KIRJAT

Taidekauhu kuriin?
Teksti Marjatta Levanto, kuvitus Julia Vuori:
Nykytaide suurin piirtein

Unen karkottaja
Jonathan Coe: Unen talo

Kohtaamisia biosfäärialueella
Pertti Rannikko ja Nora Schuurman (toim.):
Elämisen taika taigalla

Brysselin aakkoset
Tapio Raunio ja Matti Wiberg (toim.):
Päätöksenteko Euroopan Unionissa.
Selkeä johdatus monimutkaiseen vallankäyttöön.

Maailmanmiehen peruskurssi
Kerstin Salminen ja Päivi Poutanen:
Kulttuurikompassi

TAIDEKAUHU KURIIN?

Teksti Marjatta Levanto, kuvitus Julia Vuori:
Nykytaide suurin piirtein
Otava 1998, 220 mk

Nykytaide suurin piirtein on tarkoitettu lapsille ja nuorille oppaaksi Kiasman kokoelmiin ja nykytaiteeseen yleensä. Kirjassa esitellään taideteoksia laidasta laitaan. Mukana on veistoksia, maalauksia, grafiikkaa, valokuvia, videoita ja maataidetta. Erilaisia tekniikoita ja suuntauksia lähestytään yksittäisten teosten kautta. Nykytaiteesta ei edes yritetä luoda kattavaa kokonaiskatsausta, vaan valotetaan sen kenttää suurin piirtein. Ratkaisu on toimiva. Kuivakka oppikirjamaisuus on vältetty täysin, vaikka tarkoitus onkin opettaa.

Kirja on myös visuaalisesti kiinnostava. Matkalla nykytaiteen parissa lukijan seurana ovat Julia Vuoren satuolennot, jotka ottavat taideteokset vastaan ihailtavan omakohtaisesti. Ne elävät mukana teosten herättämissä tunteissa ja valmistavat omia mukaelmia näkemästään. Iloisen kuvituksen lisäksi katseenvangitsijana on käytetty muun muassa muotoon leikattuja ja läpikuultavia sivuja sekä vaihtelevia painopintoja. Tehokeinoja on onneksi käytetty hallitusti ja perustellusti, eikä niiden anneta varastaa huomiota
sisällöltä.

Nykytaide suurin piirtein ei ole ainoastaan päältä kaunis. Myös teksti on loppuun asti harkittu. Se ottaa lukijaa lempeän opettavaisesti - jopa hiukan holhoavasti - kädestä kiinni ja johdattaa taiteen maailmaan.

Pääsanoma on, ettei nykytaidetta tarvitse pelätä tai vähätellä. Vaikka tekniikka tai materiaali vaikuttaisi omituiselta, tärkeintä on teoksen välittämä ajatus. Muoto ei ole itseisarvo, vaan väline jolla viesti ilmaistaan.

Tämä on tärkeä opetus paitsi lapsille, myös taidelukutaidottomille aikuisille. Mutta pystyykö kirja hälventämään aikuisen piintyneitä ennakkoluuloja nykytaidetta kohtaan? Katsojan suurin pelko tuntuu olevan, ettei taideteoksen kätketty merkitys yrityksestä huolimatta avaudu. Tätä pelkoa teksti suorastaan ruokkii viittaamalla tämän tästä töiden syntykonteksteihin sekä taide- ja kulttuurihistoriallisiin yhteyksiin.

Kaikki, mikä ylittää tavallisen pulliaisen yleissivistyksen, on omiaan vain lisäämään taidekauhua. Eikö katsoja voikaan ymmärtää teoksia omista lähtökohdistaan käsin? Pitääkö tuntea taiteilijan lapsuudenkokemukset ja antiikin myytit, jotta voisi löytää "oikean" vastauksen taideteoksen herättämiin kysymyksiin?

Joitakin esitellyistä töistä on vaikea hahmottaa kirjan valokuvien kautta. Tämä ei tietenkään ole kirjan tekijöiden vika, taide ei yksinkertaisesti ole parhaimmillaan valokuvattuna ja kirjaan painettuna. Laadukaskaan painojälki ei pysty toistamaan värejä ja mittasuhteita täydellisesti. Varsinkin kolmiulotteiset ja liikkuvat taideteokset menettävät osan olemuksestaan paperille litistettyinä. Jotta taiteesta saisi parhaan mahdollisen käsityksen, se on koettava itse. Nykytaide suurin piirtein onkin onnistunut tehtävässään, jos se saa houkuteltua lukijansa museoon.

Alma Jylhä

UNEN KARKOTTAJA

Jonathan Coe: Unen talo
Tammi 1998, 146 mk

Unen talo on lontoolaiskirjailija Jonathan Coen ensimmäinen suomennettu teos. Sille on myönnetty Writers Guildin parhaan romaanin palkinto. Kirja onkin John Irwingin parhaita kirjoja vastaava, mukaansatempaava lukukokemus.

Tarina kertoo ihmisistä joiden kohtaloita uni, unennäkö ja unettomuus muovaavat. Päähenkilöt ovat opiskeluaikanaan asuneet samassa merenranta-asuntolassa. Nyt rakennus palvelee unentutkimuslaitoksena, ja tavalla tai toisella entiset asukkaat päätyvät sen taikapiiriin.

Unen talossa nukkuminen on nostettu sille kuuluvaan asemaan ihmiselämän säätelijänä. Nukkuminen on jokapäiväinen, mutta silti salaperäinen ja kontrolloimaton osa elämää. Kukin romaanihenkilö joutuu etsimään oman tapansa tulla toimeen tämän toisen todellisuuden kanssa. Yhden elämää haittaavat narkoleptisten kohtausten aikana nähdyt unet, jotka sekoittuvat valveeseen. Toinen näkee paratiisillisia unia, joista ei haluaisi palata todellisuuteen. Kolmas taas pitää unta ihmiselämää lyhentävänä sairautena, johon olisi löydettävä parannus. Mutta kukaan ei voi suhtautua nukkumiseen välinpitämättömästi, sillä se hallitsee kolmasosaa jokaisen elämästä, ja ulottaa lonkeronsa myös valvetodellisuuteen.

Romaani kytkeytyy henkilöidensä kautta kiinnostavasti akateemiseen maailmaan. Unen salaisuutta lähestytään niin luonnontieteen kuin humanististen tieteiden kautta.

Kirjan hullu tiedemies tutkii unideprivaatiota kokeellisin menetelmin, ja tarinan lomassa lukijalle tarjoillaan täydellinen selvitys unen anatomiasta. Elokuvatutkimus on teoksessa merkittävässä osassa, eivätkä tämänkään tieteenalan edustajat välty purevalta pilkalta. Myös lacanilaista psykoanalyysiä parodioidaan herkullisesti. Aivan halvalla yliopistoihmisiä ei silti panna, sillä kukin lähestymistapa - ylilyönneistään huolimatta - valottaa ansiokkaasti unen ihmeellistä maailmaa.

Kirja kuljettaa rinnakkain kahta aikatasoa. Joka toinen luku kertoo tarinan nykyhetkestä, joka toinen opiskeluajasta kaksikymmentä vuotta sitten. Täten teos annostelee lukijalle tietoja dekkarimaisen tarkasti. Ratkaisun lusikka asetetaan kerta toisensa jälkeen lukijan huulille, ja kiskaistaan sitten kauemmaksi. On luettava eteenpäin, päästävä hivenen lähemmäksi, ja huomattava, että autuaaksitekevä tieto on luiskahtanut jälleen ulottumattomiin. Tai että uusi, uteliaisuutta herättävä tarinalinja on syntynyt. Unen taloa ei siis nimestään huolimatta kannata valita iltalukemiseksi, sillä romaanin unimaailmaan uppoutuessaan lukija joutuu kerran toisensa jälkeen lykkäämään oman nukkumaanmenonsa hetkeä.

Alma Jylhä

KOHTAAMISIA BIOSFÄÄRIALUEELLA

Pertti Rannikko ja Nora Schuurman (toim.):
Elämisen taika taigalla.
Ihminen ja luonto Pohjois-Karjalan biosfäärialueella.

Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja, nro 120. Joensuun yliopisto, 1997.
83 s., 125 mk.

Erityisesti ympäristökysymyksissä on tilausta monitieteelliselle tutkimukselle. Luonnontieteet ovat vanhastaan olleet pitkään etusijalla, mutta nykyisin myös esimerkiksi yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus on merkittävää. Elämisen taika taigalla on Joensuun yliopiston tutkimushanke, joka alusta alkaen pyrki tieteidenvälisyyteen. Tutkimusprojektin hedelmänä on syntynyt samanniminen kirja, jonka kirjoittajakunta koostuu biologeista, maantieteilijöistä, sosiologeista, taloustieteilijöistä, historiantutkijasta ja metsätieteilijästä. Kirjoittajien tarkastelujen kohteena on Ilomantsin ja Lieksan alueella sijaitseva Pohjois-Karjalan biosfäärialue, se on eri artikkeleiden yhteinen kohtauspaikka.

Projektin pyrkimys monitieteisyyteen ei lopulta kovin selvästi itse kirjassa näy. Tämä johtuu osittain siitä, että ympäristöhistoria on nostettu keskeiseksi artikkeleita sitovaksi tekijäksi, ja tätä kautta sen osuus korostuu. Toisaalta, kuten kirjoittajista Ismo Björn toteaa, varsinaisen interdisiplinaarisen tutkimusotteen löytäminen ei ollut mitenkään helppoa. Hän päätyykin toteamaan, että kahden–kolmen tieteenalan yhteistyö saattaisi olla laajaa tieteiden verkkoa hedelmällisempää.

Kirjan pääpaino on nyt prosessien kuvauksessa: kuinka aluetta on muokattu, kuinka suot on kuivattu, kuinka biosfääripolitiikkaa on toteutettu. Eri kirjoituksissa toistuvana teemana on paikallisuuden ja ylipaikallisuuden kohtaaminen, esimerkiksi se miten valtakunnallinen suojelupolitiikka käy yksiin paikallisten olosuhteiden, elinkeinojen ja perinteiden kanssa. Kuten Ilkka Eisto artikkelissaan sanoo, ei paikallinen suhtautuminen luonnonsuojeluun ole yksioikoisen kielteistä. Kyse on pikemminkin "paikallisesta epävarmuudesta", ja ongelmiksi koetaan muun muassa suojelualueiden suuruus, työllisyyden hoito sekä ympäristöhallinnon menettelytavat. Pertti Rannikko kiinnittääkin omassa kirjoituksessaan huomiota siihen, että puhuttaessa kestävästä kehityksestä tulisi muistaa myös sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys. Vaikkapa metsänsuojelussa tai metsätaloudessa tehtyjen ratkaisujen tulisi olla myös paikallisen väestön elinehtojen ja sosiaalisten järjestelmien näkökulmasta kestäviä.

Jotakin jäi kirjasta vielä vähän kaipaamaan: paikallisten asukkaiden oma ääni olisi voinut olla kuuluvampi, paikallisen ja globaalin suhdetta olisi voitu tarkastella lähemmin, ja ehkä monitieteisyysproblematiikka olisi ansainnut laajemmankin jutun. Mutta Elämisen taika taigalla on itse asiassa jo nyt melkoinen paketti. Artikkelien lisäksi se sisältää karttoja, valokuvia, taulukoita ja selityslaatikoita, joissa jostakin kirjoituksen yksityiskohdasta kerrotaan hieman enemmän. Paketin kuoret vain ovat turhan vaatimattoman näköiset.

Kimmo Saaristo

BRYSSELIN AAKKOSET

Tapio Raunio ja Matti Wiberg (toim.):
Päätöksenteko Euroopan Unionissa.
Selkeä johdatus monimutkaiseen vallankäyttöön.

Gaudeamus, 1998
331 s., 138 mk

Turun yliopiston valtio-opin professori Matti Wiberg on aiheuttanut harmaita hiuksia kollegoilleen jo vuosia: julkaisuja putkahtelee kuin sieniä sateella useita siinä ajassa, kun muut ovat saaneet vasta oman tieteellisen työnsä johdantoluvun kutakuinkin muotoiltua.

Nyt on vuorossa yhdessä valtio-opin yliassistentti Tapio Raunion kanssa toimitettu johtavien EU-asiantuntijoiden artikkelikokoelma päätöksenteosta EU:ssa. Kirjan varsinainen anti jää pienemmäksi kuin lupaukset, joilla se on kuorrutettu. Kuitenkin se on oiva suomenkielinen EU-perusteos, jollaista on ehditty jo kaivatakin, ja hyödyllistä luettavaa jokaiselle euroasioiden kanssa vähänkään enemmän tekemisissä olevalle.

Kirjassa ruoditaan EU:n eri instituutioiden – komission, ministerineuvoston, parlamentin, Eurooppa-neuvoston ja EY:n tuomioistuimen – toimintaa ja asemaa EU:n päätöksentekokoneistossa. Pyrkimyksenä on pelkän muodollisen päätöksentekokuvion lisäksi valottaa todellista päätöksentekoa: kuka oikeasti päättää ja missä? Esitystä täydentävät muun muassa katsaukset lobbaukseen, europuolueisiin, päätösten toimeenpanemisen ongelmiin ja kansalaisten integraatiomielipiteisiin. Kirjoittajakaarti on nimekäs: mukana on niin komissaari Liikasen kabinetin päällikkö Olli Rehn kuin Suomen EU-suurlähettiläs Antti Satulikin.

Kirjan toinen missio on selkokielisyys. Asiat on yritetty saada paperille turhia akateemisia koukeroita käyttämättä. Kuten Wiberg julkistamistilaisuudessa osuvasti totesi: niin että toimittajatkin ymmärtävät. Kirja onkin akateemiseen keskitasoon verrattuna varsin selkeä. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että EU-slangin hetteiköstä päästyäänkin on helppo juuttua yhteiskuntatieteellisen puhetavan suohon. Vai mitä on sanottava johdantoluvusta, jossa Turun ritarit Raunio ja Wiberg ensin todistelevat teoksen kertovan asioista selvällä suomenkielellä, ja heti perään jatkavat: "Kirja on kirjoitettu kaikille, jotka ovat kiinnostuneita unionin päätöksenteosta ja siitä, millaisten areenoiden ja prosessien kautta moninaiset poliittiset aloitteet ja ehdotukset seuloutuvat eri poliittisten ja hallinnollisten toimijoiden tekojen kautta lopullisiksi unionipäätöksiksi ja toimeenpannuiksi politiikkatuotoksiksi." Etenkin professori Hannu Nurmen peliteoreettinen esitys EU:n instituutioiden välisten suhteiden tutkimuksesta menee varmasti yhdeksältä kymmenestä lukijasta yli hilseen kaikkine standardisoituine Penrose-Banzhaf-indeksinlaskukaavoineen.

Teos edustaa perinteistä valtio-oppia ja politiikan tutkimusta puhtaimmillaan, päätöksenteon, eri elinten, puolueiden, hallinnon ja äänestysprosenttien analysointia. Näkökulma on institutionaalinen. Kysymykseen "kenellä EU:ssa on valtaa?" kirja vastaa etupäässä instituutioiden nimillä – eikä esimerkiksi "miehillä" tai "rikkaalla pohjoisella". Muutoinkin kirja pyrkii pikemminkin summaamaan jo olemassaolevaa tietoa kuin tuottamaan uutta. Sikäli teosta voi luonnehtia oppikirjamaiseksi. Tieteellisessä mielessä kirja ei siis tarjoa mitään erityisen uutta, yllättävää tai kriittistä. Silti se on kokonaisuudessaan mielenkiintoista ja informatiivista luettavaa.

Mainostettu syvällisyys typistyy paikoin lähinnä detaljirikkaudeksi: hallinnon toimintaa kuvataan äärimmäisen yksityiskohtaisesti, kokoushuoneen istumajärjestystä ja tupakointiohjesääntöä myöten. Toisaalta äärimmäinen konkretisointi on ehkä paikallaan, sillä ehkä juuri siten voidaan suomalaisten EU-pelkoa saada hälvennettyä: kasvoton Unioni ei loppujen lopuksi ole kuin sarja tunkkaisia kokoushuoneita, joissa istuvat ihan tavalliset ihmiset niitä suuria päätöksiä tekemässä.

Terhi Aalto

MAAILMANMIEHEN PERUSKURSSI

Kerstin Salminen ja Päivi Poutanen:
Kulttuurikompassi

Edita, 1998, 2. painos
127 sivua, 125 mk

Kuinka rahvaanomaisesta suomalaisesta leivotaan kansainvälisiin seminaareihin ja salonkeihin luontevasti istuva maailmanmies tai -nainen? Vastaus: keskustellaan sofistikoituneesti, vältetään pöytäkeskusteluissa kiusallisia tabuaiheita sekä opetellaan tulkitsemaan muiden ja toisaalta käyttämään omaa kehonkieltään tarkkaavaisemmin. Viestintätaitojen hiomisessa riittää työtä, sillä koti-Suomessa totuttuihin ihmissuhde- ja neuvottelutaitoihin on lisättävä vieraan kielen hallinta ja toisen kulttuuritaustan mahdollisimman laaja ymmärrys.

Kulttuurikompassi on eräs lukuisista tarjolla olevista apuvälineistä kansainvälisen tapatietouden lisäämiseen, tosin melko pintapuolinen. Suppeasta teoksesta, josta nyt siis on menossa toinen painos, jää moni asia vaille vastausta. Hyödyllisimmät sanonnat ja kohteliaisuudet, uskonnolliset tavat, tulli- ja valuuttasäännöt, juomarahat, EU-tietous jne. puuttuvat. Myös naisten ulkomailla kohtaamista asenteista olisi kaivannut enemmän tietoa.

Kompassin pääkohderyhmänä ovat pääsääntöisesti liikemiehet, mutta myös vieraisiin maihin suuntaavat opiskelijat ja matkailijat.Kulttuureilla julkaisussa tarkoitetaan pohjoismaita, Iso-Britanniaa, Ranskaa, Saksaa, Italiaa, Espanjaa, Itä-Euroopan maita, arabimaita, Kiinaa ja Japania. Ohjeosiossa käydään jonkin verran läpi eri maissa sopivia small talk -aiheita ja toisaalta varottavia tabuja, pukeutumisnormeja, esittäytymis- ja puhuttelutapoja, sopivia lahjavinkkejä (suomalainen design-puukko ei ole hyvä tuliainen!) sekä eri kulttuuripiirien aikakäsitysten eroja. Pikainen silmäys vallankäyttö- ja johtamistapoihin on myös mukana.

Aina ei tietystikään tapakirjojen muistelu ole tarpeen, vaan talonpoikaisjärkikin auttaa. Vaarattomia keskustelun kirvoittajia maailman turuilla ovat urheilu ja harrasteet. Saunomiseen liittyvä alastomuus on monille länsimaalaisillekin arastelun paikka, ja kaikkialla kannattaa työpukeutumisessa mieluummin ampua hieman yli kuin alle.

Kirjoittajat, joista esittely olisi ollut paikallaan, vakuuttelevat moneen otteeseen, ettei suomalaisten ole syytä hävetä esityksiään ulkomailla. Kielitaitomme ja rehellisyytemme tunnetaan, ja niitä arvostetaan. Hämmennystä aiheuttavat asiakeskeisyytemme, harkitsevaisuutemme ja varovainen hitautemme, jotka muissa kulttuureissa tulkitaan pahimmillaan töykeydeksi. Olisikin mielenkiintoista kuulla tieteellisesti uskottava selitys katajaisen kansamme vähäsanaisuuden syistä. Kirjan selitykset kannon nokassa istuvista suomalaisista, Saarijärven Paavoista ja yksinäisistä puurtajista on kuultu tarpeeksi monta kertaa.

Teoksen loppuosan suomalaisuutta käsittelevä luku on kaikkine itsestäänselvyyksineen ja stereotypioineen tarpeeton. Tietoiskun Suomesta olisi vähällä vaivalla ja viitseliäisyydellä voinut korvata vaikkapa hyvällä kirjallisuusluettelolla eri maiden ominaiskulttuureista lisätietoa kaipaaville. Koska tavoitteena on ollut yleismaailmallisen tapakasvatuksen tietopaketti, miksi esitellä triviaalitietoa Suomesta ja sen kulttuurielämästä? Mikäli oman kulttuurin tuntemuksemme ja itseisymmärryksemme onkin sitä luokkaa, että fiineihin tapoihin hinkuaville aikuisille suomalaisille on varmuudeksi selvitettävä, että kansallispäivämme on 6.12., ja Lönnrot on Kalevalan isä, kannattaa ehkä sittenkin vielä jonkin aikaa katsoa muiden kulttuurien edustajia ylöspäin.

Juha Ojanen