Oikeus laiskuuteen

Ranskassa ilmestyi vuonna 1880 kirjanen nimeltään Oikeus laiskuuteen, jonka kirjoittaja Paul Lafargue vaatii työläiselle samaa oikeutta laiskotteluun ja vapaa-aikaan kuin mikä koroilla elävällä omistavalla luokalla ilmiselvästi oli.

Lafarguen analyysin mukaan työväenluokkaa pitää kapitalistisissa maissa vallassaan omituinen hulluus, joka aiheuttaa yksilöllistä ja sosiaalista kurjuutta.

Hän kirjoittaa: "Se on rakkaus työtä kohtaan, kuolettava, yksilöitä ja näiden jälkeläisiä uuvuttava työhalu. Sen sijaan, että olisivat taistelleet tätä mielenhäiriötä vastaan ovat papit, taloustieteilijät ja moralistit julistaneet työn pyhäksi." Hän päättyy lopulta ylistämään laiskuutta: "Oi laiskuus, taiteiden ja kaikkien jalojen hyveiden äiti, vuodata sinä palsamia ihmiskunnan kärsimyksiin!"

Paul Lafargue oli Karl Marxin vävy, kansainvälinen työväenliikkeen intellektuelli ja Ranskan työväenliikkeen perustaja. Viime vuosisadan lopulla itse V. I. Lenin puhui Lafarguesta yhtenä sosialismin auktoriteeteista Marxin, Engelsin ja Mehringin rinnalla. Karl Kautsky kuvasi Lafargueta "rakastettavimmaksi ja innostavimmaksi ihmiseksi, mitä tunnen".

Lafarguen kirjasesta tuli vuosisadan lopulla menestysteos, joka kilpaili lukijoiden suosiosta Kommunistisen manifestin kanssa. Se käännettiin useille sivistyskielille ja vielä vuonna 1907 siitä otettiin nuoren Väinö Tannerin suomentama painos nimellä Laiskuuden evankeliumi.

Kirja unohtui fasismin, reaalisosialismin ja kapitalismin keskittyessä korostamaan Paavalin periaatetta: Ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä. Ranskan uusmarxilaiset löysivät kirjan uudestaan 1970-luvulla.

Kirjasen vuonna 1981 uudelleen toimittaneen sosiaalipolitiikan assistentti Keijo Rahkosen mukaan Oikeus laiskuuteen oli teollisen yhteiskunnan silloisessa kehitysvaiheessa ajankohtainen provokaatio. Sosiaalivaltion tarpeellisuuteen herättiin Euroopassa vasta, kun rautakansleri Otto von Bismark huomasi kansanterveyden olevan niin heikko, että nuoret miehet eivät kelvanneet armeijaan menetettyään terveytensä tehtaissa ja kaivoksissa.

– Lafarguen mukaan tuotantovälineiden kehittymisen, automaation ja vapaa-ajan lisääntymisen täytyi tuoda hyvinvointia myös työväenluokalle. Työläinen teki kaksitoistatuntista työpäivää ilman vuosilomia tai viikonloppuvapaata. Myös lapset ja nuoret tekivät raskaita teollisuustöitä. Loistavalla tyylillä kirjoitetun provokaation voima on myöhemmän yhteiskunnan monimutkaistumisen myötä vähentynyt, Rahkonen sanoo.

Työyhteiskunnan monimutkaistuessa laiska-sanan kielteinen merkitys on liudentunut. Rahkosen mukaan siitä on tullut liian kömpelö termi kuvaamaan "huonoa" työntekijää. Työpaikkojen kahvitaukojen keskusteluissa puhetta laiskottelevasta mökkielämästä ja riippumatossa makaamisesta voidaan toki viljellä hieman ylpeillenkin.

– On vaikea kuvitella, että koululaista tai työntekijää kutsuttaisiin enää nykyään laiskaksi. Työntekijä saattaa olla tehoton, loppuunpalanut tai päihdeongelmainen ja koululaisella on huono opiskelumotivaatio. Laiskuus on patologisoitu ja siihen tarjotaan monenlaisia hoitoja ja terapioita. Sanan myönteisessä mielessä laiskottelevat ihmiset lataavat akkujaan, hakevat rentoutusta esimerkiksi itämaisvaikutteisista New age -liikkeistä. Laiskuus saatetaan myös projisoida reaalisosialismin romahdukseen Venäjällä tai ulkomaalaisiin.

TOTEUTUNUT UTOPIA?

Utopiat työyhteiskunnan tehokkuudesta ja sosiaalivaltion tarjoamasta turvasta ovat vuosisadan lopun Suomessa miltei toteutuneet. Hyvinvointivaltio on edennyt harppauksin, elintaso noussut ja terveystaso on väestössä keskimäärin yhtäläinen. Työssäoloaika on vähentynyt, on syntynyt vapaa-aika ja siihen liittyvä teollisuus. Paul Lafarguenkin vaatimus työstä vain "laiskuuden huvitusten mausteena" saattaa pian toteutua.

Silti yhteiskunta on edelleen järjestäytynyt työn kautta: ihminen on sairas, kun hän on työkyvytön. Yhteiskunnallisia utopioita tutkineen Keijo Rahkosen mukaan toteutunut utopia on helvetti. Elämmekö todeksi tulleessa utopiassa?

– Onneksi työyhteiskunta on toteutunut epätäydellisessä muodossa, sillä muuten olisimme ajautuneet työn totalitarismiin. Vuosisadan lopussa hyvinvointivaltio on kriisissä, sosialismi romahtanut ja maailmanlaaja kapitalismikaan ei voi hyvin vaan sille etsitään maailmanlaajuisia sääntelyjärjestelmiä. Elämme työyhteiskunnan täydellistymisen ja kyllästymisen aikaa, jota en kuitenkaan näe yksinomaan synkkänä. Uskon, että ensi vuosisadalla siirrytään yleisesti kuuden tunnin työpäivään ja työajan joustoa sovelletaan enemmän työntekijöiden eduksi, mikä on kaikkien etu myös talouden kannalta.

Rahkosen mukaan työyhteiskunnan ongelmista kielii myös joukkotyöttömyys. Työttömyyden tuottanut yhteiskunta ei siedä katsella työttömiään, "omia lapsiaan", joita se leimaa ja syyllistää sekä rankaisee työttömyyskorvausten pienuudella. Jotkut näyttävät jo kaipaavan fasismille ja stalinismille tyypillisiä työleirejä Suomeenkin.

Rahkosen mielestä jälkiteollisen yhteiskunnan omat utopiat ovat tulleet monimutkaisemmiksi. Määrällisestä kasvuajattelusta ollaan siirtymässä innovaatioiden etsimiseen ja keksimiseen. Kellokortilla säädellyn työn määrä on vähentymässä kaikkein kehittyneimmillä aloilla.

– Luovuutta vaativilla, kuten high tech -aloilla, suunnittelijoille on pakko antaa ajallista vapautta, koska tiedetään, ettei heidän ajatustyönsä voi tapahtua normaalin kello kahdeksan ja kuudentoista välillä. Myöskään yliopistoa ei voida muuttaa liukuhihnalta tuotteita tuottavaksi tehtaaksi, ellei haluta sen perimmäisen tarkoituksen tuhoutuvan.

– Tiedettä ei koskaan voida muuttaa pelkäksi bisnekseksi, koska muuten tietoa ei voida enää jakaa ja vaihtaa ilmaiseksi, vaan sitä olisi ryhdyttävä myymään. Yliopisto on vielä ainakin osittain onnistunut säilyttämään perusideansa luovan tutkimustyön vapaudesta. Siksi joissakin yliopiston ikkunoissa palavat valot sunnuntai-iltaisinkin, toisin kuin valtion virastoissa tai firmojen toimistoissa, Keijo Rahkonen sanoo.