoimikunta mietinnössään (II, 1980) kuitenkin ehdottanut vuoteen 2000 mennessä varattavaksi maassamme 750 000 hehtaaria pääasiassa hieskoivun vesojen kasvattamiseen.

Kuten rauduskoivua on hieskoivuakin käytetty perinteisesti monien käyttöesineiden valmistukseen. Uudempia käyttömuotoja ovat puubiomassan jalostus teollisuuskemikaaleiksi sekä nestemäisiksi ja kaasumaisiksi polttoaineiksi. USA:ssa on viime aikoina tutkittu lehtipuiden selluloosan ja hemiselluloosan muuntamista sokereiksi ja sitä kautta etanoliksi.

Nykyajan lääketieteessä koivu luokitellaan miedoksi yrttilääkkeeksi, jota käytetään yrttilääkinnässä ja luontaistuotteissa. Koivun rohdoskäyttö on Suomessa vähäistä, mutta esimerkikiksi Venäjällä silmuja kerätään jopa apteekkeihin. Silmuilla on piristävää ja desinfioivaa vaikutusta. Niitä käytetäänkin mm. virtsateiden, maksavikojen ja sappirakon tulehduksien hoitoon sekä irrottamaan limaa hengitysteistä. Myös lehtiä, sisäkuorta, koivutervaa, -hiiltä ja -tuhkaa sekä mahlaa voidaan käyttää lääkinnässä.

Koivun lehdet sisältävät C-, B2- ja B3-vitamiineja sekä paljon valkuaisaineita. Lehtiä ja silmuja käytetään tuoreina salaatissa ja kuivattuina niistä voidaan valmistaa teetä tai jopa ns. "silmuviinaa". Koivunlehtiteellä voivat tummatukkaiset myös huuhdella hiuksiaan hilseen ja hiustenlähdön estämiseksi sekä tukan kasvua parantaakseen. Koivusokerin (ksylitolin) hammasmätää ja reikiintymistä estävä vaikutus lienee kaikille tuttu purukumeista ja pastilleista.

Pohjois-Amerikan intiaanit ovat käyttäneet koivun kaarnaa haavojen ja palovammojen kivunlievitykseen. Suomessa tuohesta on tehty mm. virsuja, kontteja ja kattoja. Sitä on käytetty myös seinissä hirsien välissä tuulieristeenä.

Takaisin alkuun

Kulttuuriarvot

Hieskoivu kuuluu erottamattomana osana suomalaiseen maisemaan etenkin Pohjanmaalla, missä suurin osa koivikoista on hieskoivuvaltaisia. Suomalaisessa saunakulttuurissa se tunnetaan saunavihdan vitsamateriaalina. Parantajat ovat entisaikoina käyttäneet koivuvihtoja loitsinnassa sekä "leinin" hoidossa. Koivun oksia on käytetty myös syylien poistoon. Hieskoivun rohdoskäyttöä ei kansan keskuudessa ole arvostettu niin paljon kuin rauduskoivun, vaikka niitä voidaan käyttää samalla tavalla. Koivun eri osista on perinteisesti valmistettu hyvin monenlaisia rohtoja.

Takaisin alkuun

Kirjallisuutta

Ferm, A. 1985. Pienikokoisen hieskoivun rungon kosteuden ja tiheyden vaihtelu turvemaalla. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 206: 19-39.
Ferm, A. 1989. Hieskoivun kasvatus soilla. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 322. Julkaisussa: Ferm, A. & Ala-Pöntiö, M. (toim.). Metsäntutkimuspäivä Kannuksessa 1988. s. 40-52.
Ferm, A. 1990a. Coppicing, aboveground woody biomass production and nutritional aspects of birch with specific reference to Betula pubescens. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 348. Kannuksen tutkimusasema. s. 1-35.
Ferm, A. 1990b. Nuorten vesasyntyisten hieskoivikoiden kehitys ja lahoisuus turvemaalla. Folia Forestalia 744. 17 s.
Ferm, A. 1991. Biomassatutkimukset vähissä. Metsä ja puu 8: 20-21.
Holmåsen, I. 1991. Pohjolan puut ja pensaat. WSOY. s. 68-69. 177 s.
Hämet-Ahti, L., Palmén, A., Alanko, P. & Tigerstedt, P.M.A. 1992. Suomen puu- ja pensaskasvio. Suomen Dendrologian Seura r.y. 2. uudistettu painos. Yliopistopaino. Helsinki. s. 36, 107-112. 373 s.
Jauhiainen, H. 1988. Hieskoivun kasvatus kannattaa. Metsälehti 1: 9.
Kalela, E. 1961. Metsät ja metsien hoito. 2. painos. WSOY. Porvoo. s. 137-157. 367 s.
Kauppi, A., Kiviniitty, M. & Ferm, A. 1988. Growth habits and crown architecture of Betula pubescens Ehrh. of seed and sprout origin. Canadian journal of forest research 18(12): 1603-1613.
Kärkkäinen, M. 1985. Puutiede. Arvi A. Karisto Oy. Hämeenlinna. s. 57-58, 71, 104, 218, 228, 293. 415 s.
Metsälehti. 1984. 18. Milloin kannattaa kasvattaa hieskoivikkoa? s. 3.
Metsänterveysopas. Metsätuhot ja niiden torjunta. 1988. Jukka, L. (toim.). Vaasa Oy. Vaasa. s. 110-129. 168 s.
Niemistö, P. 1991. Hieskoivikoiden kasvatustiheys ja harvennusmallit Pohjois- Suomen turvemailla. Folia Forestalia 782. 36 s.
Piippo, S. 1991. Puuvartisia rohdoskasveja 1. Kuusi (Picea abies), happomarjat (Berberis), tammet (Quercus), koivut (Betula) ja lepät (Alnus). Sorbifolia 22(1): 18- 28.
Rantanen, M. 1991. Muovihuoneissa sen salaisuus: koivun siementuotanto turvattu. Metsälehti 20: 20.
Raulo, J. 1981. Koivukirja. Gummerus. Jyväskylä. 131 s.
Siltaloppi, P. 1986. Hies on hyvä vaihtoehto. Metsälehti 18: 11.
Verkasalo, E. 1987. Hieskoivusta lievitys vaneritukkipulaan. Metsä ja puu 5: 20- 21

Takaisin alkuun