Acer platanoides - Vaahtera

Yleisesittely - Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset - Elinkierto -
Metsätaloudellinen kasvattaminen - Puuraaka-aine - Kulttuuriarvot - Kirjallisuutta



Yleisesittely

Metsävaahteran (Acer platanoides) parhaita tuntomerkkejä ovat isot 3- tai 5-halkoiset lehdet. Rakenteeltaan metsävaahtera on iso tai keskikokoinen, tiheä- ja tuuhealatvuksinen puu, jonka runko jakaantuu usein jo melko alhaalta muutamaan haaraan.

Sen luontainen levinneisyysalue Suomessa sijaitsee 62.:n leveyspiirin eteläpuolella, mutta viljeltynä se esiintyy pohjoisempanakin lukuunottamatta Pohjois-Lappia. Lajin levinneisyysalue maapallolla sijaitsee Keski- ja Itä-Euroopassa sekä Krimillä ja Kaukasuksella.

Kuva 1. Latvus on leveän puolipallomainen.

Metsävaahtera vaatii kasvupaikakseen ravinteikkaan ja mielellään kalkkipitoisen maan. Se kasvaa usein kivisillä, jopa louhikkoisilla alueilla, mutta seisovaa vettä se ei siedä. Metsävaahtera lisääntyy pääasiassa suvullisesti, mutta kykenee tuottamaan myös lyhytikäisiä kanto- ja tyvivesoja. Kukinta tapahtuu aikaisin keväällä ja siemenet varisevat ja itävät usein jo syksyllä. Metsävaahtera kasvaa nuorena nopeasti, mutta vanhemmiten kasvu hidastuu ja puu elää harvoin yli 150-vuotiaaksi. Metsävaahteraa kannattaa kasvattaa sekapuuna muiden lehtipuiden seassa. Tämä johtuu sen metsänhoidollisesta erityispiirteestä eli lehtien maata happamoittavasta ja köyhdyttävästä vaikutuksesta.

Metsävaahteran tuhoalttius ei ole suuri. Se kestää hyvin tuulituhoja, kasvitauteja ja -tuholaisia sekä sienitauteja. Puuaineen tekniset ominaisuudet ovat hyvät. Puuaine on kellanvalkeata tai hieman punertavaa, tiivistä, kovaa ja helppotyöstöistä. Se sopii kulutuskestävyyttä vaativiin olosuhteisiin, mutta ulkorakenteisiin sitä ei voi käyttää. Metsävaahteran metsätaloudellinen käyttö on hyvin vähäistä. Sen sijaan monenlaista muuta käyttöä puulle kyllä on. Sitä käytetään mm. huonekalujen valmistuksessa, rakennusten sisäosien viimeistelyssä, soitinten, työkalujen ja urheiluvälineiden valmistuksessa. Metsävaahteran kulttuurimerkitys perustuu sen käyttöön entisaikoina monien työkalujen ja tarve-esineiden valmistuksessa etenkin maaseudulla. Sitä pidettiin myös pyhänä pihapuuna ja sen nimi esiintyy useiden paikannimien alussa.

Tuntomerkit

Metsävaahtera on 10-20 metriä pitkäksi kasvava puu. Rungon kuori on ohut. Se on aluksi sileä ja kellanharmaa tai punertavanruskea, mutta se muuttuu jo varhain tummaksi ja muodostaa puun pituussuunnassa halkeillutta kaarnaa, joka ei putoa pois.

Jos puu on kasvanut hyvissä oloissa, latvus on tiheä ja usein pituuttaan leveämpi. Lehdet puhkeavat toukokuun lopulla ja ovat päältä kirkkaanvihreitä ja alta vaaleanvihreitä.

Kuva 2. Kuva 3. Kuva 4.

 

Lehdet ovat aivan kaljuja lukuunottamatta ruskeata karvahuovastoa alapinnalla pääsuonien lähtökohdassa. Suonet alkavat lehden tyveltä ja päättyvät pitkäsuippuisten lehtiliuskojen kärkiin. Lehtilapa on 10-16 cm pitkä, pyöreähkö, 3-tai 5-halkoinen ja herttatyvinen (kuva 2.). Liuskat ovat harvaan iso- ja nirhahampaisia. Lehtiasento on vastakkainen. Sekä lehtiruoti että vuosiverso sisältävät valkoista maitiaisnestettä. Metsävaahterasta on olemassa punalehtisiä lajikkeita, joiden lehdet ovat koko kesän punaisia: esim. hurme-, ruso- ja verivaahtera.

Metsävaahteran silmut ovat mustanpunaisia, leveän soikeita. Latvasilmu on isompi kuin sivusilmut. Silmut ovat kaljuja ja kiiltäviä.

Metsävaahtera kukkii toukokuussa vähän ennen tai samanaikaisesti lehtien puhkeamisen kanssa. Kukkia on yleensä runsaasti ja ne ovat pieniä, kirkkaan kellanvihreitä ja heikkotuoksuisia (kuva 3.). Kukinto on 5-6 cm pitkä, perällinen, pysty tai hieman rento huiskilo. Kellanvihreitä terä- ja verholehtiä on kumpiakin viisi. Keskellä kukkaa on tummanvihreä, mettä erittävä pohjuskerä, johon kahdeksan hedettä ovat kiinnittyneet. Emi on kaksiluottinen ja sen tyvellä on kaksi litistynyttä sikiäintä. Kukkaperät ovat kaljuja.

Hedelmät kypsyvät kesän lopulla. Metsävaahteran hedelmä on kaksilohkoinen, pitkällä lenninsiivellä varustettu lohkohedelmä (kuva 4.). Hedelmän siivet ovat lähes vaakasuorassa.

Metsävaahteralle on lisäksi tunnusomaista sen loistava syysväritys. Syysväri vaihtelee verenpunaisesta oranssiin ja keltaiseen.

Rakenne

Metsävaahtera kasvaa yleensä puumaisena, mutta pohjoisessa se kärsii kylmyydestä ja lukuisien paleltumisten johdosta jää pensasmaiseksi ja kituvaksi. Metsävaahteran runko haarautuu jo varhain. Suurimmillaan meikäläiset metsävaahterat kasvavat 17-18 metriä pitkiksi. Rinnankorkeusläpimitta ylittää harvoin 100cm ja yleensä se onkin paljon pienempi. Suomen paksuin vaahtera kasvaa Nummi-Pusulan Ikkalassa: 100 cm:n korkeudelta mitattuna 463 cm; korkeus 21,5 m. Turussa on mitattu 27,0 m korkea vaahtera. Vanhemmiten puun latvuksen läpimitta on (metreinä) suurempi kuin puun korkeus. Metsävaahteralla on halkihaarainen kasvutapa eli verson kärjessä olevasta kukkasilmusta kehittyy kukintoja ja viereisistä sivusilmuista uudet versot.

Metsävaahtera ei elä kovin vanhaksi. Yli 150-vuotiaat puut ovat jo harvinaisia. Puu saa miltei aina lahovian pakkashalkeamasta tai katkenneesta oksantyngästä.

Metsävaahteran yhteyttävä lehtipinta-ala on suurempi kuin muiden meikäläisten jalopuiden. Se ei johdu ainoastaan lehtien suuresta koosta vaan valon vangitsemisen kannalta tehokkaasta lehtiasennosta. Ensinnäkin lehtilavat sijaitsevat yleensä vaaka-asennossa. Toiseksi verson alapinnalta lähtevät lehdet ovat hyvin ptkäruotisia (18-20 cm), sivuriveistä lähtevät lyhyempiruotoisia (8-12 cm) ja ylärivin lehdet hyvin lyhytruotisia (3-6cm).

Metsävaahtera kestää enemmän varjostusta kuin muut meikäläiset lehtipuut. Se on sopeutunut varjoon ja etenkin nuorilla yksilöillä, jotka joutuvat taistelemaan valosta ja elintilasta, kehittyy varjossa ohutmaltoisia, vain matalasti lovilaitaisia lehtiä.

Metsävaahtera muodostaa epäsäännöllisen paalujuuren, joka haarautuu usein jo lähellä puun tyveä useiksi sivujuuriksi. Juuristo on pinnallinen ja pehmeä. Maan pintaosissa juuret muodostavat tiheän verkon.

Takaisin alkuun

Levinneisyys ja kasvupaikkavaatimukset

Levinneisyys Suomessa

Metsävaahtera lienee levinnyt Suomeen jo lämpimänä ja kuivana boreaalikautena, ja sitä lienee ollut nykyistä luonnonvaraista rajaa pohjoisempana lämpimänä ja kosteana atlanttisena kautena. Metsävaahteran levinneisyysalue supistui myöhemmin ilmaston huononemisen ja puun käytön vuoksi. Pohjoisraja muotoutui 62:n leveyspiirin kohdalle.

Metsävaahtera on luonnonvarainen puu Suomessa. Se on Keski-Euroopan lehtimetsäalueen puulaji, jonka luontainen levinneisyysalue meillä kulkee linjalla Pori-Tampere-Korpilahti-Puumala-Värtsilä. Viljeltynä metsävaahteran menestymisalueen raja on Pohjanlahden rannikolla Kemiä ja Torniota myöten. Sisämaassa raja kulkee linjalla Kuopio-Joensuu Kallion (1954) tutkimuksen mukaan. Viljelyn menestymisen edellytyksenä on siemenalkuperän kotimaisuus. Keskieurooppalaiset kannat eivät meillä selviä rannikkoa lukuunottamatta.

Todelliset vaahterametsiköt on meiltä hävitetty pellonraivauksissa ja jäljellä on vain yksittäisiä puita ja puuryhmiä.

Levinneisyys maapallolla

Metsävaahteran pääasiallinen levinneisyysalue on Keski- ja Itä-Euroopassa sekä Krimillä ja Kaukasuksella. Laji karttaa Atlantin rannikkoa ja puuttuu esim. Brittein saarilta, Alankomaista, Ranskan länsirannikolta ja Espanjasta.

Kuva 5. Metsävaahteran levinneisyysalue. (Kuva: Arja Hossi).

Pohjoismaissa metsävaahtera kasvaa luonnonvaraisena Suomen lisäksi Tanskan itäosissa, Norjassa Oslonvuonon rannoilla ja Etelä-Ruotsissa Värmlantia myöten.

Pohjois-Amerikassa kasvaa useita eri vaahteralajeja, mutta metsävaahteraa ei siellä tavata luonnonvaraisena. Viljeltynä se kyllä menestyy.

Kasvupaikkavaatimukset

Menestyäkseen hyvin metsävaahtera vaatii ravinteikkaan ja mielellään kalkkipitoisen maan. Luontaisesti metsävaahtera kasvaa tuoreissa tai kuivahkoissa lehdoissa sekä tuoreissa ja runsasravinteisissa lehti- ja sekametsissä. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lisäksi kiviset, jopa louhikkoiset kallionalukset ja puronvarsirinteet. Metsävaahtera ei siedä soistuvia seisovan veden alueita.

Metsävaahteraa pidetään yleisesti puolivarjoisen paikan puuna. Varsinkin nopeakasvuiset, nuoret taimet saattavat kärsiä kylmästä, jos ne istutetaan avoimelle paikalle. Täysikasvuisena metsävaahtera sen sijaan vaatii hyvin kukkiakseen paljon valoa. Se vaatii myös suuren tilan, jotta sen muoto pääsisi oikeuksiinsa. Metsävaahtera sietää melko paljon kuivuutta, mutta ei lainkaan seisovaa vettä. Kylmillä savimailla metsävaahtera ei viihdy.

Metsävaahtera ei siedä tiesuolaa, joten se ei aina menesty katupuuna. Piha- ja puistopuuna se on kuitenkin yksi parhaista ja sopii istutettavaksi sekä yksittäin että ryhminä. Metsävaahteran juuret sijaitsevat pääosaltaan maan pintaosissa ja se saattaa tuhota läheisyydessään olevat puutarhakasvit, eikä sen välittömään läheisyyteen tule istuttaakaan muita kasveja.

Takaisin alkuun

Elinkierto

Lisääntyminen

Vaahtera kukkii touko- kesäkuun vaihteessa lehtien puhkeamisen aikoihin. Metsävaahtera on yksikotinen, eli sama yksilö tuottaa sekä heteitä että emejä. Hede- ja emikukkien määrä vaihtelee vuosittain. Usein kukat ovat ainakin toiminnallisesti yksineuvoisia, sillä niissä joko heteet eivät muodosta siitepölyä tai emiö on surkastunut. Metsävaahtera on hyönteispölytteinen ja sitä pölyttävät mm. mehiläiset. Siemenet kypsyvät kesän lopulla ja itävät usein jo syksyllä. Metsävaahtera tuottaa runsaasti siemeniä jo nuorella iällä ja joka vuosi. Siementen itävyys on hyvä ja ne säilyttävät itävyytensä 1-2 vuotta. Myös siemenen leviäminen on tehokasta. Se leviää kaukolevintänä jopa 5km:n päähän.

Metsävaahtera lisääntyy luontaisesti sekä siemenistä että kantovesoista. Kantovesat ovat kuitenkin usein lahovikaisia ja lyhytikäisiä. Metsävaahtera muodostaa myös tyvivesoja.

Kasvun vuotuinen ja elinikäinen rytmi

Vaahtera aloittaa kukintansa aikaisin keväällä usein jo toukokuun lopussa ja lehdet puhkeavat samoihin aikoihin. Lehdet avautuvat ennen muita jalopuita. Lehdet säilyvät melko myöhään syksyllä puussa ja varisevat miltei samanaikaisesti. Siemenet kypsyvät kesäkuun lopulla ja varisevat sekä itävät syksyllä.

Metsävaahteran kasvu on nopeata ensimmäisinä vuosina ja taimissa voi olla jopa metrin mittaisia vuosikasvaimia. Taimet kasvavat 5-6 metrin korkuisiksi noin 15 vuodessa. Keski-iässä n. 40-vuotiaana kasvu hidastuu. Ensimmäisen sadan vuoden aikana voi paksuuskasvu olla 3 cm vuodessa. Vaahtera saavuttaa luonnon olosuhteissa noin 150 vuoden iän, mutta rakennetussa ympäristössä sen elinikä on lyhyempi. Poikkeuksellisesti se saattaa saavuttaa 400 vuoden iän.

Takaisin alkuun

Metsätaloudellinen kasvattaminen

Kasvattaminen

Metsävaahtera voidaan uudistaa joko luontaisesti, kylvämällä tai istuttamalla. Emopuun runsas siemensato ja usein jo syksyllä muodostuva suuri siementaimien määrä mahdollistavat luontaisen uudistamisen. Nuori taimikko sietää hyvin varjostusta, mutta emopuut on poistettava kyllin varhain , jotta vältytään kaadon ja kuljetuksen aiheuttamilta tuhoilta myöhemmässä vaiheessa. Taimikko kasvaa nopeasti pituutta ja useita perkauksia ja harvennuksia tarvitaan. Riukuvaiheessa harvennuksia tarvitaan usein, jottei puista tulisi liian pitkiä ja honteloita. Pyrkimyksenä on 50%:n latvusosa.

Metsävaahteran siementä kylvettäessä tulee kerätyistä siemenistä poistaa roskat, mutta lenninsiipiä ei siemenien rikkoutumisvaaran takia kannata poistaa.Siemenet voidaan kylvää ulos syksyllä tai sitten ne stratifioidaan 3-4 kk +4C ja kylvetään keväällä. Siemenet on peitettävä kylvön yhteydessä ja taimet on syytä käsitellä fungisideilla taimipoltetta vastaan. Jos käytetään istutusta, taimien tulisi olla 2-3-vuotiaita muovihuonetaimia tai osaksi avomaalla kasvatettuja taimia. 500-1000 taimen hehtaaritiheys on riittävä, jos seassa kasvatetaan muita jaloja lehtipuita tai pihlajaa, leppää ja koivua. Tällöin syntyy vaahterasekametsä, joka on suositeltava ratkaisu. Viljelytaimikkoja ei tarvitse harventaa niin usein kuin luontaisesti syntyneitä, mutta etenkin kylvötaimikossa muutama harvennus on tarpeen. Metsävaahtera on nopeakasvuinen ja 40-50-vuotiaana suoritetaan väljennyshakkuut. Tässä vaiheessa metsävaahtera alkaa vaatia valoa. Parhaimmilla kasvupaikoilla se saavuttaa 80-vuotiaana toivotun tukkipuun mitat eli läpimitta on n. 40-50 cm ja päätehakkuu on ajankohtainen.

Metsänhoidolliset erityispiirteet

Metsävaahteraa tulisi kasvattaa sekapuuna muiden lehtipuiden seassa, koska sen lehtikarike on maata happamoittavaa. Kun esim. saarni, vuorivaahtera ja jalava lehtikarikkeellaan parantavat tai ainakin ylläpitävät lehtomaan boniteettia, niin metsävaahteran lehdet ovat tammen ja pyökin tapaan omiaan pikemminkin huonontamaan maan laatua. Metsävaahteran vastavarissut lehtikarike on hapanta (pH 4,0-4,5), kun se vertailukolmikolla on lähes neutraalia. Happamuus korreloi lehtien kalsiumpitoisuuteen, joka esim. vuorijalavalla on kaksinkertainen metsävaahteraan verrattuna. Metsävaahteran karikkeen typpipitoisuus on myös alhainen, koska se siirtää syksyllä lehtien typestä n. 75% talvehtiviin verson osiin.

Tuhoalttius

Metsävaahteralla esiintyy harvoin haitallisia kasvitauteja tai -tuholaisia. Se on myös erittäin kestävä erilaisia sienitauteja vastaan. Joitakin sieniä sillä kuitenkin kasvaa, mutta mikään niistä ei kykene tuhoamaan puuta nuorella iällä. Eläimistä jänis syö metsävaahteran pieniä taimia ja aiheuttaa joskus suuriakin tuhoja.

Metsävaahteralla kasvavat sienet voidaan havaita parhaiten syksyllä. Jos puuta leikataan ahkerasti, voi siihen iskeä punapahkasieni (Nectria cinnabarina), joka saattaa tuhota yksittäisiä oksia, mutta ei koko puuta. Se on melko harvinainen elävissä puissa, mutta runsassateisena kesänä se saattaa iskeä. Pikilaikkusieni (Rhytisma acerinum) aiheuttaa pikilaikkutaudin metsävaahteran lehtiin. Lehdet muuttuvat tällöin mustatäpläisiksi. Tartunnan saavat usein melko pienet taimet, eikä pikilaikkusienen täpliä tapaa yli 3m:n korkeudelta. Pikilaikkusieni saattaa aiheuttaa lehtien ennenaikaisen varisemisen, mutta ei ole muuten vaarallinen. Vaahteranhärmä (Uncinula tulasnei) verhoaa joskus pienet taimet vaaleaan rihmastoonsa täysin. Härmä tarvitsee kosteat kasvuolosuhteet eikä siksi kaasva kovin korkealla puussa.

Kantasienistä metsävaahteraa vaivaavat muutamat sienilajit. Kääpäorakas (Climacodon septentrionalis) lienee niistä huomiotaherättävin. Se on kellanvalkea, yksivuotinen, laakean hyllymäisesti kasvava terävälakkinen orakas, joka voi peittää puun runkoa jopa metrin pituudelta. Sen haju on epämiellyttävä. Kääpäorakas esiintyy ainoastaan asutuksen välittömässä läheisyydessä eikä ole vaarallinen isännälleen. Vaahterankääpä (Oxypones populinus) on valkoinen, kerroksittain kasvava, tylppäreunainen, typäkkä ja monivuotinen kääpä. Sen hyvänä tuntomerkkinä on pienen valkoisen lakin päällä kasvava sammal. Kääpä on yleinen vanhoissa puistopuissa, mutta myös pienet, leikatut metsävaahterat ovat usein käävän infektoimia. Karvavyökääpä (Trametes hirsuta) kasvaa kuolleissa oksissa tai tyven korossa. Se on kuitenkin melko harvinainen. Vaahteran rungolla esiintyy toisinaan myös arinakääpä (Phellinus igniarius). Se on lähes musta, hiukan kiilamainen, ruskeapillinen ja monivuotinen. Se on kuitenkin melko harvinainen.

Metsävaahtera kestää hyvin tuulta sitkeästä puuaineksesta johtuen. Myös ilman epäpuhtauksia ja rikkidioksidia vastaan sen kestävyys on todettu melko hyväksi. Sen sijaan tiesuolalle metsävaahtera on hyvin arka ja sen pehmeä juuristo on arka kulutukselle ja maan tiivistymiselle. Rungon kuori on hyvin ohut ja se on altis mekaanisille vaurioille.

Takaisin alkuun

Puuraaka-aine

Puuaineen tekniset ominaisuudet

Metsävaahtera on hajaputkiloinen lehtipuu, jonka putkilot ovat hyvin pienionteloisia, kutakuinkin samankokoisia ja sijaitsevat useimmiten tasaisesti hajallaan vuosilustossa. Vuosilustot näkyvät selvästi johtuen kesäpuun tummemmasta väristä. Vuosiluston raja on usein erityisesti vanhemmilla puilla selvästi aaltoileva.

Metsävaahteran puuaine on vaaleaa ja rakenteeltaan erittäin homogeenista. Se on puuteknisiltä ominaisuuksiltaan hyvin paljon vuorivaahteran (Acer pseudoplatanus) kaltaista. Metsävaahteran puuaine on kuitenkin hieman vuorivaahteran puuainetta tummempaa, kellertävää tai lievästi punertavaa. Se kellastuu valon ja ilman vaikutuksesta saaden kauniin silkkimäisen kiillon. Pintapuuta eli mantoa ja sydänpuuta ei värin perusteella voida erottaa. Vanhemmilla ja järeämmillä puilla saattaa tosin ilmetä ruskeaa tai harmaanruskeaa valesydänpuuta. Puuaineella ei ole erikoista hajua.

Metsävaahteran puuaine on tiivistä, suora-, ohut- ja sileä-, mutta lyhytsyistä ja keskiraskasta. Tiheystiedot vaihtelevat runsaasti: kuivatiheys 520-770 kg/m3, ilmakuivatiheys (12-15%:n kosteus) 560-810 kg/m3 ja tuoretiheys 870-1060 kg/m3. Tiheyden vaihtelu johtuu kasvuolosuhteista ja etenkin kevät- ja kesäpuun tiheyserot ovat huomattavat. Metsävaahteran lämpöarvo on 17,50 MJ/kg.

Metsävaahteran puuaine on painavaa. Sen kimmoisuus-, taivutuslujuus- ja puristuslujuusarvot ovat korkeat. Puuaine kutistuu ja paisuu melko voimakkaasti. Metsävaahteran puuaine on erittäin kulutuskestävää, mutta ei säänkestävää, joten sitä ei voi käyttää ulkorakenteissa.

Metsävaahteralla on suuri alttius värinmuutoksiin. Siksi puutavara edellyttää huolellista käsittelyä. Saksalaiset suosittelevat talvikaatoa, pyöreän puutavaran pikaista kuorintaa, sahausta sekä sahatavaran välitöntä kuivausta ja ilmavaa tapulointia katettuun varastoon suojassa sateelta ja auringonpaisteelta. Keinokuivauksessa on noudatettava varovaisuutta siksi, että metsävaahteralla on taipumus nopeasti kuivattuna halkeilla ja kieroutua. Värimuutoksia saattaa syntyä, jos kuiva puu joutuu kosteisiin olosuhteisiin sekä jos se on kosketuksissa raudan, kuparin tai messingin kanssa.

Kovuudestaan huolimatta metsävaahteran puuaines on helppotyöstöistä. Höylätyt pinnat ovat kauniita ja sileitä ja niiden lakkaus-, petsaus-, värjäys- sekä kiillottamismahdollisuudet ovat mainiot. Etenkin lakkauspinnat ovat hyvin kestäviä. Kovuuden ja sitkeyden vuoksi puu on vaikeasti halkaistavaa, mutta halkeaa suoraan. Yleisimmät puuliitokset liimalla, nauloilla ja tapeilla ovat erittäin pitäviä.

Metsätaloudellinen käyttö

Vaahteran metsätaloudellinen käyttö on Suomessa hyvin vähäistä. Puun aikainen haaroittuminen ja pieni läpimittaisuus estävät usein sen käytön. Metsävaahtera haaroittuu yleensä niin alhaalta, että siitä ei saa edes yhtä tukin mittaa. Jos tukkeja olisi saatavilla, puusta saatava sahatavara olisi erinomaista. Vanerin teossa vaahteraa käytetään pienessä määrin.

Muu käyttö

Metsävaahteran muu käyttö on erittäin monipuolista. Tasalaatuisuutensa, tasaisen vaaleutensa ja usein kiiltävän pintansa sekä ohutlustoisuutensa vuoksi se on haluttu puu erikoistarkoituksin. Metsävaahtera sopii tarkoituksiin, joissa tarvitaan lujuutta. Sitä käytetään mm. työkalujen ja niiden varsien, työkalupenkkien, höylän tukkien, kiväärin tukkien, kävelykeppien, piipunvarsien ja -koppien sekä reen jalasten valmistukseen.

Entisaikoina maataloudessa metsävaahteralla on ollut paljon käyttöä. Siitä on valmistettu aurojen ja äkeiden puuosat, hevosten luokit, aisat, rattaiden pyörät, lapiot, varstat, haravat ja niiden piit sekä monet talousastiat kuten kulhot, lautaset jne. sekä muita taloudessa tarvittavia käyttöesineitä: survimia, nuijia, lestejä, kenkien puunauloja ja puuputkia.

Metsävaahtera on käyttömuodoltaan ns. muotipuu, jonka käyttö vaihtelee vuosien myötä. Se oli suosittu 1950-luvulta 1960-luvun puoliväliin asti niin asuntojen viimeistelyssä kuin huonekalujen valmistuksessakin. Tämä suuntaus on nyt taantunut, mutta edelleenkin metsävaahteraa käytetään makuuhuoneissa, arvokkaiden huonekalujen valmistuksessa ja ravintoloiden kalustoissa. Halutuimpiin huonekaluteollisuuden raaka-aineisiin kuuluu vaahteran visa ja nk. linnunsilmävisa.

Yksinkertaisia vaahterahuonekaluja ovat keittiökaapit, penkit, pöydät ja tuolit. Vaahteraviilupäällysteisestä vanerista puristetut tuolien istuimet ovat tunnettuja kaikkialla. Vaahtera soveltuu erityisesti puuosiin, jotka vaativat kulutus-, puristus- ja iskukestävyyttä. Kokopuuta käytetään paitsi huonekaluteollisuudessa myös taidepuusepänteollisudessa.

Sisärakenteiden viimeistelyyn käytetään laivoissa sorvattua tai leikattua vaneriviilua. Vaahteraviilulla päällystetään seiniä, kattoja, ovia jne. Kokopuuta käytetään lattialaudoituksiin ja portaisiin. Kulutuskestävyytensä vuoksi vaahteraparketti on suuresti arvostettua.

Metsävaahtera on myös eräs yleisimmistä soitinteollisuuden raaka-aineista. Esimerkiksi viulun kaikukopan kansi ja soittimen kaula ovat vaahteraa. Sitä käytetään myös alttoviulun, sellon, sitran, puupuhaltimien sekä pianon ja urkuharmoonin valmistuksessa.

Muita metsävaahterasta valmistettuja tuotteita ovat lelut, urheiluvälineet, mittakepit, hattu- ja metallimuotit, juntat, mankelitukit, tynnyrit, askit, rasiat, lippaat, latikot ja erilaiset pakkausmateriaalit. Sitä pidetyään myös yhtenä parhaista kirveenvarsipuista. Siitä on tehty myös suksia.

Puun lehdeksiä on käytetty karjan rehuna. Lehtiä voi käyttää myös omenien ja juuresten pakkausaineena tai typpipitoisuutensa takia nopeasti hajoavana kompostimateriaalina. Sirkkataimia ja silmuja voi käyttää ruoanvalmistuksessa.

Vaahteran mahlasta voidaan valmistaa vaahterasokeria ja -siirappia, jotka ovat hyvänmakuisia sisältämänsä omenahapon vuoksi. Varsinaisesti vaahterasokeria saadaan sokerivaahterasta (Acer saccharum), jonka mahla sisältää n. 5% sokeria. Metsävaahteran mahlassa on vähemmän sokeria, mutta mahlaa siitä vuotaa paremmin eli sokeria saadaan puuta kohden suunnilleen yhtä paljon. Mahlaa kannattaa juoksuttaa keväällä.

Metsävaahteraa käytetään paljon viherrakentamisen puuna puisto- ja kadunvarsi-istutuksissa sekä pihojen koristepuuna.

Takaisin alkuun

Kulttuuriarvot

Pohjoismaissa vaahteraa ei ole koskaan palvottu, mutta Keski-Euroopassa se on ollut pyhä puu jo pakanuuden ajalla. Vielä keskiajallakin puu oli uskonnollisen kunnioituksen kohteena. Sen juurille pirskotettiin viiniä ja jos puu kaadettiin, niin kansa paljasti päänsä ja polvistui rukoukseen. Vaikka Suomessa ei palvottu metsävaahteraa, sitä pidettiin kuitenkin pyhänä pihapuuna.

Tärkein kulttuurillinen merkitys meillä perustuu kuitenkin puun käyttöön monien vanhojen työkalujen ja tarve-esineiden valmistuksessa.

Vaahteran suurta merkitystä osoittaa sen runsas käyttö maantieteellisissä nimissä. Eri puolilla Suomea vaahterasta on käytetty hieman erilaista nimeä. Maamme itäosissa esiintyy pitkän vokaalin sanoja: vaahder, vaaher, vaahter, vaater jne. Länsiosissa on taas käytetty lyhyttä aa:ta eli vahder, vaheri, vahtera, vahteri jne. Vaahteran perään on liitetty usein erilaisia luonnonkohteita. On olemassa esim. Vahterinmäki, Vahteristonpelto, Vahteristonsuo ja paljon muita. Usein alueet on nimetty luonnonmukaisen esiintymän mukaan, millä on ollut merkitystä kun vaahteran luonnonvaraisia esiintymiä on pyritty kartoittamaan.

Kuten monia muitakin puulajeja, metsävaahteraa on pidetty sairauksia parantavana puuna. Eräs tällainen hyvin tunnettu yksilö kasvoi 1800-luvulla Uppsalan kasvitieteellisessä puutarhassa. Usein vanhemmat toivat sen luo iltaisin lapsiaan, jotka sairastivat vitamiinien puutostauteja kuten keripukkia ja tarkoitus oli parantaa heidät puun kyljestä erittyvällä mahlalla. Kun lasta näin siveltiin, mumistiin samalla loitsuja ja taikasanoja sekä toistettiin lapsen sairauden nimeä. Tämä kaikki toistettiin kolmena perättäisenä torstaina auringonlaskun aikaan. Jotta olisi saatu hyvä tulos, piti lapsen olla alaston ja jonkin hänen vaatekappaleensa olla sidottuna puuhun.

Kalevalassa vaahtera mainitaan kuusi kertaa ja siinä kerrotaan sen käytöstä vaajaksi, aisaksi ja vasuksi. Hoikkuuteen ja norjuuteenkin kiinnitettiin huomiota, koska siskolle aiottiin tehdä varsi vaahteran vesasta. Vaahterasta on myös tehty lauluja kuten romanttinen "Vanhan vaahteran laulu".

Takaisin alkuun

Kirjallisuutta

Erkamo, V. 1982. Paikannimet metsävaahteramme levinneisyyden selvittäjinä. Sorbifolia 13 (3): 105-108.
Hinneri, S. 1982. Vaahtera (Acer platanoides) metsäpuuna. Sorbifolia 13 (1): 81-82.
Holmåsen, J. 1991. Pohjolan puut ja pensaat. Helsinki. s.136-139.
Hämet-Ahti, L, Palmen, A, Alanko, P, Tigerstedt, P. 1992. Suomen puu- ja pensaskasvio. Dendrologian seura. Helsinki. s.45, 292.
Hämet-Ahti, L. 1982. Suomen viljelty vaahteralajisto. Sorbifolia 13 (2): 65-80.
Kaunis piha ja puutarha. 1994. Oy Valitut Palat. s.154.
Kotiranta, H. 1982. Vaahteran sienitauteja. Sorbifolia 13 (3): 139-143.
Luukkanen, O. 1981. Dendrologian kurssi. Helsingin yliopiston metsänhoitotieteen laitoksen tiedonantoja 17: 86-87.
Raatikainen, M. 1990. Metsävaahtera pihapuuna. Sorbifolia 21 (2): 89.
Riikilä, M. 1991. Metsätalouden unohdetut puut ovat metsätalouden hylkäämä amatöörinikkarin aarreaitta. Metsälehti 7: 12-13.
Salmi, J. 1982. Vaahteran puuaine ja käyttö. Sorbifolia 13 (4): 157-163.
Thuresson, J. 1991. Vaahtera-pidetty pihapuu. Puutekniikka 6: 35.
Uosukainen, M. 1982. Metsävaahtera-vuoden puu. Puutarha 1: 12-14.
Uusi värikuvakasvio. 1989. WSOY Porvoo. s. 314-315.
Ylätalo, M. 1982. Vaahtera viherrakentamisen puuna. Sorbifolia 13 (2): 81-82.

Takaisin alkuun