KIRJAT
Tendenssejä
päin
Lauri Rauhala
Ihmisen ainutlaatuisuus
Meri ja historian aallot
Hannes Sihvo ja Risto Turunen
Veijo Meri. Täynnä liikettä
Keidas keskellä kaupunkia
Kaisaniemi - Kajsaniemi
Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha
Arvorelativismi
kaataa naiset
Heidi Liehu
Perhosten valtakunta. Manifesti viimeisestä
tulevaisuudesta
Joululahja
vihamiehelle
Martyn Oliver
Filosofian historia
Vanhassako vara
parempi?
C. W. Gyldén
Suomalaisen metsänhoidon opas
Neljännen
valtiomahtimme vaiheet
Päiviö Tommila ja Raimo Salokangas
Sanomia kaikille. Suomen lehdistön historia
Kertomuksia tiestä
Martin Palmer
Taolaisuus
Suomalaisen
rockin ABC-kirja
Seppo Bruun, Jukka Lindfors, Santtu Luoto, Markku Salo
Jee Jee Jee. Suomalaisen rockin historia
TENDENSSEJÄ PÄIN
Lauri Rauhala
Ihmisen ainutlaatuisuus
Helsinki University Press, 1998
205 s., 172 mk
Hengen vieroksunnan päättäväinen torjuminen voi hyvinkin vaikuttaa sankarilliselta ihmisen, elämän ja rauhan puolustukselta. Jos on istunut kutsuvieraana tilaisuudessa, jossa luonnontieteilijä viittaa laboratorionsa saamaan rahoitukseen ja lupaa kuulijoille, että "filosofinen spekulointi" voidaan jättää ja ryhtyä tositoimiin, ei voi leimata Lauri Rauhalan kamppailua taisteluksi tuulimyllyjä vastaan. Ilkiöt ovat vallassa ja uhat ilmeisiä. Ikävä kyllä nyt tarjotut vastamyrkyt luultavasti pahentavat tautia.
Apropos, sattuvimpia osia Rauhalan hankkeessa on "medikalisaation" kritiikki. Nimenomaan arvostelu, sillä heti kun hän alkaa aukoa (kehon) sairauden rinnalle mielestään ratkaisevia "tajunnallisuuden" (maailmankuvan suotuisuus/epäsuotuisuus) ja situationaalisuuden" (häiriöt/ongelmattomuus elämäntilanteessa) ulottuvuuksia, ei tiedä, kituako kernaammin tiukkapipoisen lääkärin vai vastaavasti varustetun fenomenologin praktiikassa. Ansiokkaasti Rauhala silti tähdentää merkitysten merkitsevyyttä, mikä myös istuu hänen yksipuoliseen, mutta lupaavaan filosofiseen tulkintaansa Freudista hermeneutikkona.
Projektin ongelma paljastuu omalla nimellään ainakin kolmasti (ss. 7, 9, 16): kirjoittaja tunnistaa niin voimakkaan vakaumustensa vastaisen "tendenssin", että hänen työnsä äityy tendenssiseksi. Mitä ymmärrettävin ilmiö johtaa siihen allikkoon, että ollaan enemmän kiinnostuneita sanomisen oikeutuksesta, perustuslaillisen suunvuoron saamisesta kuin sanomisten oikeellisuudesta.
"Materialististen kohteiden tutkimukseen soveltuvat määritelmät tuottavat tietenkin materialistisia tuloksia. Muu ei ole edes loogisesti mahdollista." Mikä mahtaa olla "materialistinen kohde"? Jos tarkoitus on sanoa "materiaalinen", "logiikka" johtaa mahdottomuuksiin: "Psyykkisten kohteiden tutkimukseen soveltuvat määritelmät tuottavat tietenkin psykologistisia tuloksia." Rauhalan pyrkimys puhua logiikan ja reaalitieteellisen tutkimuksen nimissä ei ole kovinkaan uskottava, eikä hänen tavastaan korostaa näitä asioita ylletä niillä ylpeilevän vastaleirin, analyyttisen tradition, toimivaan kritiikkiin.
Tukisin mieluusti Rauhalan ristiretkeä kulttuurimme öykkärimahteja vastaan, ellei hän osoittaisi yhtä suurta tietämättömyyttä oman perinteensä juurista kuin hänen vastustajansakin omistaan. Siinä missä käsiteanalyytikot jättävät pokkana analysoimatta käsitteen, Rauhala näkee käsitteissä harha-askeleen elämyksellisyydestä ideaalisuuteen. Hänelle niin tärkeä taustahahmo, Heidegger, hyökkäsi rajusti sellaisten näkemysten kimppuun, joissa elämä irrotetaan ajattelusta, kysymisestä, käsitteestä. Heideggeria ei siis ole mielekästä käyttää käsitevastaisuuden äänitorvena, samalla kun voidaan kysyä, kuinka oikeutettua on käyttää häntä Rauhalan tapaan eettisyyden, humanismin ja individualismin takuumiehenä.
Anteeksiantamattominta ei kirjassa kuitenkaan ole mainitut heikkoudet, tai edes kömpelö jälki, jota kustantaja luonnehtii "nautittavaksi tyyliksi". Ei, vaan rock-musiikin asiaton parjaus.
Jarkko S. Tuusvuori
MERI JA HISTORIAN AALLOT
Hannes Sihvo ja Risto Turunen
Veijo Meri. Täynnä liikettä
SKS, 1998
435 s., 175 mk
Veijo Meri on monella tapaa ajankohtainen. Helmikuussa modernismin romaanitaiteen suunnannäyttäjä sai akateemikon arvonimen ja vuoden viimeisenä päivänä vietetään hänen 70-vuotispäiviään. Meren juhlavuotta kunnioittamaan on ilmestynyt Hannes Sihvon ja Risto Turusen kirjoittama ja Meren itsensä tarkistama elämäkertateos.
Veijo Meri - täynnä liikettä jakaantuu kahteen osaan. Elämä ja teokset -tyylisestä kirjallisuudentutkimuksesta viehättynyt Hannes Sihvo on kirjoittanut noin 170 sivun mittaisen Meri-elämäkerran. Risto Turunen puolestaan lähestyy historiaa Meren teosten välittämänä ja tarkastelee kirjailijan ihmiskuvaa sekä kirjallisuuskäsitystä neljässä tutkielmanomaisessa artikkelissa.
Meri, monien anekdoottien mies, tarjoaa elämäkerturille mielenkiintoisen kohteen. Kirjallisuudentutkijana Sihvo ei halua jäädä pelkästään henkilöhistorian kronikoijaksi vaan antaa Meren oman äänen kuulua voimakkaasti: romaanisitaatit, viittaukset novellihenkilöiden esikuviin ja muu materiaali ohjaavat kerronnan kulkua paikoin haitallisestikin. Etenkin kirjailijan lapsuus- ja nuoruusvuosista Sihvo on kirjoittanut kuin Meren kotisivun, josta linkit lennähtelevät kohti erilaisia dokumentteja.
Lainauksia sitova Sihvon oma puhe kulkee mallikkaalla yleisproosalla. Hän ei ole sortunut yrittämään "taiteellisia" kommervenkkeja, jotka vaivaavat esimerkiksi Hannu Mäkelän Eino Leino -elämäkertaa.
Risto Turunen on tehnyt huolellista työtä Meren teosten historiallisuuden parissa. Etenkin Vuoden 1918 tapahtumat -romaanin vastaanottoon hän on paneutunut tarkasti ja käyttäen apunaan ilahduttavasti sanomalehdistön aikalaiskritiikkejä. Suhteessa Sihvon elämäkertaan Turusen osuus haukkaa teoksesta kuitenkin melkoisen suuren osan. Siksi Täynnä liikettä -teos vinoutuu hieman tasapainottomaksi. Elämäntarinalle olisi voinut antaa enemmän tilaa.
Teoksen loppuun koottu Meren bibliografia sekä luettelo hänen tuotan- toaan käsittelevistä tutkielmista, artikkeleista ja kritiikeistä valaa erinomaisen betonipohjan myöhempää tutkimusta varten.
Karo Hämäläinen
KEIDAS KESKELLÄ KAUPUNKIA
Kaisaniemi - Kajsaniemi
Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha
Oy Edita Ab, Helsinki, 1998
88 s., 99 mk
Helsingin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan väki antoi pikkusormensa markkinavoimille ja samalla uuteen myymälään saatiin ensimmäinen oma tuote: kolmikielinen puutarhasta sanoin ja kuvin kertova kirjanen.
Kirjan viidessä artikkelissa esitellään koko Kaisaniemen alueen historiaa ja nykypäivää, viime vuosien korjaustöitä sekä itse puutarhaa. Vanhojen valokuvien ja piirrosten lisäksi loppuun on liitetty vielä värivalokuvia nykyisestä puutarha- ja kasvihuonealueesta.
Vaikka alueen historia onkin mielenkiintoista, puutarhassa yksin haasuileva kulkija kaipaisi ehkä historiatietoja enemmän opasta retkelleen kasvimaailmassa. Intendentti Aune Koposen puutarhaa ja kasveja mukavasti esittelevä teksti on jätetty kirjan viimeiseksi kappaleeksi ja on turhankin suppea. Ollakseen käyttökelpoinen teksti olisi vaatinut rinnalleen kartan, jonka avulla puutarhassa kulkija olisi saanut enemmän irti retkestään. Aina ei ole mahdollisuutta tai haluakaan opastettuun kierrokseen. Nyt kirjan selostuksen lisäksi tarvitaan vielä erillinen opaslehtinen tietääkseen mistä sopesta etsiä vaikkapa matkustajain puuta.
Kahdessa historia-artikkelissa on paikoin toistoa ja paikoin esitellään turhan pieniä yksityiskohtia. Teos olisikin kaivannut päättäväisen kustannustoimittajan, joka olisi rohjennut yhdistellä kappaleita ja asioita. Teoksen päätarkoituksena ei liene kirjoittajiensa julkaisuluettelon kasvattaminen vaan puutarhasta kiinnostuneitten asiakkaitten palveleminen.
Joitakin vieraitakin sanoja tekstissä pulpahtelee. Veistosnissi ei kuulu ainakaan omaan jokapäiväiseen käyttösanastooni. Koposen puutarhaa esittelevä teksti on tässäkin mukava poikkeus, kokemus tietämättömien opastajana paistaa tekstistä selvästi.
Myös arkkitehti Jukka Turtiaisen kunnostustöistä kertova artikkeli on ilahduttavaa luettavaa. Korjaustöissä on osattu arvostaa käsityötä ja hyvään lopputulokseen on pyritty aikaa ja vaivoja ja samalla ilmeisesti myös rahaa säästämättä. Mukavaa on vielä se, että entisöidyt tilat eivät ole eikä niistä tule museota, vaan ne toimivat yhä alkuperäisessä tarkoituksessaan.
Loppuun on liitetty nippu Jussi Tiaisen studiokuvamaisia valokuvia. Elämä on unohtunut kuvien ulkopuolelle - puutarhassa ei liikahda lehtikään. Kuvat olisivat kaivanneet seurakseen hitusen tekstiä. Olisi mukava tietää mikä puutarhan kolkka kuvassa milloinkin näkyy.
Pienistä puutteistaan huolimatta kirja on käyttökelpoinen paketti puutarhasta kiinnostuneille ja antanee eväitä myös kaupunkisuunnittelusta kiinnostuneille. Millaisena sinä haluaisit nähdä Kaisaniemen alueen ensi vuosituhannella?
Erja Ämmälahti
ARVORELATIVISMI KAATAA NAISET
Heidi Liehu
Perhosten valtakunta. Manifesti viimeisestä
tulevaisuudesta
Sphinx Oy, 1998
1139 s., 215 mk
"Kannatan kyllä tasa-arvoa, mutta tiskauskeskustelu on minusta triviaalia.
Tuon lauseen kuulee joka päivä julkkishaastatteluissa, hiekkalaatikolla, kahvipöydässä.
Ja aina se menee täydestä. Ken vastustaa, on tiukkapipo. Telaketjufeministi, joka haluaa tulla miehen kaltaiseksi.
Heidi Liehu käyttää toistatuhatta sivua ja melkoisen määrän käsitteellistä arsenaalia osoittaakseen, että tiskaamisenkaltaiset trivialiteetit ovat kuolemanvakavia kysymyksiä juuri siksi, että ne sivuutetaan naurettavina. Ihmiskunnan mahdollisuus estää oma tuhonsa riippuu juuri siitä, osaammeko vihdoin nostaa virallisesti mitätöidyt elämän mikropartikkelit valokeilaan. Tasa-arvon ja rauhan valtakuntaan ei päästä mahtipontisilla julistuksilla tai verta demokratian puolesta vuodattamalla. Globaalin politiikan alkupiste, keskiö ja ratkaisija on koti ja perhe.
Tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Naisfilosofiaan perehtynyt lukija saattaa ihmetellä, miksi Liehu selittää sivutolkulla asiaa, joka on ajat sitten keksitty: yhteiskunnan näkyvä poliittinen sfääri lepää näkymättömäksi vaietun arjen hoivan varassa.
Liehun manifestista muodostuu silti lukemisen arvoinen kokonaisuus. Liehu hakee syitä sukupuolten väliselle kuilulle ja pohtii sukupuolisen vallan seurauksia niin tieteessä kuin muissakin yhteiskunnan makrorakenteissa.
Liehu tuo esiin sen, että feminismi usein ymmärretään tahallisesti väärin. Liehun feminismillä ei pyritä naisvaltaan, monologia pitävien matriarkkojen diktatuuriin. Päinvastoin, Liehun feminismi on sukupuolten välistä dialogia, jonka alkaessa traditionaalinen valtakäsitys murtuu vähitellen, ilman vallankumousta. Miehestä ei haluta uutta objektia nousevan naissubjektiuden pönkittäjäksi.
Mielenkiintoisimmillaan Liehu on tieteenfilosofisissa pohdinnoissaan. Liehu asettuu selkeästi postmodernia tiedekäsitystä vastaan. Huolimattomasti lukien Perhosten valtakunnasta voisi päätellä, että tässä olisi Alan Sokalin vaivoiksi taas yksi rationaliteetin romuttaja. Liehu tosin kritisoi valistuksen perintöön pohjautuvaa modernia tiedekäsitystä, jonka virallinen neutraalius kätkee patriarkaalisen arvojärjestelmän. Tähän Liehun mielipideyhtäläisyydet tunnetuimpien postmodernistien kanssa sitten loppuvatkin.
Liehu nimittäin väittää, että postmoderni tieteenfilosofia sortaa naista aivan yhtälailla kuin objektiivisuuteen ja yleistettävyyteen nojaava tiedonideaali. Liehun mukaan äärimmilleen viety arvorelativismi vie mahdollisuuden naisnäkökulmalta. Postmodernistien usko yhtenäisten teorioiden kuolemiseen ikään kuin tahallisesti tappaa sen tiedon ankkurin, jota nainen juuri on löytämässä. Uuden tietämisen tavan kehityskelpoinen itu vähätellään yhdeksi kvasitotuudeksi muiden kaltaistensa joukkoon. Postmodernin hyväksyminen voidaan Liehun mukaan nähdä keinona sulkeistaa nainen jälleen pois tieteen määrittelijöiden joukosta.
Liehu arvelee sukupuolten välisen dialogin alkamisen luovan uuden tietämisen tavan. Perhosten valtakunnan tiedeyhteisössä tarkkailijan subjektiivisuus tunnustetaan. Tutkimuksesta ei myöskään suljeta pois tunnetason vuorovaikutusta tarkkailijan ja tarkkailtavan väliltä. Liehun mukaan näin saavutetaan korkeammanasteinen objektiivisuus kuin modernin tieteessä, jossa neutraalius kuuluu premisseihin.
Liehu itse on filosofi, ja tiedon ideaaleja käsitellessään hän puhuu humanistin äänellä. Olisin kiinnostunut kuulemaan myös luonnontieteilijän näkemyksen Liehun tiedonsosiologisesta analyysista. Haluaisin myös nähdä esimerkin, miten jonkin yksittäisen tutkimusongelman asettelu ja metodit konkreettisesti muuttuisivat liehulaisessa "dialogisessa" yhteisössä.
Heikoimmillaan Liehu on pohtiessaan yksilötason psykoseksuaalisia syitä sukupuolten eriarvoisuudelle. Liehun esitys varhaiskasvatuksesta ja poikalapsen ohjaamisesta irrottautumiseen ja tunteiden sulkeistamiseen jää epäselväksi. Toisaalta, Valtakunta ei ole väitöskirja. Pääasia lienee ajatusten heuristinen merkitys.
Liehun teksti on viimeistelemätöntä ja reippaasti paatoksellista. Varsinkin, kun sivuilla vilisee sellaisia sopimattomia sanoja kuin rakkaus tai suudelma. Punastun aivan.
Mutta kyllä, kyllä me tarvitsemme leveällä pensselillä maalattuja utopioita. Toivottavasti tulosvastuu ei tapa tieteentekijöiden halua vajota joskus ikuisuuskysymysten pariin. Siis katse taivaanrantaan ja jalat pöydälle: mistä minä tiedän, mitä minä tiedän?
Mai Allo
JOULULAHJA VIHAMIEHELLE
Martyn Oliver
Filosofian historia
Gummerus, 1998
189 s., 235 mk
Lievetekstissä Martyn Oliverin Filosofian historiaa kehutaan kirjaksi, jossa "kuvataan kaikkia filosofian merkittävimpiä koulukuntia ja kerrotaan yli 50 ajattelijan elämästä ja työstä". Kahteen kertaan mainostetaan teoksen runsasta kuvitusta; kuvat tekevät filosofian eläväksi ja värikkääksi. Haiskahtaa siis siltä, että kirja on tarkoitettu käärittäväksi värikkäisiin lahjapapereihin.
Tätä lahjakirjaa en soisi annettavan kuin kieltä osaamattomalle tai lukutaidottomalle. Kun alle kahdessasadassa sivussa yritetään kuvata koko maailman filosofian historia Aasian ajattelijoista Richard Rortyyn, tietää jo lähtiessään liikkeelle, että seurauksena on suunnatonta ylimalkaisuutta ja karmaisevia yleistyksiä.
Yksinkertaistaessaan Oliver ei voi välttyä tekemästä hallaa ajattelijoille. Tasapuolisesti filosofit ja ajatussuunnat saavat kukin oman aukeamansa: Antonio Gramscille ei suoda pätkääkään enemmän tilaa kuin sellaisille vähäpätöisyyksille kuin Platon tai hindulaisuuden perinne. Suurin osa aukeamasta on vielä uhrattu niille mainostetuille kuville.
Kuvakirjaksi Filosofian historia on tarkoitettu. Katselijan silmiä hivellään Madonnalla, Hitlerillä ja Rafaellon maalauksilla. Ken erehtyy lukemaan leipätekstiä eli hieman laajennettuja kuvatekstejä, oppii muun muassa, että Platonin filosofian käsitteistä on "ehkä pisimään elänyt hänen käsityksensä rakaudesta". Että se siitä oikolukemisen vaivasta.
Oliver tekee filosofiasta näennäisen helppoa. Kategorinen imperatiivi pääsee Immanuel Kantista kertovan kappaleen väliotsikoksi, mutta tekstissä ei hennota kertoa, mitä käsitteellä tarkoitetaan.
Kovin paljon alan erityissanastoa suomentajan kompastuskiviksi Oliver ei ole tekstiinsä sijoitellut. Koska teos on tarkoitettu kuvakirjakohderyhmälle, olisi sellaisetkin sivistyssanaan vivahtavat kansainvälisyydet kuin objekti, deduktiivinen ja transsendentaalinen kannattanut kääntää yksinkertaisemmin tai selittää. Nyt ne jäävät irrallisiksi nimilapuiksi, jotka eivät aukene käsitteitä aiemmin tuntemattomalle.
Oliver toimii poliittisen historian professorina lontoolaisessa demokratiantutkimuskeskuksessa. Tämä selittänee sen, että yhteiskuntasuuntautuneisuus ja käytännöllinen filosofia korostuvat.
Hätäinen lukija saattaa saada vaikkapa Bertrand Russellista sellaisen käsityksen, että tämän tärkein oivallus oli Leninin tapaaminen. Mutta mitä siitä, tärkeintähän on, että tiedettä popularisoidaan. Niinhän?
Karo Hämäläinen
VANHASSAKO VARA PAREMPI?
C. W. Gyldén
Suomalaisen metsänhoidon opas
(Suomentanut ja esipuheella varustanut Matti Leikola)
Metsälehti Kustannus, 1998
158 s., 167 mk
"Kirjoittajan tavoitteena ei ole ollut saada aikaan metsätalouden systemaattista oppikirjaa; hän on tehnyt parhaansa esittääkseen rikkaasta metsäkirjallisuudesta vain ne ohjeet ja neuvot, jotka hänestä ovat tuntuneet välttämättömiltä pyrittäessä Suomen oloissa paremmin hoitamaan kotimaamme laajoja metsiä. Esityksessä on koetettu pyrkiä siihen yksinkertaisuuteen ja selkeyteen, mikä on tarpeen, jotta kirjasta olisi käytännön hyötyä jokaiselle metsänomistajalle ja haltijalle. Jos kirjoittajan onnistuisi tällä tavoin lisätä maanmiestensä kiinnostusta Suomen ainoan rikkauden, metsien, hoitoon tämä olisi hänelle arvokas kannustus jatkaa ponnisteluja…"
Matti Leikola on nähnyt suuren vaivan suomentaessaan vanhastavasta ruotsin kielestä C. W. Gyldénin vuonna 1853 ilmestyneen oppi- ja käsikirjan, jota aikanaan käytettiin yli 50 vuoden ajan metsänhoitajien tenttikirjana. Metsänhoitotieteen emeritusprofessorilla on ollut hyvät edellytykset työn onnistumiselle; tunteehan hän aihepiirin terminologian ja Metsähistoriallisen Seuran puheenjohtajana ja vakavana harrastajahistorioitsijana myös edellisen vuosisadan metsäntutkijoiden kirjallisen tuotannon, johon Gyldénin kirja tukeutuu. Näyttää siltä, että Matti Leikola pystyy laajassa esipuheessaan osoittamaan sellaisetkin lähteet, joihin teoksen alkuperäinen kirjoittaja ei ole joko pitänyt tarpeellisena viitata tai joille kirjoittaja on "unohtanut" kirjan alkusanoissa antaa riittävän tunnustuksen.
Käännöksen nimessä rajoitutaan metsänhoitoon, vaikka alkuperäisteoksen nimi Handledning för skogshushållare i Finland viittaa selvästi metsänhoitoa laaja-alaisemmin koko metsätalouden harjoittamisen kenttään. Tässä kääntäjällä on varmasti ollut jokin muotoon liittyvä perustelu, koska esipuheessa hän aivan oikein toteaa teoksen kattavan laaja-alaisesti tuon ajankohdan tietouden valtakunnan metsävaroista, puun käytöstä, metsänhoidosta, metsätalouden suunnittelusta ja järjestelystä, osin jopa puun korjuu- ja kuljetustekniikastakin.
On hämmästyttävää huomata, kuinka paljon jo yli 150 vuotta sitten tiedettiin Suomen metsistä. Koivun kohdalla kuvataan kuitenkin vain yksi puulaji (Betula alba), kun nykyisin pidetään tuiki tärkeänä erottaa erityisesti turvemailla viihtyvä hies (B. pubescens) ja tyypillisesti kivennäismailla kasvava raudus (B. pendula). Joissakin kohdin kääntäjä on ollut ehkä turhankin uskollinen alkuperäistekstille, koska kuusen latinankielinen sukunimi (s. 24) on siirtynyt väärässä muodossa (männyn sukuna) tähän uuteenkin teokseen.
Myös metsätaloudellisen kestävyyden käsite näyttää juontuvan vähintäänkin puolentoista vuosisadan takaa; Gyldénin johtavana ajatuksena on, että metsää hyödynnettäessä käytetään vain vuotuisen kasvun suuruinen määrä siten että puustopääomaan ei kosketa. Pitkäjänteisyyttä osoittaa Gyldénin Halolan kartanolle laatima metsätaloussuunnitelma, jossa kymmenvuotiskausittaiset hakkuumäärät on laskettu kuutiojalan sadasosantarkkuudella vuodesta 1853 vuoteen 2013 saakka! Eri puulajien kasvupaikkojen valinnassa ja puun korjuussa ekologisetkin näkökohdat otetaan huomioon, vaikka sanaa "ekologia" ei sinänsä kirjasta löydä.
Käännös on sujuvaa ja siitä yleensä aistii aivan oikein 1800-luvun hengen. Paikka paikoin kääntäjä on kuitenkin sortunut käyttämään käsitteistöä, joka vaikuttaa liian nykyaikaiselta. "Metsälö" tarkoitettaessa yhden omistajan hallinnassa olevaa metsäaluetta ja "pyyntipuu" kuvattaessa tuhohyönteisten torjuntaa ovat tietysti oikeita, mutta saattavat tuoda ajatukset tahattomasti nykypäivään. Vain kahdessa kohtaa löysin käännöksestä virheen, joka vaikeutti asian ymmärtämistä tai asetti asiat päinvastaisiksi kuin alkuperäistekstissä. Asetelmassa sivulla 106 tulisi 40-vuotiaan vaahteran runkopuun lämpöarvon olla 1,000, johon kaikkien muiden esitettyjen puulajien lämpöarvoa verrataan. Maan kosteusoloja kuvattaessa (s. 37) tulisi tietysti sanoa, että maan kosteus vähenee siinä mitassa kuin maa on alttiina auringonvalolle ja tuulille.
Metsälehti Kustannus juhlisti 65-vuotispäiväänsä julkistamalla tämän antikvaarisen harvinaisuuden suomennoksen. Todella mainio oivallus yksityismetsätalouden kehittämis- ja neuvontatyötä lähellä olevalle kansanvalistajalle. Toteaahan Gyldén itsekin (s. 10):"Jos ottaa lisäksi huomioon Suomen kansan taipumuksen vanhoillisesti pitäytyä isien tavoissa, ei ole toivoakaan, että heikosti valvottavien rajoittavien määräysten avulla onnistuttaisiin synnyttämään hyvää metsänhoitoa, ellei ensin ole koetettu neuvonnan ja ohjannan avulla saada kansaa mukaansa." - Metsä on tärkein uudistuva luonnonvaramme ja sitä on pitkäjänteisesti vaalittava!
Juhani Päivänen
NELJÄNNEN VALTIOMAHTIMME VAIHEET
Päiviö Tommila ja Raimo Salokangas
Sanomia kaikille. Suomen lehdistön historia
Edita, 1998
326 s., 170 mk
Suomalaisen lehdistön kehityskaari on kaikessa monimuotoisuudessaan värikäs. Painettu sanamme on alusta saakka painottanut moniarvoisuutta tärkeänä. Varhaisimmat, 1700-luvun lopulla julkaistut sanomalehdet oli tarkoitettu toisaalta Turun akateemisen pääkaupunkilaiseliitin kahvipöytiin, toisaalta lukutaitoisen maaseuturahvaan pirtteihin käytännön valistushengessä. Kaksi vuosisataa myöhemmin lehdistöjärjestelmämme kuuluu niin laadussa kuin määrässäkin maailman johtaviin (sanomalehti tuli jo 1950-luvulla käytännössä jokaiseen suomalaiseen kotiin) ja on samalla äärimmäisen pirstoutunut. Lehdistö kattaa kaiken inhimillisen tiedonvälityksen tieteestä ja taiteesta viihteeseen sekä roiseihin paljastuksiin.
Euroopan lehdistö syntyi 1600-luvun alkuun mennessä. Suomessa ensimmäinen lehti ilmestyi vuonna 1771. Jos 1700-luvun lehdistö aloitti perusteista ja sisälsi enemmän moraalikasvatusta kuin journalistista uutistarjontaa, voidaan 1800-luvun nimittäjänä pitää kansallistietoisen lehdistön syntyä. Politikoinnin aloittivat suomenmieliset romantikot 1820-30-luvuilla vastalauseeksi esivallan silmän alla olleita "virallisia lehtiä" kohtaan. Vuosisadan puolivälissä lehdistö monasti sensuurin pelossa kirjoittikin kieli keskellä suuta, toisaalta provosoivia räyhähenkiäkin riitti. Vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla heräsivät ruotsinkieliset puolustamaan omia etujaan painetun sanan puolella.
Vuosisadan vaihteessa työväenliikkeen synnyn myötä ilmaantunut työväenlehdistö toi oman mausteensa puoluelehdistösoppaan, joka 1900-luvun alkuvuosikymmenillä kovimmin kiehuessaan merkitsi, että uutisten oikeellisuutta tai viihdyttävää kerrontaa tärkeämmäksi tuli lehdykän oikeanlainen väri. Työväenlehdistö heikkeni kevään 1918 myötä ja puoluelehdistöjärjestelmä loppui vähitellen sodan jälkeen, jolloin maakunnalliset ykköslehdet yksi toisensa jälkeen sanoutuivat irti puolueorganisaatioista. Se ei aina estänyt niitä nostamasta puoluepoliittista lehdistötukea.
Lehtien kaupallistuminen alkoi jo vuosisadan alkukymmeninä ja mehukkaimmaksi uutisaiheistoksi tulivat 1920-luvulta lähtien onnettomuudet ja huimat selviytymistarinat amerikkalaisen mallin mukaan. Uusimman lehdistökehityksen piirteisiin ovat kuuluneet lehtikuolemat, mediatalojen fuusioitumiset ja ristiinomistukset, sekä toisaalta ensin television ja 1980-luvun puolivälistä alkaen kaupallisten paikallisradioiden mukaantulo mainosmarkkinakakulle. Aikakauslehtien osalta Suomessa on autonomian ajoista lähtien ollut todellista runsaudenpulaa; 1990-luvun puolivälissä maassa ilmestyi kokonaiset 4500 nimikettä! Aikakauslehdistö kestikin 1990-luvun laman sanomalehdistöä paremmin.
Vuosina 1985-1992 julkaistu kymmenosainen Suomen lehdistön historia oli kaikenkattavuudessaan tyhjentävä perustutkimus. Nyt julkaistu Tommilan ja Salokankaan tiivistetty versio lehdistöstä ja siihen vaikuttaneista taustatekijöistä on pakollisesta karsimisestaan huolimatta onnistunut paketti. Mitään olennaista ei puutu! Sujuvasti kirjoitettu teos painottuu 90-prosenttisesti sanomalehdistöön, mutta jonkin verran aikakauslehdistöäkin sivutaan. Paikallislehdistö sen sijaan jää selvästi vähemmälle. Historiasarjaan verrattuna pois on jätetty muun muassa suurimpien lehtien levikkikartat samoin kuin lehdistöhistorian tutkimusta käsitellyt luku. Onneksi karsinta ei ole osunut lehtitoimituksien työtavoista sekä eri aikojen (paino)teknisistä uudistuksista kertoviin jaksoihin.
Median ja siinä erityisessä roolissa olevan lehdistön valta on nykyään jatkuvassa pohdinnassa. Aika on siis otollinen lehdistön kulttuuris-yhteiskunnallinen menneisyyden kertaukseen. Suomen lehdistön historian tuntemus kuuluu yleissivistykseen.
Juha Ojanen
KERTOMUKSIA TIESTÄ
Martin Palmer
Taolaisuus
Tammi, 1998
167 s., 130 mk
Taolaisuus on mystiikkaa, runoutta, uskontoa, filosofista elämänviisautta ja huumoria, jonka juuret ovat 5000 vuoden takaisessa Kiinassa.
Usein tao käännetään "tieksi" tai "poluksi", jota viisaat ja kuolemattomat ovat vaeltaneet. Tao on kaiken perimmäinen alkuperä, luomaton, joka luo kaiken.
Länsimaalaisen ei ole aivan helppo ymmärtää taolaista uskontoa ja filosofiaa. Perimmältään taoa ei voi perinpohjaisesti ilmaistakaan: "Tao, joka voidaan sanoin ilmaista, ei ole muuttumaton tao", toteaa 600-500 eKr. muotoutunut taolaisuuden klassinen kirja Tao te ching jo ensimmäisessä luvussaan.
Ahkerasti Kiinan uskonnoista kirjoja englanniksi julkaisseen ja nyt Taolaisuus-kirjan myötä ensi kertaa suomennetun Martin Palmerin mukaan taolaisuudesta saa otetta tarkastelemalla sen alkuperää.
Taolaisuuden juuria voidaan hänen mukaansa nähdä samanismissa ja keisarin asemassa taivaan ja maan välimiehenä. Palmerin mukaan myös kalenteri, astrologia sekä ajatukset kuolemattomuudesta ja pitkäikäisyydestä auttavat ymmärtämään taon käsitteen kehittymistä.
Palmer keskittyy kirjassaan paitsi uskonnon ja filosofian juurien esittelyyn myös taolaisiin viisaisiin ja heidän nimiinsä laitettuihin teksteihin. Tämä aiheuttaa sen, että esimerkiksi taolaisuuden lukuisista ilmenemismuodoista nykypäivän Kiinassa kirjassa kerrotaan valitettavan lyhyesti.
Taolaisuus-teosta on paikoin nautinnollista lukea sen runsaiden ja hyvin valittujen kertomusten ja sitaattien vuoksi. Palmer on ilmeisen inspiroitunut kiinalaisesta kertomusperinteestä, sillä hän kirjoittaa kirjassaan kertomusta ja ripottelee tiedonjyviä pitkin matkaa.
Samalla tämä romuttaa ajatuksen siitä, että teos toimisi muiden Tammen kustantamien maailmanuskontoja käsittelevien kirjojen tapaan käsikirjana. Yksittäisen tiedon etsiminen on nyt peräti hankalaa.
Tommi Sarlin
SUOMALAISEN ROCKIN ABC-KIRJA
Seppo Bruun, Jukka Lindfors, Santtu Luoto, Markku Salo
Jee Jee Jee. Suomalaisen rockin historia
WSOY, 1998
545 s, 325 mk
Ei ole mitenkään tavallista, että historia-aiheista kirjaa lukiessa toiminta keskeytyy tavan takaa yllättäviin naurunpyrskähdyksiin. Jee Jee Jee - Suomalaisen rockin historia on kuitenkin tällainen teos. Jatkuva anekdoottien virta ei kuitenkaan pysty kätkemään sitä tosiasiaa, että kyseessä on myös massiivinen tietopaketti, jossa käydään läpi laajemminkin suomalaista sodanjälkeistä kulttuurihistoriaa.
Jee Jee Jee oli ensimuodossaan neljän kotimaisen musiikkijournalismin veteraanin erinomaisen hyvin ja hauskasti toteuttama 52-tuntinen radiosarja Radiomafiassa. Sama konsepti toimii myös kirjamuodossa, vaikka saattaisi olettaa, että äänien myötä menetettäisiin jotain oleellista. Vastapainoksi kirjan tekijät ovat kuitenkin löytäneet oivia valokuvia, ja lisänä ovat myös levyesseet ja mitä erilaisimmat (hyvin subjektiiviset) listat, kuten vaikkapa "20 hämmentävintä levytystä" tai "35 yllättävintä taiteilijanimeä".
Jee Jee Jee on ennen muuta kertomus, joka pitää lukea alusta loppuun. Se on tarina hieman syrjässä olevasta maasta, jossa osaltaan tietoisesti ja osaltaan vahingossa on kehittynyt aivan omanlaisensa rock-kulttuuri.
Suomalais-slaavilainen mollikaiho on ollut se järkkymätön perusta, joka on määrittänyt suomalaista populaarimusiikkia vanhoista iskelmistä aina 90-luvun konepoppiin asti. Suomalaisten tekstittäjienkin juuret näyttävät vievän riimitystekniikan kautta suomalaiseen kansanlauluun. Toisaalta taas kyse on ollut siitä, että muualta lainatut vaikutteet eivät ole aina luontevasti istuneet suomalaiseen taustaan. Näin matkimisyritykset ovat johtaneet lieviin epäonnistumisiin, ja Tuomas Nevanlinnaa ("Kuupalla Tapettu -yhtyeen filosofijäsen") lainaten, tuloksena on "perifeeristä avantgardismia", omalaatuista Suomi-rockia.
Suomalainen rock ei ole itse aina halunnut olla perifeeristä. Yleisö vain ei ole yleensä tajunnut kotimaisten edelläkävijöiden merkitystä kuin vasta viiveellä, maaseudulla vielä hitaammin kuin suurissa kaupungeissa. Rautalankamusiikkikin löi läpi vasta, kun levy-yhtiö pisti Sounds-yhtyeen soittamaan perinteistä Emmaa. Suomi-rock on omalaatuisuutensa vuoksi ollut myös hankala vientiartikkeli, ja vaikka kiinnostusta ulkomailla olisi ollutkin, on läpilyönti yleensä kaatunut huonoon onneen tai suoranaiseen hölmöilyyn.
Jee Jee Jee ei ole kuitenkaan vain suomalaisen rockin omaperäisyyden kartoittamista ja alan ihmisten usein tahattoman koomisten seikkailujen kirjaamista. Bruun, Lindfors, Luoto ja Salo ovat sivulauseissa antaneet tilaa myös amerikkalaisen kulttuurin rantautumiselle, suurten ikäluokkien nousulle, nuorisokulttuurin synnylle, kaupungistumiselle ja muille vastaaville ilmiöille, jotka ovat aivan yhtä olennainen osa suomalaisen rockin historiaa.
Erityisen ilahduttavia ovat viittaukset muihin taidemuotoihin ja se verbaalinen irroittelu, joilla nämä tehdään. Gösta Sundqvistin lauluja verrataan Matti Ijäksen elokuviin ja Raptori-yhtyeen tekstin määrän ja artikulaation vertailukohtana ovat Siiri Angerkosken vuodatukset Pekka Puupää -elokuvissa. 80-luvun vieraantuneen popin yhteydessä puolestaan kysellään, miten"lainarahoissa rypevä puuhamaa-Suomi voi kasvatella helmoissaan nuoria pojankolleja, jotka ovat ennättäneet saavuttaa jo Sinuhe Egyptiläisen elämänväsymyksen tällä sosiaaliturvalla".
Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että vaikka Radiomafiaa on kritisoitu kaupallisten paikallisradioiden matkimisesta ja Yleisradion perinteisen valistustehtävän unohtamisesta, niin ainakin radiosarja Jee Jee Jee ja sen rinnakkaisversiona syntynyt kirja osoittavat, että aivan tyystin markkinavoimien kelkkaan ei sentään vielä ole heittäydytty. Teos ahmaisee paatuneimmankin arvostelijan mukaansa retkelle lähihistoriaan.
Tauno Linkoranta