Helsingin yliopisto - Eurooppalainen huippuyliopisto

Mitä tehdä yliopistoillemme?

8.3.2007

Kannanotto Suomen yliopistolaitoksen uudistamiseen

Professori Bengt Holmström (MIT)
Professori Seppo Honkapohja (University of Cambridge)
Akatemiaprofessori Olli Kallioniemi (VTT)
Toimitusjohtaja Martti Mäenpää (Teknologiateollisuus ry)
Akatemiaprofessori Leena Palotie (Helsingin yliopisto ja KTL)
Kansleri Kari Raivio (Helsingin yliopisto)

A. Johdanto

Kun globalisaatio etenee ja talous entistä enemmän pohjautuu tietoon ja osaamiseen, yliopistojen merkitys on kasvanut. Ne ovat keskeisiä toimijoita uuden tiedon tuottajina, muualla tuotetun tiedon välittäjinä, hyvin koulutetun työvoiman kasvattajina sekä innovaatiotoiminnan virittäjinä.

Nämä haasteet on selvästi oivallettu niin Suomen kuin Euroopan Unionin päättäjien kaavailuissa. Esimerkiksi kautensa päättävän hallituksen ohjelmassa on todettu:

“Suomen talouden kasvu ja kilpailukyky perustuvat jatkossakin ennen kaikkea osaamiseen ja uuden teknologian hyödyntämiseen. Siksi tutkimus- ja kehittämistoiminnan kasvun jatkuminen on välttämätöntä”.
“Yliopistoissa harjoitettavan tieteellisen tutkimuksen ja ammattikorkeakouluissa tehtävän tutkimus- ja kehitystyön perusedellytyksiä vahvistetaan”.

Valtioneuvoston periaatepäätös (7.4.2005) ja EU:n komission agenda Euroopan yliopistolaitoksen modernisoinnista (10.5.2006) sisältävät samansuuntaisia kannanottoja.

Yliopistojen nykytila ja tulevaisuus huolestuttavat sekä valtiovaltaa, elinkeinoelämää että yliopistoja itseään. Tutkimuksen taso nousee vain harvoilla aloilla kansainväliseen kärkeen. Tutkimustulosten kaupallinen hyödyntäminen ei ole täyttänyt siihen asetettuja toiveita. Opetuksen tasosta ja tutkintojen kansainvälisestä kilpailukyvystä ei ole takeita. Opiskeluaikoja ei ole onnistuttu lyhentämään eikä keskeyttämisiä vähentämään. Yliopistojen kansainvälisissä ranking-listoissa emme ole saavuttaneet toivottuja sijoituksia. Hajanainen järjestelmä ja vanhat rakenteet vaikeuttavat uusien strategisten avausten tekoa. Lukuisista työryhmämietinnöistä ja selvitysmiesraporteista huolimatta uudistukset etenevät tuskallisen hitaasti, mikä johtaa etenkin nuorten tulevaisuuden lupausten uskon hiipumiseen.

Yliopistojen kesken on virinnyt koveneva kansainvälinen kilpailu statuksesta, rahoituksesta, parhaista tutkijoista ja opettajista sekä parhaista opiskelijoista. Tällaisessa tilanteessa Suomen yliopistojen tulisi pystyä proaktiiviseen toimintaan ja nopeaan päätöksentekoon säilyttääkseen uskottavuutensa uusimman tiedon tuottajina ja huipputason kouluttajina. Nykyisin niillä ei ole kykyä vastata tällaisiin muutoshaasteisiin, vaan yliopistomaailma muuttuu reaktiivisesti ja hitaammin kuin ympäröivä yhteiskunta ja elinkeinoelämä.

Tärkein syy yliopistojemme keskinkertaiseen laatuun sekä tutkimuksessa että opetuksessa on aidon kilpailun puute. Euroopassa yliopistot eivät perinteisesti ole kilpailleet keskenään - Iso-Britanniaa lukuunottamatta. Kilpailun puutteessa on jouduttu tukeutumaan byrokraattiseen hallintomalliin niin rahanjaossa kuin opiskelijoiden ja professoreiden valinnassa. Ilman vertailukohteita ja valintavaihtoehtoja laadun mittaaminen on vaikeaa. Määrälliset ja muodolliset kriteerit ovat pakosta nousseet laadullisten kriteerien edelle.

Kilpailu on ennen kaikkea nähtävä mahdollisuutena toteuttaa rakenteiden ja toimintojen välttämättömät uudistukset. Nyt on meillä tilaisuus siirtyä järjestelmään, jossa yliopistoilla ja yksilöillä on enemmän sekä vastuuta että vapautta toimia tuloksellisesti. Vapauteen ja vastuuseen perustuva yliopistolaitos menestyy muuttuvissa olosuhteissa paremmin kuin perinteinen byrokraattiseen malliin perustuva järjestelmä.

Esitämme tässä muistiossa lyhyen analyysin yliopistolaitoksemme ongelmista sekä neljä keskeistä periaatetta Suomen yliopistolaitoksen uudistamiseksi. Lopuksi tarkastelemme, kuinka viime aikoina esitetyt hallinnon ja rakenteiden kehittämissuunnitelmat vastaavat asetettuihin tavoitteisiin.

B. Mitkä ovat yliopistolaitoksemme ongelmat?

Tutkimuksen ja opetuksen laatu

Ilman kansainväliset mitat täyttävää tutkimusta maamme ja sen elinkeinoelämä eivät menesty kovenevassa kilpailussa. Suomen Akatemian tuoreen selvityksen mukaan sekä tieteellisten julkaisujen lukumäärän että niiden saamien viittausten perusteella Suomen tieteen tunnusluvut sijoittuvat OECD-maiden keskiarvoon tai hieman sen yläpuolelle, mutta liian harvoin suomalainen tutkimus yltää lähelle kansainvälistä kärkeä.

Yliopistojen kansainväliset ranking-listat mittaavat lähinnä yleistä menestystä tutkimuksessa. Listojen saama julkisuus vaikuttaa sekä suuren yleisön että päättäjien käsityksiin, vaikka niiden perusteet ovatkin kirjavia. Kun vain Helsingin yliopisto sijoittuu eri vertailuissa sadan parhaan joukkoon, huoli yliopistojemme tutkimuksen tasosta on ymmärrettävä.

Opetusministeriö ei harjoita minkäänlaista laadun tarkkailua vaan jättää vastuun siitä kullekin yliopistolle. Eri yliopistoissa annetun opetuksen laatua kullakin tieteenalalla ei lainkaan vertailla keskenään. Helsingin yliopistossa on suoritettu kattavia kansainvälisiä arviointeja sekä tutkimuksesta että opetuksesta ja tutkinnoista. Niiden tulokset ovat olleet rohkaisevia, mutta yksittäisen yliopiston arvioinnissa ei voida kunnolla verrata saman tieteenalan laitoksia eri yliopistoissa.

Opiskelija/opettaja-suhde on kansainvälisesti käytetty laadun mitta. Se heijastaa opiskelijan saamaa henkilökohtaista ohjausta ja epäsuorasti sitä, kuinka hyvin uusin tutkimustieto välittyy opiskelijan hyväksi. Opiskelija/opettaja-suhde Suomen yliopistoissa keskimäärin oli 18.9 (2005), kun se OECD-maissa oli 15.5 (2003). Useilla aloilla suhde on vielä epäedullisempi. Kun opiskelu pohjautuu massaluentoihin ja kirjatentteihin jää saavuttamatta tärkein lisäarvo, jonka yliopisto voi opiskelijalle antaa - kyky etsiä, kriittisesti analysoida ja käyttää hyväksi tieteellistä tietoa. Tietoyhteiskunnassa nämä taidot ovat tärkeämpiä kuin päässä kannettu ulkoa opittu informaatio.

Suomalaisen koulutusjärjestelmän pohja on hyvä, sillä peruskoulumme tuottaa maailman parhaat keskimääräiset oppimistulokset. Yliopistojen opiskelupaikoista käydään myös joillakin aloilla kovaa kilpailua: kaikista vuonna 2005 valintakokeisiin osallistuneista hyväksyttiin vajaa kolmannes. Opiskelija-aines on siis keskimäärin hyvää eikä sillä pitäisi olla vaikeuksia suorittaa tutkinto viidessä vuodessa. Valintaprosessissa yliopistot kuitenkin lähinnä karsivat ylimääräiset hakijat sen sijaan, että panostaisivat etevimpien kullekin alalle parhaiten soveltuvien opiskelijoiden rekrytointiin. Ongelmana on myös yliopistojen asettama matala vaatimustaso ja rajoittamaton opiskeluaika, jotka eivät kannusta aktiiviseen opiskeluun. Laajalle levinnyt työssäkäynti opiskelun ohella on osoitus ongelman syvyydestä. Keskimääräinen tutkinnon suorittamisaika on venynyt yli 6 vuoteen, eikä sen osalta 2000-luvulla ole päästy hallitusohjelmien tavoitteisiin.

Yliopistojen johtamis- ja päätöksentekojärjestelmä

Rehtorilta puuttuu aito toimintavapaus, vaikka hänellä onkin yleistoimivalta yliopistossa. Rehtoria rajoittaa Opetusministeriön yksityiskohtiin puuttuva ”mikromanageeraus” sekä yliopiston ylimmän päättävän elimen, sisäisen hallituksen muutosvastarinta. Kolmikantaperiaatteella valitun hallituksen jäsenillä on sidonnaisuuksia sekä tieteenalaansa että edustamaansa henkilöstöryhmittymään. Tästä syystä hallituksen on lähes mahdotonta tehdä päätöksiä yliopiston sisäisestä voimavarojen uudelleen suuntaamisesta, vaikka tämä olisi aika ajoin välttämätöntä tieteenalojen erilaisen kehityksen ja kasvun sekä koulutustarpeiden muuttumisen takia. Rehtorin valinta laajan vaalikollegion toimesta takaa kyllä yhteisön luottamuksen, mutta rajoittaa toisaalta rehtorin aloitteellisuutta, vallankin jos virkakauden uusiminen tulee kyseeseen.

Sekä koko yliopiston että tiedekunnan ja laitoksen tasolla uusia aloitteita ja hankkeita varten ollaan aina vaatimassa uusia voimavaroja, koska olemassa olevien uudelleen suuntaaminen on kaikkien portaiden kolmikantahallinnon vuoksi lähes mahdotonta. Leikkauksia tehdään vain varovasti ja juustohöyläperiaatetta noudattaen.

Taloudellisen autonomian lisääminen ja ulkopuolisten sidosryhmien asettamat odotukset ja toiveet korostavat strategisen ja taloudellisen päätöksenteon merkitystä. Yllä todettujen sidonnaisuuksien takia yliopiston nykyisellä johtamisjärjestelmällä ei ole riittävän avaraa näkemystä eikä kykyä rohkeiden strategisten päätösten tekoon. Myöskään taloudellinen asiantuntemus ei aina ole riittävää.

Rahoituksen niukkuus ja sen jakoperiaatteet yliopistojen välillä

Suomen T&K –panostus on kansainvälisessä katsannossa hyvä, 3.5 % BKT:stä. Myös panostus kolmannen asteen koulutusinstituutioihin kokonaisuutena (1.8 % BKT:stä), ylittää OECD-maiden keskiarvon (1.4 %). Näihin lukuihin sisältyy kuitenkin tutkimuksen osuus, ja siksi opiskelijaa kohti laskettu panostus koulutuksen ydintoimintoihin jää meillä keskimääräistä niukemmaksi ( 7 506 US$ vs. OECD-maiden keskiarvo 8 093 US$ ostovoimakorjattujen lukujen mukaan).

Suurin ongelma on Opetusministeriön soveltama rahanjakomalli, jossa jokaisen yliopiston jokaiselle koulutusalalla jyvitetään yhden henkilön tarkkuudella sekä maisterin että tohtorin tutkintojen lukumäärät. Koulutuksen tai tutkimuksen tasolla ei ole vaikutusta rerussien jakoon. Kun yliopistojen välistä koulutusalojen tasovertailua eikä kilpailua ole, resurssien jako tehdään puhtailla määrällisillä tavoitteilla ja byrokraattisilla jakomenetelmillä.

Määrällisiä tavoitteita on nostettu laadun kustannuksella. Suomessa kuten muissakin Euroopan maissa opiskelijamäärät ovat valtavasti lisääntyneet. Vuosina 1993-2004 opiskelijoiden määrä suureni 51 %, maisterin tutkintojen määrä 50 % ja tohtorin tutkintojen määrä 167 %. Samalla opettajien määrä kasvoi vain 2 %. Kun annetut opetusresurssit ovat jääneet niukoiksi, on opetuksen laatu väkisinkin kärsinyt.

Miksi yliopistot eivät sitten palkkaa enemmän opettajia, kun valtion budjettirahoitus mainittuna ajanjaksona lisääntyi 58 %? Syynä on se, että rahoituksella oli pakko ensin paikata laman aikaisia jättileikkauksia, sitten kattaa uusia menoeriä, kuten tilavuokria ja tutkimuksen välillisiä kustannuksia. Koulutusresurssien lisäys on näistä syistä ollut lähes olematonta.

Tutkijoiden ja opettajien urakehityksen karikot

Yliopistojen virkarakenne on jäykkä ja virantäyttö etenkin professorien osalta kohtuuttoman byrokraattinen ja jopa vuosia kestävä. Uralla etenemiseen vaikuttavat enemmän virkavuodet kuin näytöt menestyksestä tutkimuksessa ja opetuksessa. Yliopistojen uusi palkkausjärjestelmä (UPJ) on hyvä esimerkki näennäiskilpailusta. Sillä ei käytännössä juuri ole vaikutusta palkkauskehitykseen eikä se pysty tukemaan kansainväliset mitat täyttävää, nousujohteista ja systemaattista tutkijan urakehitystä.

Lisääntyneen tohtorikoulutuksen myötä Suomen yliopistoissa esiintyy voimakasta kilpailua, mutta vain virkojen täytöissä ja yksittäisten apurahojen haussa etenkin nuorten pätkätyöläisten kesken. Laajempaa kilpailua yliopistojen ja tieteenalojen välillä ei aidosti ole. Rahoituksestakin kilpaillaan vain vuosittaisten marginaalisten määrärahojen lisäysten suhteen. Tällaisella järjestelmällä suomalainen yliopistomaailma ei helpolla uusiudu. Yksilöiden kannustimet tulisi ulottaa koko työuran kestäviksi ja jo allokoiduista määrärahoista osa tulisi alistaa kilpailulle vuosittain.

Yliopistolaitoksen tasapaksu keskinkertaisuus

Suomen yliopistolaitoksen rakenteissa on kaksi perusongelmaa. Toinen on yksiköiden liian suuri lukumäärä: 20 yliopistoa ja 6 yliopistokeskusta, joiden lisäksi vielä ammattikorkeakouluja on noin 30. Toinen ongelma on koulutusohjelmien sirpaloituminen ja päällekkäisyydet, jotka Opetusministeriö on asetuksella määrännyt ja rahanjakomallillaan ylläpitää. Yliopistojen luku, joissa voi suorittaa maisterin ja tohtorin tutkintoja, on kauppa-, luonnon- ja yhteiskuntatieteissä 9, humanistisissa ja kasvatustieteissä 8, tekniikassa 7, psykologiassa ja terveystieteissä 6 ja lääketieteessä 5. Tällaisen hajauttamisen seurauksena jokseenkin kaikki yksiköt ovat liian pieniä, eikä Opetusministeriön sittemmin asettamaa tavoitetta suurempiin laitoskokoihin voida saavuttaa.

Kaikki Suomen yliopistot eivät voi olla maailmanluokkaa kaikilla aloilla ja kaikissa tehtävissään. Menestys edellyttää jatkuvan uusiutumisen ja aidon kilvoittelun lisäksi erikoistumista ja eriarvoisuuden hyväksymistä. Kymmenestä monialaisesta yliopistostamme yhdeksän ilmoittaa missiokseen yltää tutkimuksen kansainväliseen kärkeen edustamillaan aloilla. Tavoite on mahdoton, kun maamme henkiset ja aineelliset resurssit otetaan huomioon.

Yksikään yliopisto ei ole ottanut tavoitteekseen ja ylpeytensä aiheeksi huipputason opetusta tai alueensa elinkeinoelämän tehokasta tukemista. Myöskään tutkimuksessa erikoistumista ja sen mukaista voimavarojen keskittämistä ei ole oivallettu keinoksi löytää menestyksen mahdollisuus. Päinvastoin, yleisenä strategiana on ollut laajentua mahdollisimman monialaiseksi havittelemalla yhä uusia koulutusaloja, vaikka entisetkään eivät ole kunnolla hoidetut.

C. Keinot ongelmien voittamiseksi

1. Uudenmuotoinen yliopistojen arviointijärjestelmä

Opetusministeriön malli budjettirahoituksen jakamisessa yliopistojen välillä tulee uudistaa. Kandidaatin, maisterin ja tohtorin tutkintojen tavoitteet tulee määritellä erikseen siten, että tutkimuksen ja opetuksen laatu otetaan huomioon. Opetuksen osalta arviointi voi olla kotimainen (esim. Korkeakoulujen arviointineuvosto) mutta tutkimuksen osalta sen täytyy perustua kansainvälisiin mittareihin. Laadun ohella opetusarvioinnissa tärkeitä mittareita ovat opiskelijoiden tyytyväisyys ja valmistumisajat.

Yliopistojen välisen arvioinnin esikuvana voisivat olla Iso-Britanniassa käytettävät järjestelmät, jotka ovat voimakkaasti lisänneet kilpailua yliopistojen kesken. Näissä järjestelmissä yliopistoja verrataan keskenään sekä laitos laitokselta että kokonaisuutena. Kilpailu on ollut mahdollista toteuttaa, vaikka yliopistolaitos perustuukin suurelta osin julkiseen rahoitukseen.

Arviointien tulisi olla koko yliopistolaitosta koskevia ja tulosten tulisi vaikuttaa merkittävästi resurssien jakoon yliopistojen välillä. Pienessä maassa erityisenä haasteena on yliopistojen erilaistumisen tukeminen. Perustutkintojen uusjako voidaan toteuttaa siten, että tietyn koulutusalan tavoitteet siirretään yliopistosta A yliopistoon B, jonka vahvuudet ko. alalla on arvioitu paremmiksi. Vastaavasti jonkin toisen alan tavoitteet siirretään B:stä A:han. Lopputulemana tulee olla harvempia koulutusaloja mutta vahvempia yksikköjä (esimerkiksi Opetusministeriön kaavailema 5-6 professorin minimikoko) kussakin yliopistossa.

Oikeus tohtorin tutkintojen antamiseen tulee myöntää vain koulutusyksikölle, jonka tutkimuksen taso on arviossa todettu kansainväliset mitat täyttäväksi. Jatkokoulutuksen tavoitteet tulee eriyttää peruskoulutuksen tavoitteista, mikä edesauttaa yliopistojen profiloitumista sekä paikallisten koulutustarpeiden ja elinkeinoelämän tukemista.

Tutkimuksen rahoitus yliopistoissa tulee perustaa kilpailuun, esimerkiksi kanavoimalla lisärahoitusta enemmän Suomen Akatemialle kuin yliopistojen perusrahoitukseen. Samalla on kuitenkin huolehdittava strategisesti tärkeiden alojen sekä tutkimusinfrastruktuurin tarpeista.

Kilpailu edistää veronmaksajien rahojen tehokasta käyttöä yliopistojen perustehtäviin, mutta haittavaikutusten estämiseksi pelisääntöjen tulee olla oikeudenmukaiset ja läpinäkyvät. Niiden luominen on ensisijaisesti yliopistojen vastuulla, mutta koska kyseessä on julkisten varojen käyttö, Opetusministeriön ja valtiontalouden tarkastusviraston tulee seurata yliopistojen voimavarojen ja toiminnan kehitystä.

2. Yliopistojen johtamis- ja päätöksentekojärjestelmien uudistus sekä yliopistojen taloudellisen ja toiminnallisen autonomian lisääminen

Muutosvalmiuden lisäämiseksi yliopistolla tulee olla ulkopuolinen hallitus, jonka yliopisto nimeää. Rehtorin valitsee hallitus. Valintaprosessissa tulee kuulla yliopiston henkilöstöä, opiskelijoita, alumneja ja muita yhteiskunnallista arvostusta nauttivia sidosryhmiä, jotta rehtorilla olisi nauttisi laajaa luottamusta.Hallituksen tehtävänä on tukea ja arvioida rehtorin työtä.

Rehtorilla pitää olla laajat toimivaltuudet, joista hän on vastuussa hallitukselle. Niiden tulee koskea ennen kaikkea sisäistä voimavarojen jakoa mutta myös eräiden avainhenkilöiden kuten vararehtorien ja dekaanien nimityksiä.

Yliopistojen sisäisessä rahanjaossa kilpailulla tulee olla suurempi osuus kuin vanhoilla jakoperiaatteilla. Tässäkin arvioinneilla on ratkaiseva merkitys. Tutkimus- ja opetussaavutusten tulee nopeasti heijastua laitoksen rahoitukseen, mutta myös heikolla menestyksellä tulee olla selviä seuraamuksia, jotta näennäisarvioinneilta vältyttäisiin ja todellisia resursseja vapautuisi yliopiston tuiki tärkeään uusiutumiseen ja kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseen.

Yliopistojen johtamisjärjestelmän uudistaminen on elimellisesti sidoksissa niiden autonomian ja vastuun lisäämiseen. Nämä kysymykset ovat jo olleet esillä viimeaikaisessa keskustelussa, kuten selvitysmiesten Jääskinen ja Rantanen raportissa. Irtautuminen valtion tiliviraston asemasta itsenäiseksi oikeushenkilöksi antaa yliopistoille mahdollisuuksia uudistaa rakenteitaan ja kehittää joustavasti tutkimusta ja opetusta.

Autonomiaan liittyy luonnollisesti myös vastuu, mikä on otettava huomioon johtamis- ja talouden tarkastusmenettelyissä. Opetusministeriön päävastuulla ovat valtakunnallisen koulutusstrategian luominen, työmarkkinoiden kehityksen huomioon ottaminen koulutusvolyymien määrittelyssä, tutkimuksen ja opetuksen laadullisten arviointien toimeenpano sekä voimavarojen uusien jakoperiaatteiden valmistelu, toteutus ja seuranta.

Yliopiston henkilöstön muuttuminen virkamiehistä työsuhteisiksi antaa lisää joustoa yliopiston strategiseen virkarakenteen kehittämiseen ja henkilöstöpolitiikkaan ilman että työsuhdeturva vaarantuu. Erillinen laki professorin viran täytöstä tulisi samalla kumota vanhakantaisen byrokraattisena ja aikaavievänä, ja sisällyttää mahdollisesti tarvittava sääntely yliopistolakiin (esimerkiksi kutsumenettely).

Uusi oikeushenkilöasema auttaisi myös yliopistojen rahoituspohjan ja taloudellisen liikkumavaran turvaamista, mikäli samalla luodaan mahdollisuuksia valtion budjetin ulkopuoliseen varainhankintaan. Tällaisia ovat mm. yritystoiminta ja –yhteistyö, verovähennysoikeuksien avulla saatavat lahjoitukset yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä kuten alumneilta, sekä opiskelijamaksut. Julkisen talouden kehitysnäkymät ja valtion menopaineet pakottavat rohkeisiin päätöksiin sekä valtionhallinnossa että yliopistojen sisällä, jotta järjestelmän kehittäminen ja uudistuminen olisivat mahdollisia.

3. Opettajien ja tutkijoiden urakehityksen takaaminen sekä opiskelijoiden roolin muuttaminen vaativiksi asiakkaiksi

Jotta lahjakkaat ja kansainvälistä kokemusta hankkineet nuoret tutkijat voitaisiin pitää kotimaassa, heille tulee tarjota selkeitä urapolkuja niin yliopistoissa kuin niiden ulkopuolella. Hyviä ehdotuksia tähän suuntaan esitti hiljattain Opetusministeriön asettama tutkijanuratyöryhmä.

Menestyksen tutkimuksessa ja opetuksessa tulee mahdollistaa sekä eteneminen akateemisessa virka-asteikossa aina professorin virkaa myöten (tenure track -järjestelmä) että myös palkkauksen kehittyminen kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle. Tätä varten yliopistojen tulee luoda uusi akateemisten ansioiden arviointijärjestelmä, jolla luodaan ennustettavuutta ja selkeitä kilpailun kautta avautuvia uramahdollisuuksia nuorille lupaaville tutkijoille ja opettajille. Arvioinnilla on oltava tiukat mutta oikeudenmukaiset ja läpinäkyvät kriteerit.

Opiskelijoilta puuttuvat aidot kannustimet tehokkaaseen opiskeluun, koska opiskelu on ilmaista, opiskelijastatukseen liittyy erikoisetuja eikä opinto-oikeudelle tähän asti ole ollut ajallista takarajaa. Vaikka opiskelijoilla on hallinnossa näennäistä valtaa, yksittäinen opiskelija ei juuri voi vaikuttaa omiin asioihinsa. Ilmaispalveluista valittamisella ei ole painoarvoa.

Yliopistolain tutkintoon johtavien opintojen maksuttomuutta koskeva pykälä tulee kumota ja ottaa käyttöön kaikkia koskevat lukukausimaksut. Samalla tulee rakentaa opintosetelijärjestelmä, jonka turvin suomalaisen opiskelijan maksut katettaisiin laskennallisen tutkinnon suoritusajan ja lisäksi kahden joustovuoden ajaksi. Normiaikaa nopeampi opiskelu voitaisiin palkita antamalla opiskelijalle mahdollisuus muuttaa säästyneet opintosetelit kannustuspalkkioksi. Opintosetelit tulisi voida myöntää myös ulkomaisiin yliopisto-opintoihin.

Lukukausimaksuja kompensoiva opintosetelijärjestelmä on mahdollista toteuttaa valtiolle kustannusneutraalisti, jos se rahoitetaan sillä budjettirahalla, joka nykyisin osoitetaan yliopistoille maisterin tutkintojen perusteella. Ellei tutkinnon suorittaminen setelien voimassaoloaikana syystä tai toisesta onnistu, tai jos opiskelija haluaa jatkaa opiskelua ja suorittaa lisää tutkintoja, hänellä olisi tähän mahdollisuus omalla kustannuksellaan. Tämä olisi elämänikäisen opiskelun periaatteen mukaista.

Maksuttomuuspykälän kumoaminen antaisi mahdollisuuden periä maksuja ulkomaisilta opiskelijoilta ja sallisi koulutusviennin. Yliopistojen ei kuitenkaan edellytettäisi perivän maksuja, jos ne haluavat kilpailla opiskelijoista ilmaisella tarjonnalla.

Lukukausimaksujen suurin merkitys olisi opiskelijoiden aktivoimisessa, yliopisto-opiskelun arvostuksen lisäämisessä ja todellisen asiakkuussuhteen luomisessa, ei niinkään yliopistojen kokonaistalouden kannalta. Setelit antaisivat opiskelijoille oikeutuksen vaatia yliopistoilta joustavia opintojen järjestelyjä ja hyvää opetusta, ja järjestelmä antaisi laitoksille ja tiedekunnille kannusteita opetuksen ja opinto-ohjauksen kehittämiseen.

Olennaista on, että yleinen ja ilmainen opiskelumahdollisuus yliopistoissa olisi edelleen kaikkien suomalaisten nuorten saavutettavissa varallisuudesta ja taustasta riippumatta. Uusi järjestelmä ”asiakkaan oikeuksineen” antaisi opiskelijoille sellaisia valmiuksia, joita tarvitaan globaalistuvassa kilpailuyhteiskunnassa kaikilla aloilla.

4. Yliopistojen kansainvälistymisen edistäminen

Suomen yliopistolaitoksen vähäistä kansainvälistymistä on viime aikoina moitittu ja Suomi sijoittuukin kansainvälisissä vertailuissa heikosti. Esimerkiksi vain 2.5 % korkea-asteen perustutkinto-opiskelijoista vuonna 2003 oli ulkomaalaisia, kun OECD-maiden keskiarvo oli 6.4 % ja Ruotsissa vastaava luku oli 8.5 %. Ulkomaalaisten tohtorin tutkintoa suorittavien osuus oli 5.6 %, kun OECD-keskiarvo oli 13.7 %.

Keskeinen taustatekijä kansainvälisyyden vähäisyydessä on edellä todettu yliopistolaitoksemme keskinkertaisuus ja huono kyky vastata globaaliin kilpailuun uusilla aloilla. Viime aikoina esitetyt ja käyttöön otetut erityistoimet eivät paljoa auta ellei yliopistojamme tehdä kilpailukykyisiksi niin opetuksessa kuin tutkimuksessa. Edellä hahmotellut uudistukset ovat tässäkin suhteessa avainasemassa.

Päätavoitteena tulee olla korkeatasoisen, ei ilmaisen opetuksen tarjonta niin kotimaisille kuin ulkomaisille opiskelijoille. Englanninkielistä opetusta tulee kehittää selkeinä kokonaisuuksina, ei sirpalekursseina. Tutkintojen sisällöissä tulee ottaa huomioon ja palkita ulkomailla suoritettuja jaksoja.

Verkostoyhteistyötä ulkomaisten yliopistojen kanssa maisterin ja tohtorinkoulutuksessa tulee lisätä ja sitä tukevia rahoitusmuotoja kehittää. Kansainvälisen kokemuksen merkitystä tohtorin tutkinnon jälkeen (postdoc -vaihe) tulee korostaa urakehityksessä ja tukea sitä myös taloudellisesti tutkijanuratyöryhmän linjausten mukaisesti.

Kansainvälisten tutkijoiden ja opettajien rekrytoinnissa tulee hyödyntää Suomen erinomaisia mutta ulkomailla tuntemattomia olosuhteita ja markkinoida niitä aktiivisesti. Tutkimuksen vahvuudet, vakaa ja turvallinen yhteiskunta, hyvät palvelut ym. ovat valttejamme. Tukimuotoja maahan muuttajille tulee kehittää ja rakentaa heille riittävän houkuttelevia starttipaketteja yliopistoihin. Alkuvaiheen ongelmien ratkaisussa ja palvelujen tarjoamisessa tarvitaan myös yhteistyötä yhteiskunnan muiden toimijoiden kanssa.

Kansainvälisyyttä edistävät erityistoimet ovat tärkeä osa yliopistojemme kokonaisuudistusta, mutta toimien teho riippuu yliopistolaitoksemme yleisestä tasosta ja kilpailukyvystä. On myös syytä ottaa huomioon, että jos tutkintoon johtava opiskelu säilyy kaikille maksuttomana, niin kehittämissuunnitelmassa asetettu 12 000 ulkomaalaisen tutkinto-opiskelijan tavoite merkitsee yli 700 miljoonan euron lahjaa suomalaiselta veronmaksajalta ulkomaille (OECD:n arvio ylemmän korkeakoulututkinnon n hinnasta Suomessa on n. 60 000 €).


D. Autonomian ja rakenteiden kehittämissuunnitelmien arviointia

Tärkeimmät yliopistolaitoksen kehittämistä tukevat tuoreet valmisteluasiakirjat ovat selvitysmiesten Jääskinen ja Rantanen mietintö yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistamisesta sekä kolme työryhmäraporttia rakenteellisen kehittämisen kärkihankkeista, joissa pohditaan tiettyjen yliopistojen pitkälle meneviä yhteisiä toimintarakenteita (A:Teknillinen korkeakoulu, Helsingin kauppakorkeakoulu ja Taideteollinen korkeakoulu; B: Turun yliopisto ja Turun kauppakorkeakoulu; C: Itä-Suomen yliopisto).

Pääosa Jääskisen ja Rantasen ehdotuksista on linjassa edellä esittämiemme uudistusehdotusten kanssa (itsenäisen oikeushenkilön asema , strategista ja taloudellista päätösvaltaa käyttävä johtokunta, akateemisista asioista päättävä sisäinen konsistori, työsuhteinen henkilöstö, vahva johtokunnan nimittämä rehtori). Hallituksen jäsenistä enemmistön tulee olla ulkopuolisia, kuten Jääskinen ehdottaa. Koska selvitysmiesten toimeksianto oli rajattu, he eivät ottaneet kantaa yliopistolaitoksen rakenteisiin tai kilpailukykyyn.

Yhteistoimintaa pohtineet suunnitteluryhmät päätyvät erityyppisiin ratkaisumalleihin ulottuen täydellisestä fuusiosta varsin löysään hallinnolliseen konsortioon,
Voi olla perusteltua kokeilla erilaisia organisatorisia malleja, koska yhtä ylivoimaista mallia ei missään maailmassa ole kehitetty. Kaikkiin kolmeen yhteistyöhankkeeseen sisältyy kannatettavia piirteitä. Voimien yhdistäminen, uusien yhteistyömuotojen etsiminen, poikkitieteellinen tutkimus ja koulutus, yhteistyö elinkeinoelämän kanssa, alueelliset kehittämishankkeet ja kansainvälistyminen ovat kaikki tavoittelemisen arvoisia.

Hankkeet herättävät myös monta kysymystä. Niille toivotaan lähes 200 miljoonan euron lisärahoitusta vuositasolla, mikä reilusti ylittää Valtion tiede- ja teknologianeuvoston linjaukset koko yliopistolaitoksen osalta. Yliopistoyksiköiden yhdistäminen ei mielestämme sinänsä takaa menestystä. Jotta saavutamme suomalaisten yliopistojen merkittävän tason paranemisen, ensimmäinen lähtökohta on yliopistolaitoksen toimintaperiaatteiden merkittävät muutokset, joita olemme edellä esittäneet. Eri yksiköiden yhdistäminen on vain yksi osa tarvittavasta rakennemuutoksesta. Toiminnallisten ja rakenteellisten muutosten jälkeen tarvitaan otolliseen uuteen maaperään kohdistuvat merkittävät, kilpailun kautta määräytyvät budjettilisäykset.

Elinkeinoelämän tuki säätiöyliopistolle on tärkeä askel kohti monitahoisempaa yliopistojen rahoitusta. Kokemukset tällaisesta rahoituksesta ovat maailmalla olleet enimmäkseen positiivisia. Tällaisen rahoitusmallin onnistuminen kuitenkin edellyttää että yliopistojen autonomiaa, tutkijoiden vapautta ja julkaisuoikeukeuksia kunnioitetaan.


Lopuksi

Yliopistolaitoksen uudistaminen on sekä Suomessa että Euroopassa nähty ensiarvoisen tärkeäksi. On välttämätöntä parantaa yliopistojen tuloksellisuutta niiden perustehtävissä ja saada aikaan erikoistumista.

Tulevaisuuden yliopisto kilpailee osaamisesta, osaajista ja resursseista globaalisti. Kilpailutilanteessa kunkin yliopiston on etsittävä ne alueet, joilla se voi menestyä ja panostettava niihin, Yliopistojen vahvuudet voivat yhtä hyvin olla tasokkaassa opetuksessa tai innovaatiotoiminnassa kuin kansainvälisen huipputason tutkimuksessa. Profiloituminen edellyttää kuitenkin opetusministeriön tehokkaampaa taloudellista ohjausta, yliopistojen taloudellisen autonomian vahvistamista ja johtamisrakenteiden ja –käytäntöjen uudistamista. On lisättävä tutkimusryhmien ja yksiköiden välistä kilpailua rahoituksesta ja uskallettava tehdä strategisia valintoja. Tätä varten tarvitaan merkittävästi nykyistä suurempaa panostusta koulutuksen ja tutkimuksen arviointijärjestelmiin. Yliopiston hallinnolla, ja ennen kaikkea rehtorilla, on oltava vahva ja riittävän riippumaton asema. Se on mahdollista vain ulkopuolisen hallituksen avulla. Tämä palvelee myös opiskelijoiden parempaa koulutusta ja kansakunnan tulevaisuuden menestystä

Lähteitä:

Opetusministeriö: Tutkijanuratyöryhmän loppuraportti (OPM 2006:13)
Koulutusvastuu aloittain ja yliopistoittain (2006)
Yliopistot 2005. Vuosikertomus (OPM 2006:30)
KOTA-tietokanta (http://www.csc.fi/kota)
Jääskinen Niilo ja Rantanen Jorma: Yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistaminen (OPM 2007: 2)
Teknillisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistyminen uudeksi yliopistoksi (OPM 2007:16)
Turusta tieteen huippukeskittymä (OPM 2007: 14)
Itä-Suomen yliopisto – tulevaisuuden yliopisto ajassa (OPM 2007: 15)

Suomen Akatemia: Finnish Science in International Comparison. A Bibliometric Analysis (Anna-Maija Lehvo ja Anu Nuutinen, 15/2006)

OECD: Education at a Glance. (http://www.oecd.org/edu/eag2005)
Thematic review of tertiary education. Finland. Country note. OECD September 2006.

P. Hallberg, A. Prihti, K. Raivio: Yliopistot Suomen kansallisen hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn rakentajina. Edita Prima, Helsinki 2005.