Väitökset 10.4.-15.5.1999

Osa 1

Sisällys

SUOMEN KOMMUNISTISEN PUOLUEEN HAJAANNUS

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 10.4.1999 tarkastettavaksi VTM Veli-Pekka Leppäsen väitöskirja "Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970".

Tutkimus kuuluu poliittisen historian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Kimmo Rentola ja kustoksena professori Seppo Hentilä.

Veli-Pekka Leppäsen poliittisen historian väitöskirjassa Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970 syvennytään SKP:ssä 1960-luvun puolivälissä alkuun päässeen sisäisen hajaannuksen syntyyn, sen keskeisiin vaiheisiin, aiheisiin ja tekijöihin vuosikymmenen taitteeseen asti.

Työssä selvitetään myös sitä, miksei SKP – toisin kuin kommunistipuolueet lännessä yleensä – jakaantunut muodollisestikin kahtia, samoin kuin sitä, millä keinoin NKP toimi SKP:n hajoamisen vakavimmin uhatessa.

SKP:hen on otettu introvertti tarkastelupiste: miltä kehityskulku näytti sisältäpäin, etupäässä politbyroon silmin katsottuna?

Puolueen kentältä tuodaan esiin merkityksellisiä yksittäistapauksia. Johtotasoon on päädytty siksi, että kyse oli hallinnasta ja vallasta – kuka puoluetta johtaa, kenen on herruus?

Sisäisyyttä korostetaan, jotta SKP:ssä tuolloin toteutuneet hyvinkin itsenäiset prosessit ja taistelun jäsentenvälinen perusluonne näkyisivät selkeämmin.

Työ on perustutkimus. Lähteistö on suurelta osin koskematonta suomalaista arkisto- ja haastatteluaineistoa. Mm. Aarne Saarisen omat muistiinpanot ovat antoisia. Moskovan 1960-luvun arkistot ovat tutkimukselta suljetut, mutta kansainvälistä näkökulmaa luovat Tshekkoslovakian ja DDR:n arkistojen uudet tiedot.

Hajaannuksen päämiesten taustaa valotetaan laajasti. Tutkimuksen keskeisin johtopäätös on se, että skisma sai alkunsa SKP:n kapean johtoklikin "sisäsiittoisesta" konfliktista, jonka perusjako laajennettiin pian koko järjestökenttään. Vuoden 1966 osittain uusittu johto sai vastaansa puolueen sisään pureutuneen vanhan suunnan opposition. Junttaus rehotti. Jako kahteen kävi lähimpänä 1969, mutta NKP:n raju väliintulo esti sen.

Kreml toteutti päämääränsä poliittistaloudellisin keinoin. Uhattiin puolue- ja valtiosuhteiden viilentämisellä ja SKP:n eliminoimisella kansainvälisestä kommunistiliikkeestä.

Taloudellisesti painostettiin sillä, että SKP:n firmojen edulliset idäntilaukset loppuvat, ellei pakkosopua tehdä. Todennäköisesti myös suora dollarituki pantiin vaakakuppiin. SKP:n osapuolisopimus tehtiin 1970 – pääosin siksi, ettei Kremlin rauhanomaisen ekspansiiviseen Suomi-strategiaan olisi mitenkään soveltunut kaksi kilpailevaa kommunistipuoluetta. Sen vuoksi SKP:n kiintiöity tulevaisuus jäykistyi niille sijoilleen aina 1980-luvun puoliväliin asti.

VOIKO OLLA OLEMASSA ERITYISTIETEELLISIÄ LUONNONLAKEJA?

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 10.4.1999 tarkastettavaksi FL Tommi Rakshitin väitöskirja "Can there be any special science natural laws".

Tutkimus kuuluu teoreettisen filosofian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Barry Loewer (Rutgers University, USA) ja kustoksena professori Ilkka Niiniluoto.

Can there be special science natural laws when unqualified special science generalizations have negative instances? For example, the generalization "reindeers live in herds" has negative instances because some reindeers have been separated from their herd. The problem of negative instances constitutes the topic of the dissertation.

The most visible result of the study is a new solution to the problem. It is argued that special science generalizations free of negative instances can be formulated within the proprietary vocabulary of a special science. That is, there can be strict special science natural laws. This view challenges the received wisdom according to which special science natural laws need to involve abstract qualifications like "all other things being equal" or "nothing else interferes". Many new arguments against the proposed solutions are also offered. For example, the approaches that do not involve a general account of natural laws are shown to be incoherent.

Still identifying and explicating the problem of negative instances and the central issues concerning the problem constitute parhaps the most solid contribution. The framework to be presented allows us to separate different approaches to the problem and allows us to see what the disagreements between the proposed solutions to the problem are really about. More importantly, the framework makes a more sophisticated discussion about the problem of negative instances possible. It seems that many approaches need new substantial support or at least more detailed arguments. Moreover, the framework shows that the problem of negative instances is a deep and complex philosophical problem contrary to what many philosophers seem to think. It does not have a straightforward solution and it may not have even an elegant solution.

The dissertation falls under metaphysics and philosophy of science. The problem of negative instances is a metaphysical problem. However, it concerns the metaphysical commitments of our science. The approach and methods of the study belong to modern analytical philosophy with naturalist orientation. Philosophical accounts are examined and developed by means of conceptual analysis, explication and argumentation. The role of special science laws in actual scientific practice is considered as well as some examples in the history of science.

PANKKISÄÄTELY JA VALVONTA

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 16.4.1999 tarkastettavaksi OTL Liisa Halmeen väitöskirja "Pankkisääntely ja valvonta. Oikeuspoliittinen tutkimus säästöpankkien riskinotosta".

Tutkimus kuuluu siviilioikeuden alaan.

Vastaväittäjinä olivat professori Matti Rudanko Helsingin kauppakorkeakoulusta ja professori Veikko Reinikainen Turun kauppakorkeakoulusta. Kustoksena oli professori Jarno Tepora.

Teos julkaistaan Suomen Pankin E-sarjassa, E:15. ISSN 1238-1691.

Tutkimuksessa on pyritty arvioimaan, minkälaiset kriteerit ideaalisen pankkilainsäädännön ja -valvonnan tulee täyttää silloin, kun joudutaan toimimaan maailmassa, jossa sopimukset, normit ja niiden valvonta ovat informaatio-ongelmien takia väistämättä epätäydellisiä. Työssä on pyritty määrittelemään sellaisen sääntely- ja valvontajärjestelmän piirteitä, joka tukisi rahoitusjärjestelmän vakautta, tarjoaisi tehokkaat kannustimet normien noudattamiseen ja lainsäätäjän tavoitteisiin sitoutumiseen sekä korjaisi informaation epäsymmetriasta johtuvia ongelmia.

Johtopäätökseksi saadaan, että tehokas sääntely ja valvonta edellyttävät toimintaolosuhteita, joissa kiinnitetään huomiota eri osapuolten sitoutumiseen, joissa toimii markkinakuri ja joissa agenttien, kuten esimerkiksi pankin johdon ja valvojien, toimintaa kontrolloidaan. Tällaisen toimintaympäristön voi olettaa tukevan moraalikatoon liittyvän liiallisen riskinoton minimoitumista. Huomattakoon, että ensisijaisesti ei suositella nojautumista kontrolliin, vaan katsotaan, että lainsäädännön ja valvonnan tulee ensisijaisesti perustua sitoutumiseen ja markkinakuriin. De lege ferenda -johtopäätöksissä korostuu siis kysymys, minkälaisia kannustinmalleja lainsäädännön muutosesitykset tukevat.

Pankkilain-säädännön ja valvonnan yhteydessä oikeansuuntaiset ohjaimet tukevat järjestelmän vakautta ja korostavat yksittäisten toimijoiden vastuuta sen positiivisessa (vastuu!valta) ja negatiivisessa (vastuu!sanktiot) ulottuvuudessa.

Tutkimuksen empiirisessä osassa on etsitty vastausta kysymykseen, missä määrin säästöpankkien liiallinen riskinotto erityisesti 1980-luvun lopulla johtui lainsäädännön rakenteellisista vääristymistä, pankkien omasta käyttäytymisestä tai valvojien käyttäytymisestä. Myös tuomioistuinten normitulkintoja on arvioitu liiallisen riskinoton ennalta ehkäisemisen näkökulmasta.

Säästöpankkien omat pääomat ovat olleet pienemmät kuin liikepankkien. Omien pääomien vähäisyyttä lainsäätäjä tasapainotti asettamalla säästöpankeille tiukemmat toimintaa rajoittavat säännökset kuin liikepankeille. Tämä oli keskeinen lähtökohtaero näiden pankkiryhmien toiminnan sääntelyssä talletuspankkilain voimaantuloon saakka.

Tutkimustulokset viittaavat siihen, että lähtökohtaero ei riittävästi näkynyt pankkien, valvontaviranomaisten tai tuomioistuinten käyttäytymisessä eikä siinä, että yksittäiset normit olisivat olleet sopusoinnussa lähtökohdan kanssa. Näin ollen liian pieni oma pääoma ei tarjonnut riittäviä kannustimia liiallisen riskinoton ehkäisemiseksi eikä toiminnan turvaamiseksi riskien realisoituessa.

Asiasanat: pankkisääntely, pankkivalvonta, moraalikato, päämies, agentti

LEPTIINIGEENIN, LEPTIINIRESEPTORIN JA BEETA3-ADRENERGISEN RESEPTORIGEENIN YLEISET PERINNÖLLISET MUUTOKSET SAIRAALLOISESSA LIHAVUUDESSA

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 16.4.1999 tarkastettavaksi LL Laura Oksasen väitöskirja "Common variants of the leptin, receptor and beta3-adrenergic receptor genes in human morbid obesity".

Tutkimus kuuluu sisätautien alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Leif Groop Lundin yliopistosta ja kustoksena professori Kimmo Kontula.

Lihavuuden on osoitettu aiheutuvan perimän ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta. Arviot perintötekijöiden osuudesta kehonpainoon vaihtelevat 30%:sta jopa 80%:iin. Koe-eläimillä suoritetuissa molekyyligeneettisissä tutkimuksissa on löydetty jo useita "lihavuusgeenejä". Leptiini on rasvasta erittyvä hormoni, jonka pitoisuus on voimakkaasti suurentunut lihavilla ihmisillä. Leptiinin suurentunut pitoisuus veressä viestittää kylläisyyden tunnetta. Sen lisäksi että leptiini toimii kylläisyystekijänä, se vaikuttaa myös hedelmällisyyteen. Leptiinigeenin harvinaisen mutaation on havaittu aiheuttavan huomattavaa lihavuutta. Leptiinin vaikutus välittyy leptiinireseptorin kautta, jossa esiintyvän hyvin harvinaisen mutaation on niin ikään todettu aiheuttavan vaikean lihavuuden ihmisillä. Beeta3-adrenerginen reseptori on solukalvon proteiini, joka välittää hormonien vaikutuksia lepotilan energiankulutukseen ja rasvakudoksen aineenvaihduntaan.

Väitöskirjassa, joka selvittää lihavuuden perinnöllisyyttä suomalaisessa väestössä, etsittiin perinnöllisiä muutoksia leptiiniä, leptiinireseptoria ja beeta3-adrenergista reseptoria koodittavista geeneistä. Beeta3-adrenergisen reseptorin muutoksen esiintyvyyttä tutkittiin 250:llä sairaalloisen lihavalla potilaalla. Muutoksen kantajilla lihavuus kehittyi selvästi varhaisemmalla iällä kuin ei-kantajilla. Leptiinigeeni oli toinen tutkittu lihavuusgeeni. Leptiinigeenialueen todettiin vaikuttavan sekä leptiinitasoihin seerumissa että potilaiden laihtumiseen dieetin aikana. Leptiinigeenissä ei tämän tutkimuksen perusteella ole suomalaisilla yleisesti esiintyvää geenivirhettä, joka aiheuttaisi lihavuutta. Geenin säätelyalueelta löydettiin kuitenkin periytyvä muutos, joka liittyi madaltuneisiin leptiinitasoihin miehillä.

Kylläisyystekijän (leptiini) viestinvälityksellä leptiinireseptorin kautta aivoihin saattaa olla merkitystä lihavuuden synnyssä. Tutkimuksessa etsittiin perinnöllistä virhettä leptiinireseptorigeenissä. Geenin säätelyalueelta löytyi muutos, joka vaikutti insuliinitasoihin sekä sairaalloisen lihavilla potilailla että 120:n terveen miehen väestöotoksessa. Leptiinireseptori ilmentyy aivojen lisäksi haimassa. Geenimuutoksen kantajilla esiintyvät matalammat insuliinipitoisuudet voisivatkin puhua sen puolesta, että toisistaan poikkeavat leptiinireseptorimuodot säätelevät eri tavoin haiman insuliinituotantoa.

Leptiiniä, leptiinireseptoria ja beeta3-adrenergista reseptoria koodittavien geenien periytyvät muutokset voivat toimia lihavuuteen liittyvän poikkeavan hormonitoiminnan muokkaajina. Tämän tutkimuksen perusteella näiden geenien periytyvät muutokset eivät kuitenkaan ole yleisiä lihavuutta aiheuttavia tekijöitä suomalaisilla. Tutkimus toi uutta tietoa leptiinin ja leptiinireseptorin yleisestä geneettisestä vaihtelusta ja sen suhteesta aineenvaihdunnan – erityisesti insuliinin erityksen – säätelyyn.

LASTEN TAPATURMAISESTI HANKITTUJEN AIVOVAMMOJEN ESIINTYVYYS, HOITO JA KUNTOUTUS

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 16.4.1999 tarkastettavaksi Med.Lic. Ingrid Emanuelsonin väitöskirja "Epidemiology and management of traumatic brain injury in children".

Tutkimus kuuluu lastenneurologian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Willy Serlo Oulun yliopistosta ja kustoksena professori Matti Iivanainen.

Tutkimuksen tarkoitus: Selvittää lasten/nuorten tapaturmaisesti hankitun aivovamman esiintyvyys, syyt, hoito ja kuntoutus sekä ennuste.

Potilaisaineistot: Tutkimus suoritettiin Länsi-Ruotsin sairaanhoitopiirin alueella (Göteborgin kaupunki, Göteborgin ja Bohusin lääni, Hallannin lääni, Skaraborgin lääni,Älvsborgin lääni).

Alueella asuvien 0–17-vuotiaiden keskuudesta löytyi 210 lasta/nuorta jotka vuosina 1987–1991 tapaturmaisesti olivat saaneet vaikean kallo/aivovamman (aivotärähdyksen saaneet jätettiiin tutkimuksen ulkopuolelle).

Toisessa osatutkimuksessa seurattiin 25 erittäin vaikean kallo/aivotapaturman jälkeen kuntoutusta saaneita lapsia/nuoria 7 vuoden ajan.

Kolmannessa osatutkimuksessa verrattiin aivojen verenkiertoa kuvastavan isotooppitutkimuksen (SPECT) ja tietokone-kerroskuvauksen (TT) antamaa informaatiota aivojen vamman jälkeisestä tilanteesta.

Tulokset: Uusien tapaturmaisesti hankittujen vaikeiden kallo/aivovammojen ilmaantuvuus oli 12/100.000 0–17 vuotiaiden ryhmässä. Kallo/aivovamman tapaturman uhreista 15 % menehtyi välittömästi ja 7% kolmen päivän kuluessa. Tapaturman sattuessa potilaiden ikä oli keskimäärin 9.4 vuotta. Akuutin vaiheen sairaalahoito kesti keskimäärin 15.8 päivää.

60%:ssa kallo/aivovamman johtanut tapaturma oli sattunut liikenteessä, ja toiseksi tavallisen syy oli putoaminen (22%).

Henkiinjääneistä 50%:lla oli pysyviä neurologisia vammoja. Liikuntavammaa oli 24 %:lla, ja käytöshäiriöitä esiintyi 21%:lla. Muita lääketieteellisiä ongelmia 15%:lla, 13%:lla oli oppimiseen liittyviä vaikeuksia ja puheen ongelmia esiintyi 8%:lla.

Lääketieteelliseen seurannan piiriin pääsi 78%:ia, mutta kuntoutusta sai vain 19%:ia. Huomionarvoista oli se, että erittäin vaikean vaikean vamman saaneiden keskuudesta kuntoutukseen pääsi vain joka toinen.

Erittäin vaikean aivovamman saaneiden kuntoutuksen jälkeinen tilanne oli sellainen, että 18 lapsella/nuorella 25:stä oli löydöksenä monivammaisuus. Siitäkin huolimatta, että älyllinen kapasiteetti kahdella kolmesta oli normaali, yksikään ei kyennyt normaaliin toimintaaan yhteiskunnassa.

Aivokuvantamistutkimus osoitti, että isotooppitutkimus (SPECT) ja tietokonekerroskuvaus (TT) olivat jokseenkin samanarvoisia silloin kun TT-tutkimuksen kuvat oli tulkittu tätä potilasryhmää varten kehitettyn erityismenetelmän avulla. Kummankin tutkimuksen ennustearvo oli vähäinen.

Johtopäätökset: Tutkimuksessa saatu tulos tarkoittaa sitä, että Ruotsissa 10 lasta/nuorta (0–17 v) miljoonaa asukasta kohti vuosittain saa pysyvää vammaisuutta aiheuttavan tapaturmaisesti hankitun aivovamman. Kävi ilmi, että yllättävän pieni osa vamman saaneista pääsivät kuntoutukseen. Keskeisiä syitä tähän ovat resurssipula ja hoito-ohjelmien puuttuminen. Huomionarvoinen tulos oli havainto siitä, että toimintahäiriö joka useimmin esti menestyksekkään paluun yhteiskuntaan oli käytöshäiriö. Kuntoutuksen puutteellinen saatavuus on erityisen ongelmallinen siksi, että kansainväliset, luotettavasti tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet että varhain toteutettu sosiaalinen ja neuropsykologinen kuntoutus merkittävästi parantaa tämän potilasryhmän ennustetta.

Nyt valmistuneet ruotsalaiset tulokset muistuttavat vahvasti Norjassa, Tanskassa, Islannissa ja Sveitsissä suoritetuista tutkimuksista saatuja tietoja. Suomessa ei vastaavaa tutkimusta ole suoritettu, mutta nyt saatuja tuloksia voidaan todennäköisesti soveltaa myös Suomen oloihin.

KOIVUN HISTORIA KOILLIS-FENNOSKANDIASSA

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 17.4.1999 tarkastettavaksi FM Eeva Mäkelän väitöskirja "The Holocene history of birch in northeastern Fennoscandia – an interpretation based on fossil birch pollen measurements".

Tutkimus kuuluu geologian ja paleontologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori emeritus Yrjö Vasari ja kustoksena professori Matti Eronen.

Koivulajien siitepölyanalyyttisestä erottamisesta on keskusteltu vuosikymmeniä. Kuitenkaan tyydyttävää menetelmää ei ole löytynyt. Myöskään johdonmukaista jääkaudenjälkeisten sedimenttien tutkimusta ei ole juurikaan tehty. Tavoitteena oli kokeilla tilastollisia menetelmiä järvisedimenteistä tasaisin näytevälein kerättyyn koivun siitepölyn mittaussarjaan ja yrittää siten luoda kuva pohjoisten koivumetsien kehityksestä viimeisen jäätiköitymisen jälkeisenä aikana.

Nykyisten koivulajien siitepölyjä mittaamalla ja kokoja vertaamalla tutkin ensin, onko lajien erottaminen siten mahdollista. Keskityin Lapin puukoivuihin, koska muista lajeista oli kirjallisuudessa runsaasti keskenään yhdenpitäviä mittauksia. Koivulajien siitepölyjen klassisen kokojärjestyksen mukaan vaivaiskoivun siitepölyt ovat kaikkein pienimpiä, rauduskoivun siitepölyt seuraavaksi suurempia ja hieskoivun siitepölyt kaikkein suurimpia. Hieskoivun ja tunturikoivun siitepölyjen kokojärjestyksen osalta kirjallisuudessa on ristiriitaista tietoa. Tutkimukseni Kilpisjärven koivuista paljastivat tunturikoivun siitepölyjen suuren kokovaihtelun puuyksilöiden välillä. Tunturikoivun siitepölyjen kokojakaumat muodostivat liukuvan kokosarjan alkaen hiukan rauduskoivun kokoa suuremmista siitepölyistä.

Etelä-Suomessa koivulajit eivät juuri risteydy keskenään. Lajeja suojaa tehokas yhteensopimattomuusmekanismi, joka kuitenkin heikkenee kukkimisajankohdan lämpötilan kylmetessä. Pohjoisessa geneettinen risteytymiseste on siis heikompi, ja lisäksi siellä vaivaiskoivut ja puukoivut kasvavat vieretysten, ja lyhyen kasvukauden vuoksi niiden kukinta-ajat ovat päällekkäiset. Lapissa koivulajien risteymät ovat tavallisia. Tunturikoivu, joka on hieskoivun ja vaivaiskoivun välisten risteytymisten tulos. Tunturikoivun monimuotoisuus, joka näkyy myös siitepölyjen koossa on vain osoitus siitä, että sen evoluutio on edelleen käynnissä.

Tulosten perusteella tunturikoivun tulkinta fossiilisessa siitepölystössä on ongelmallista. Toisaalta, koska suuri vaihtelu puuyksilöiden välillä on tunturikoivulle ominaista, tunturikoivikossa myös siitepölyjen koot vaihtelevat toisesta äärimmäisyydestä toiseen. Fossiilisten siitepölynäytteiden koivun kokojakaumissa tunturikoivun mukanaolo siis näkyisi suurena vaihteluvälinä ja suurimpien siitepölyjen poikkeuksellisen suurena kokona.

Tutkin fossiilisia siitepölyjä kolmen Pohjois-Fennoskandian metsäraja-alueen järven pohjasedimenteistä. Sovelsin koivun siitepölyjen mittauksista saatuihin kokojakaumiin graafista menetelmää, jolla voidaan jakauman muodon perusteella löytää sen sisältämät normaalisti jakautuneet komponentit (s.o. lajit). Oletuksena menetelmässä on, että yhden koivulajin siitepölyjen kokojakauma noudattaa normaalijakaumaa ja että eri koivulajien siitepölyjen kokojakaumat eivät ole liian päällekkäisiä. Löytyneiden koivukomponenttien tulkinta perustui eri koivulajien siitepölyjen kokojärjestykseen pienimmästä suurimpaan ja suhteellisiin kokoeroihin. Fossiilisten siitepölyjen mittauksista saadut tulokset yhdistettiin siitepöly- ja makrofossiilianalyysien tuloksiin.

Tutkimusteni perusteella vaivaiskoivikot hallitsivat Pohjois-Norjan maisemaa noin 10 000 BP (Before Present = radiohiilivuotta sitten) ja itäisintä Suomen Lappia noin 9500 BP alkaen. Joukossa oli myös joitakin puukoivurykelmiä siellä täällä. Pohjois-Norjassa puukoivulajit olivat hieskoivu ja tunturikoivu. Suomen Lapissa tunturikoivua ei kasvanut, vaan hieskoivun seuralainen oli rauduskoivu. Samaan aikaan kun mänty oli leviämässä Suomen Lapin alueelle, 8000-7500 BP, tunturikoivu näyttää levittäytyneen Pohjois-Norjasta etelämmäs ja asettuneen itäisimpään Suomen Lappiin. Kilpailu männyn kanssa todennäköisesti esti pohjoisen Norjan tunturikoivun leviämisen Inarin Lapin sisäosiin. Rauduskoivun levinneisyysalue alkoi kaventua noin 6000 BP ja keskiholoseenissa tapahtuneen ilmaston viilenemisen jälkeen sen pohjoisraja lienee asettunut lähelle nykyistä. Erityisesti Pohjois-Norjassa hieskoivun osuus kasvillisuudessa alkoi heiketä noin 5000 BP ja tunturikoivu levisi sen kustannuksella. Nykyisin hieskoivuja kasvaa vielä Pohjois-Norjan suojaisissa vuonon pohjukoissa. Vaikka tunturikoivu ei aiemmin levinnytkään Inarin Lapin sisäosiin, noin 4000 BP, se yhtäkkiä ilmestyy siitepölystöön. Tämä äkillinen muuto lienee merkkinä kasvukauden lämpötilojen alenemisen laukaiseman risteytymisen alkamisesta, joka johti sisemmän Lapin tunturikoivun syntyyn. Risteytymisen kautta koivu saattoi sopeutua pohjoisen entistä karummiksi muuttuneisiin oloihin ja säilyttää asemansa toisin kuin mänty, joka joutui perääntymään huomattavasti etelämmäs.

Koivun siitepölyjen mittaukseen koivulajiston historian tutkimusmenetelmänä liittyy monia epävarmuustekijöitä, jotka liittyvät tunturikoivun monimuotoisuuteen, koivulajien siitepölyjen kokojakaumien päällekkäisyyteen ja sitä kautta graafisesti tulkittujen komponenttien epätarkkuuteen. Mittausten perusteella tehdyt tulkinnat eivät siis ole yksiselitteisiä. Menetelmän vaativa työmäärä on suuri tavalliseen siitepölyanalyysiin verrattuna. Kaikesta huolimatta eri tutkimuspaikkojen tulokset sopivat hyvin yhteen ja antoivat pohjan vakuuttavalle ja johdonmukaiselle tulkinnalle.

POLIITTINEN ELOKUVASENSUURI SUOMESSA

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 17.4.1999 tarkastettavaksi VTL Jari Sedergrenin väitöskirja "Filmi poikki... Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939–47".

Tutkimus kuuluu poliittisen historian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Kari Immonen Turun yliopistosta ja kustoksena professori Seppo Hentilä.

Teos julkaistaan sarjassa Bibliotheca Historica/Suomen Historiallinen Seura.

Tutkimuksen aiheena on poliittinen elokuvasensuuri Suomessa tasavallan suojelulain (6.10.1939–31.12.1947) voimassaoloaikana.

Elokuvia tarkastettiin tuolloin noin 6000, joista 650 joutui täyskieltoon tai leikkausten kohteeksi. Päälähteitä ovat Valtion filmitarkastamon päätöspöytäkirjat, tiedotuslaitosten ja päämajan asiakirjat, diplomaattikirjeenvaihto (ulkoministeriö, Saksa, Englanti, Yhdysvallat) ja henkilöarkistot. Niitä on täydennetty propagandaministeriön sekä Ufa-elokuvayhtymän asiapapereilla Saksasta. Elokuvasensuuria arvioidaan ennen muuta sen valtiollisen suojaavan tehtävän, propagandatehtävän ja mielipidevaikutuksen kautta. Lukumääräisesti harvoissa itsesensuuritapauksissa syynä näyttäisi olleen tavalla tai toisella poliittinen korrektius Neuvostoliitto-Venäjään.

Talvisodan alla asiantuntijoilla täydennetty Valtion filmitarkastamo (VFT) määräsi leikkauspöydälle 36 elokuvaa. Suojaavaa tehtävää toteuttaneet leikkaukset koskivat kansainvälisiä riitoja, kunnianloukkauksia ja voitonoptimismin ilmauksia. Pahiten sensuurista kärsi puhetta painottava brittipropaganda, ei niinkään saksalaisten visuaalisuus ja äänen käyttö. Negatiivisena propagandana filmisensuuri piti yllä uskoa omaan puolustuskykyyn. Sensuurin kokemukset välittyivät myös talvisodan propagandaan.

Talvisodassa varsin löyhästä elokuvasensuurista vastasi kotialueen sotasensuuri. Päämajan linjaa edusti Finlandia Uutistoimisto, joka kielsi viisi elokuvaa joko pasifistisina tai muuten ajankohtaan sopimattomana. Ulkoministeriön ohjaamana VFT täytti tarkoin Ranskan sensuuritoiveet helmikuussa 1940, koska sieltä haettiin juuri silloin apua. Sodanpäämäärät määräsivät elokuvasensuurin politiikan keskeisistä ulkopoliittista ratkaisuista. Sodan jälkeen britit ja saksalaiset kävivät kiivaan propagandasodan. Kun britit eivät joko saaneet tuoduksi propagandaelokuviaan sodan eristämään Suomeen tai elokuvasensuuri kielsi ne, saksalaiset saivat paremmat asemat. VFT sai määräyksiä mielipidevaikutustehtäväänsä ennen muuta ulkoministeriöltä.

Jatkosodassa saksalaisia elokuvia ei juurikaan sensuroitu kovimpia propagandaelokuvia lukuun ottamatta. Amerikkalaisia elokuvia esitettiin Suomessa koko sodan ajan, varsinkin moniteatterisissa kaupungeissa. Vaikka amerikkalaiselokuvien boikotti ei ollut valtiollisena tavoitteena, johti Valtion tiedoituslaitoksen toimeenpanema elokuvien yleinen uusintatarkastus 23 amerikkalaiselokuvan kieltoon syksyllä 1942. Kaikkiaan 49 elokuvaa kieltäneen uusintatarkastuksen voi katsoa tukeneen Suomen Filmiliiton (SFL) yksityisesti ajamaa boikottia. SFL toteutti Suomessa saksalaisvetoisen Kansainvälisen filmikamarin politiikkaa, eikä luopunut sitoumuksistaan Saksaan ennen kuin joulukuussa 1944. Suomen Filmikamarin amerikkalaissuuntautuneet puolestaan saivat filmiriidassa tukea Yhdysvaltojen lähetystöstä: syksyllä 1943 Suomeen tuotiin raakafilmiä osana amerikkalaisten "psykologista sodankäyntiä". Se oli poliittisen muutoksen aikaa Suomessa ja se vaikutti elokuvasensuuriinkin. Amerikkalaisten uutisfilmit sallittiin ja osa edellisvuonna kielletyistä elokuvista vapautettiin jo nyt. Vuoden 1942 kielletyt pääsivät valkokankaille pyydettäessä viimeistään 1946.

Sodan jälkeisinä vuosina sotasensuuri/VFT kielsi osana suojaavaa tehtäväänsä kaikkiaan yli 300 elokuvaa: mm. 27 saksalaista näytelmäelokuvaa – "ne jossa esiintyi saksalainen univormu" – ja peräti 168 saksalaista uutiskatsausta. Puolustusvoimain katsausten (86) lisäksi suomalaisia näytelmä-, dokumentti- ja lyhytelokuvia kiellettiin 23. Joulukuussa 1944 saksalaiset ja unkarilaiset elokuvat kiellettiin valvontakomission vaatimuksesta. Niitä vapautettiin Pariisin rauhansopimuksen myötä mahdolliseksi tulleessa uusintatarkastuksessa 1947–48 vaihteessa. Silloin VFT kielsi yhdeksän elokuvaa ja leikkasi 58 dokumentti-, tiede- tai opetuselokuvan natsielementtejä. Ulkopolitiikan merkitys elokuvasensuurissa oli tällöin kuitenkin selvästi vähentynyt. Ennen kylmän sodan vuosia elokuvasensuuri ehti askaroida pääasiassa sodan jälkeisten yhteiskunnallisten ongelmien, väkivallan, kauhun ja seksuaalisuuden moraalispsykologisten sensuuritulkintojen parissa.

HOMESIENEN EKOLOGIAA JA BIOLOGISIA VAIKUTUKSIA

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 17.4.1999 tarkastettavaksi FL Marjo Nikulinin väitöskirja "Toxigenic stachybotrys chartarum in water-damaged building materials: ecology and biology".

Tutkimus kuuluu mikrobiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Dr. Robert Samson (Centraal Bureau voor Schimmelcultures, Baarn, Hollanti) ja kustoksena professori Mirja Salkinoja-Salonen.

Teos julkaistaan sarjassa Mikrobiologian julkaisuja. Helsingin yliopiston soveltavan kemian ja mikrobiologian laitos.

Mykotoksiinit ovat sienten tuottamia myrkyllisiä yhdisteitä. Rakenteeltaan ja ominaisuuksiltaan mykotoksiinit ovat hyvin monimuotoinen ryhmä orgaanisia, yleensä haihtumattomia, yhdisteitä. Lukuisat homesienet, kuten eräät Aspergillus-, Fusarium-, Penicillium- ja Stachybotrys-lajit voivat tuottaa sopivissa olosuhteissa mykotoksiineja. Stachybotrys chartarum-sienellä esiintyy kantoja, jotka voivat tuottaa trikotekeenimykotoksiineja (sesquiterpenoideja). Näiden mykotoksiinien on todettu aiheuttaneen myrkytyksiä tuotantoeläimille. S. chartarum-sientä pidetään myös yhtenä vakavan kosteushomevaurion indikaattorimikrobina hometaloissa. Väitöskirjassa tutkittiin S. chartarum-sienen ekologiaa ja sen tuottamien trikotekeenimykotoksiinien biologisia vaikutuksia.

Työssä havaittiin etteivät toksinen (trikotekeeneja tuottava) ja toksiton (trikotekeeneja tuottamaton) S. chartarum-sienikanta eroa morfologialtaan toisistaan transsmissioelektorimikroskooppi-tutkimuksessa.

Työssä vertailtiin erilaisista materiaaleista valmistettujen, eri huokoskokoa olevien kalvosuodattimien kykyä kerätä ilmassa esiintyvät toksiset S. chartarum sieni-itiöt. Huokoskooltaan 0.2 mm olevat polykarbonaatista valmistetut suodattimet osoittautuivat sopivan paremmin sieni-itiöiden keräykseen kuin nitroselluloosasuodattimet (huokoskoko 0.2 mm) ja polykarbonaattisuodattimet (huokoskoko 0.4 mm). Polykarbonaattisuodattimista trikotekeenimykotoksiinit oli helppo uuttaa liuottimeen ja analysoida kemiallisin menetelmin.

Työssä tutkittiin Stachybotrys chartarum-homesienen kasvua ja toksiinien tuottoa erilaisissa ilman suhteellisissa kosteuksissa eri kasvualustoilla: eläinten rehulla ja eräillä rakennusmateriaaleilla. Sienen todettiin kasvavan ilman suhteellisen kosteuden ylittäessä 84% rehussa ja tapetilla, paperipäällysteisellä kipsilevyllä ja mäntypaneelilla. Kierrätyspaperista valmistetulla eristysmateriaalilla sieni ei kasvanut; kasvun tällä alustalla ilmeisesti esti materiaalissa palonestoaineina käytetyt booriyhdisteet. Kemialliset analyysit osoittivat, että trikotekeenimykotoksiineja tuotettiin vasta ilman suhteellisen kosteuden ylittäessä 90%. Vaikka sieni kasvoi hyvin mäntypaneelilla, toksiineja ei pystytty havaitsemaan. Työssä todettiin sienen kasvun riippuvan kasvualustasta ja toksiinin tuoton riippuvan sekä kasvualustasta että ilman suhteellisesta kosteudesta. Työssä eristettiin kosteusvaurioituneesta rakennuksesta otetuista kastuneista rakennusmateriaaleista useita eri mikrobeja (sieniä, mm. S. chartarum ja bakteereita). Näiden mikrobien tuottamien yhdisteiden todettiin olevan kanin ihoa ärsyttäviä ja aiheuttavan viljeltyjen eläinsolujen kuolemaa, lisäksi yhdisteet inhiboivat sian siittiöiden liikkumisen.

Toksisten (sisälsivät trikotekeenejä) ja toksittomien (eivät sisältäneet trikotekeenejä) S. chartarum sieni-itiöiden aiheuttamia muutoksia hiiren keuhkoihin tutkittiin käyttämällä intranasaalista (nenänsisäistä) annostusta hengitystiealtistuksen mallina. Suuret itiömäärät (kokonaisitiömäärä n. 106) kerta-annoksena tai annosteltuna kuudesti kolmen viikon aikana aiheuttivat tulehdusreaktion ja verenvuotoa keuhkoissa, osa koe-eläimistä myös kuoli. Sama määrä toksittomia itiöitä aiheutti keuhkoihin tulehdusreaktion, mutta ei verenvuotoa. Kuudesti annosteltu pienempi itiömäärä (n. 104) toksisia itiöitä aiheutti tulehduksen hiirten keuhkoihin, mutta vastaava määrä toksittomia itiöitä ei aiheuttanut keuhkomuutoksia. Työssä todettiin keuhkomuutosten vakavuuden riippuvan itiöiden toksisuudesta ja itiömäärästä.

ESCHERICHIA COLIN FIM-BRIAELKTIININ GAFD:N FUNKTIONAALINEN JA MOLEKULAARINEN KARAKTERISOINTI

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 23.4.1999 tarkastettavaksi proviisori Sirkku Saarelan väitöskirja "Functional and molecular characterization of the GaFD fimbrial lectin of Escheria coli"

Tutkimus kuuluu mikrobiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli ELT Sinikka Pelkonen (EELA, Kuopio) ja kustoksena professori Timo Korhonen

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis.

Tavallisin infektiosairauksien syy on bakteerien kyky tarttua ihmisen tai eläimen epiteelisolujen reseptorimolekyyleihin. Tarttuminen auttaa bakteereja vastustamaan elimistön luonnollisia puolustusmekanismeja, joita ovat mm. limaneritys, aivastaminen ja yskiminen. Escherichia colin kaltaiset gram-negatiiviset bakteerit tarttuvat yleensä fimbrioiden, ohuiden karvamaisten proteiinirihmojen avulla. Bakteerisolun pinnalla olevien fimbrioiden päässä on tarttumisen spesifisyydestä vastaava proteiinimolekyyli, lektiini, joka määrää kohdesolun, mihin bakteeri tarttuu.

Nykytutkimuksen tavoitteena on selvittää bakteerien tarttumismekanismeja reseptoritasolla. Lektiinin rakenneanalyysejä varten tarvitaan puhdistettua proteiinia suuria määriä.

Tässä tutkimuksessa eristettiin ja karakterisoitiin Escherichia coli -bakteerin G-fimbrian tarttumisproteiini GafD, jonka tarttumisalueeksi määritettiin sen aminoterminaalinen osa. Proteiini saatiin tuotetuksi ekspressiovektorin avulla, johon oli kloonattu lektiiniä koodaava geeni. Aikaisemmat yritykset tuottaa bakteerien tarttumisproteiineja olivat epäonnistuneet niiden hajoamisen takia. Bakteerisolut, vaikkakin tuotanto-organismeiksi muunneltuina, hajottavat tehokkaasti vieraat proteiinit proteaasien, proteiineja pilkkovien entsyymiensä avulla. Tämän työn merkittävin tulos on lektiiniproteiinin tuottaminen ja sen puhdistaminen. GafD osoittautui liukoiseksi ja proteaaseja kestäväksi proteiiniksi.

G-fimbrioiden ja GafD:n todettiin tarttuvan N-asetyyli-D-glukosamiinia sisältäviin soluihin. Lisäksi tarttumista havaittiin ekstrasellulaariseen matriksiin, soluja yhdessä pitävään kudosaineeseen, etenkin siinä olevaan laminiiniproteiiniin. G-fimbriat sitoutuivat myös plasminogeeniin, joka tämän seurauksena aktivoituu plasmiiniksi. Plasmiini on elimistön oma luonnollinen proteaasi, joka osallistuu esim. fibriiniin hajottamiseen. Bakteerien tarttuminen laminiiniin yhdessä plasminogeenin aktivoitumisen kanssa on aikaisemmissa tutkimuksissa osoitettu olevan tärkeää bakteerien leviämiselle suolistosta verenkiertoon.

Kokonaisia fimbrioita käytetään jo nyt eläinlääkinnässä rokotteina. Vasta-aineet estävät bakteerien tarttumista ja heikentävät bakteerien taudin aiheuttamiskykyä. Kokonaisilla fimbrioilla saatu immuunivaste ei välttämättä ole kovin suojaava, joten bakteerien tarttumisesta vastaava proteiini olisi parempi immunogeeni. Tämä väitöskirjatyö on osa tutkimusprojektia, missä selvitetään fimbrialektiinien tarttumisalueita. Bakteerien lisääntyvän antibioottiresistenssin takia on tärkeää kehittää rokotteita tai bakteerien tarttumista estäviä lääkkeitä suojaksi infektiotaudeilta.

PROTEIINI P4, DSRNA BAKTERIOFAGI PHI6:N PAKKAUS NTPAASI

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 23.4.1999 tarkastettavaksi FK Anja Paateron väitöskirja "Protein P4, the packaging NTPase of the dsRNA bacteriophage phi6".

Tutkimus kuuluu perinnöllisyystieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Carl-Henrik von Bonsdorff ja kustoksena professori Tapio Palva.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis.

Viruksien genomi eli perintöaines voi olla joko yksi- tai kaksijuosteista DNA:ta tai RNA:ta. Virukset lisääntyvät solun sisällä, missä ne pakkaavat genominsa suojaavan proteiinikuoren eli kapsidin sisään joko kokoamalla kuoren genomin ympärille tai kuljettamalla genomin valmiin, aikaisemmin kootun kuoren sisään. Jälkimmäinen tapa tunnetaan erityisen hyvin kaksijuoste-DNA bakteriofageilla. Se kuluttaa energiaa, joka saadaan hajottamalla solussa olevia ATP-molekyylejä.

Phi6 on lipidiä sisältävä bakteriofagi, joka infektoi kasvipatogeenista Pseudomonas syringae-bakteeria. Phi6:n genomi koostuu kolmesta kaksijuosteisesta RNA-molekyylistä. phi6 pakkaa genominsa yksijuosteisessa muodossa valmiiksi koottuun proteiinikuoreen, niin sanottuun prokapsidiin. Pakatulle yksijuosteiselle RNA:lle syntetisoidaan vastinjuoste, jolloin tuloksena on kaksijuosteinen RNA-genomi. phi6:n rakenne ja elinkierto muistuttavat monessa suhteessa kaksijuosteista RNA:ta sisältävien Reoviridae-heimon virusten ominaisuuksia. Kyseiseen heimoon kuuluu merkittäviä eläimiä ja ihmisiä infektoivia viruksia (mm. bluetongue- ja rotavirus).

Työssä osoitettiin molekyylibiologisin, biokemiallisin ja geneettisin menetelmin, että pakkaus on riippuvaista proteiini P4:stä. P4 on epäspesifinen NTPaasi eli entsyymi joka tuottaa pakkaukseen tarvittavan energian hajottamalla NTP-molekyylejä vastaaviksi NDP-molekyyleiksi. P4 on aktiivinen vain heksameerinä eli kuuden P4-molekyylin muodostamana yksikkönä. P4-heksameerit sijaitsevat dodekahedraalisen kapsidin viisi-symmetrisissä kärjissä. Tästä syntyy symmetrioiden epäsuhta, joka saattaa olla analoginen kaksijuoste-DNA bakteriofageissa tavatulle vastaavalle symmetrioiden epäsuhdalle. Tämä viittaa samankaltaiseen pakkausmekanismiin, jossa P4-heksameeri mahdollisesti pyörii suhteessa kapsidiin.

Työssä eristettiin myös proteiini P4 mutantti, jota on kapsideissa vain noin 10% normaalista määrästä. Tällainen kapsidi pakkaa genomin mutta ei kykene transkriboimaan eli tuottamaan lähetti-RNA:ta, mikä viittaa proteiini P4:n osallistuvan pakkauksen lisäksi myös transkriptioon. Toisaalta osoitettiin, että P4 tai sen tuottama energia eivät ole välttämättömiä kapsidien kokoamiselle, vaan on mahdollista tuottaa kapsideja täysin ilman proteiini P4:ää. Näihin kapsideihin voidaan jälkikäteen lisätä proteiini P4:n heksameerejä.

m -OPIOIDIRESEPTORIN JA SEN ALATYYPPIEN MERKITYS AIVOJEN DOPAMINERGISEN TRANSMISSION SÄÄTELYSSÄ SEKÄ POSITIIVISEN VAHVISTUMISEN KEHITTYMISESSÄ

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 23.4.1999 tarkastettavaksi FaL Petteri Piepposen väitöskirja "The role of m -opioid receptor and its subtypes in the regulation of celebral dopaminergic transmission and in positive reinforcement".

Tutkimus kuuluu farmakologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Pekka T. Männistö Kuopion yliopistosta ja kustoksena professori Liisa Ahtee.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis.

Huumausaineiden väärinkäyttö on jatkuvasti paheneva ongelma myös Suomessa. Tehokasta ja samalla haitatonta lääkehoitoa huumausaineaddiktion hoitoon ei vielä ole pystytty kehittämään, sillä huumausaineiden käytön ja vieroituksen aiheuttamat biokemialliset muutokset keskushermostossa tunnetaan vielä huonosti. Huumausaineet aktivoivat ilmeisesti samoja mielihyvämekanismeja aivoissa kuin luontaiset mielihyvää tuottavat toiminnot, kuten syöminen, juominen ja seksuaalikäyttäytyminen. Kyseisiä mielihyvämekanismeja aivoissa säätelevät pääasiallisesti sisäsyntyiset morfiinin kaltaiset yhdisteet, endorfiinit. Endorfiinien vaikutukset välittyvät niille spesifisten kohdemolekyylien, reseptorien, kautta. Näiden samojen reseptorien välityksellä vaikuttavat myös huumausaineina käytetyt opioidit, kuten heroiini ja morfiini. Opioidien reseptoreja on kolme pääluokkaa, joista m -opioidireseptoritovat huumausaineiden vaikutusten kannalta tärkeimmät. m -Opioidireseptorit jaetaan edelleen kahteen ryhmään, m 1- ja m 2-opioidireseptoreihin, joiden välittämät vaikutukset eräiltä osin poikkeavat toisistaan. m 1-Reseptorin on mm. ehdotettu pääasiassa välittävän morfiinin kipua lievittävän vaikutuksen, kun taas m 2-reseptori välittäisi opioidien vaarallisen sivuvaikutuksen, hengityslaman.

Endorfiinien lisäksi keskiaivoissa sijaitsevat dopamiinia välittäjäaineenaan käyttävät järjestelmät osallistuvat mielihyväjärjestelmän säätelyyn. Nämä järjestelmät voidaan jakaa karkeasti mesolimbiseen, tunne-elämää säätelevään, ja nigrostriataaliseen, motorisia toimintoja säätelevään järjestelmään. Kyseisiä järjestelmiä aktivoivat erityisen voimakkaasti psykostimulanttien ryhmään kuuluvat huumausaineet, kuten amfetamiini ja kokaiini, mutta myös opioidit lisäävät kyseisten järjestelmien aktivaatiota. Dopamiinijärjestelmien aktivoitumisen on arveltu olevan varsinkin huumausaineaddiktion kehittymisen kannalta ratkaisevan tärkeää. Tässä väitöskirjatutkimuksessa selvittettiin reseptorimekanismeja, joiden välityksellä opioidit aiheuttavat muutoksia rotan aivojen dopamiinijärjestelmissä. Lisäksi selvitettiin reseptorimekanismeja, joiden kautta morfiinin kaltaiset yhdisteet aiheuttavat mielihyvävaikutuksia. Erityisenä kiinnostuksen kohteena oli m -opioidireseptorien alatyyppien työnjako edellämainittujen vaikutusten välittämisessä. Tutkimuksessa käytettiin eri opioidireseptorialatyypeille spesifisiä salpaajia morfiinin vaikutusmekanismin selvittämiseksi. Lisäksi tutkimuksessa käytettiin mahdollisesti m 1-reseptoria spesifisesti aktivoivaa opioidia, etonitatseenia.

Tutkimuksessa havaittiin, että sekä opioidien m 1- että m 2-reseptorit osallistuvat morfiinin aivojen dopamiinijärjestelmiä aktivoivan vaikutuksen välittämiseen. Suuria morfiiniannoksia käytettäessä kuitenkin m 2-opioidireseptorilla on vallitseva osuus morfiinin vaikutuksissa dopamiinijärjestelmiin. Toisaalta tulokset osoittavat, että m -opioidireseptoria aktivoivat opioidit voivat paikallisesti myös vähentää nigrostriataalisen dopamiinijärjestelmän aktiivisuutta. Lisäksi havaittiin, että m 1-opioidireseptorilla on tärkeä osuus opioidien aiheuttamissa mielihyvävaikutuksissa. Täten m 1-opioidireseptori todennäköisesti ainakin osaksi välittää morfiininkaltaisten opioidien addiktiota aiheuttavan vaikutuksen.

MAANOMISTUSOIKEUS

Oikeustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 24.4.1999 tarkastettavaksi OTK Tapio Määtän väitöskirja "Maanomistusoikeus. Tutkimus omistusoikeusparadigmoista maaomaisuuden käytön ympäristöoikeudellisen sääntelyn näkökulmasta".

Tutkimus kuuluu ympäristöoikeuden alaan.

Vastaväittäjinä olivat hallintoneuvos, dosentti Pekka Vihervuori ja professori Hannu Tapani Klami. Kustoksena oli professori Vesa Majamaa.

Teos julkaistaan Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja A-sarjassa.

Omistusoikeus ymmärretään yleisesti periaatteessa täydelliseksi, muut poissulkevaksi, yksinomaiseksi oikeudeksi esineeseen. Teoreettisella tasolla omistusoikeus on voitu määritellä myös periaatteessa rajoittamattomaksi esineen käyttöoikeudeksi. Ajatus omistusoikeudesta vahvana ja muut poissulkevana oikeutena on historiallisesti keskeinen markkinatalousyhteiskunnan taustaideologiaan liittyvä liberalistinen korostus.

Maaomaisuuden käyttöä koskevan sääntelyn näkökulmasta ajatus omistusoikeuden periaatteellisesta täydellisyydestä tai yksinomaisuudesta osoittautuu tutkimuksessa ongelmalliseksi. Käytännössä maanomistajan oikeus käyttää omaisuuttaan on sekä julkisten että yksityisten intressien vuoksi rajoitetumpaa kuin muun omaisuuden. Maanomistusoikeuden on aina ymmärretty olevan luonteeltaan erityinen omistamisen muoto. Tutkimuksessa osoitetaan, että yhteisöllisenä instituutiona omistusoikeus on luonteeltaan sosiaalinen ja jo alunperin monella tavoin rajoittunut. Maaomaisuuden yhteydessä ei ole perusteita ajatella omaisuuden käytön olleen alunperin rajoittamatonta.

Ympäristö- ja luontoarvoihin perustuva omaisuuden käytön rajoittaminen osoitetaan historiallisesta näkökulmasta johdonmukaiseksi jatkumoksi aikaisemmalle kiinteän omaisuuden käytön sääntelylle. Viimeisten vuosikymmenten aikana laajentunutta ja syventynyttä ympäristöoikeudellista sääntelyä arvioidaan toisaalta uniikissa ja modernissa merkityksessä. Ympäristöongelmien kärjistyminen, ekologisen tietoisuuden syveneminen ja ympäristöfilosofian ehdotukset luontoa kunnioittavasta etiikasta ovat aiheuttaneet sekä oikeudellisessa sääntelyssä että oikeutta edeltävissä yhteiskunnallisissa peruslähtökohdissa muutoksia, jotka edellyttävät oikeudellisen omistusoikeuskäsitteistön kehittämistä. Modernia ympäristöoikeudellista sääntelyä ja sääntelyn yhteiskunnallista taustaa ei ole riittävästi otettu huomioon omistusoikeusajattelussa, mikä on aiheuttanut tunnettuja ristiriitoja erityisesti luontoarvoihin perustuvan uuden sääntelyn yhteydessä.

Tutkimuksessa eritellään keskeisiä kiinteistönomistajan oikeusaseman elementtejä ja ulottuvuuksia ympäristöoikeuden näkökulmasta. Tutkimuksessa arvioidaan systemaattisesti, millaisia oikeutuksia ja velvollisuuksia omistajan oikeusasemaan tällä hetkellä voimassa olevan oikeuden mukaan sisältyy.

Oikeudellisissa yhteyksissä omistusoikeutta on pyritty viimeisten vuosikymmenien aikana tarkastelemaan puhtaaseen normativiteettiin palautettavana, epäpoliittisena ja arvoneutraalina ilmiönä. Lähestymistapa ei ole perusteltavissa. Yhteiskunnallisesti ja moraalisesti neutraalia kuvausta omistusoikeudesta ei ole olemassa. Tutkimuksessa omistusoikeutta tarkastellaan läpikotaisin poliittisena ja moraalisena instituutiona. Omistusoikeus kytkeytyy oikeudellisena instituutiona tiiviisti osaksi politiikkaa ja moraalia erityisesti osana perusoikeusjärjestelmää. Omistusoikeuden valtiosääntöoikeudellisten sääntelymahdollisuuksien kannalta keskeistä on, että ympäristöperusoikeuksien säätäminen osaksi perustuslaissa turvattuja perusoikeuksia mahdollistaa aikaisempaa tehokkaamman ympäristöarvoihin perustuvan maaomaisuuden käytön rajoittamisen.

KOLESTEROLILÄÄKKEIDEN POTENTIAALISESTI VAARALLISISTA LÄÄKEYHTEISVAIKUTUKSISTA

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 24.4.1999 tarkastettavaksi LK Teemu Kantolan väitöskirja "Effects of itraconazole and some other CYP3A4 inhibitors on the pharmacokinetics of HMG-CoA reductase inhibitors".

Tutkimus kuuluu kliinisen farmakologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Olavi Pelkonen Oulun yliopistosta ja kustoksena professori Pertti Neuvonen.

Monilla potilailla on nykyään käytössä samanaikaisesti jopa 10 eri lääkettä, mikä lisää haitallisten lääkeyhteisvaikutusten mahdollisuutta. Yleisesti käytetyt ja varsin vähän haittavaikutuksia aiheuttavat statiini-ryhmän kolesterolilääkkeet voivat aiheuttaa harvinaisena haittavaikutuksena vakavia lihasvaurioita. Lihasvaurion riskin on havaittu lisääntyvän huomattavasti eräissä lääkeyhdistelmissä, mm. siklosporiinia käyttävillä elinsiirtopotilailla. Yhteisvaikutuksen mekanismi on kuitenkin ollut aikaisemmin tuntematon. Maksassa ja ohutsuolen seinämässä vaikuttava CYP3A4-entsyymi on tärkeä useiden lääkkeiden metabolialle, mutta sen välittämät yhteisvaikutukset tunnetaan huonosti. Tässä tutkimuksessa selvitettiin eräiden CYP3A4-entsyymin toimintaa estävien lääkkeiden ja greippimehun mahdollista yhteisvaikutusta eri statiinien kanssa.

Tutkimuksessa verrattiin itrakonatsoli-sienilääkkeen vaikutusta kuuden eri statiinin (simva-, lova-, fluva-, prava-, atorva- ja serivastatiini) plasmapitoisuuksiin, tutkittiin erytromysiini-antibiootin ja verapamiili-sydänlääkkeen vaikutusta simvastatiinin pitoisuuksiin ja greippimehun vaikutusta lovastatiinin pitoisuuksiin. Tutkimukset suoritettiin terveillä vapaaehtoisilla koehenkilöillä käyttäen plasebo-kontrolloitua, vaihtovuoroista koeasetelmaa. Lääkkeiden annokset olivat normaaleja hoitoannoksia ja turvallisuussyistä em. statiineja annettiin vain kerta-annoksina.

Itrakonatsoli suurensi erittäin voimakkaasti (10-20-kertaisesti) simvastatiin ja lovastatiinin plasmapitoisuuksia ja nosti atorvastatiinipitoisuuksia huomattavasti (noin 3-4-kertaisesti) kontrollivaiheeseen verrattuna. Erytromysiini- ja verapamiililääkitysten aikana simvastatiinin pitoisuudet kohosivat 5-6-kertaisiksi. Greippimehu suurensi lovastatiinipitoisuudet yli 10-kertaisiksi kontrollivaiheeseen verrattuna. Fluvastatiinin, pravastatiinin ja serivastatiinin kanssa itrakonatsolilla oli vain vähäinen tai ei mitään yhteisvaikutusta. Tuloksista voidaan päätellä, että maksan ja suolen CYP3A4-entsyymillä on hyvin pieni rooli fluva-, prava- ja serivastatiinin metaboliassa, mutta keskeinen osuus simvastatiinin, lovastatiinin ja atorvastatiinin metaboliassa.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että simvastatiinin, lovastatiinin ja mahdollisesti myös atorvastatiinin yhteisvaikutukset itrakonatsolin ja muiden voimakkaiden CYP3A4-estäjien kanssa ovat potentiaalisesti vaarallisia, koska CYP3A4-estäjät nostavat huomattavasti näiden statiinien plasmapitoisuuksia altistaen potilaita vaarallisille sivuvaikutuksille. CYP3A4-entsyymiä estäviä lääkkeitä ovat mm. siklosporiini, itrakonatsoli, ketokonatsoli, verapamiili, simvastatiini, erytromysiini, klaritromysiini, nefatsodoni, ja myös greippimehulla on CYP3A4-entsyymiä estävä vaikutus. Näiden lääkkeiden käyttöä simvastatiinin ja lovastatiinin kanssa tulisi joko välttää tai kyseisten statiinien annoksen tulisi olla hyvin pieni ja mahdollisten lihasvaurioiden ilmaantumista tulisi tarkkailla. On kuitenkin huomattava, että eri statiinien yhteisvaikutusalttiudessa on suuria eroja ja nämä erot johtuvat CYP3A4-entsyymin erilaisesta merkityksestä eri statiinien metaboliassa.

ITÄSUOMALAINEN PERHE 1700-LUVULLA

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 24.4.1999 tarkastettavaksi FL Kirsi Sirénin väitöskirja "Suuresta suvusta pieneen perheeseen. Itäsuomalainen perhe 1700-luvulla".

Tutkimus kuuluu Suomen ja Skandinavian historian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Kimmo Katajala Joensuun yliopistosta ja kustoksena professori Seppo Aalto.

Teos julkaistaan sarjassa Bibliotheca Historica 38.

Viimeisen kolmensadan vuoden aikana itäsuomalainen perhe on käynyt läpi nopean ja radikaalin muutoksen siirtymällä 1700-luvun lopun suurperhejärjestelmästä vuosituhannenvaihteen yksilökeskeiseen yhteiskuntaan, jossa perheiksi voidaan määritellä mitä monimuotoisempia suhteita ja asumisen muotoja. Muutos monen sukupolven muodostamista suurista perheistä moderneiksi ydinperheiksi on ollut Euroopan sosiaalitieteiden historian yksi kiinnostavimmista kysymyksistä. T. R. Malthusista alkaen ovat monet sosiaaliteoreetikot hahmottaneet maailman perhemallien erikoispiirteitä. Perhejärjestelmien keskeinen jako on ollut lännen ja idän välillä. Läntiselle perheenmuodostukselle oli tyypillistä korkea avioitumisikä (naisilla yli 25-vuotta), palveluksessa olo ennen avioitumista, oman kotitalouden perustaminen avioitumisen yhteydessä, suuri naimattoman väestön määrä. Vastaavasti itäiselle perhejärjestelmälle oli ominaista varhainen avioituminen, naimissa olevien suuri osuus, yhteiselämän aloittaminen sulhasen kotona sekä monen avioparin kotitalouden jakautuminen useammaksi yleensä perheenpään kuoleman jälkeen.

Suomen niemeltä Balkanin niemelle ulottuva avioitumis- ja perhemallien rajalinjan on todettu alkaneen aina 1000-luvulta lähtien. 1700-luvun Itä-Suomi oli Euroopan perhejärjestelmien sekä alueellisen jaon että ajallisen muutoksen sydämessä. Murroskausi alkoi Itä-Suomessa 1700-luvun lopulla, jolloin suurten talonpoikaistalouksien rinnalle alkoi syntyä tilattoman väestön pienempiä kotitalouksia. Sosiaaliset, taloudelliset ja kulttuuriset muutosprosessit heijastuivat käsitykseen perheestä. 1700-luvun lopulla itäsuomalainen perhejärjestelmä alkoi länsieurooppalaistua, mikä näkyi niin kotitalouksien rakenteissa, avioitumistraditioissa, asumismuodoissa ja perimysjärjestelmässä.

Itäisessä perhejärjestelmässä suvun merkitys oli vahva ja päätökset tehtiin kotitalouden, ei yksilön edun kannalta. Suuren suvun taloudet olivat miesten perheitä. Miesten valta päätöksenteossa, maaomaisuuden periytyminen ainoastaan pojille sekä naisen aseman määräytyminen synnytettyjen lasten (erityisesti poikien) kautta ilmentävät vahvaa patrilineaarisuutta.

Läntinen ydinperheideologia antoi yksilöille enemmän valtaa sekä puolison valinnassa että päätäntävaltaa perheessä. Samalla taloudellisesti itsenäisempi asema ja myös naisen perimysoikeus toi materiaalista turvallisuutta heikentäen riippuvuutta sukuun. Kuitenkin itäisen perhejärjestelmän muuttuminen läntisemmäksi merkitsi monessa mielessä siirtymistä biologisesta hierarkiasta (ikä, sukupolvi, sukupuoli) yhteiskunnalliseen hierarkiaan ja sukujen vallasta materiaaliseen turvallisuuteen.

Tutkimuksessa lähestyttiin perhettä kotitalouden, sukulaisuuden ja avioitumisen näkökulmista. Työ perustui laajaan väestöhistorialliseen lähdeaineistoon ja runsaaseen kansainväliseen vertailuun. Tutkimus osoitti perhekäsityksen elävän jatkuvassa muutoksessa kytkeytyen yhteiskunnan kulttuuriseen, ideologiseen ja sosiaalis-taloudelliseen rakenteeseen.

Väitöstiedot kokosivat:
Päivi Kinnunen, puh. 191 22039 ja
Pia-Tuulia Paano, 191 22342

Sisällys