Koneeksi olet sinä
jälleen tuleva

Suomessa vähän tunnetun pienen klassikkonsa The World, the Flesh and the Devil avauskappaleessa brittiläinen fyysikko, kristallirakenteen tutkija John Desmond Bernal kirjoittaa:

"On olemassa kaksi tulevaisuutta, tahdon tulevaisuus ja kohtalon tulevaisuus, eikä ihmisen järki ole koskaan kyennyt tekemään eroa niiden välille."

Kirja ilmestyi vuonna 1929. Nyt, kun olemme valmistautumassa uuteen vuosituhanteen, Bernalin oivaltava jaottelu on ajankohtaisempi kuin koskaan ihmiskunnan kysellessä, millaiseksi uusi vuosituhat on muuttumassa.

Jos aikakone olisi tempaissut vuonna nolla syntyneen eurooppalaisen vuoteen tuhat, hänellä ei olisi ollut minkäänlaisia vaikeuksia sopeutua tai löytää itselleen työtä. Jos vuonna tuhat syntynyt lennätettäisiin vuoteen kaksituhatta, hän olisi lähes täysin eksyksissä. Kenties menneen ajan ihminen kuitenkin löytäisi vielä nykyajasta paikkansa jossakin niistä harvoista ammateista, joihin ei tarvita mitään erityisosaamista (esimerkiksi television talk shown juontajana). Mutta varmaa on, että vuonna kolmetuhatta maailma on totaalisesti muuttunut niin, että yhtä hyvin aikakoneemme voisi viedä meidät toiselle planeetalle. Eikä kyseessä ole pelkästään yhteiskunnan metamorfoosi tai uudet kapineet, vaan muutos voi koskea myös ihmistä itseään.

On helppo uskoa, että esimerkiksi silmälasien, kuulokojeen tai tekosydämen myötä alkanut ihmisen koneellistaminen on vasta alussa. Hiljattain saimme lehdistä lukea, että muuan Readingin yliopiston professori on ensimmäinen ihminen, jonka käsivarteen on asennettu tietokonesiru.

Materiaalifysiikka, joka on ottamassa ensimmäisiä askeleitaan yksittäisten atomien manipulointiin perustuvan teknologian eli nanoteknologian kanssa, on johdattamassa meitä kohti koneen ja biologisen aineksen symbioosia. Puhutaan pikkuruisista, silmin näkymättömistä roboteista, jotka verisuonistossa jyrsivät kolesterolipaakkuja kuin lampaat ruohoa tai ikuisesti nuorten kasvojen pinnalla tasoittavat ihorypyt sitä mukaa kun niitä ilmestyy.

Siirtelemällä atomeita paikasta toiseen voidaan luoda uusia aineita, jotka muuntuvat käyttäjän tarpeiden mukaan. Huimimmat visiot näkevät vaatteiden ja talojen käskystä muuttavan muotojaan ja värejään silmänräpäyksessä, kun luvuttomien nanorobottien armeija järjestelee niiden rakenneosasia uudelleen.

Tyypillisen molekyylin koko on metrin miljardisosa, siitä koko alan nimi – fysiikassa kreikan kielen kääpiötä merkitsevä sana "nano" tarkoittaa miljardisosaa. Vuonna 1959 fyysikko Richard Feynman totesi esitelmässään There is Plenty of Room at the Bottom, että mikään fysiikan laki ei estä meitä käsittelemästä ja muovaamasta ainetta atomi kerrallaan.

TIETOISUUDEN KATOAMINEN

Nanoteknologinen utopia on kuin magian läpitunkema, mutta hinta on koneen ja ihmisen välisen rajan hämärtyminen. Äärimmillään se ei merkitse pelkästään keinotekoisten rakenteiden ymppäämistä ihmisen sisään vaan ihmisten saumatonta ja fyysistä kytkentää heitä ympäröiviin (nano)järjestelmiin. Toisin sanoen, yliopiston käytävällä kävelevästä rehtorista voi tulevaisuudessa olla vaikea sanoa missä ihminen loppuu ja tunteeton seinä alkaa.

Tärkeä askel Feynmanin hahmottamaan suuntaan oli kvanttifysikaalisia ilmiöitä hyödyntävän, ns. pyyhkäisevän tunnelointimikroskoopin keksiminen vuonna 1981. Keksintö palkittiin fysiikan nobelilla vuonna 1986. Mikroskooppi pystyy kartoittamaan ainetta atomin tarkkuudella. Lähitulevaisuudessa nanoteknologiaa tullaan varmastikin soveltamaan tietokoneissa.

Kuinka pitkälle nanoteknologinen vallankumous voi jatkua, tai onko se edes mahdollista, sitä ei kukaan tiedä. Nanoteknologian visiot ovat enemmän kuin tieteiskuvittelua, mutta silti ne ovat vielä paljolti kuviteltua tiedettä.

Daniel C. Dennett on hauskasti todennut, alkumaapallon elämän esiasteisiin eli molekyylien mekaanisiin yhteenliittymiin viitaten, että esi-isämme olivat koneita. Kenties myös jälkeläisemme ovat koneita ja nykyinen biologinen vaihe vain kuin muoti-oikku, joka katoaa samaa tietä kuin miesten puuteroidut peruukit. Joka tapauksessa Bernal oli kaukonäköinen julistaessaan jo vuonna 1929 metallien ajan olevan ohitse. Vielä kauemmaksi tulevaisuuteen katsoessaan hän kirjoitti:

"Tietoisuus itsessään voi lopulta tuhoutua tai kadota ihmiskunnasta, joka on tullut täysin eteeriseksi, kadottanut organisminsa kiinteyden ja muuntunut avaruudessa säteilyn avulla kommunikoivien atomien ryppääksi, ja joka lopulta kenties järjestää olemassaolonsa pelkän valon avulla. Tämä voi olla alku tai loppu, mutta tästä eteenpäin se on poissa näköpiiristämme."

Bernal oli aikanaan hyvin vaikutusvaltainen ajattelija, jonka käden jälki näkyi monilla erilaisilla elämän aloilla. Hän tutki molekyylien ja kristallien rakenteita röntgensäteiden avulla, ja kirjassaan Kaksoiskierre: henkilökohtainen selonteko DNA:n rakenteen keksimisestä James Watson kuvailee, miten Bernalin artikkeli tupakkamosaiikkiviruksen rakenteesta merkitsi paljon hänen hapuilussaan kohti DNA:ta. Sodan aikana Bernal osallistui Normandian maihinnousun suunnitteluun, ja monet tuntevat hänen massiivisen teoksensa Science in History, jonka sivuilla tieteen vuosituhannet marssivat vaikuttavina. Vuonna 1953 Bernal palkittiin Leninin rauhanpalkinnolla. Leipzigissa on vieläkin hänen nimeään kantava "rauhanmuseo". Bernal ei nimittäin ollut pelkästään muodikkaasti vasemmistolainen tai marksilainen; hän oli parantumaton, anteeksipyytelemätön stalinisti.

Tahdon ja kohtalon tulevaisuudet voisimmekin aatemielessä leimata (luonnollisesti hieman epätarkasti) marksilaiseksi ja fasistiseksi tulevaisuudeksi, tai mekanistiseksi ja irrationaaliseksi tulevaisuudeksi. Bernalin tavoin voi olla optimistisesti vakuuttunut tietoisuuden kyvystä tarrautua yhä uusiin rakenteisiin ja sen jalostumisesta, kunnes se hyppää ulos biologisesta kehdostaan vallatakseen avaruuden ääret. Mutta samaan loppupisteeseen ajautuu myös irrationaalinen mystikko. Tämäkin uskoo ihmisen lopulta karistavan aineen kahleet ja henkiruumiina vaeltelevan vaikkapa kristittyjen taivaassa tai sitten sulautuvan osaksi maailmansielua. Sekä tahdon että kohtalon tulevaisuus olisi siis sama: joko ennenaikainen tuhoutuminen tai suuri valaistuminen.

EPÄJÄRJESTYS TAPPAA

Bernaliin verrattuna tiedämme aineesta huomattavasti enemmän. On esimerkiksi luultavaa, että uusia merkittäviä, atomaarista mittakaavaa kauemmaksi vaikuttavia perusvoimia ei ole. Tavallisen aineen tiedetään rakentuvan elektroneista, protoneista ja neutroneista, joten tälläkään saralla ole odotettavissa yllätyksiä. Eikä edes nanokokoon piiloutunut elämä voi olla huomioimatta entropiaa ja aineen yleisiä ominaisuuksia. Siksi voimme järkevästi pohtia, mikä on se aines, josta ruumiinsa karistanut ihmiskunta muodostuisi.

Fysiikan näkökulmasta elämän käyttövoima on entropian eli epäjärjestyksen lisääntyminen. Tämän vuoksi maailmankaikkeus käy hitaasti kohti kaiken rakenteen rapautumista, lämpökuolemaa, kuten joskus sitä hieman virheellisesti nimitetään. Kaikki toiminta, ajattelukin, lisää entropiaa ja jouduttaa näin kosmisen ympäristökatastrofin saapumista. Kenties tulevaisuuden militanttien ympäristönsuojelijoiden iskulause onkin: "Ajattele luontoa – älä ajattele!"

Mutta myös aine itsessään on epästabiilia. Atomien tiedetään muuttuvan toisikseen radioaktiivisuuden myötä, mutta kaikki atomit eivät ole radioaktiivisia. Yleisesti kuitenkin uskotaan, että protoni, atomin ytimen kivijalka, on viime kädessä epästabiili. Ns. suurien yhtenäisteorioiden mukaan protoni hajoaa esimerkiksi positroniksi ja fotoneiksi. Silloin kaikki aine tuntemassamme muodossa murenee ja katoaa.

Liki mittaamattomien ajanjaksojen päästä, jos maailmankaikkeus ei ole sitä ennen jo romahtanut kasaan, ei siis ole enää tähtiä tai galakseja sen enempää kuin ihmisiäkään. Taivaassakin, missä luterilaisen uskon mukaan ylösnousseet ruumiit nauttivat ikuisesta autuudesta, aineen hajoamisen täytyy olla vakava ongelma. Eikä tietoisuus voi takertua fotoneihinkaan, sillä valon nopeudella kulkiessaan ne virtaavat ulos kaikista (kylmistä) rakenteista.

Koska jopa maailmanhengen täytyy rakentua jostakin, ei Bernalin kirjassaan kuvittelema tietoisuuksien yhteenliittymäkään voisi olla kuolematon. Ja haluaisimmeko me edes sellaista?

On ironista, että stalinisti Bernal, jonka ideaalimaailmassa olisi vallinnut ruumiiton ja kirjaimellisesti kosminen kommunismi, oli reaalitodellisuudessa oikea casanova, jonka rinnalla Bill Clintonkin näyttää selibaattilupauksen tehneeltä partiopojalta.

Kenties ihmisen osa on aina luovia tahdon ja kohtalon välissä. Varallemme ei ole ikuista elämää, mutta ensimmäistä kertaa historiassa voimme tosissamme arvailla, näytämmekö vielä tuhannenkin vuoden päästä ihmisiltä. Tulevaisuudesta emme silti tiedä muuta, kuin että se tuo suuren muutoksen. Niin suuren, että Bernalin sanoin "tästä eteenpäin se on jo miltei poissa näköpiiristämme".