Valtauksen jälkeen

Vuosi 1968 oli eurooppalaisen radikalismin suuri murrosvuosi, annus mirabilis, kaikkialla maailmassa. Vuoden 1968 valossa modernia historiaa on piirretty kumouksen, "vapautumisen" ja tabujen rikkomisen aikana.

Aatteellinen keskustelu, historiakuvamme sekä tapamme hahmottaa yhteiskunnallista kehitystä on osin vuoden 1968 jälkivaikutusta.

Vuosi 1968 sisälsi ajatuksen muutoksesta, modernin läpimurrosta traditionaalisen kustannuksella. Opiskelijaliike otti päämääräkseen eurooppalaisen akateemisen sivistystradition murtamisen. Muun Euroopan opiskelijaliikehdinnästä poiketen suomalainen radikalismi kehittyi akateemisen tradition piirissä. 60-luvun radikalismin kärkinimet tulivat valtiotieteellisestä tiedekunnasta ja poliittisista ylioppilasyhdistyksistä. Useimmat radikaalit vaikuttivat ainejärjestöissä, Ylioppilaslehdessä, Ylioppilasteatterissa sekä osakuntiensa yhteiskunnallisissa keskustelukerhoissa.

Vuonna 1968 traditio ja murros ottivat mittaa toisistaan. Nuorison vuosikymmenen alussa esiinnostamat rauhankysymys, ulkopolitiikan puolueettomuuslinja, kansainvälisyyssuuntaus, Vietnamin sota, kolmas maailma, demokraattinen kulttuurilinja ja esteettinen näkemys leimasivat poliittista keskustelua. Murros vapautti tilaa kirjoittaville radikaaleille (tutkijat, toimittajat) ja käytännön mielenosoittajille. Tapahtumat Euroopassa tukivat tietoisuutta historiallisesta käännekohdasta.

SÄÄTY-YHTEISKUNNAN LÖYHKÄÄVIN JÄÄNNE

Suuri sukupolviliikehdintä purkautui meillä vasta syksyllä 1968. Akateemisessa pienoismaailmassa alkoi vuodenvaihteessa 1968–1969 tuntua suomalaisen yhteiskunnan nopean rakennemuutoksen aikaansaama voimakas paine. Kansainvälinen opiskelijaliikehdintä sytytti parlamentaarisen vaikuttamiseen turhautuneet nuorradikaalit nousemaan meilläkin barrikadeille – sopivaksi kohteeksi löytyi "sääty-yhteiskunnan löyhkäävimmäksi jäänteeksi" mielletty 100-vuotisjuhliinsa valmistautuva Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. HYY:n frakkipukuiset asemastaan tietoiset ylioppilasjohtajat olivat oiva iskun kohde.

Ylioppilaskunnan oppositio heijasti sisäpolitiikan kehitystä: radikaalit akateemiset ainekset turvautuivat samaan populismiin, retoriikkaan ja menetelmiin kuin SMP valtakunnanpolitiikassa. Molempien kliimaksi osui samaan ajankohtaan, suuren muuttoliikkeen huippuvuosiin. Molempien käyttövoima haettiin järjestelmästä syrjäytyneiden kokemuksesta. Tukea tuli "nuoriso eturyhmänä" -asenteen vahvistumisesta sekä maailmanlaajuisesta solidaarisuusideologiasta.

Nuorradikaalit nousivat barrikadeille 25. marraskuuta 1968 valtaamalla "spontaanisti" oman talonsa, Vanhan ylioppilastalon. Liikkeen takana oli Ylioppilaat – Studenterna -niminen antiorganisaatio. Se koostui vallitseviin oloihin tyytymättömistä opiskelijoista. "Kadun ylioppilaasta" vieraantunut HYY oli 100-vuotisjuhliensa vuoksi tarjottimella arvostelijoiden ammuksia odottamassa. Syksyä -68 leimasi kova HYY:n vastainen mielipidesota. Se huipentui vastainformaation jakamiseen, jossa HYY:n katsottiin liikaa sitoutuneen vanhaan ja etabloituneeseen akateemiseen perinteeseen. Kritisoitiin ylioppilaskunnan kykyä hoitaa akateemista kasvatus- ja uusintamistehtäväänsä.

POPULISTISET TEESIT

Ylioppilaat – Studenterna oli 1960-luvun jälkipuolella yliopistoon saapuneen sukupolven manifestaatio, kriittinen ja kumouksellinen projekti. Spontaani anti-ideologia sai kaikupohjaa suurten ikäluokkien suurimman ikäkohortin (1947) kypsymisestä opiskeluikään. Valtaus alkoi teach in -toimintana, joka pian muuttui sit-in -tapahtumaksi. Siihen sekoittui aineksia aiemmasta ylioppilasradikalismista. Hylättiin akateemisen muototraditio ja hakeuduttiin vallankumouksista tuttuun konfliktiasetelmaan, eliitti vastaan oppositio eli rahvas ja kadun ylioppilaat. Projekti rakensi toimintamallin valtauksen ja joukko-mielenosoitusten varaan.

Vuoden 1968 jälkivaikutukseen sisältyi paradoksi. Samalla kun yliopistoyhteisöstä tulevat virikkeet ajoivat yhteiskunnan muutosprosessiin, oli yliopisto eräänä sääty-Suomen vanhana instituutiona putoamassa kehityksen kärjestä. Pettymys lupauksiin paremmasta tulevaisuudesta loi maaperää toiminnalle, jossa vanhat akateemiset rakenteet haluttiin murtaa. Ne takasivat liian harvoille pääsyn eliittiin, toteuttamaan sivistyneistön roolia. Valtaajat arvostelivat ylioppilaskunnan kiinteistö- ja taloudenhoitoa sekä sitä, että ylioppilailla ei ollut valtaa heikosti tuottavaan omaisuusmassaansa.

Ylioppilaat – Studenterna viittasi yleispopulistisesti HYY:n korruptioon, taloustoimikunnan ja karhukoplan (HYY:n tuonaikainen toimeenpaneva kiinteistö- ja talousjohto eli ylioppilaskunnan taloudenhoitaja Esa Einiö, Ylioppilastuki ry:n toiminnanjohtaja Kari Westermarck ja kiinteistöjohtaja Kalevi Toivonen) kontrolloimattomaan vallankäyttöön, luottamusmiesten eliittiasemaan sekä yleiseen vieraantumiseen "tavallisesta ylioppilaasta". Ylioppilasopposition julkisuuteen suodattamissa teeseissä käsiteltiin HYY:n tilaa, Aleksis Kiven kuolinmökin tarkastamista, viivästynyttä hallinnonuudistusta, pakkojäsenyyden poistamista, Ylioppilaslehden aseman parantamista sekä ylioppilaskunnan etujärjestöroolin kirkastamista.

YLIOPPILASPOLITIIKKA POLARISOITUI PUOLELUETUNNUKSIN

Vallankumouksellisen nuorisoidentiteetin ja vieraantumisteorioiden ohella syksyn 1968 tapahtumiin liittyi yhteiskuntakriittisyys. Teknokraattisen koulutusyhteiskunnan arvostelu leimasi opiskelijaliikettä kaikkialla maailmassa. Vanhan valtausyönä ei vielä pelattu puoluetunnuksin. Ideologinen hajaannus vaikutti siihen, että tilaisuus oli aatteellisesti helppo kaapata. Hegemoniataistelun voitti vasemmisto. Valtauksessa hyväksyttiin useita yliopistoa ja HYY:tä koskevia ponsia. Niissä vaadittiin muun muassa pakkojäsenyyden poistamista, vallan palauttamista ylioppilaskunnan yleiskokoukselle, yliopiston sisäisten antiorganisaatioiden muodostamista, edustajiston vaalikauden muuttamista yksivuotiseksi ja taloudellisen vallan palauttamista ylioppilaille.

Vanhan valtaus oli prosessi, joka hetkessä ohitti normaalit, parlamentaariset ajatus- ja toimintamallit. Valtaajien vaatimustaso nousi lyhyessä ajassa ("demokratiaa! ja heti!"). Vanhalla käytiin läpi kaikki ne tietoisuuden muodot ja vaiheet, joita eurooppalainen opiskelijaliike oli vuosikymmenen aikana jauhanut. Valtaus muuttui nopeasti myytiksi. Valtaajat loivat oman akateemisen perinnekulttuurinsa, jossa "anti-ideologia" ja ulkoparlamentaarinen toiminta nousivat keskiöön. Kunnollisuudesta ei vielä marraskuussa 1968 tingitty. Valtaus oli siisti operaatio, jonka päätteeksi valtaajat siivosivat Vanhan!

Valtauksen aatteellisesti tärkein seuraus oli ylioppilaspolitiikan nopea polarisoituminen puoluetunnuksin. Päämääränä oli selvä: sosialistinen politiikka. Vanhojen ylioppilasjärjestöjen sisään ja rinnalle nousi 1968–1970 uutena vedenjakajana yleisdemokraattinen rintama ja sen oppositio. Opiskelijavallankumous legitimoitiin sisältä käsin pysyväksi yhteiskunnalliseksi uudistusliikkeeksi ja historialliseksi muutosvoimaksi.

Vanhan valtaus joudutti ja politisoi monia yliopiston ja ylioppilaskunnan sisäisiä uudistuksia, jotka syystä tai toisesta olivat junnanneet paikallaan. Aatteellinen ja poliittinen polarisoituminen syveni, samalla kun sadankomitealaisuus ja antiakateemisuus purkautui HYY:ssä täydellä voimalla esiin. Hallinnonuudistus sai potkua, samoin Vanhan kulttuurikeskuksen avaaminen. Ylioppilaskunnan yleiskokouksessa joulukuussa 1968 hyväksyttiin "One man – one vote" -periaate. HYY, kuten monet opiskelijajärjestöt, lähti selkeyttämään etujärjestörooliaan. Vuoden 1969 edustajistovaalit käytiin puoluetunnuksin.

Pysyvin aikaansaannos liittyi lukuisiin organisaatio- ja sääntöuudistuksiin, joilla purettiin ylioppilaskunnan vanhentuneita järjestö- ja hallintorakenteita. Tärkein koski HYY:n kiinteistö- sekä liike- ja yritystoiminnan "kunnallistamista", josta niin oikealla kuin vasemmallakin vallitsi syvä yksimielisyys. Tavoitteena oli hallinnon tehostaminen, yksinkertaistaminen, parlamentaarisen kontrollin lisääminen sekä kokonaistaloudellisen ajattelun tuominen ylioppilaskuntaan. Uudistuksilla luotiin perusta nykyisen HYY-Yhtymän muodostumiselle.