KIRJAT

Ihmisystävät globaaleina
Humanistin maailman etiikka
Toim. Pekka Elo ja Gun Väyrynen

Vahtikoirat ja sylihauvat
Antti Mikkonen
Rahavallan rakkikoirat

Demokratian puolustus
Raimo Väyrynen
Globalisaatio.
Uhka vai mahdollisuus?

Satusedän scifimatka
Jari Koponen
Topelius ja tulevaisuus.
Zachris Topelius
Simon Levis resa i Finland.

Emigrantit etelässä
Olavi Koivukangas
Kaukomaiden kaipuu.
Suomalaiset Afrikassa,
Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Ihmisystävät globaaleina

Humanistin maailman etiikka
Toim. Pekka Elo ja Gun Väyrynen
Humanistiliitto, 1997
184 s., 122 mk

Humanismi tulee taas. Paluuta kiireellistävät tietotekniikan harppauksista juontavat ihmisyyden mekanisoitumisen uhat, geeniteknologiasta kumpuavat näyt inhimillisyyden muokkaavasta uusintamisesta, maailmanmarkkinakapitalismin etenemisestä aiheutuvat päätöksenteon pulmat, hyvinvointivaltion alasajosta koituvat sosiaaliset ongelmat sekä ympäristökriisistä nousevat ajatukset ihmisarvon radikaalista suhteellistumisesta. Nokkelimmat ja juonikkaimmat uushumanistit eivät vain reagoi näihin virtauksiin. He hakeutuvat aktiiviseen keskusteluun informaatikkojen, dna-manipuloijien, ekoväen ja sen sellaisten kanssa. He viittaavat ihmisen sivuuttamattomaan ikirooliin hyvässä, pahassa ja pahan parantamisessa, vähän niin kuin ns. poliittiset realistimme ovat viitanneet itärajan pituuteen.

Pekka Elon ja Gun Väyrysen humanismikoosteen lähtölaukauksena on YK:n kulttuurin ja kehityksen maailmankomission raportti. Professori Carl-Johan Klenberg selostaa aluksi ylikansallisia "uuden globaalin etiikan" ponnisteluja. Hän korostaa epädogmaattisuutta ja pelkän hyvän tarkoituksen ylittämistä, mutta lopettaa artikkelinsa totunnaisen hurskaasti: "Valtioiden sensijaan, että olisivat tuomareita, tulisi huomata kuinka puutteellinen moraali käytännössä heikentää moraalisesti meitä kaikkia eikä vähiten nuorisoa" (kummallinen suomennos Elon).

Tämän jälkeen annetaan juutalaisen kehua islaminuskoisia, muslimin juutalaisia ja vapaa-ajattelijan kristittyjä. Toimittajat paljastavat, ettei jatkoksi saatu yhtäkään vapaa-ajattelijoille myötäsukaista, hyvää kristillistä juttua. Vaikka merkittävimmäksi panokseksi nouseekin juuri tämä poissaolo, ainakin Mikko Telarannan artikkelissa on sen verran itua, ettei varsin väkinäinen jakso aivan haaskiin mene.

Loppu onkin sitten periläntistä sitä sun tätä. Kukin talkoolainen panee vuorollaan omiaan Väyrysen kiteyttämässä hengessä: "Meidän pitää mielestäni tästä aatteiden aarreaitasta käydä valitsemassa sellaista mikä omalle ajallemme sopii, mikä on nyt relevanttia."

Teokseen on liitetty myös filosofi Paul Kurtzin muotoilema "keskinäisen riippuvuuden" julistus uutta maailmanetiikkaa viitoittamaan. Humanismin vanhojen vastustajien tapaan humanistitkin suosivat isolla J:llä kirjoitettavaa uskonkappaletta. Yksi allekirjoittajista on tunnettu tieteenfilosofi Mario Bunge, jonka kritiikille monetaristisen talousteorian erheistä on ollut helppo herkistyä. Sitä vastoin hänen toisaalla jakamaansa humanitaarista apua "hyvin sairaiden" ja "normaalien ihmisten" erottamiseksi on vaikeampi vastaanottaa.

Kun juutun Bungeen, argumentaationi voi näyttää suuntautuvan luvattomasti ad hominem. Jotain kai hyvittää se, että puhe on humanisteista. Hyvähän heidänkin olisi nähdä, että jotkut homo sapiens -ihanteet ovat toiminnassa ja propagoitavina kaiken aikaa, jo ennen kuin niitä haetaan perinteen aarreaitoista tai sekavista antologioista, ja etenkin silloin, kun niitä ollaan etsiskelemässä.

Jarkko S. Tuusvuori

Vahtikoirat ja sylihauvat

Antti Mikkonen
Rahavallan rakkikoirat
WSOY, 1998
419 s., 190 mk

Talousuutiset ovat rynnineet tiedotusvälineisiin: aamu ei ala ilman jokapäiväistä Dow Jonesin lukemaa ja jenin kurssia. Suomalaisen talousjournalismin juuret ulottuvat yli sadan vuoden taakse, aloittihan Kauppalehti toimintansa 1898.

Viidenkymmenen vuoden ikään on ehtinyt myös Taloustoimittajat ry., aiemmalta nimeltään Taloustoimittajien kerho, jonka juhlakirjan on tehnyt Talouselämä-lehden toimittaja Antti Mikkonen.

Teoksessa ilahduttaa sen journalistimainen kirjoitusote, joka sahaa nopeasti muutoksesta toiseen. Reilut 150 haastateltua talousvaikuttajaa ilmestyvät puhumaan runsaissa lainauksissa kuin ammattitaidolla tehdyssä reportaasissa. Toisaalta ei voi välttyä vaikutelmalta, että Mikkonen on ohjannut suomalaisen talousjournalismin kuvan näyttämään juuri siltä, kuinka hän sitä itse katsoo. Vain soitto sopivalle haastateltavalle ja kommentti sopivaan paikkaan, ja taustatuki on turvattu. Tahallisesta vääristelystä kirjoittajaa ei missään nimessä ole syytä epäillä.

Etenevyys ja helppolukuisuus ei kostaudu sisällön tarkkuudessa eikä laadussa: Mikkonen analysoi ja summaa kuin historiantutkija, ja teoksen takapäästä löytyvät huolellisesti laaditut lähdeluettelot ja hakemistot.

Kirja on jaettu neljään osaan, joista tutkimuksellisesti pysyvin on talousjournalismin historiaa välineittäin käsittelevä kokonaisuus. Mikkonen on koonnut alan eläviltä legendoilta arvokkaita muistumia talousuutisten tulosta lehtien palstoille ja eritellyt tiedot selkeästi. Tämä kenttätyö olikin jo aika tehdä.

Sivumäärältään suurimman osan teosta täyttää sen kolmas luku Seitsemän näkökulmaa talousjournalismiin, jossa kirjoittaja pureutuu muun muassa yritysanalyysien kehitykseen, talousrikosten uutisointiin ja mielenkiintoisesti taloustoimittajien moraaliin.

Esipuheessaan Mikkonen myöntää innostuneensa itse eniten maailmaa muuttaneiden uutisten taustojen selvittämisestä, eikä kirjoittajan innostus onneksi voi olla välittymättä lukijalle. Teoksen päätökseksi tutkitaan tiedotusvälineiden käyttäytymistä KOP:n ja SYP:n fuusiossa, Kari Kairamon kuolemaa uutisoitaessa ja Kourien mediasodassa.

Ovatko taloustoimittajat siis rahavallan rakkikoiria? Pelkiksi räksyttäjiksi Mikkonen ei kollegojaan leimaa: "Onhan joukossamme myös viileitä ja viisaita vahtikoiria. Toisaalta ei rotumme surullisenkuuluisa alkutyyppikään - sylikoira - ole kuollut sukupuuttoon."

Karo Hämäläinen

Demokratian puolustus

Raimo Väyrynen
Globalisaatio.
Uhka vai mahdollisuus?
Atena kustannus, 1998
225 s., 178 mk

Globalisaatio on herättänyt maailmalla vilkasta keskustelua. Joidenkin mielestä se vie monilta työn ja toimeentulon, toiset uskovat sen tuovan vaurautta kaikille. Kolmannen näkemyksen mukaan kyseessä on pelkkä myytti. Professori Raimo Väyrynen tarkastelee tasapainoisesti globalisaation taloudellisia, teknologisia, poliittisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia.

Havainnollisessa esityksessään Väyrynen arvioi globalisaation seurauksia sortumatta perusteettomaan kauhukuvien maalailuun tai pilvilinnojen rakenteluun. Hän osoittaa vakuuttavasti, ettei globalisaatio ole mikään uusi ilmiö, vaan samansuuntaista kehitystä oli havaittavissa jo sata vuotta sitten. Väyrynen tarkastelee kansainvälistä finanssijärjestelmää ja kauppaa, teollista rakennemuutosta, työvoiman kansainvälistymistä sekä teknologian ja liberaalien arvojen leviämistä. Hän tuo osuvasti esiin globalisaatioon sisältyvän ristiriitaisuuden. Yhtäältä globalisaatio mobilisoi uusia voimavaroja ja nopeuttaa siten taloudellista kasvua. Toisaalta pääoman heikkenevä yhteiskunnallinen valvonta lisää eriarvoisuutta sekä valtioiden välillä että sisällä.

Lähdeaineiston perusteella Väyrynen näkee globalisaation enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Kansainväliset talousjärjestöt myöntävät, että globalisaatio voi siirtymävaiheessa lisätä työttömyyttä. Yleisesti ne ovat kuitenkin vakuuttuneita siitä, että globalisaation pitkän aikavälin vaikutukset ovat kasvua ja työllisyyttä tukevia. Totta ainakin on, ettei eristäytyminen ole realistinen vaihtoehto. Myönteisestä perusasenteestaan huolimatta Väyrynen tunnustaa globalisaatiokritiikin arvon. Talouden rakennemuutos perustuu pyrkimykseen vähentää yritysten kustannuksia ja kasvattaa niiden voittoja. Maailmanlaajuisen deflaation riski osoittaa kuitenkin, ettei taloudellisen toiminnan tarkoituksena voi olla jatkuva kustannusten karsiminen voittojen kasvattamiseksi, sillä tuotteiden myymiseksi tarvitaan myös kysyntää.

Johtopäätöksissään Väyrynen on varsin varovainen. Valtion merkitys säilyy jatkossakin todellisena. Globalisaatio ei tuhoa hyvinvointivaltiota, mutta lisää kyllä paineita löytää uusi tasapaino avoimuuden luomien taloudellisten vaatimusten sekä sosiaalisten ja koulutuksellisten tarpeiden välillä. Suomi ulkomaankaupasta riippuvaisena pienenä taloutena on suurten haasteiden edessä.

Kyseessä on vaikeaa aihetta tasapainoisesti käsittelevä teos. Väyrynen porautuu asian ytimeen korostaessaan demokratian merkitystä talouden vastavoimana. Väyrynen myöntää, että markkinatalousmaissakin ongelmana on, että demokratiasta on tullut enemmän muodollinen kuin sisällöllinen järjestelmä. Esitys jää paikoitellen liiaksi tutkimustulosten esittelyn tasolle. Globalisaation vaikutusten ja demokratian roolin osalta teoksesta olisi toivonut löytyvän enemmän Väyrysen omia näkemyksiä ja ongelmien ratkaisuehdotuksia. Tutkimusaiheen alkukartoituksena teos täyttää tehtävänsä erinomaisesti.

Jussi Syrjälä

Satusedän scifimatka

Jari Koponen
Topelius ja tulevaisuus.
Zachris Topelius
Simon Levis resa i Finland.
Yliopistopaino, 1998
112 s., 128 mk

Kesäkuussa 5870 juutalaisen ajanlaskun mukaan Helsingin Suomalaisessa teatterissa esitettiin Kullervoa ja Ruotsalaisessa teatterissa Vänrikki Stoolia ja Alkibiades-huvinäytelmää. Arvioita vuoden 1900 j.Kr. kulttuuritarjonnasta esitteli jo neljäkymmentä vuotta ennakkoon Zachris Topelius lehtijatkokertomuksessaan Simon Levis resa i Finland, joka on nyt ensimmäistä kertaa julkaistu kokonaisuutena yhdessä Jari Koposen tutkimuksen Topelius ja tulevaisuus kanssa.

Scifi-kuvitelma ei ole innostavinta satusedän tuotantoa. Uusia keksintöjä ja villejä teknisiä kuvitelmia tärkeämpää on kulttuurin tila. Eri kaupungeista Topelius esittelee tärkeimmät julkiset rakennukset ja satamien viennin tavaralajeittain eriteltynä. Kertomus vertautuukin helposti Maamme-kirjaan.

Hajanaisessa ja jäsentymättömässä tutkimusosuudessa Jari Koponen osoittaa, että kansallisromantiikkamme merkkihahmo suhtautui tieteeseen aluksi positiivisesti, mutta myöhemmin, kun teollistumisen haittavaikutukset alkoivat näkyä, Topelius asettui "kehitystä" vastaan. Simon Levi -kertomuksessa, joka julkaistiin nimettömänä Helsingfors Tidningarnissa vuonna 1960, tulevaisuusoptimismi vielä hallitsee.

Vain Topeliuksen ajankohtaisuus selittää kirjan julkaisemisen. Koponen ei tunnu osaavan päättää, mitä hän haluaa tutkia: Topeliuksen kannanottoja keksintöihin, tieteiskirjallisuuden historiaa vai kenties epäilyjä satusedän antisemitismistä. Tutkimuksesta ei jäsenny kokonaisuutta, vaan se on sarja toisiinsa kuulumattomia pistoja. Periaatteessa mielenkiintoistenkin avausten terän vie kömpelö kieli, jota tukevat taajaan toistuvat kirjoitusvirheet.

Liitteeksi eristetty Koivuniemen kirjaston katsauksenomainen esittely on kirjan kaikin puolin paras osa. Topeliuksen futurologinen Simon Levi -teksti on julkaistu ruotsiksi alkuperäisessä asussaan.

Karo Hämäläinen

Emigrantit etelässä

Olavi Koivukangas
Kaukomaiden kaipuu.
Suomalaiset Afrikassa,
Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Latinalaisessa Amerikassa.
Siirtolaisuusinstituutti, 1998
418 s., 150 mk

Suomalaisiin vientituotteisiin ovat perinteisesti kuuluneet maan asukkaat. Viimeisten 150 vuoden aikana arvioidaan maastamme lähteneen noin 1,3 miljoonaa ihmistä eri puolille maapalloa. Päiväntasaajan eteläpuolellekin riitti menijöitä, tosin valtavirran sivupurona eli noin 40 000 uskalikon joukkona. Olavi Koivukankaan Kaukomaiden kaipuu on kohtalaisen perusteellinen, mutta myös hieman väritön yleiskatsaus tähän eteläisen pallonpuoliskon siirtolaisuuteen.

Ensimmäiset suomalaiset kaukaisten alueiden kulkijat olivat usein tiedemiehiä, kuten H. D. Spöring Australiassa ja Uudessa-Seelannissa tai Henric Jakob Wikar ja Petter Forsskål Afrikassa. Varhaisimpia varsinaisia siirtolaisia olivat kuitenkin merimiehet, jotka jäivät laivasta kaukaisessa satamassa: kultakenttien kutsu oli varsinkin Australiassa ja Etelä-Afrikassa usein vastustamaton. Samanlaisia sooloilevia seikkailijoita löytyi myös muun muassa Kongon belgialaisilta jokilaivoilta ja muukalaislegioonasta. Lähetystyökin on työllistänyt suomalaisia jo vuodesta 1870.

Monet vuosisadan alun idealistit matkustivat puolestaan Latinalaiseen Amerikkaan. Sosialistit, teosofit, vegetaristit ja muut periaatteiden ihmiset etsivät eksoottisesta ympäristöstä sitä vapautta, jota perinteinen valtio ei tarjonnut. Venäläistämistoimenpiteilläkin oli toki osuutensa. Kuuden utopiayhteisön ihanteellisuus karisi kuitenkin jo varsin varhaisessa vaiheessa. Tiukkoja vakaumuksia oli usein vaikea sovittaa yhteen eivätkä utopistit myöskään olleet uudisraivaajina ja taloudenhoitajina sieltä käytännöllisimmästä päästä. Perinteinen alkoholiongelma oli tietysti myös mukana.

Pilvilinnojen romahdettua siirtokunnat jatkoivat kuitenkin kituliasta elämäänsä tavallisina siirtolaisyhteisöinä. Ja kuten muuallakin, ensimmäisen sukupolven jälkeen vähitellen ympäröivään yhteiskuntaan sulautuen.

Seikkailunhalu sekä aatteelliset ja poliittiset syyt olivat usein tärkeitä motiiveja eteläisen pallonpuoliskon siirtolaisuuden varhaisvaiheessa. Viimeistään 1920-luvulta lähtien pääsyyt ovat kuitenkin olleet taloudellisia. Paremmasta palkasta ja elintasosta haaveilevien lisäksi lähtijöissä oli muun muassa maatalojen nuorimpia sisaruksia, jotka joutuivat lähtemään muualle töihin, kun kotipaikka jäi vanhimmalle pojalle. 1950- ja 60-luvuilla nopea elinkeinorakenteen muutos kiihdytti myös siirtolaisuutta etenkin Australiaan. Maastamuuttajien lähtöalue siirtyi samalla länsirannikolta Etelä-Suomeen.

Toisin kuin esimerkiksi Pohjois-Amerikan ja Ruotsin tapauksissa muuttoliike eteläiselle pallonpuoliskolle ei ole ollut joukkosiirtolaisuutta, vaan muuttajat ovat olleet varsin vähälukuisia. Näin aiheen käsittelykin tapahtuu varsin pitkälti yksilötasolla, yksittäisiä tarinoita esittelemällä.

Ruohonjuuritason esittely voisi olla vahvuus, mutta nyt näin ei ole. Sosiaalihistorialliset analyysit jättävät toivomisen varaa, mutta nippelitietoa löytyy yllin kyllin ("helluntaiherätyksen lehti Canberrassa siirtyi offset-painatukseen vuonna 1973"). Teokseen tulee paikoin luettelomainen ja perustutkimuksenoloinen ote, mikä ei ole etu yleisteoksessa. Tämä vaivaa erityisesti Australian ja Uuden-Seelannin kohdalla, joissa aiempi niukahko tieteellinen tutkimus on pääasiassa Olavi Koivukankaan itsensä tekemää. Muiden alueiden siirtolaisuutta esitellessään hän on voinut tukeutua muihin tutkimuksiin, ja näin esimerkiksi utopistien esittely on kiintoisaa luettavaa.

Tauno Linkoranta