Juurilahoisissa havupuutaimissa esiintyvä Rhizoctonia-sieni taimitarhoilla
Tietokoneavusteinen opetus
Selviytyminen lapsen syöpäsairauden kokemuksista
Elintarvikkeissa ja ympäristössä esiintyvien polykloorattujen bifenyylien valvontaan soveltuvien määritysmenetelmien kehittäminen ja arviointi
Seulontatutkimusten analysointi - sovellus keuhkosyövän seulontaan
Venäläisviha Suomessa 1917-23
Kuolan niemimaan Cu-Ni -sulattojen päästöjen vaikutus metsämaan kemiallisiin ominaisuuksiin
Monen kvarkin järjestelmät kvanttiväridynamiikan hilaformulaatiossa
Coxsackie A-virusten molekulaariset ominaisuudet
Sosioekonomiset erot ravintokäyttäytymisessä
Gammainterferonigeenin ilmentyminen ja proteiinin biosynteesi
Lahjoitetut munasolut lapsettomuuden hoidossa
Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki
Lapsi, perhe ja epilepsiaSamanmielisyys erimielisyydessä: liittoutumien rakentaminen monenvälisessä keskustelussa
Korkea verensokeri, verisuonten toiminta ja insuliiniherkkyys nuoruustyypin diabeetikoilla
Miten tukea systeemiä omaehtoiseen uudistumiseen
Lämpötilariippuva skalaarielektrodynamiikka
Seismisten tapausten diskriminointi käyttäen Suomen asemaverkkoa: detektoinnista luokitteluun
Lauri Ingman suomalaisen uskontokasvatuksen ja koulun kehittäjänä
Rokotusvaste Haemophilus influenzae tyyppi B (Hib) rokotuksille varhaisessa imeväisiässä
Huuli- ja/tai suulaenhalkiokaksoset Suomessa
Fluoresoivat lipidijohdannaiset lipoproteiinimetabolian tutkimuksessa
Nikotiinin keskushermostovaikutuksia hiirissä
Poikkeava nopeuskäyttäytyminen tieliikenteen turvallisuusongelmana
Nuorten aggressiivinen käyttäytyminen sosiaalis-kognitiivisessa tiedonkäsittelyn viitekehityksessä
Pseudomonas syringae -bakteerin tyyppi IV ja hrp-pilus systeemien luonnehdinta
Ympäristötekijöiden vaikutus makeiden vesien syanobakteerien toksiinien tuottoon
Lasten ensihoito ja elvytys sairaalan ulkopuolella
Itsemurhamenetelmät Suomessa
Tutkimus keskinäisen avun toteutumisesta Nimettömien Alkoholistien palaverissa
Opetusviestintä ja viestintävirittyneisyys nuoren aikuisen oppimisympäristössä
Lymfosyyttialatyypit ja interferonihoitoa saavien melanooma- ja munuaissyöpäpotilaiden ennuste
Tutkimuksia pölystä ja tähtien synnystä globuleissa
Suomalaisen lähetyksen suhteet anglikaaneihin ja katolilaisiin Lounais-Afrikassa 1919-1937
Eteläviron murteen sanaston alkuperä
Jean-Luc Godard mediafilosofina
Sähköinen ja magneettinen Greenin funktio paloittain sileäaineisessa kappaleessa
Aspartyyliglukosaminuria (AGU): AGA:n lysosomaalinen kohdentuminen, mutaatioiden seuraukset solutasolla ja geenihoidon kehittäminen hiirimallissa
Aineenvaihdunnan muutokset sydämen vajaatoiminnassa: rasvahappojen hapetus ja veren ketoaineet

Juurilahoisissa havupuutaimissa esiintyvä Rhizoctonia-sieni taimitarhoilla

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 1.6.1998 tarkastettavaksi MMM Ari Hietalan väitöskirja "Characterization and pathogenicity of Rhizoctonia species associated with nursery-grown conifer seedlings suffering from root dieback". Tutkimus kuuluu metsäpatologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Jan Stenlid (Sveriges Lantbruksuniversitet, Uppsala) ja kustoksena professori Kim von Weissenberg.

Teos julkaistaan sarjassa Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja.

Suomen ja Norjan taimitarhoilla on viimeisten 15-20 vuoden aikana tavattu havupuuntaimilla runsaasti juuristotautia, johon on liitetty seuraavat oireet: verson nuokkuminen ja lakastuminen, neulasten kellastuminen, kitukasvuisuus ja juuriston osittainen tai täydellinen kuolema. Tautia esiintyy sekä paakkutaimilla että paljasjuurisilla taimilla. Aiheesta aiemmin tehtyjen tutkimusten mukaan tauti olisi kompleksinen johtuen Pythium- ja Rhizoctonia- sienten aiheuttamasta juuri-infektiosta. Nyt tehty väitöskirja koostuu viidestä osajulkaisusta, jotka tarkastelevat sairaiden taimien juurissa esiintyvien Rhizoctonia-sienten taksonomiaa ja infektiobiologiaa.

Solun tumaluvun nojalla sairaissa taimissa esiintyvät Rhizoctonia-isolaatit voidaan jakaa kahteen ryhmään, yksitumaisiin ja kaksitumaisiin. Sienikasvuston morfologian ja sienirihmojen anastomoosikäyttäytymisen nojalla kaksitumaiset isolaatit voidaan jakaa neljään eri lajiin. Näistä neljästä yksi voitiin yhdistää Ceratobasidium-suvun anastomoosiryhmä I:hin (AG-I); loput kolme kaksitumaista lajia eivät anastomoineet tämän suvun eri anastomoosiryhmiä edustavien testikantojen kanssa. Sienikasvuston morfologian ja anastomoosikäyttäytymisen nojalla yksitumaiset isolaatit kuuluvat kaikki samaan lajiin. Työssä kehitetyllä menetelmällä nämä yksitumaiset isolaatit saatiin muodostamaan suvullinen aste; itiökannan morfologian perusteella ne voidaan määrittää Ceratobasidium bicorne-sieneksi. Aiemmat havainnot C. bicornesta ovat hyvin niukkoja. Sienen suvullinen aste on pari kertaa tavattu Tanskassa ja Saksassa metsässä kasvaneelta lehtokarhunsammaleelta. Tämä sienen vegetatiivinen aste (Rhizoctonia-aste) on toistaiseksi tavattu vain Suomen ja Norjan taimitarhoilta.

Infektiokokeissa yksi- ja kaksitumaiset isolaatit käyttäytyvät eri tavoin. Kaksitumaiset Rhizoctonia-sienet infektoivat vain juurten tyviosien kuorikerroksen soluja täyttäen ne moniliamaisella sienirihmastolla. Moniliamaisen sienirihmaston täyttämät kuorikerroksen solut toimivat todennäköisesti näiden sienten leviämis- ja säilymisyksikköinä. Juurten kuorikerroksen infektiosta ei ole taimelle mitään haittaa eikä tutkituilla kaksitumaisilla Rhizoctonia-sienillä ole ilmeisesti mitään tekemistä ko. sairauden kanssa. Kaksitumaisista poiketen yksitumainen Rhizoctonia-sieni infektoi ennen kaikkea juuren kärjet; juuren hunnun ja pituuskasvuvyöhykkeen alueella sieni muodosti runsaasti penetraatiohyyfejä, jotka tunkeutuivat keskuslieriöön tuhoten mm. kärkikasvumeristeemin. Penetraatiohyyfien muodostumisalueella oli verrattain runsaasti sienen rihmastoa juuren ulkopinnalla, mikä johtunee juurieritteiden sienelle tarjoamasta ravinnosta. Yksitumaisen sienen penetraatiomekanismi oli sama kaikilla tutkituilla isäntäkasveilla, männyllä, kuusella ja lehtikuusella (Pinus sylvestris, Picea abies ja Larix sibirica), mutta lehtikuusi oli kokeessa selvästi kestävämpi kuin mänty ja kuusi. Tämä saattaa johtua lehtikuusen erilaisesta juurten kasvurytmistä, koska ko. sieni ei näyttäisi infektoivan dormanssissa olevia juuria.

Yksitumaisella Rhizoctonia-sienellä saastutetuissa taimissa havaittiin seuraavat oireet: verson kitukasvuisuutta, neulasten satunnaista värimuutosta ja juuriston kasvun pysähtymistä. Saastuneiden taimien juuren kärjet olivat tyypillisesti voimakkaasti pigmentoituneet. Keinollisesti saastutetuissa taimissa ei havaittu tautiin liitettävää verson nuokkumista ja lakastumista mikä herättää epäilyjä tautiin aiemmin liitetystä kompleksisuudesta. Taudin ehkäisemiseksi on jatkotutkimuksissa syytä selvittää Pythium- ja Rhizoctonia-sienten esiintyminen erilaisia verso-oireita omaavissa taimissa, koska rakenteeltaan (oikean torjunta-aineen valinta) ja biologialtaan (näiden sienten runsastumista edistävät tekijät ovat erilaisia) nämä sienet eroavat toisistaan suuresti.

Tietokoneavusteinen opetus

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 3.6.1998 tarkastettavaksi KL Juha Lindstedtin väitöskirja "Computer-Assisted Learning Program Analysis ". Tutkimus kuuluu kasvatustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Jouko Kari Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena vt.professori Martti T. Kuikka.

Teos julkaistaan sarjassa Research Bulletin.

Tietokoneavusteisen opetuksen (TAO) määrä on ollut kasvussa ja sen voi odottaa edelleen lisääntyvän myös Suomessa. Sen sijaan opetusohjelmien tutkimus on ollut maassamme vielä toistaiseksi suhteellisen vähäistä. Tässä tutkimuksessa on keskitytty TAO-ohjelmien didaktisten ominaisuuksien analysointiin ja analyysien perustana olevien mittausten luotettavuuteen.

Vuonna 1989 alkaneen tutkimuksen aineistona on sen viimeisessä vaiheessa (1994-1996) ollut 16 opetusohjelmaa, kaksi peliä ja yksi multimediaohjelma.

Analyyseissä on käytetty kahta mittaria: suomalaiseen ympäristöön modifioitua amerikkalaista CITAR-mittaria (CITAR=The Center for Interactive Technology, Applications and Research) ja tutkijan itsensä kehittämää S.A.S.-mittaria (Structure Analysis System for Computer-Assisted Learning Programs).

Erityistä huomiota on kiinnitetty TAO-ohjelmien piirteiden ja oppimisteorioiden välisiin kytkentöihin - tietenkään unohtamatta yleisempiä oppimateriaalikriteerejä. Tutkimuksessa on esitetty alustavia yksityiskohtaisia transformaatiosääntöjä, joilla oppimisteorioissa esiintyviä ideoita voidaan muuntaa mitattavissa oleviksi TAO-ohjelmien piirteiksi.

Tutkimusraportissa esitellään yksityiskohtaisia empiirisiä tutkimustuloksia, mutta päähuomio on kiinnitetty mittausten luotettavuuskysymyksiin.

Tulosten perusteella voidaan väittää, että käytetyillä analyysimenetelmillä voidaan tehdä kohtalaisen luotettavia havaintoja TAO-ohjelmien ominaisuuksista, joskin mittaustekniikoissa on vielä huomattavasti kehittämisen varaa. Tutkimuksessa esitetyt kytkennät oppimisteorioiden ja TAO-ohjelmien piirteiden välille ovat luonteeltaan hypoteettisia ja vaativat jatkotutkimuksia ja asiaan liittyvää keskustelua. Tutkittujen opetusohjelmien osalta voidaan todeta, että parantamisen varaa on erityisesti ohjelmien dokumentoinnissa ja didaktisissa ratkaisuissa.

Vaikka tutkimuksessa käytettyjä menetelmiä kutsutaan analyysimenetelmiksi, voidaan niitä käyttää hyväksi myös uusien opetusohjelmien suunnittelussa. Tutkimusraportissa onkin esitetty joitakin menettelytapaohjeita paremmin oppimisteorioita vastaavien piirteiden toteuttamiseksi TAO-ohjelmissa.

Selviytyminen lapsen syöpäsairauden kokemuksista

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 4.6.1998 tarkastettavaksi VTM Annika Lillrankin väitöskirja "Living One Day at a Time - Parental Dilemmas of Managing the Experience and Care of Childhood Cancer".

Tutkimus kuuluu terveyssosiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Kathy Charmaz (Sonoma State University, California, USA) ja kustoksena professori J.P. Roos.

Teos julkaistaan sarjassa Stakes Research Reports 89.

Tutkimuksen lähtökohtana oli oletus että kun elämän perusedellytykset tulevat kyseenalaisiksi ja kun niiden seurauksilla on merkittävä vaikutus pitkälle tulevaisuuteen, tilanne kuvaa existentiaalista kriisiä. Väitöskirja selvittää kuinka lapsen sairastuminen syöpään vaikuttaa ennenkaikkea vanhempien kriisikokemukseen. Kolmekymmentäkaksi (32) yksin- tai kaksihuoltaja perhettä osallistuivat henkilökohtaiseen haastatteluun. Haastattelut tehtiin joko suomeksi tai ruotsiksi osittain strukturoiduilla kysymyksillä.Tehtiin yhteensä 49 haastattelua (josta 29 naista ja 20 miestä) 32 perheen vanhempien kanssa. Tämä tutkimus perustuu 42 haastatteluun 25 kaksi-huoltajaperheestä.

Existentiaalisen kriisin mallini kuvaa vanhempien yksilöllisiä kokemuksia ja käytännön hoitovastuuta dynaamisena kriisikokemuksena, jonka kolme pääpiirrettä ovat:

1) Ratkaisematon ongelma 2) Identiteetin uudelleen jäsentäminen 3) Hyväksyttäviä ratkaisuja. Vanhempien ja lapsen välisen suhteen menetyksen uhka vaikuttaa erityisesti vanhempiin henkilökohtaisesti, heidän välisiin suhteisiin sekä myös muihin sosiaalisiin suhteisiin ja tilanteisiin. Selvitäkseen existentiaalisesta kriisistä ratkaisemattomana ongelmana vanhempien tärkeimmat toimintastrategiat ovat "elää päivä kerrallaan" sekä konsturoida omia syy-seurauskäsityksiä lääketieteellisestä selityksestä huolimatta. Kun vanhemmat jäsentävät identiteettiään uudestaan, heidän roolinsa vanhempina, heidän työ-roolinsa samoin kuin myös heidän henkilökohtaiset asenteensa ja olemisensa muuttuvat. Vanhemmat jakavat yhdessä hoitovastuun, ja monilla isillä oli vastuu sekä palkkatyöstä että kotityöstä.

Sairauden akuutin vaiheen jälkeen vanhemmat yrittävät löytää hyväksyttäviä ratkaisuja selvitä niin existentiaalisesta dilemmasta, arkielämän vaatimuksista kuin omista ura-ja työsuunnitelmista. Suurin osa vanhemmista tuntuu kuitenkin karttavan itse-reflektiota (Giddens 1991), ts. jäsentää ja prosessoida sairauden kokemuksiaan omaan elämäntarinaansa. Sen sijaan vanhemmat jatkoivat elämistä päivän kerrallaan. Niinpä tutkimus jättää avoimeksi, pystyykö vanhempien enemmistö - ja milloin ja miten - tulevaisuudessa itse-reflektion avulla jäsentämään ja prosessoimaan sairauden kokemuksiaan ja luopumaan "kielletystä surusta" (Fyhr 1990), jota he ovat käyttäneet selviytymisstrategiana selvitäkseen kaikesta lisääntyneestä käytännön hoitovastuusta. Tutkimus osoittaa, että vanhemmat pitivät existentiaalista kriisiä loitolla elämällä päivän kerrallaan, joka mielestäni edustaa existentiaalisen kriisin "syvärakennetta".

Elintarvikkeissa ja ympäristössä esiintyvien polykloorattujen bifenyylien valvontaan soveltuvien määritysmenetelmien kehittäminen ja arviointi

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 5.6.1998 tarkastettavaksi FK Kimmo Himbergin väitöskirja "Development and evaluation of methods for monitoring polychlorinated biphenyls in food and the environment".

Tutkimus kuuluu analyyttisen kemian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Heikki Pyysalo ja kustoksena professori M-L Riekkola.

Tutkimustyössä kehitettiin uusia menetelmiä polykloorattujen bifenyylien l. PCB-yhdisteiden määrittämiseksi eri tyyppisistä näytteistä. Kehitystyössä painotettiin menetelmien käytännöllisyyttä ja soveltuvuutta käytännön valvonta-analytiikkaan.

Rasvapitoiset näytteet saippuoitiin kaliumhydroksidi-etanoliliuoksessa, joka hajottaa näytematriisin tehokkaasti. PCB-yhdisteet uutettiin heksaaniin ja uute puhdistettiin pylväskromatografisesti käyttäen kertakäyttöisiä kolonneja. Erilaisia PCB-yhdisteiden ryhmiä - sovelluksesta riippuen - määritettiin kaasukromatografia-massaspektrometrisesti. Moniulotteista kaasukromatografiaa käytettiin erittäin myrkyllisten ei-orto- ja mono-ortokloorattujen PCB-kongeneerien eli ns. koplaanaristen PCB-yhdisteiden määritykseen. Yhdisteiden detektointi tehtiin massaspektrometrisesti sekä elektronipommitus- että kemiallista ionisaatiota käyttäen.

Tutkimustyössä kävi ilmi, että kehitetyin menetelmin voidaan luotettavasti määrittää kaikki erityyppisissä näytteissä esiintyvät PCB-yhdisteet. Menetelmien suorituskykyä mitattiin useilla eri tekniikoilla.

Moniulotteisen kaasukromatografian soveltuvuus erittäin pienten pitoisuuksien määrittämiseen vaikeissa matriiseissa varmistui myös tässä tutkimuksessa. Koplanaariset PCB-yhdisteet voitiin erottaa hyvin matriisiyhdisteistä ilman aikaisemmassa tutkimuksessa käytettyä, erittäin työlästä aktiivihiilipylväskromatografiaa.

Analyyttisiä menetelmiä testattiin erilaisiin käytännön sovelluksiin. Keskivertosuomalaisen ravinnosta saaman PCB:n määräksi laskettiin elintarvikkeista tehtyjen analyysien perusteella 15 mikrogrammaa päivässä. Ruoan sisältämistä koplanaarisista PCB-yhdisteistä suomalainen saa 170 pikogrammaa päivässä ns. toksisia ekvivalentteja, mikä on selvästi enemmän kuin tiedotusvälineissäkin paljon keskustelluista polyklooratuista dibentsodioksiineista ja dibentsofuraaneista saatu määrä.

Suoturpeesta tehtyjen määritysten perusteella ilman kautta kulkeutuvan PCB:n määrä on myös Suomessa selvässä laskussa.

Seulontatutkimusten analysointi - sovellus keuhkosyövän seulontaan

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 5.6.1998 tarkastettavaksi FL Jari Haukan väitöskirja "Analyses of Observational Screening Studies - An Application to the ATBC Cancer Prevention Study".

Tutkimus kuuluu kansanterveystieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Leif Gustafsson (Karolinska Institutet) ja kustoksena apulaisprofessori Timo Hakulinen.

Teos julkaistaan sarjassa Kansanterveystieteen julkaisuja M 138.

Tausta: Lääketieteessä kehitetään jatkuvasti uusia tekniikoita sairauksien mahdollisimman varhaiseen toteamiseen.Usein uusia menetelmiä voidaan soveltaa myös joko koko väestön, tai erityisessä riskissä olevien osaväestöjen joukkotarkastuksiin. On äärimmäisen tärkeää, että ennen kuin huomattavaa osaa väestöstä koskeviin joukkotarkastuksiin ryhdytään, niiden tehokkuudesta on riittävä tieteellinen näyttö. Kontrolloidut kliiniset kokeet, jotka sisältävät lumeryhmän, ovat paras tapa tutkia eri menetelmillä tehtävien joukkotarkastusten tehokkuutta. Ellei kliinisen kokeen käyttö seulontamenetelmän tehokkuuden arvioimiseen ole mahdollista, joko eettisistä tai taloudellisista syistä, on sen tehokkuutta tyydyttävä analysoimaan havainnoivalla tutkimusasetelmalla.

Tavoitteet: Väitöskirjatyön keskeisenä tavoitteena oli kehittää ja soveltaa uusimpia tilastollisia menetelmiä havainnoivien seulontatutkimusten analysoimiseen. Tutkimuksessa kehitettiin estimointimenetelmää kahden seulonnan kannalta keskeisen suureen laskemiseksi. Nämä suureet ovat seulontamenetelmän herkkyys ja tutkittavan sairauden kätköaika, eli aika jona sairaus ei vielä anna kliinisiä oireita, mutta on jo seulontatutkimuksella havaittavissa. Toisena päätavoitteena oli kehittää menetelmä, jonka avulla on mahdollista arvioida seulontatutkimuksen vaikutus kuolleisuuteen ilman havainnoivalle tutkimukselle tyypillisiä harhoja, jotka syntyvät mm.tutkimukseen osallistuvien henkilöiden valikoitumisesta.

Tulokset: Kehiteltyjä menetelmiä sovellettiin Setti-tutkimuksen aineistoon. Seulottuna ryhmänä oli 32820 Setti-tutkimuksen alussa keuhkoröntgenkuvauksiin keuhkosyövän toteamiseksi osallistunutta 50-69 vuotiasta tupakoivaa miestä. Satunnaistamattomana verrokkiryhmänä oli 19771 samanikäistä miestä, joita ei ollut suunnitelmallisesti seulottu, mutta joiden tupakointitottumukset ja eräitä muita taustatietoja oli selvitetty kyselylomakkeella. Käytetyn seulontamenetelmän herkkyydeksi arvioitiin 55% (95% ennusteväli 20%-94%) ja keuhkosyövän kätköajan pituudeksi 0,72 vuotta (0,32-2,87).

Ilman harhojen korjausta sekä kokonais- että keuhkosyöpäkuolleisuus näyttivät olevan alempia seulotussa ryhmässä kuin seulomattomassa. Käytetyllä seulontamenetelmällä, jossa keuhkoröntgenkuvia otettiin n. 2,5 vuoden välein ei kuitenkaan harhojen korjauksen jälkeen havaittu olevan kuolleisuutta alentavaa vaikutusta. Loppupäätelmänä oli, ettei nykyiseen käytäntöön, jossa keuhkosyöpää ei etsitä joukkotarkastuksin, ole syytä tehdä muutoksia.

Venäläisviha Suomessa 1917-23

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 5.6.1998 tarkastettavaksi FM Outi Karemaan väitöskirja "Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä. Venäläisviha Suomessa 1917-23". Tutkimus kuuluu Suomen historian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Kari Immonen Turun yliopistosta ja kustoksena vs.professori Markku Kuisma.

Teos julkaistaan sarjassa Bibliotheca Historica (30).

Suomen historian keskustelluimpia kysymyksiä on venäläisviha, joka ilmeni erityisen voimakkaasti maailmansotien välisenä aikana. Tutkimuksessa on tarkasteltu suomalaisessa julkisuudessa vuosina 1917-23 ilmennyttä venäläisvihaa ja hahmotettu sen muuttumisen syitä ja ominaispiirteitä. Kokonaisanalyysi venäläisvihasta on rakennettu Toiseuden muodostamiselle kansainvälisesti tyypillisten vaiheiden - Toiseuden viholliseksi leimaamisen, vihan oikeuttamisen ja Toiseen kohdistetun vihan mytologisoinnin - puitteisiin.

Tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää, miten tämä "ryssäviha" ilmeni suomalaisessa julkisuudessa, miksi se muuttui ja levisi niin laajalle juuri noina vuosina, miksi tällaiselle rasistiselle kansallisuusvihalle oli tuolloin kysyntää? Ketkä sitä levittivät ja miksi? Tutkimustulosten mukaan suomalaisten suhtautuminen venäläisiin koki itsenäisyyden ajan ensimmäisinä vuosina syvällemenevän muutoksen: venäläisvastaisuudesta tuli tuolloin laajalle levinnyttä "ryssävihaa", joka kohdistui kaikkiin venäläisiin ja koko venäläisyyteen sinänsä. Se oli siis ytimeltään etnistä vihaa, suoranaista rasismia.

"Ryssävihassa" oli perustavanlaatuisia ulkomaisia aineksia - etenkin rotuajattelun perusta ja venäläisiin liitetyt kielteiset stereotypiat - mutta sytykkeen sille antoivat Suomen tapahtumat ja laajalti tunnettu tae vahvistaa kansakunnan yhtenäisyyttä yhteisen Toiseuden vihaamisen avulla.Venäläisvihaan vaikuttivat myös mm. vanhat yleiseurooppalaiset käsitykset venäläisistä, ruotsalais-germaaninen rotuajattelu, jota etenkin jääkärit edustivat ja ns. sortovuosien aktivistiperinne.

Suurin syy "ryssävihaan" oli vuoden 1918 sisällissota, jonka aikana valkoisten propaganda leimasi venäläiset vastenmielisiksi hirviöiksi ja Suomen perivihollisiksi. Suomalaisten jakautuminen kahtia oli valkoisille liian julma totuus kohdattavaksi, joten venäläiset leimattiin tietoisesti sodan syntipukeiksi. Viha pyrittiin oikeuttamaan venäläisten sotilaiden vuoden 1917 aikaisella rettelöinnillä ja sillä, että he olivat "tartuttaneet" bolsevismin suomalaisiin punaisiin. Sodan jälkeenkin venäläisistä tehtiin erilaisten vastenmielisinä pidettyjen ilmiöiden syntipukkeja.

Ns. jälkiaktivistien mielestä "ryssäviha" ei kuitenkaan levinnyt tarpeeksi laajalle, joten he aloittivat 1920-luvun alussa mittavan venäläisvihakampanjan. Vihassa oli myös selviä sukupolvikapinan merkkejä, sillä 1800-luvun lopulla tai vuosisadan vaihteessa syntynyt sukupolvi paheksui edeltäjiään siitä, että he suhtautuivat liian myönteisesti venäläisiin eivätkä osanneet vihata näitä. Sukupolvikysymys tuli esiin erityisesti jääkäriupseerien taistelussa ns. tsaarinupseereja vastaan. Venäläisvihaa käytettiin hyväksi myös sisäpoliittisessa kamppailussa - etenkin maalaisliitto hyödynsi venäläisvihan aatetta.

Vuoteen 1923 mennessä suomalaiset omaksuivatkin laajalti etenkin Akateemisen Karjala-Seuran ja suojeluskuntien levittämän kaikkeen venäläisyyteen kohdistuvan "ryssävihan". Venäläisistä oli suomalaisen julkisuuden mukaan tullut maan ikuisia vihollisia, ikiaikaisia vainoojia ja saastaisia syöpäläisiä.

Itsenäisyyden alkuaikojen venäläisvihan historia antaa kaiken kaikkiaan perspektiiviä suomalaisten suhtautumiseen venäläisiin vielä 1900-luvun lopullakin.Venäläisvihasta on löydettävissä yhtymäkohtia myös moniin muihin rasismin ilmenemismuotoihin.

Kuolan niemimaan Cu-Ni -sulattojen päästöjen vaikutus metsämaan kemiallisiin ominaisuuksiin

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 5.6.1998 tarkastettavaksi FL Antti-Jussi Lindroosin väitöskirja "The effect of emissions from the Cu-Ni smelters in the Kola Peninsula on the chemical properties of forest soil".

Tutkimus kuuluu geologian ja paleontologian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Michael Starr ja kustoksena professori Matti Eronen.

Teos julkaistaan sarjassa Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 676.

Väitöskirjassa tarkastellaan Kuolan niemimaalla, Montsegorskissa ja Nikelissä, sijaitsevien kupari-nikkeli-sulattojen päästöjen vaikutusta laskeuman, maaveden ja metsämaan kemialliseen koostumukseen. Rikki-, kupari- ja nikkelipäästöjen vaikutusta tarkasteltiin kahdella tutkimuslinjalla, jotka kulkivat päästölähteistä länteenpäin Suomen Lapin poikki. Tavoitteena oli selvittää, kuinka etäälle Suomeen päin päästöillä on vaikutusta metsämaan kemialliseen koostumukseen. Tutkimuslinjojen koealat valittiin kuivilta tai kuivahkoilta mäntykankailta, jotka sijaitsivat lajittuneilla hiekkamailla, koska ne luontaisesti niukkaravinteisina alueina heijastavat herkästi laskeuman vaikutuksia.

Montsegorskin päästöillä ei havaittu olevan merkittävää vaikutusta metsämaan tai maaveden kemialliseen tilaan Suomen puolella. Montsegorskin rikki-, kupari- ja nikkelipäästöt heijastuivat näiden aineiden kohonneina pitoisuuksina lumipeitteessä ja metsämaasta kerätyssä maavedessä noin 30 km etäisyydelle saakka sulatosta. Metsämaan humuskerroksen kupari- ja nikkelipitoisuudet olivat kohonneet aina 100 km etäisyydelle saakka. Suomen raja sijaitsee Montsegorskin tutkimuslinjalla noin 120 km etäisyydellä. Montsegorskin lähiympäristössä metsämaan emäsravinnepitoisuudet olivat laskeneet voimakkaasti johtuen lähinnä suuresta alumiinilaskeumasta. Humuskerroksen vaihtuvan alumiinin pitoisuus oli kohonnut noin 100 km etäisyydelle saakka Montsegorskista. Happaman laskeuman aiheuttamaa voimakasta maaperän happamoitumista ei Montsegorskin ympäristössä havaittu. Nikelin päästöjen selkein vaikutus oli kupari- ja nikkelipitoisuuksien kohoaminen metsämaan humuskerroksessa noin 50-70 km etäisyydelle saakka sulatosta. Myös Nikelin lähiympäristössä metsämaan emäsravinnepitoisuudet olivat laskeneet.

Maaveden alumiinipitoisuudet olivat Suomen Lapin koealoilla yleisesti alle 1 milligramma vesilitrassa, joten alumiinin esiintyminen maavedessä juuristovyöhykkeessä ei näyttäisi olevan välitön uhka puiden kannalta. Lisäksi suuri osa maaveden alumiinista on orgaaniseen ainekseen sitoutuneena, mikä vähentää alumiinin mahdollisia myrkyllisiä vaikutuksia juuristolle.

Tutkimus tehtiin osana Maa- ja metsätalousministeriön rahoittamaa Itä-Lapin Metsävaurioprojektia, ja se toteutettiin Metsäntutkimuslaitoksessa (Metla).

Monen kvarkin järjestelmät kvanttiväridynamiikan hilaformulaatiossa

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 5.6.1998 tarkastettavaksi FM Petrus Pennasen väitöskirja "Multi-quark systems in lattice QCD".

Tutkimus kuuluu teoreettisen alkeishiukkasfysiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli Dr. Simon Hands (University of Wales, Swansea) ja kustoksena professori Jukka Maalampi.

Teos julkaistaan sarjassa Helsinki Institute of Physics Internal Report.

Kvarkit ovat alkeishiukkasia, joita sitoo yhteen vahva vuorovaikutus, voimakkain maailmankaikkeuden neljästä perusvoimasta - muita ovat gravitaatio, sähkömagneettinen ja heikko vuorovaikutus. Sähkömagneettista vuorovaikutusta välittävät fotonit sähköisten varausten välillä; vahvaa vuorovaikutusta taas välittävät gluonit kolmen erilaisen, väreiksi kutsutun varauksen välillä. Fotoneilla ei ole sähkövarausta, mutta gluoneilla on värivaraus, mikä tekee gluoneista keskenään vuorovaikuttavia. Kvarkit muodostavat kahden ja kolmen ryhmissä gluonien sitomina hiukkasia, joista yleisiä ovat atomiytimen muodostavat protonit ja neutronit. Atomiytimissä on 99,5 % massastamme. Vuorovaikutus on niin vahva, että femtometrin (10^-15m) päässä toisistaan olevien kvarkkien välinen voima vastaa kolmen norsun painoa.

Vahvan vuorovaikutuksen teorian, kvanttiväridynamiikan (QCD), laskemiseksi tietokoneella neliulotteinen jatkuva aika-avaruus jaetaan hilalle, jolla on äärellinen määrä pisteitä. Työssä tällä menetelmällä on laskettu yksinkertaisimpien monen kvarkin järjestelmien ominaisuuksia supertietokoneella. Tavoitteena on yleisten järjestelmien, kuten atomiytimien, ymmärtäminen perusteoriasta lähtien. Sen vuoksi on kehitetty malli, joka tuottaa lasketut monen kvarkin sidosenergiat kun niiden sijainnit tiedetään. Malli toimii siltana aikaisemmin käytettyjen ydinfysiikan menetelmien ja perusteorian ennusteiden välillä.

Tarkemman kuvan saamiseksi kvarkkien välisestä vuorovaikutuksesta väitöskirjassa on hilalla mitattu niitä sitovan gluonikentän muotoa. Kahden kvarkin tapauksessa kenttä muodostaa vahvan voiman sisältävän putken. Neljää kvarkkia sitova kenttä taas on tasainen alue kvarkkien välissä, mikä sopii yhteen energiamallimme kanssa. Näistä mittauksista on hyötyä gluonikentän käyttäytymisen ymmärtämisessä.

Väitöskirjan tulokset auttavat atomiytimen ymmärtämistä perusteoriasta lähtien. Tämä parantaa käsitystämme jokapäiväisen aineen alkeisrakenteesta.

Coxsackie A-virusten molekulaariset ominaisuudet

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 5.6.1998 tarkastettavaksi FM Timo Pullin väitöskirja "Molecular Characteristics of Coxsackie A Viruses".

Tutkimus kuuluu molekyylivirologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Dennis Bamford ja kustoksena professori Antti Vaheri.

Teos julkaistaan Kansanterveyslaitoksen A-sarjassa.

Coxsackie A-virukset (CAV) kuuluvat pikornaviruksiin, jotka ovat pieniä RNA-viruksia. Ne ovat varsin yleisiä ihmispatogeeneja aiheuttaen nuhakuumetta, herpangiinaa, ja enterorokkoa. CAV:ia tavataan myös aivokalvontulehduksissa ja joskus harvoin halvaustapauksissa. CAV:iin kuuluu 23 immunologisesti erilaista serotyyppiä. Ennen tätä tutkimusta, vain neljän serotyypin genomit oli sekvensoitu kokonaan, ja muiden ryhmän virusten molekyylibiologiasta tiedettiin hyvin vähän tai ei mitään. Tutkimuksessa sekvensoitiin CAV serotyyppien genomeista alueita ja näitä sekvenssejä käytettiin hyväksi virusten sukulaisuussuhteiden selvittämisessä. CAV:ten havaittiin yllättäen jakautuvan geneettisesti kolmeen eri ryhmään, joista osa on poliovirusten kaltaisia ja osa muodostaa oman geneettisen ryhmänsä. CAV9:n havaittiin olevan echo- ja coxsackie B-virusten kaltainen. Näiden tulosten perusteella voidaan todeta, että nykyinen CAV serotyyppien klassifikaatio ei ole ideaalinen ja uusi, virusten genetiikkaan perustuva, jaottelu olisi tarkempi.

Yhden osatutkimuksen tarkoituksena oli tutkia CAV9:n ja EV22:n interaktioita solunpinnan proteiinien kanssa. Tutkimuksessa etsittiin faagien pinnalla ekspressoidusta peptidikirjastosta viruksiin sitoutuvia peptidejä. Vertailemalla näiden peptidien aminohapposekvenssejä sekvenssipankeissa olevien proteiinien sekvensseihin, löydettiin muutama reseptorikandidaatti. Tutkimusta jatkettiin edelleen estämällä virusten infektiivisyyttä peptideillä ja anti-reseptori vasta-aineilla. Tulokset vahvistivat aikaisempia havaintoja, joiden mukaan ainakin integriini a_vb₃ osallistuu CAV9:n reseptori-interaktioihin. EV22:n kohdalla tulokset viittaavat, että virus sitoutuisi integriini a_vb₁ ja matriksimetalloproteinaasi-9:ään solun pinnalla.

Tutkimuksessa on lisäksi selvitetty CAV9:n antigeeniset alueet peptidiskannaustekniikan avulla. Antigeenisten alueiden havaittiin sijaitsevan lähinnä kapsidiproteiinien aminopäässä ja VP2- kapsidiproteiinin luuppirakenteissa. Myös VP1:n karboksipää oli hyvin antigeeninen. VP1:n karboksipäätä edustavia peptidejä vastaan tehtyjen vasta-aineiden havaittiin lisäksi estävän viruksen infektiivisyyttä. Näitä tuloksia voidaan käyttää esim. rokotesuunnittelussa.

Sosioekonomiset erot ravintokäyttäytymisessä

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 5.6.1998 tarkastettavaksi LVM Eva Roosin väitöskirja "Social patterning of food behaviour among finnish men and women".

Tutkimus kuuluu ravitsemustieteen alaan.

Vastaväittäjinä olivat dosentti Ritva Seppänen ja professori Elianne Riska (Åbo Akademi). Kustoksena oli professori Antti Ahlström.

Teos julkaistaan sarjassa Publications of the National Public Health Institute A6/1998.

Hyvä sosiaalinen asema ja perhe edistävät terveellisiä ruokatottumuksia. Sukupuoli, sosioekonominen asema ja perhetilanne ovat kaikki yhteydessä terveelliseen ravintokäyttäytymiseen. Naiset syövät terveellisemmin kuin miehet. Matala koulutustaso, työttömyys, ero tai leskeksi jääminen, sekä eläminen lapsettomassa kotitaloudessa (vain naisilla) lisäävät epäterveellisen syömisen riskiä. Samat tekijät vaikuttavat niin miesten kuin naistenkin ravintokäyttäytymiseen, mutta naisille työtilanteen ja vanhemmuuden merkitys on tärkeämpi kuin miehille. Korkeasti koulutettujen ravintokäyttäytyminen ei kuitenkaan ole kaikin puolin terveellisempää kuin vähän koulutettujen. Korkeasti koulutetut suosivat kasviksia ja hedelmiä, mutta syövät keskimääräistä vähemmän leipää ja perunaa. Kasvikset, hedelmät, leipä ja peruna ovat kaikki suositeltavia (terveellisiä) elintarvikkeita. Kasvisten ja hedelmien kulutus on viime vuosina lisääntynyt, leivän ja perunan vähentynyt, joten korkea koulutustaso on yhteydessä moderniin ravintokäyttäytymiseen, matala koulutustaso perinteiseen.

Koska minkään koulutusryhmän ravintokäyttäytyminen ei ole johdonmukaisen terveellistä ja epäterveellistä, ovat sosioekonomiset erot ravintoaineiden saannissa vähäiset. Erot rasvan ja tyydyttyneen rasvan saannissa näyttävät pienentyneen tai jopa hävinneen. Ainoat selkeät erot löydetään C-vitamiinin ja karotenoidien saannissa. Korkeasti koulutetut saavat näitä antioksidantteja ruoastaan enemmän kuin vähän koulutetut. Tosin kaikki ryhmät ylittävät C-vitamiinin suositusrajan, 80 mg/10 MJ.

Tavanomainen kolmen aterian järjestys, joka sisältää aamupalan, lämpimän lounaan ja lämpimän päivällisen, ei ole ravitsemuksellisesti parempi kuin muut ateriajärjestykset. Naiset jotka päivittäin syövät sekä aamupalan, lounaan että päivällisen saavat ravinnostaan enemmän energiaa, kolesterolia ja vähemmän alkoholia ja C-vitamiinia kuin muut. Miehillä energian ja ravintoaineen saanti ei ole riippuvainen ateriajärjestyksestä.

Nämä tulokset on saatu ravinnon eriarvoisuutta selvittäneessä väitöskirjatutkimuksessa. Tutkimus on tehty Kansanterveyslaitoksen ravitsemusosastolla vuosina 1993-1998. Aineistona on käytetty FINRISKI 1992- ja FINRAVINTO 1992-tutkimuksia, joihin on osallistunut yhteensä 6051 suomalaista aikuista. FINRISKI 1992-tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kroonisten kansantautien riskitekijöitä. Tutkimukseen kuului neljä aluetta: Pohjois-Karjalan lääni, Kuopion lääni, Turku ja Loimaa sekä pääkaupunkiseudulta Helsinki ja Vantaa. Tietoja sosioekonomisista tekijöistä ja ravintokäyttäytymisestä kerättiin kyselylomakkeella. FINRAVINTO 1992- ravinnonkäyttötutkimus, oli osa FINRISKI 1992-tutkimusta. FINRAVINTO 1992-tutkimukseen osallistuneet 1861 henkilöä pitivät ruoankäytöstään kolmen päivän ajan ruokapäiväkirjaa.

Väitöskirjatyö on monitieteellinen. Siinä on yhdistetty lähestymistapoja ja menetelmiä ravitsemustieteestä, sosiologiasta, sosiaalilääketieteestä, kansanterveystieteestä ja epidemiologiasta.

Gammainterferonigeenin ilmentyminen ja proteiinin biosynteesi

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 5.6.1998 tarkastettavaksi FK Timo Sarenevan väitöskirja "Gene expression and biosynthesis of human interferon-gamma".

Tutkimus kuuluu immunologian, molekyylibiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Tuomo Timonen ja kustoksena professori Timo Korhonen. Teos julkaistaan sarjassa Publications of the National Public Health Institute.

Interferonit (IFN) kuuluvat laajaan sytokiinien ryhmään, johon kuuluu interferonien lisäksi suuri joukko interleukiineja (IL), tuumorinekroositekijöitä (TNF) ja kasvutekijöitä. Sytokiinit osallistuvat immuunijärjestelmän solujen, esimerkiksi monosyyttien ja lymfosyyttien, kypsymisprosessien (hematopoieesi) ohjaamiseen ja kypsien solujen aktivaatioon. Ne vaikuttavat solujen toimintoihin pääasiassa paikallisesti, mutta ne voivat myös levitä verenkierron välityksellä hormonien tavoin eri puolille elimistöä. Interferonit ovat pienimolekyylisiä valkuaisaineita, proteiineja, joita elimistön solut tuottavat spesifisen ärsykkeen, esimerkiksi virusinfektion, seurauksena. Interferonit löydettiin jo 1950-luvun lopulla viruksella infektoidusta soluviljelmästä. Ne tunnettiin aluksi tekijöinä, joilla on virusten kasvua estäviä ominaisuuksia. Antiviraalisten ominaisuuksien lisäksi interferoneilla on lukuisia tärkeitä tehtäviä immuunijärjestelmän säätelyssä. Ne voivat myös estää eräiden syöpäsolutyyppien kasvua. Interferonit jaetaan tyypin I interferoneihin, johon kuuluu IFN-a (useita eri alatyyppejä), IFN-w ja IFN-b, sekä tyypin II interferoneihin, johon kuuluu IFN-g.

Väitoskirjatyössä selvitettiin niitä mekanismeja, jotka saavat aikaan IFN-g geenin ilmentymisen T-soluissa sekä toisaalta gammainterferonin sisältämien hiilihydraattiryhmien vaikutusta proteiinin biosynteesiin, erittymiseen ja stabiilisuuteen. Työssä analysoitiin myös luonnollisen gammainterferonin hiilihydraattien rakenteet, sekä tutkittiin näiden rakenteiden merkitystä molekyylin farmakokinetiikassa.Työ kuuluu luonnontieteellisen perustutkimuksen piiriin. Tutkimusta varten kehitettiin virusinfektiomalli, jonka avulla voitiin osoittaa makrofagien tuottamien sytokiinien merkitys gammainterferonigeenin aktivaatiossa T-soluissa. Ihmisen veren valkosoluista eristetyt monosyytti/makrofagit infektoitiin influenssa A-viruksella. Virusinfektion seurauksena makrofagit erittivät ravintonesteeseen IFN-a:a, TNF-a:a, IL-1b:a ja IL-18:a. IL-18 on äskettäin karakterisoitu sytokiini, joka aktivoi soluvälitteistä immuniteettiä. Infektoiduista makrofagiviljelmistä kerättyjen soluviljelysupernatanttien lisääminen T-soluviljelmään sai aikaan gammainterferonigeenin ilmentymisen, proteiinin tuotannon ja erittymisen T-soluista.

Työssä osoitettiin, että makrofagien tuottamat IFN-a ja IL-18 saivat yhdessä aikaan (sytokiinien synergia) voimakkaan gammainterferonin tuotannon T-soluissa. IL-18:n erittyminen virusinfektiossa on uusi havainto. Työssä saadut tulokset korostavat IFN-a:n ja IL-18:n merkitystä soluvälitteisen immuniteetin kehittymisessä virusinfektion aikana.

Ihmisen luonnollinen gammainterferoni sisältää hiilihydraattiryhmiä. Työssä osoitettiin rekombinanttiproteiinien avulla, että gammainterferonin hiilihydraattiryhmät ovat tärkeitä molekyylin laskostumisessa proteiinisynteesin aikana ja biologisesti aktiivisen IFN-g dimeerin muodostumisessa. Gammainterferonin hiilihydraattiryhmät myös mitä ilmeisimmin suojaavat proteiinin biologisesti aktiivista kohtaa proteaasien pilkkovilta vaikutuksilta.

Hiilihydraateilla ei tutkimustulosten perusteella ollut vaikutusta proteiinin erittymiseen solusta. Gammainterferonin hiilihydraattiryhmien rakenteet poikkesivat toisistaan riippuen siitä, missä kohtaa proteiinimolekyyliä ne sijaitsevat. Aminohappoon 25 liittyneet hiilihydraatit olivat rakenteeltaan monimuotoisia, fukoosia sisältäviä oligosakkarideja. Aminohapon 97 hiilihydraatit olivat rakenteeltaan yksinkertaisempia, ja ne sisälsivät mannoosia, mutta eivät fukoosia. Luonnollisella gammainterferonilla ja IFN-g rekombinanttiproteiineilla tehdyt farmakokineettiset kokeet osoittivat, että hiilihydraattiryhmät ja niiden laatu vaikuttavat merkittävästi proteiinin elinikään verenkierrossa.

Lahjoitetut munasolut lapsettomuuden hoidossa

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 5.6.1998 tarkastettavaksi LL, erikoislääkäri Viveca Söderström-Anttilan väitöskirja "Oocyte donation in the treatment of infertility".

Tutkimus kuuluu gynekologisen endokrinologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori P.O. Janson Göteborgin yliopistosta ja kustoksena professori M. Seppälä.

Munasolujen lahjoitus on yksi hoitoavusteisten hedelmöityshoitojen erityisalue. Hoito on varteenotettava vaihtoehto naisille, joilla on synnynnäinen munasarjojen tai niiden toiminnan puute, ennenaikainen munasarjojen toiminnan loppuminen esim. sädehoidon tai kirurgisen poiston vuoksi, toistuvat epäonnistumiset aikaisemmissa koeputkihedelmöityshoidoissa tai vaikea periytyvä sairaus.

Lapsettomuuden hoito lahjoitetuilla munasoluilla aloitettiin syksyllä 1991 Väestöliiton lapsettomuusklinikalla Helsingissä. Lahjoittajat ovat pääosin olleet terveitä naisia, jotka on rekrytoitu lehdistötiedotteilla ja ilmoituksilla päivälehdissä. Munasolulahjoittajan tulee olla alle 35 vuotta vanha, terve, psykologisesti sovelias lahjoittamaan sukusoluja eikä hänellä saa olla periytyviä sairauksia suvussaan. Useimmissa tapauksissa lahjoitus on ollut anonyymi. Joulukuuhun 1996 asti oli 197 tervettä naista läpikäynyt ilman korvausta hormonistimulaation ja munasolujen keräyksen puhtaasti tarkoituksella auttaa tuntematonta paria saamaan lapsen. Tutkimuksessa verrattiin erilaisten hormonihoitojen vaikutuksia lahjoittajien munasolurakkuloiden kehitykseen. Samalla todettiin, että hormonia vapauttavaa kierukkaa (Levonova) voidaan hyvin käyttää ehkäisyvälineenä munasarjastimulaation aikana, koska se ei häiritse munasolujen kypsymistä tai hedelmöitystä.

Munasolulahjoittajan ja vastaanottajan kuukautiskierto synkronoidaan hormonihoidolla niin, että vastaanottajan kohtu on valmis ottamaan vastaan munasolun, joka on hedelmöitetty lapsettoman partnerin siittiöillä. Vastaanottajan hoito, joka muodostuu estrogeenista ja keltarauhashormonista, on suhteellisen yksinkertainen toteuttaa ja on siksi helposti toistettavissa. Vuosien 1991-1996 aikana tehtiin 144 potilaalle (94 naista, joilla munasarjatoiminnan puute ja 50 naista, joilla toimivat munasarjat) 197 tuoreiden alkioiden siirtoa ja 146 pakastettujen alkioiden siirtoa. Vastaanottajien keski-ikä oli 34 vuotta. Keskimäärin siirrettiin vain kaksi alkiota kerrallaan. Kliinisiä raskauksia alkionsiirtoa kohti saatiin 32 %. Naiset, joilta synnynnäisesti puuttui munasolut, saavuttivat korkeimman raskaustodennäköisyyden (42 %).

Ensimmäisten 51 lahjamunasoluraskauden (joista 20 % monisikiöisiä) kulkua ja synnytystapahtumia tutkittiin. Puolella potilaista esiintyi verenvuotoa ensimmäisen raskauskolmanneksen aikana. Verenpainetautia esiintyi 30 % tapauksista, joten näitä raskauksia on syytä seurata huolella. Munasoluvastaanottajista 57 % synnytti keisarinleikkauksella. Raskauden pituus, ennenaikaisuusriski ja lasten syntymäpaino eivät eronneet kontrolliryhmästä, joka synnytti käytyään läpi koeputkihedelmöityksen omilla sukusoluilla. Munasolulahjoituksen avulla syntyneen 59 lapsen kasvua ja kehitystä tutkittiin 1/2-4 vuoden iässä. Kaikki lapset olivat terveitä ja heidän kasvukehityksensä ei eronnut suomalaisten lasten normaaleista referenssiarvoista. Pareista, jotka olivat saaneet lapsen munasolulahjoituksen avulla, aikoi 38 % kertoa lapselle, miten hän oli saanut alkunsa ja 29 % oli päättänyt, ettei kerro lapselleen.

Useimmat munasolulahjoittajat kokivat prosessin hyvin positiivisena. Vuosi hoidon jälkeen 78 % heistä ilmoitti mielellään lahjoittavansa uudelleen ja kukaan ei katunut osallistumista. Haastatelluista 59 % oli sitä mieltä, että lapselle tulee kertoa, miten hän on saanut alkunsa ja 33 % oli sitä mieltä, että lapsella pitää aikuisena olla oikeus saada tietää lahjoittajan henkilöllisyys. Munasolulahjoitushoitojen odotusaika on pitkä johtuen lahjoittajien vähyydestä ja uusia vapaaehtoisia lahjoittajia tarvitaan jatkuvasti.

Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 8.6.1998 tarkastettavaksi VTL Visa Heinosen väitöskirja "Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa".

Tutkimus kuuluu talous- ja sosiaalihistorian alaan.

Vastaväittäjinä olivat professori Kaj Ilmonen Jyväskylän yliopistosta ja apulaisprofessori Matti Peltonen. Kustoksena oli professori Riitta Hjerppe.

Teos julkaistaan sarjassa Bibliotheca Historica.

Tutkimuksessa tarkastellaan kotitalousalalla toimineiden järjestöjen toteuttaman valistustyön kehitystä ja muuntumista kotitalousneuvonnasta kuluttajavalistukseksi suomalaisen yhteiskunnan muuttuessa 1900-luvulla. Suomen kehittyminen maatalousvaltaisesta talonpoikaisyhteiskunnasta moderniksi teollisuus- ja massakulutusyhteiskunnaksi merkitsi nopeaa muutosta tuotanto- sekä elinkeinorakenteessa. Valistustyön muuttumista tarkastellaan yhteydessä yhteiskuntakehitykseen.

Tutkimusongelma liittyy kotitalousjärjestöjen valistustyön taustalla olevaan kotitalousideologiaan: Millainen oli ideologian rooli kotitalousneuvonnan kehityksessä? Kotitalousideologia syntyi vuosisadan vaihteessa naisjärjestöjen reaktiona 1800-luvun patriarkaaliseen yhteiskuntajärjestykseen. Naisjärjestöt olivat osa vuosisadan vaihteen kansanliikeaaltoa. Kansanliikkeet toteuttivat kansanvalistustyötä, jonka avulla suomalaisten tieto- ja sivistystasoa pyrittiin nostamaan. Vuonna 1899 perustettu Marttajärjestö alkoi muuntaa perinteistä hyväntekeväisyystyötä kotitalousvalistukseksi. Järjestö sai vähitellen rinnalleen maatalousjärjestöjen naisosastoja sekä osuuskauppaliikkeen perustamia valistusosastoja. On perusteltua puhua kotitalousliikkeestä: painotuseroista huolimatta järjestöjä yhdisti juuri kotitalousideologia.Vuosisadan alkupuolella alettiin järjestää myös kotitalousalan koulutusta. Julkinen valta rahoitti järjestöjä sekä organisoi alan koulutusta, joten voidaan puhua myös kotitalousneuvontajärjestelmästä. Kyseessä on kotitalousneuvontajärjestelmän historia.

Järjestöjä yhdistävällä kotitalousideologialla yritettiin ratkaista naisten yhteiskunnalliseen työnjakoon liittyvän kaksoisroolin synnyttämiä ongelmia. Naiset olivat yhtäältä perheenäitejä, ja toisaalta he osallistuivat tuotantoon.Valistuksella pyrittiin lisäämään ihmisten omatoimisuutta ja ponnistelua asemansa parantamiseksi. Kotitalousideologian elementit olivat neuvonta- ja valistustyö, kotitalouden rationalisointi sekä ajatus perheenemännyydestä ammattina. Näitä elementtejä tuki talonpoikainen eetos eli talonpoikaisyhteiskunnasta perityt arvot. Säästäväisyys oli keskeinen arvo, joka perustui maata viljelevän talonpojan kokemuksiin pohjoisilla leveysasteilla. Siihen liittyi läheisesti omavaraisuus. Ruokaa oli aina varastoitava kylmän talven yli. Kolmanneksi patriarkalismi oli 1800-luvun hierarkkisen yhteiskunnan rakenteita ylläpitävä arvo. Auktoriteetteja ei asetettu kyseenalaisiksi.

Tutkimus on luonteeltaan monitieteinen. Talous- ja sosiaalihistorian lisäksi siinä on sovellettu taloustieteiden, sosiologian ja tiedotustutkimuksen sekä modernin kulttuurintutkimuksen menetelmiä. Tärkeitä lähtökohtia ovat tarjonneet kotitalous- ja kuluttajatutkimus, kansanliiketutkimus, mentaliteettien historia sekä sosiologinen professiotutkimus. Luonteeltaan erilaiset tutkimusaineistot ovat edellyttäneet erityyppisiä menetelmiä tekstien, kuvan ja elokuvan tulkinnasta erilaisten aineistojen vertailevaan analyysiin. Tutkimuksessa on korostettu tutkittavien ilmiöiden historiallista kontekstia eli yhteiskunnallisen kehityksen ja neuvontajärjestelmän vuorovaikutusta.

Talonpoikainen eetos vaikutti pitkään kotitalousneuvonnan taustalla. Kun kulutustavaramarkkinat toisen maailmansodan jälkeen vapautuivat, alkoi neuvontakin vähitellen muuntua kuluttajavalistukseksi. Henkilökohtainen neuvonta, lehdet ja muut julkaisut, esitelmät, joukkokokoukset, radio, elokuva ja lopulta televisio valjastettiin valistuksen palvelukseen. Valistuksen sisällössä kotitalouden rationalisointi korostui tieteellistymisen myötä, kun kotitalousalan tutkimuslaitokset ja yliopistolliset oppituolit perustettiin 1940-luvulla. 1960-luvulla siirryttiin julkisen kuluttajapolitiikan aikakauteen, ja valtion rooli valistuksen organisoijana painottui.

Lapsi, perhe ja epilepsia

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 9.6.1998 tarkastettavaksi VTM Ullamaija Seppälän väitöskirja "Lapsi, perhe ja epilepsia. Elämää pitkäaikaissairauden kanssa".

Tutkimus kuuluu sosiaalipolitiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Helka Urponen Lapin yliopistosta ja kustoksena professori J.P. Roos.

Teos julkaistaan sarjassa Helsingin yliopisto, Sosiaalipolitiikan laitos, Tutkimuksia 2/98. Epilepsia on yksi yleisimmistä lasten pitkäaikaissairauksista. Vuosittain siihen sairastuu Suomessa lähes tuhat alle 15-vuotiasta lasta. Lapsen sairastuminen vaikuttaa aina jotenkin sekä lapsen että hänen perheensä elämään.

Tutkimuksessa on tarkasteltu epilepsiaa sairastavan lapsen ja hänen perheensä elämää, sitä miten sairaus siihen vaikuttaa, miten ja missä se näkyy ja miten siihen suhtaudutaan. Liikkeelle on lähdetty elämäntavanteoriasta, jota on kehitetty edelleen lapsen tutkimiseen soveltuvaksi. Lapsen elämänkokonaisuutta tarkastellaan elämäntavan kehikon avulla. Sairastamisen prosessia valotetaan sosiaalistumisteorian avulla.

Tutkittavina on yksi kokonainen ikäluokka, kaikki vuonna 1987 syntyneet lapset, joilla on epilepsian vuoksi oikeus erityiskorvattaviin lääkkeisiin (7-8-vuotiaita). Heille on valittu samasta kunnasta samaa sukupuolta olevat "terveet" verrokit. Tutkimuksessa on käytetty sekä kvantitatiivisia (lomakekyselyt) että kvalitatiivisia (haastattelut ja vanhempien kirjoitukset lapsen sairastumisesta) aineistoja ja lähestymistapoja.

Epilepsiaa sairastavat lapset eivät ole yhtenäinen joukko, vaan myös lapsen muut sairaudet ja vammat vaikuttavat paljon heidän elämäänsä. Tämän vuoksi lapset on analyysissä jaettu kolmeen ryhmään: niihin joilla on vain epilepsia, eikä muuta neurologista sairautta, niihin joilla on epilepsian lisäksi kehitysvammaisuutta ja niihin joilla on epilepsian lisäksi jotain muuta neurologista toimintahäiriötä. Lapsen epilepsiaan sairastuminen ja diagnoosin kuuleminen on suurimmalle osalle vanhemmista järkytys. Jos epämääräisiä oireita on jatkunut pitkään tai jos vanhemmat ovat pelänneet menettävänsä lapsensa, saatetaan diagnoosi kokea jopa helpotuksena. Osalle vanhemmista epilepsia on vain pieni lisä lapsen muiden sairauksien ja vammaisuuden rinnalla.

Jos lapsella ei ole epilepsian lisäksi muuta neurologista sairautta tai vammaa, ei epilepsialla yleensä ole kovinkaan paljoa vaikutusta lapsen ja perheen elämään, vaan sairaus näkyy lähinnä lääkkeenottamisena ja mahdollisesti ruoka- ja nukkuma-aikojen säännöllisyytenä. Kuitenkin tietty pieni epilepsian vaikutus näkyy kaikilla elämänulottuvuuksilla joten epilepsian kanssa eletään keskimäärin "melkein täyttä elämää".

Tutkimuksessa muodostettiin epilepsian elämässä näkymisen malli, jonka ulottuvuudet ovat epilepsian vaikutukset elämässä, elämäntavan eri ulottuvuuksilla, ja lapsen ja hänen perheensä suhde epilepsiaan, se kuinka ongelmaisena ja leimaavana sairaus nähdään. Ilmenemistavat ovat: 1) epilepsia ei juurikaan tunnu, 2) epilepsia vaikeuttaa elämää, 3) epilepsia häiritsee elämää ja 4) epilepsia täyttää elämän. Tämän mallin perusteella muotoiltiin epilepsialle sosiaalinen diagnoosiluokitus, jonka mukaan sairaus voi olla haittaamaton, hallittu, hallitsematon tai hallitseva.

Samanmielisyys erimielisyydessä: liittoutumien rakentaminen monenvälisessä keskustelussa

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 10.6.1998 tarkastettavaksi FL Helena Kangasharjun väitöskirja "Alignment in disagreement: building alliances in multiperson interaction".

Tutkimus kuuluu kielitieteen/kielentutkimuksen alaan.

Vastaväittäjänä oli Dr. Paul Drew (Yorkin yliopisto, Englanti) ja kustoksena professori Auli Hakulinen.

Tutkimus kuuluu kielitieteen, tarkemmin sanottuna keskusteluanalyysin alaan. Keskusteluanalyysi (Conversation Analysis) on sosiologiaan pohjautuva tutkimussuunta, jonka piirissä on tutkittu yksityiskohtaisesti sekä ns. arkikeskustelun että institutionaalisten keskustelujen rakennetta. Erityisesti Helsingin yliopiston suomen kielen laitokseen on kehittymässä tutkimussuunta, jossa yhdistetään kielen ja vuorovaikutuksen tutkimus. Tutkimuksessa analysoidaan ilmiötä, joka voi esiintyä vain monen henkilön keskustelussa: osallistujien liittoutumista "puolueiksi" erimielisyyden yhteydessä. Aineistona on erään kunnan sosiaali- ja terveystoimen edustajien videoituja kokouksia noin vuoden ajalta. Työryhmän toiminta liittyi Suomessa vuonna 1993 tapahtuneeseen sosiaali- ja terveysministeriöiden yhdistämiseen, ja toiminnan tavoitteena oli yhdistää ja kehittää kunnan vammais- ja kuntoutuspalveluja sekä laatia toimenpiteitä suositteleva raportti. Keskusteluja voidaan kuvata osin institutionaalisiksi ja osin arkikeskustelunomaisiksi, sillä vaikka ne olivat tavoitteellisia ja osin puheenjohtajajohtoisia, keskusteluissa oli vähän muita institutionaalisia rajoituksia.

Tutkimuksessa analysoidaan yhtäältä keinoja, joiden avulla liittoutumista osoitetaan ja toisaalta kollektiivisen erimielisyyden syntyä ja kehittymistä sekä erimielisen kollektiivin tehtäviä ja vaikutuksia keskustelun kokonaisuudessa. Liittoutumista osoittavat pääasiassa kolmentyyppiset keinot: selkeät sanalliset samanmielisyyden ilmaukset, reaktioina käytettävät dialogipartikkelit niin, joo ja mm, sekä ei-sanalliset keinot, kuten esim. nyökkäykset, päänpudistukset, katseet ja nauru. Analyysi osoittaa, että kun erimielisen keskustelun yhtenä osapuolena on kollektiivi, keskustelukumppaneiden vuoroihin reagoitaessa käytetään hienovaraista järjestelmää, jonka avulla voidaan osoittaa sitoutumisen eri asteita vahvasta samanmielisyydestä selvään erimielisyyteen. Esimerkiksi dialogipartikkelit niin, joo ja mm voivat saada eri merkityksiä sen mukaan, onko partikkeli reaktio oman puolueen jäsenen vai "vastapuolen" vuoroon. Vuorovaikutuksen yksityiskohtainen analyysi osoittaa myös, kuinka riippuvaisia monenkeskisenkin keskustelun osanottajat ovat vuorojaan rakentaessaan siitä, mitä keskustelukumppanit ovat aikaisemmissa vuoroissaan sanoneet.

Tutkimus antaa uutta tietoa kollektiivisen erimielisyyden rakentumisesta keskustelussa, kielellisten ja ei-kielellisten keinojen käytöstä liittymisen osoittamiseen, sekä institutionaalisuuden ilmenemisestä yhdentyyppisessä työelämän keskustelussa.

Korkea verensokeri, verisuonten toiminta ja insuliiniherkkyys nuoruustyypin diabeetikoilla

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 10.6.1998 tarkastettavaksi LL, ETM Sari Mäkimattilan väitöskirja "Chronic hyperglycemia, endothelial function and insulin sensitivity in patients with insulin-dependent diabetes mellitus".

Tutkimus kuuluu lääketieteen, endokrinologian/diabetologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Frej Fyhrquist ja kustoksena professori Marja-Riitta Taskinen.

Nuoruustyypin diabeetikoilla on lisääntynyt riski sairastua sydän- ja verisuonisairauksiin terveisiin verrattuna, vaikka perinteiset riskitekijät voivat puuttua kokonaan tai olla normaaleja, kuten veren kolesteroliarvo. Väitöskirjatutkimuksessa selvitettiin, ovatko huono sokeritasapaino (korkea verensokeripitoisuus) ja diabetekseen usein liittyvä hermovaurio yhteydessä verisuonten toimintahäiriöihin näillä potilailla. Lisäksi selvitettiin, vaikeuttaako heikentynyt verenkierto insuliinin ja sokerin käyttöä lihaksessa. Tutkimuksiin osallistui nuoruustyypin diabeetikoita ja terveitä verrokkeja.Verisuonten toimintaa tutkittiin mittaamalla verisuoneen eri tavoin vaikuttavien aineiden kykyä lisätä raajan verenvirtausta. Hermoston toimintaa tutkittiin mittaamalla sydämen sykkeen, verenpaineen ja verenvirtauksen hermostollista säätelyä.

Tutkimuksissa todettiin, että nuoruustyypin diabeetikoilla korkea verensokeripitoisuus sinänsä heikentää verisuonten kykyä tuottaa typpioksidia. Typpioksidi on verisuonia laajentava yhdiste, jonka puute altistaa verisuonet ennenaikaiselle rappeutumiselle. Myös diabetekseen liittyvän hermovaurion todettiin olevan yhteydessä verisuonten toimintahäiriöihin. Insuliinin kiihdyttämä lihaksen sokerin kulutus oli diabeetikoilla selvästi alentunut terveisiin verrattuna, mutta tämä häiriö ei ollut yhteydessä verenvirtaukseen.

Väitöskirjatyön perusteella nuoruustyypin diabeetikkojen hoidossa tulisi kiinnittää erityistä huomiota hyvän sokeritasapainon saavuttamiseen, koska korkea verensokeripitoisuus sinänsä näyttää olevan tärkeä sydän- ja verisuonisairauksien kehittymistä edistävä tekijä näillä potilailla.

Miten tukea systeemiä omaehtoiseen uudistumiseen

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 10.6.1998 tarkastettavaksi FM Pirjo Ståhlen väitöskirja "Supporting a systemís capacity for self-renewal".

Tutkimus kuuluu kasvatustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Veijo Meisalo ja kustoksena professori Pertti Kansanen.

Väitöskirjan tutkii systeemin (esim.yksilön, ryhmän, organisaation) mahdollisuuksia itsensä jatkuvaan uudistamiseen. Itseuudistumisen näkökulma on ollut mielenkiinnon kohteena sekä organisaatiotutkimuksessa että kasvatustieteessä varsinkin 90-luvulla. Kasvatustieteilijät ovat puhuneet itseohjautuvasta oppimisesta ja organisaation kehittäjät "oppivasta organisaatiosta".

Tutkimuksen teoriaperusta löytyy pääosin kahdesta eri suunnasta, jotka molemmat kuuluvat systeemiteorioiden uusimpaan aaltoon. Nobelisti Ilya Prigogine tutki itseorganisoituvia systeemejä. Hänen tutkimustulostensa mukaan systeemillä on kyky organisoitua itsestään hajaannustilan jälkeen - ja näin syntynyt struktuuri on vahvempi kuin kaaosta edeltävä tila. Itseorganisoituminen koskee luonnon kaikkia systeemejä: tiedollisia, biologisia, sosiaalisia. Esim. ahaa-elämys ongelmanratkaisussa on esimerkki tiedon itseorganisoitumisesta.

Toinen näkökulma teoriaan tulee sosiologi Niklas Luhmannilta, joka tutkii systeemin itseensä viitaavaa (self-referential) luonnetta. Systeemin vahva identiteetti tai "itse" on ydin, jonka avulla systeemi hallitsee kaaosta sisältäpäin - ja kykenee sekä säilyttämään että synnyttämään itsensä yhä uudelleen ympäristön muutospaineista huolimatta. Nykypäivänä tämä tulee esiin vaikkapa työpaineessa elävän ihmisen kykynä tehdä itsenäisiä valintoja (kun esim. perustehtävä ja arvopohja ovat selkeät) - tai toisaalta uupuminen informaatio- ja tehtävätulvan alle, kun priorisointia ei kyetä tekemään.

Tutkimuksen teoreettinen osa vahvistaa käsitystä, että systeemi on enemmän kuin osiensa summa. Systeemissä on oma dynaaminen voimansa, oma historiallinen polkunsa, joka toteutuu kaaoksen ja kiteytymisen välisessä vuorovaikutuksessa.Tätä systeemin omaa sisäistä voimaa ei voi kontrolloida eikä hallita, mutta sitä voi oppia hyödyntämään. Systeemin kyky itsensä jatkuvaan uudistamiseen näkyy ihmisen elämässä, ryhmissä ja organisaatiossa - mutta vain tietyin edellytyksin. Kaikki systeemit eivät ole itseään uudistavia, eikä kaikenlainen kaaos kiteydy.

Yksi tutkimuksen päätuloksista onkin itseuudistumisilmiön konkretisoiminen: miten se tapahtuu, millä edellytyksillä, millaisissa vaiheissa, onko siihen mahdollista vaikuttaa? Tulosten mukaan omaehtoista, jatkuvaa uudistumisprosessia on mahdollista tukea, mutta ei mekanististen mallien avulla. Siihen vaaditaan kaaoksen luonteen ymmärtämistä ja vahvaa vuorovaikutuskulttuuria - olkoon sitten kyse oppimisen tukemisesta tai organisaation kehittämisestä.

Tutkimuksen empiirinen osa liittyi Helsingin yliopiston pedagogiseen kehittämisohjelmaan Laadusta tinkimättä. (ohjelman 10. ryhmä). Ryhmä koostui yliopiston ja ammattikorkeakoulujen opettajista ja opiskelijoista, ja sen tarkoituksena oli kehittää opetuksen ja oppimisen tasoa vastaavissa opppilaitoksissa. Kyseessä oli toimintatutkimus, jossa seurattiin ryhmän kehittymistä itseuudistuvaksi systeemiksi kahdeksan kuukauden ajan - ja sen vaikutuksia osallistujien työhön ja työyhteisöihin.

Lämpötilariippuva skalaarielektrodynamiikka

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.6.1998 tarkastettavaksi FM Mika Karjalaisen väitöskirja "Scalar Electrodynamics at Finite Temperatures". Tutkimus kuuluu teoreettisen fysiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli Dr. Thomas Neuhaus ja kustoksena professori Jukka Maalampi.

Teos julkaistaan sarjassa University of Helsinki, Report Series in Physics.

Luonnon perusvuorovaikutuksia kuvataan fysiikassa gravitaatiota lukuun ottamatta kvanttikenttäteorioilla. Perusmuodossaan nämä teoriat käsittelevät fysikaalisia systeemejä, joissa hiukkastiheys on alhainen. Kun hiukkasten määrä lisääntyy, tulevat systeemin statistiset ominaisuudet ja erityisesti lämpötila merkittäviksi.

Väitöskirjassa tutkitaan lämpötilariippuvien kvanttikenttäteorioiden faasitransitioita eli olomuodonmuutoksia, joissa aineen ominaisuudet muuttuvat kokonaan toisiksi tietyssä lämpötilassa.Tällaisia olomuodonmuutoksia uskotaan tapahtuneen myös hyvin varhaisessa maailmankaikkeudessa, ja esimerkiksi aineen synty riippuu näiden faasitransitioiden yksityiskohdista. Samankaltaisilla kvanttikenttäteorioilla voidaan kuvata myös hyvin kylmissä aineissa tapahtuvia ilmiöitä kuten sähkövastuksen häviämistä tavanomaisen johteen muuttuessa suprajohteeksi.

Lämpötilariippuvia kvanttikenttäteorioita kuvataan matemaattisesti ns. polkuintegraalien avulla. Näitä polkuintegraaleja ei fysikaalisissa teorioissa osata kuitenkaan täsmällisesti määrittää vaan niitä on arvioitava eri keinoin, joista yleisimpiä ovat häiriöteoria ja numeeriset tietokonesimulaatiot. Tässä työssä selvitetään näiden laskennallisten mallien pätevyysalueita ja kehitetään faasitransitioiden tutkimista varten yksinkertaistettu efektiivinen teoria, joka sisältää vain olomuodonmuutoksen kannalta oleelliset tekijät alkuperäisestä teoriasta.

Erityispaino väitöskirjassa on annettu ns.skalaarielektrodynamiikalle, jonka efektiivisen teorian tuloksilla voidaan kuvata erilaisia fysikaalisia systeemejä. Toisaalta teoria sisältää olennaiset piirteet perusvuorovaikutusten teorioista kuvaten kuumaa skalaarihiukkasplasmaa ja toisaalta se on malli suprajohtavuudelle.

Väitöskirjassa esitetyllä menetelmällä voidaan erilaisia olomuodonmuutoksia tutkia aikaisempaa tehokkaammin suuremmalla tarkkuudella. Menetelmällä saatujen tulosten avulla on käsitys erityisesti suprajohdetransition luonteesta tarkentunut.

Seismisten tapausten diskriminointi käyttäen Suomen asemaverkkoa: detektoinnista luokitteluun

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.6.1998 tarkastettavaksi FM Timo Tiiran väitöskirja "Discrimination of seismic events using Finnish station network: from detection to classification".

Tutkimus kuuluu geofysiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Hans-Peter Harjes (Ruhr University) ja kustoksena professori Juhani Virta.

Teos julkaistaan sarjassa University of Helsinki, Institute of Seismology, Report S.

Väitöskirja käsittelee seismisten tapausten diskriminointia Suomen seismografiasemaverkon rekisteröimää dataa käyttäen. Seismisten tapausten diskriminointi on käsitelty laajasti sisältäen tapausten detektoinnin, paikantamisen ja tunnistamisen. Työ sisältää myös tutkimuksen seismisen taustakohinan tasosta Etelä- ja Keski-Suomessa. Tutkimus painottuu uusien menetelmien kehittämiseen ja niiden testaamiseen reaalidatalla.

Seismisten tapausten havaitsemiseen kehitettiin 3-komponenttista dataa hyväksi käyttävä detektori. Detektori pyrittiin kehittämään mahdollisimman nopeaksi välttäen algoritmeja, jotka vaativat kolmiulotteisen ominaisarvo-ongelman ratkaisun. Detektorin tehokkuutta testattiin paikallisten, alueellisten ja teleseismisten maanjäristysten ja räjäytysten rekisteröinneillä. Detektori osoittautui vertailussa tehokkaammaksi kuin detektorit, jotka käyttivät 1-komponenttista dataa.

Kyky havaita seismisiä tapauksia riippuu oleellisesti seismisen taustakohinan tasosta ja taajuussisällöstä. Sysmässä sijaitsevan FINESS-monipisteaseman ja 5 Etelä- ja Keski-Suomessa sijaitsevan seismografiaseman seismisen taustakohinan tasoja verrattiin keskenään. Taustakohinan taso oli selvästi matalampi Keski- Suomessa kuin 2 etelärannikon läheisyydessä sijaitsevalla seismografiasemalla, joilla sekä meren aallot että suurten asutuskeskusten läheisyys ja vilkas liikenne aiheuttavat taustakohinan tason nousua. Seismisessä taustakohinassa näkyi selvä vuorokausirytmi. Kohinan taso oli korkeampi päivällä klo 7-19. Viikonloppuina vuorokausivaihtelu oli selvästi vähäisempää ja taustakohinan keskitaso oli matalampi kuin työpäivinä.

Teleseismisten tapausten automaattiseen paikantamiseen kehitetty menetelmä perustuu hitausvektorin avulla tapahtuvaan paikannukseen 3 seismografiasemalla rekisteröityjen signaalien tuloaikojen perusteella. Käyttäen lukuisia 3 aseman kombinaatioita saadaan tapaukselle joukko mahdollisia paikkoja, joista lopullinen sijainti lasketaan. Samalla menetelmä erottaa todelliset signaalit automaattisten detektioiden joukosta.

Geneettiset algoritmit ovat optimointimenetelmä, joka perustuu luonnon geneettisen valinnan jäljittelyyn digitaalisesti. Geneettisten algoritmien kykyä ratkaista seismisten tapausten paikannukseen liittyviä optimointitehtäviä testattiin käyttäen signaaleja mm. tunnetuista kaivosräjäytyksistä ja syvyyspommien räjäytyksistä. Vertailuja tehtiin myös paikantamalla uudelleen tapauksia seismisistä bulletiineista.

Teleseismisten tapausten diskriminointiin sovellettiin 2 eri menetelmää. Lineaarista diskriminaatiofunktiota käytettiin 75 Keski-Aasiassa tapahtuneen maanjäristyksen ja ydinkokeen erotteluun. 12 diskriminaatioparametria, jotka laskettiin 6 seismometriaseman rekisteröinneistä, kuvasivat signaalien taajuussisältöä ja kompleksisuutta. Tapausten luokitteluun sovellettiin myös keinotekoisia neuraaliverkkoja, jotka opetetaan ratkaisemaan tehtävä käyttäen opetustietokantaa, joka sisältää tunnettuja esimerkkejä ongelmasta.

Neuraaliverkkoja opetettiin 2 eri tietokannalla, jotka koostuivat Keski-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa tapahtuneiden maanjäristysten ja ydinkokeiden signaalien rekisteröinneistä lasketuista diskriminaatioparametreista. Kummallakin menetelmällä jokainen Keski-Aasiassa tapahtunut testitietokannan tapaus luokiteltiin oikein. Pohjois-Amerikassa tapahtuneista testitietokannan tapauksista yli 90% luokiteltiin oikein.

Lauri Ingman suomalaisen uskontokasvatuksen ja koulun kehittäjänä

Kasvatustieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 11.6.1998 tarkastettavaksi TT Hannu Välimäen väitöskirja "Lauri Ingman suomalaisen uskontokasvatuksen ja koulun kehittäjänä".

Tutkimus kuuluu kasvatustieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Markku Pyysiäinen ja kustoksena professori Martti T. Kuikka.

Teos julkaistaan sarjassa Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia (179).

Lauri Ingman (1868-1934) toimi uskonnonopettajana, käytännöllisen teologian professorina ja Suomen luterilaisen kirkon arkkipiispana. Hän oli myös kansanedustaja, pääministeri ja moninkertainen opetusministeri. Poliitikkona hän oli myös koulupoliitikko. Tutkimuksessa selvitetään Ingmanin toiminta suomalaisen uskontokasvatuksen ja koulun kehittäjänä sekä tämän toiminnan motiivit ja tulokset. Hänen kehittämistoimensa kohdistuivat kirkolliseen uskontokasvatukseen (kotikasvatus, pyhäkoulu, kirkollinen alkuopetus, rippikoulu), koulun uskonnonopetukseen sekä kansa- ja oppikoulun toimintaedellytyksiin ja -puitteisiin.

Ingman kehitti kirkon ja koulun uskontokasvatusta yhtenäisenä kokonaisuutena, että se olisi täyttänyt paremmin tehtävänsä kansan uskonnollissiveellisenä kasvattajana. Se edellytti erityisesti kirkon lapsi- ja nuorisotyömuotojen kehittämistä. Pyhäkouluissa ja kirkollisissa alkukouluissa lapsiin juurrutettiin perustiedot kristinuskosta ja kristillinen maailmankatsomus. Avainasemassa oli pyhäkoulu, joka oli saatava lakisääteiseksi ja pedagogogisesti tasokkaaksi opettajia kouluttamalla ja tuottamalla heille uutta opetusmateriaalia. Kirkon ja valtion mahdollisen eron ja sen myötä lakkaavan tunnustuksellisen uskonnonopetuksen varalta kirkon oli kehitettävä itselleen nimenomaan pyhäkoulusta tehokas uskontokasvatuksen muoto. Valtion oli tuettava taloudellisesti kirkollisten alkukoulujen toimintaa. Myös rippikoulun toimintaa oli tehostettava.

Koulun uskonnonopetuksen turvaamiseksi Ingman vastusti jyrkästi kirkon ja valtion erottamista. Kansanopetusreforminkin kaikissa valmisteluvaiheissa hän vaati määrällisesti riittävää ja tunnustuksellista uskonnonopetusta kansakouluun. Kaikille oppilaille pakollisen uskonnottoman siveysopin opetuksen hän torjui jyrkästi. Omaksumansa herbart-zilleriläisen pedagogisen suuntauksen mukaisesti Ingman katsoi, että kansakoulun ja oppikoulun alaluokkien uskonnonopetus oli muutettava entisestä katekismusopetuksesta ensisijaisesti raamatunhistorian opetukseksi. Opetusainesta oli muutenkin karsittava. Hänen laatimansa raamatunhistorian oppikirjat ja opetusoppaat edustivat tätä suuntausta.

Ingman piti oppivelvollisuusuudistusta ja kansakoulua hyvin tarpeellisena, mutta hän olisi halunnut taloudellisista syistä hidastaa uudistuksen toimeenpanoa. Hän halusi myös säännellä yksityisoppikoulujen perustamista niiden tasokkuuden säilyttämiseksi. Toimiluvan saaneille kouluille oli turvattava riittävä valtionapu. Opetuksen tason turvaamiseksi myös kansa- ja oppikoulunopettajien palkkauksen piti olla kilpailukykyinen.

Rokotusvaste Haemophilus influenzae tyyppi B (Hib) rokotuksille varhaisessa imeväisiässä

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi LL Sari Kurikan väitöskirja "Immune response to Haemophilus influenzae type b tetanus toxoid conjugate vaccine in young infants".

Tutkimus kuuluu lastentautien/lääketieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Bo Claesson Göteborgin yliopistosta ja kustoksena professori Jaakko Perheentupa.

Teos julkaistaan sarjassa Publications of the National Public Health Institute.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli löytää optimaalinen Haemophilus influenzae tyyppi b (Hib)-rokotteen rokotusohjelma. Ensisijaisesti tutkittiin erään Hib-konjugaattirokotteen, PRP-T:n, soveltuvuutta varhaisessa imeväisiässä ja antamista yhdessä kolmoisrokotteen PDT:n (hinkuyskä, kurkkumätä, jäykkäkouristus) ja poliorokotuksen kanssa. Hemofilus-bakteerin tyyppi b aiheuttaa vakavia infektioita, mm. märkäistä aivokalvotulehdusta, kurkunkannen tulehdusta, keuhkokuumetta, ja altteimpia ovat lapset ensimmäisten ikävuosien aikana. Hib-rokotusten saattaminen lasten rokotusohjelmaan on lähes hävittänyt nämä taudit.

Äidiltä saatujen Hib vasta-aineiden antama suoja katosi lapsen 4. elinkuukauteen mennessä. Varhain aloitettu PRP-T rokotus ei ollut haitallinen, eikä se estänyt immunologisen l. puolustusjärjestelmän muistin kehittymistä, vaan rokotus antoi jokseenkin saman vasteen annettiinpa se aivan vastasyntyneenä tai 1, 2 tai 4 kk iässä. Kun äidiltä saatujen Hib vasta-aineiden väheneminen otettiin huomioon, todettiin osan lapsista reagoivan jo ensimmäisen rokotukseen vasta-aineiden nousulla, vaikka mitattavat vasta-ainepitoisuudet jäivätkin mataliksi. Toisen pistoksen jälkeen nähtiin huomattava, 10-20 kertainen Hib-vasta-ainetasojen nousu, annettiinpa toinen annos 3, 4 tai 6 kk iässä. PDT- ja poliorokotteen antaminen yhdessä PRP-T kanssa ei vähentänyt rokotteiden tehoa eikä lisännyt sivuvaikutuksia. PDT:n antaminen ennen PRP-T:tä tehosti tämän rokotuksen vaikutusta huomattavasti, ja selkeä vasta-ainetason nousu tapahtui jo ensimmäisen pistoksen jälkeen.

Vasta-ainetasot pysyttelivät hyvin suojaavalla tasolla PRP-T tehosterokotuksen antoon saakka 12-18 kk iässä, ja sen jälkeen edelleen suojaavalla tasolla aina seuranta-ajan loppuun eli 3 v ikään saakka, olipa rokotus aloitettu vastasyntyneenä, tai imeväisiässä olikin annettu vain yksi rokotus 4 kk iässä normaalin kahden rokotuksen sijasta. Korkeimmat vasta-ainetasot imeväisiässä saavutettiin 2, 4 ja 6 kk iässä toteutetulla rokotusohjelmalla, ja tälläkin tuotettiin suojaavat vasta-ainetasot ainakin 3 v ikään saakka.

Tutkimuksessa todettiin, että rokotusohjelmaa voidaan yksinkertaistaa, annettavia pistoksia vähentää ja kustannuksia säästää annettaessa useita rokotuksia yhtaikaisesti. Tulokset viittaavat siihen, että rokotuskertoja imeväisiässä voitaisiin vähentää, ja varhaisessa imeväisiässä aloitettu rokotus ei ollut haitallinen. Tällä kustannussäästöllä olisi huomattavaa merkitystä erityisesti suunniteltaessa kehitysmaiden lasten suojaamista Hib taudeilta.

Huuli- ja/tai suulaenhalkiokaksoset Suomessa

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi EHL Tuula Laatikaisen väitöskirja "Twins with cleft lip and/or palate in Finland and their dentofacial morphology; Etiological aspects".

Tutkimus kuuluu hammaslääketieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Lassi Alvesalo Oulun yliopistosta ja kustoksena professori Sinikka Pirinen.

Huuli- ja/tai suulaenhalkio on yksi yleisimpiä epämuodostumia. Suomessa sen yleisyys on noin 2.2 promillea. Pelkän suulaenhalkiopotilaiden (CP) suhteellinen osuus kaikista huuli- ja/tai suulaenhalkiopotilaista on todettu Suomessa korkeaksi ja voimakasta perimän osuutta erityisesti suulaenhalkiopotilailla Suomessa on epäilty. Halkiolasten kallon rakenteen ja tiettyjen hampaiston ominaisuuksien on todettu poikkeavan normaalista.

Vaikka perimän osuus halkioisuudessa on tiedetty jo pitkään, on tutkimus sen etiologisista tekijöistä, ulkoisten ja geneettisten tekijöiden suhteellisista osuuksista sen synnyssä ja halkioisuuden periytymismalleista vielä runsasta. Kaksoset, joista toisella tai molemmilla on tietty ominaisuus, sairaus tai epämuodostuma, tarjoavat mahdollisuuden arvioida ulkoisten ja sisäisten tekijöiden vaikutusta tutkittavaan asiaan.

Väitöskirja perustuu retrospektiiviseen tutkimukseen suomalaisista huuli- ja/tai suulaenhalkiokaksosista. Tutkimuspotilaat koostuivat yhteensä 105:stä vv. 1948-1987 syntyneistä Helsingin yliopistollisen keskussairaalan Huulisuulakikeskuksessa hoidetusta halkiokaksosparista, joita kliinisen tarkastuksen lisäksi tutkittiin röntgenkuvien ja hampaistosta otettujen kipsimallien avulla.

Tutkimuksessa voitiin todeta, ettei kaksosuus sinänsä lisännyt riskiä saada halkio. Suomessa havaittiin esiintyvän muita maita enemmän suulakihalkiopotilaita verrattuna huuli- tai huulisuulakihalkiopotilaisiin ja että perimän osuus siinä on voimakas.

Halkiokaksosten kallon rakenteen poikkeamat normaalista vastasivat hyvin halkiolasten kallon rakenteessa yleisesti todettuja useimmiten korjatun halkion aiheuttamia muutoksia. Kallonpohjan alueella todettiin voimakas geneettinen vaikutus, mikä oli erityisesti nähtävissä CP- potilailla.

Halkioisuus ja sen etiologiset tekijät liittyivät tutkittuihin hampaistollisiin ominaisuuksiin. Tutkimusten tulokset antavat täydentävää lisätietoutta halkioisuuden periytyvyydestä ja geneettisten ja ympäristötekijöiden osuudesta kallon ja hampaiden rakenteisiin suomalaisessa väestössä. Lisäksi saatuja tuloksia voidaan hyödyntää osana laajempia kansainvälisiä halkiokaksostutkimuksia.

Fluoresoivat lipidijohdannaiset lipoproteiinimetabolian tutkimuksessa

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi LL Sari Löytökorven väitöskirja "Studies on lipoprotein metabolism: application of fluorescent lipid analogues".

Tutkimus kuuluu biokemian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Peter Slotte Åbo Akademista ja kustoksena professori Carl Gahmberg.

Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että plasman low density lipoproteiinin (LDL) korkea pitoisuus on suoraan verrannollinen sepelvaltimotaudin riskiin.

Korkea plasman high density lipoproteiinin (HDL) pitoisuus on puolestaan osoittautunut sepelvaltimotaudilta suojaavaksi tekijäksi. Usein puhutaankin pahasta LDL:n ja hyvästä HDL:n kolesterolista.

Plasman LDL-pitoisuus on riippuvainen mm. geneettisistä tekijöistä - kuten mutaatioista LDL:n pinnan apoproteiini B-100:ssa, solun pinnan LDL-reseptorissa tai lysosomaalisissa LDL:ää hajottavissa entsyymeissä. Nämä geneettiset muutokset ovat kuitenkin merkittäviä vain murto-osassa sepelvaltimotautitapauksia. Myös ei-geneettisillä tekijöillä, kuten runsaalla tyydyttyneiden rasvojen käytöllä, on havaittu olevan kohottava vaikutus plasman LDL-pitoisuuteen. Eläinkokeet ovatkin osoittaneet, että tyydyttyneen rasvan käyttö lisää LDL:n lipidien kerääntymistä valtimoiden seinämiin ja on epätodennäköistä, että näin ei olisi myös ihmisellä. Syy tähän lipidien kerääntymiseen on vielä epäselvä. Eräs mahdollinen selitys voisi olla, että tyydyttynyt rasva muuttaa LDL-partikkelin lipidikoostumusta ja sen seurauksena LDL:n lipidien fysikaalista tilaa siten, että LDL:n metabolia häiriintyy.

HDL:n suojaava vaikutus sepelvaltimotautia vastaan johtuu todennäköisimmin sen roolista ns. käänteisessä kolesterolin kuljetuksessa, missä HDL-partikkelit kuljettavat kolesterolia ääreiskudoksista maksaan poistettavaksi. On ehdotettu, että kolesterolin vastaanottajina perifeerisissä kudoksissa toimivat erityisesti pienet preß-HDL-partikkelit. Tämä, samoin kuin mekanismi, jolla näitä preß-HDL-partikkeleita muodostuu, on kuitenkin vielä selvittämättä. Viimeaikaiset tutkimukset viittaavat siihen, että mm. fosfolipidisiirtäjäproteiini (PLTP) voi katalysoida näiden pienten preß-HDL-partikkeleiden muodostumisen HDL₃-partikkeleista.

Tässä työssä on tutkittu, kuinka fluoresoivia pyreeni-lipidijohdannaisia voidaan hyödyntää lipoproteiinimetaboliaa tutkittaessa. Yksi päätavoitteistamme oli selvittää, voidaanko lipoproteiineja leimata pyreeni-lipidijohdannaisilla ja voidaanko näiden lipidijohdannaisten, kolesteroliesterien (Pyr_nCE) ja fosfolipidien (Pyr_nPC), avulla seurata LDL:n lipidien hajoamista elävissä soluissa.

Lysosomaalisten lipaasien kykyä hajottaa erilaisia Pyr_nCE- sekä Pyr_nPC-lipidijohdannaisia tutkittiin ensin koeputkessa. Lisäksi näiden fluoresoivien pyreeni-lipidijohdannaisten hajoamisnopeutta verrattiin luonnollisten lipidien hajoamisnopeuteen. Sen jälkeen LDL-partikkeleita leimattiin valikoiduilla pyreeni-lipideillä ja näiden leimattujen lipidien metaboliaa seurattiin elävissä soluissa sekä biokemiallisten menetelmien että fluoresenssimikroskopian avulla.

Saadut tulokset viittaavat siihen, että pyreeni-lipidijohdannaiset käyttäytyvät luonnollisten lipidien tavoin, joten niitä voidaan mahdollisesti hyödyntää tutkittaessa, miksi lipoproteiinilipidit kertyvät valtimon seinämiin ja aiheuttavat sepelvaltimotautia.

Tutkimme myös LDL:n lipidien fysikaalisen tilan vaikutusta lysosomaalisen lipaasin kykyyn hajottaa kolesteroliestereitä. Reaktiolämpötilaa tai partikkelin triglyseridikoostumusta muuntelemalla saatiin aikaan fysikaalisen tilan muutos LDL:n ytimessä. Tätä fysikaalisen tilan muutosta seurattiin joko ¹H-NMR- tai fluoresenssispektroskopian avulla. Fysikaalisen tilan havaittiin vaikuttavan LDL:n kolesteroliesterien hajoamisnopeuteen: Hajoamisnopeus lisääntyi kun partikkelin fluiditeetti kasvoi. Lisäksi tulokset osoittivat kolesteroliesterin hajoamisnopeuden riippuvan siihen kytketyn rasvahapon rakenteesta: Tyydyttymättömien kolesteroliesterien hajoamisnopeus oli suurempi kuin vastaavien tyydyttyneiden kolesteroliesterien.

Pyr_nCE- sekä Pyr_nPC-leimattuja HDL-partikkeleita hyödyntäen selvitimme lopuksi mekanismia, jolla PLTP tuottaa HDL₃:sta preß-HDL-partikkeleita. Tulokset viittasivat vahvasti siihen, että preß-HDL-partikkeleita muodostuu "sivutuotteena" HDL₃-partikkelien fuusioituessa.

Nikotiinin keskushermostovaikutuksia hiirissä

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi FaL Kirsi Pietilän väitöskirja "Central Nervous System Effects of Chronic Nicotine Administration in Mice".

Tutkimus kuuluu farmakologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Torgny Svensson (Karolinska Institutet, Tukholma) ja kustoksena professori Liisa Ahtee.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis. Tupakkavalmisteiden sisältämä nikotiini on alkoholin ohella maailman eniten väärinkäytetty yhdiste huolimatta siitä, että tupakoinnin haitat aiheuttavat mittavia kustannuksia yhteiskunnalle. Vaikka tupakointia on pyritty selittämään mm. psykologisilla tekijöillä, tupakoinnin riippuvuutta aiheuttavat ominaisuudet liitetään yleensä nikotiinin vaikutuksiin. Tupakointiin kehittyy klassisiin addiktioihin rinnastettava vaikea lääkeriippuvuus, mistä vieroittumisen on havaittu olevan monille vaikeata. Tyypillistä nikotiiniriippuvuuden synnylle on, että vaaditaan pitkään jatkuva säännöllinen nikotiinin annostelu ennen kuin riippuvuus kehittyy. Siinä vaiheessa elimistö on jo ehtinyt tottua nikotiinin aiheuttamiin moniin epämiellyttäviin vaikutuksiin. Tätä sietokyvyn lisääntymistä kutsutaan toleranssiksi. Aivojen välittäjäaineista ainakin dopamiinin on osoitettu olevan merkittävässä asemassa riippuvuuden synnyssä ja sekä dopamiinin että serotoniinin on kuvattu liittyvän mielihyvän tuntemiseen. Nikotiinin riippuvuutta aiheuttavat mekanismit ovat toistaiseksi vielä epäselviä ja niiden parempi tuntemus on edellytyksenä sille, että pystytään kehittämään uusia lääkeaineita ja hoitoja, joilla nikotiinivieroitus onnistuisi ja riippuvuudesta päästäisiin eroon.

Väitöskirjatyössä nikotiinia annosteltiin hiirille kroonisesti juomavedessä 7 viikon ajan. Nikotiinin annostelu toteutettiin siten, että hiirien plasmassa todetut nikotiinipitoisuudet jäljittelivät tupakoitsijoiden plasmasta mitattuja nikotiinipitoisuuksia jo 2 viikon annostelun jälkeen. Pitkäaikaisen nikotiininannon vaikutuksia tutkittiin mittaamalla aivonäytteistä post mortem nikotiinin aiheuttamia muutoksia dopamiinin ja serotoniinin sekä näiden metaboliittien pitoisuuksissa. Toleranssin muodostumista selvitettiin nikotiinista vieroitetuilla hiirillä mittaamalla akuutin nikotiinin aiheuttamia vasteita kehon lämpötilassa, liikeaktiivisuudessa sekä dopamiinin ja sen metaboliittien pitoisuuksissa. Lisäksi selvitettiin pitkäaikaisen nikotiininannon vaikutuksia reseptoritasolla mittaamalla post mortem eri aivonosien dopamiini- ja nikotiinireseptorisitoutumista radioaktiivisesti leimattujen yhdisteiden avulla.

Nikotiinipitoisuuksien todettiin olevan korkeimmillaan aamuyöstä hiirien plasmassa. Tämä havainto osoittaa, ettei nikotininanto muuttanut hiirien normaalia juomiskäyttäytymistä merkittävästi. Krooninen nikotiini kuitenkin muutti tutkittujen välittäjäaineiden, näistä etenkin dopamiinin, metaboliaa vuorokauden eri aikoina. Aivojen nikotiinireseptorien määrissä havaittiin muutoksia vasta neljä viikkoa kestävän nikotiiniannostelun jälkeen. Samankaltainen nikotiinireseptorien määrän lisääntyminen on osoitettu myös runsaasti tupakoineen ihmisen aivoissa. Aivojen dopamiinireseptorien määriin krooninen nikotiininanto ei vaikuttanut. Lisäksi 7 viikkoa kestäneen nikotiinin annostelun havaittiin pienentävän akuutin nikotiinin aiheuttamia muutoksia kehon lämpötilassa, liikeaktiivisuudessa sekä dopamiinin metaboliassa, t.s. toleranssia kehittyi näitä vaikutuksia kohtaan.

Väitöskirjatutkimus osoittaa, että nikotiinin keskushermostovaikutuksia voidaan myös tutkia annostelemalla hiirille juomavedessä nikotiinia. Menetelmä matkii tupakoitsijoiden nikotiiniannostelua ja siksi tehdyt havainnot todennäköisesti muistuttavat ainakin osaksi ihmisen aivoissa tapahtuvia muutoksia.

Poikkeava nopeuskäyttäytyminen tieliikenteen turvallisuusongelmana

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi FK Sirpa Rajalinin väitöskirja "Poikkeava nopeuskäyttäytyminen tieliikenteen turvallisuusongelmana".

Tutkimus kuuluu psykologian alaan.

Vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Matti Syvänen Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Heikki Summala.

Teos julkaistaan sarjassa Liikenneturvan tutkimuksia 118/98.

Tutkimuksessa tarkasteltiin kovaa ja hitaasti ajamisen sekä lähellä perässä ajamisen taustatekijöitä sekä poikkeavan nopeuskäyttäytymisen yhteyttä liikennerikkomuksiin ja onnettomuuksiin. Lisäksi tutkittiin ajotyylin pysyvyyttä tarkastelemalla mm. kuolonkolarista selviytyneiden kuljettajien ajamisen määrää ja laatua.

Kuolonkolariin joutuneilla oli liikennerikkomuksia 1,5-kertainen määrä vertailukuljettajiin nähden, syyllisiksi havaituilla kaksinkertainen määrä. Myös riskialttiin ajotyylin vuoksi liikenteessä pysäytetyillä kuljettajilla, ns. riskikuljettajilla oli rikkomuksia selvästi enemmän kuin muilla kuljettajilla. Riskikuljettajien ja kuolonkolarikuljettajien vertailussa yhteisenä piirteenä havaittiin liikennekäyttäytymisessä paljon rikkomuksia. Alle 35-vuotiailla riskikuljettajilla ja kuolonkolarikuljettajilla oli yhtä paljon rikkomuksia. Sen sijaan yli 35-vuotiaiden ryhmissä riskikuljettajilla oli rikkomuksia enemmän suoritetta kohti. Kuolonkolarikuljettajien rikkomuksissa oli enemmän rattijuopumusta ja ajokortitta ajoa, kun taas riskikuljettajien rikkomukset johtuivat useammin ylinopeudesta. Riskikuljettajien autot olivat uudempia, kalliimpia ja urheilullisempia kuin vertailuryhmän. He myös omistivat autonsa itse muita harvemmin ja olivat useimmiten liikkeellä työsuhdeautolla.

Liian lähellä perässä ajaneilla mieskuljettajilla oli rikkomuksia puolestaan 2,5-kertainen määrä vertailukuljettajiin nähden. Lähellä perässä ajaneilla naiskuljettajilla rikkomuksia oli sen sijaan vähemmän kuin vertailuryhmän naisilla. Lähellä ajaneiden ja vertailuryhmän onnettomuuksien määrässä ei ollut eroja.Tämä voi johtua mm. siitä, että liian lähellä perässä ajaminen liittyy usein ohitusaikomuksiin, mikä saattaa tehdä ohittajat muita valppaammiksi.

Hitaasti ajaneilla kuljettajilla oli puolestaan liikennerikkomuksia vain kolmasosa vertailukuljettajien rikkomusten määrästä. Onnettomuuksien määrissä ei ollut eroja. Hitaasti ajavissa oli muita kuljettajia enemmän naisia, ja he ajoivat vuosittain muita vähemmän. Miehillä hitaasti ajaminen liittyi siihen, että aikaa matkantekoon oli reilusti. Naiset korostivat puolestaan hitaasti ajamisen turvallisuutta.

Ajotyyli on kuljettajan pysyvä ominaisuus, jota ei helposti edes vakava onnettomuus muuta. Vaikka joka kolmas kuolonkolarista selviytynyt kuljettaja oli onnettomuuden seurauksena vähentänyt ajamistaan ja 5 % ei onnettomuuden jälkeisenä vuonna ollut ajanut ollenkaan, lisääntyivät henkilö-ja pakettiautojen kuljettajien ajokilometrimäärään suhteutetut rikkomukset 43 % seuranta-aikana. Sen sijaan kuolonkolareissa mukana olleiden raskaiden ajoneuvojen kuljettajien rikkomukset onnettomuuden jälkeen vähenivät neljänneksellä. Ammattikuljettajat näyttävät muuttavan käyttäytymistään pysyvästi. Henkilö- ja pakettiautojen kuljettajilla onnettomuuden vaikutukset näyttävät olevan sen sijaan lyhytaikaisia. Neljännes kuolonkolarikuljettajista oli kuitenkin sitä mieltä, että onnettomuus oli vaikuttanut pysyvästi autolla ajamiseen.Vastaajista 87 % sanoi onnettomuustapahtuman kaltaisten tilanteiden, paikkojen ja olosuhteiden vaikuttaneen ajamiseensa.

Tutkimusaineistot kerättiin haastattelujen, tarkkailujen ja kenttämittausten avulla sekä onnettomuus- ja rikkomusrekistereistä.

Nuorten aggressiivinen käyttäytyminen sosiaalis-kognitiivisessa tiedonkäsittelyn viitekehityksessä

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi Psyk.K. Laura Pakaslahti-Rekolan väitöskirja "Aggressive adolescent behavior in a social-cognitive informationprocessing framework".

Tutkimus kuuluu psykologian alaan.

Vastaväittäjänä oli Ph.D. Margaret Kerr (University of Örebro/University of Toronto) ja kustoksena professori Liisa Keltikangas-Järvinen.

Teos julkaistaan sarjassa Helsingin yliopiston psykologian laitoksen tutkimuksia.

Aggressiivinen käyttäytyminen on nuorten parissa yksi suurimmista sosiaalisista ongelmista. Viime aikaisessa psykologisessa tutkimuksessa ollaan enenevissä määrin kiinnitetty huomiota aggressioon nuorten kognitiivisena eli ajatteluun perustuvana tapana käsitellä arkipäivän sosiaalisia ongelmatilanteita, esim. ristiriitatilanteita luokkayhteisössä. Tämän tutkimuksen ensimmäinen tarkoitus olikin tarkastella kuinka aggressiiviset ongelmanratkaisustrategiat, eli se, että ajattelee ratkaisevansa sosiaalisen ongelman aggressiivisesti, on yhteydessä varsinaiseen aggressiiviseen käyttäytymiseen. Myös aggression moraalisen hyväksymisen yhteyttä aggressiiviseen käyttäytymiseen käsiteltiin. Toiseksi tutkimuksessa tarkasteltiin vanhempien käyttämien sosiaalisten ongelmaratkaisustrategioiden yhteyttä nuorten aggressiiviseen käyttäytymiseen. Vanhempien on oletettu olevan tärkeässä asemassa, kun selitetään aggressiivista käyttäytymistä ohjaavien strategioiden kehittymistä heidän lapsillaan. Kolmanneksi tutkimuksessa tarkasteltiin nuorten aggressiivisten ongelmanratkaisustrategioiden ja aggressiivisen käyttäytymisen yhteyksiä heidän sosiaaliseen asemaansa toverien keskuudessa. Toverisuhteilla on myös esitetty olevan olennainen merkitys nuoren sosiaalisen kehityksen muokkaajana.

Tutkimus on osa laajempaa sosiaalista kehitystä tutkivaa projektia. Koehenkilöt, joiden lukumäärä vaihteli 91 ja 839 välillä, olivat 11-14-vuotiaita nuoria ja heidän vanhempiaan. Käytettyjä tutkimusmenetelmiä olivat nuorten itsearviointikyselylomakkeet, toveriarvioinnit, opettaja-arvioinnit sekä vanhempien yksilölliset haastattelut.

Tutkimuksen tulokset osoittivat, että aggressiivisilla nuorilla oli enemmän aggressiivisia ongelmanratkaisustrategioita kuin ei-aggressiivisilla nuorilla. Aggressiivisilla nuorilla oli myös enemmän aggression moraalista hyväksymistä kuin ei-aggressiivisilla nuorilla. Erityisesti he yrittivät tehdä omasta aggressiivisesta käyttäytymisestään moraalisesti hyväksyttävää etsimällä erilaisia verukkeita aggressiolle, esim. lyöminen ei ole väärin jos toinen ensin ärsytti. Toiseksi tutkimuksessa havaittiin, että aggressiivisten nuorten perheissä vanhemmilla oli tyypillisesti tehottomia sosiaalisia ongelmanratkaisustrategioita. He esimerkiksi saattoivat suhtautua sosiaalisiin ongelmatilanteisiin välipitämättömästi, kääntää vastuun ongelmien ratkaisusta heidän lapsilleen tai toisille aikuisille, esim. koulun opettajille. He myös näkivät lapsen rankaisun mahdollisena ongelmanratkaisustrategiana usemmin kuin ei-aggressiivisten nuorten vanhemmat. Tämän lisäksi aggressiivisten nuorten vanhempien käyttämät sosiaaliset ongelmanratkaisustrategiat olivat usein vanhempien välillä ristiriitaisia. Perheistä puuttui vanhempien välinen johdonmukaisuus. Sen sijaan, ei-aggressiivisten nuorten perheissä vanhemmat käyttivät tavallisesti tehokkaita ja vanhempien välillä yhdenmukaisia strategioita. Sekä äidit että isät auttoivat lapsiaan sosiaalisissa ongelmatilanteissa. Lopuksi tulokset osoittivat, että nuorten korkea aggressiivisten ongelmanratkaisustrategioiden ja aggressiivisen käyttäytymisen määrä liittyi sosiaaliseen torjuntaan toverien keskuudessa, vaikka moni aggressiivinen nuori oli myös suosittu. Suosituilla aggressiivisilla nuorilla oli kuitenkin liioitellun positiivinen näkemys omasta aggressiivisuudestaan eli he käyttivät korkeaa sosiaalista asemaansa mitätöidäkseen oman toisia vahingoittavan käyttäytymisensä.

Aggressiivisuuden on usein todettu olevan varsin pysyvä käyttäytymispiirre. Kuitenkin sosiaalis-kognitiivisen viitekehyksen ja tämän tutkimuksen tulosten hyödyntäminen saattaisi tarjota mahdollisuuksia puuttua nuorten aggressiivisuuten. Aggressiivisia nuoria ja heidän vanhempiaan tulisi ohjata ratkaisemaan sosiaalisia ongelmia tehokkaammin. Myös nuoren tovereita voitaisiin käyttää palautteen antajina.

Pseudomonas syringae -bakteerin tyyppi IV ja hrp-pilus systeemien luonnehdinta

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi MMK Elina Roineen väitöskirja "Characterization of type IV and HRP pilus systems in Pseudomonas Syringae".

Tutkimus kuuluu mikrobiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Ulla Bonas (Martin-Luther Universität, Halle-Wittenberg) ja kustoksena professori Timo Korhonen.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis. Pseudomonas syringae on kasvipatogeeninen eli kasvitauteja aiheuttava bakteerilaji, joka infektoi eli tartuttaa yli 40 eri kasvilajin maanpäällisiä osia. P. syringae aiheuttaa pääasiallisesti erilaisia laikkutauteja. Infektioprosessin alkuvaiheessa bakteerit kasvavat oireettomien lehtien pinnalla ja sen sisäosissa soluvälitiloissa, jonne ne pääsevät luontaisten aukkojen ja haavojen kautta. Vaikka varsinaista syytä taudin puhkeamiseen ei tunneta, tautioireiden esiintyminen on sitä todennäköisempää mitä enemmän bakteereita on lehteä kohti.

Pilukset ja fimbriat ovat bakteerien tuottamia solun ulkopuolisia, hiusmaisia rakenteita, jotka ovat muodostuneet useista sadoista proteiiniyksiköistä. Ne edistävät bakteerien kykyä kolonisoida eli asuttaa erilaisia pintoja. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, miten bakteerin tuottamat pilukset vaikuttavat infektioprosessin alkuvaiheissa.

Tutkimuksessa todettiin P. syringaen tuottavan ainakin kahta eri pilustyyppiä, tyyppi IV- ja Hrp-piluksia. Tyyppi IV piluksia tuottavat esimerkiksi useat eläinpatogeeniset sekä muutamat kasvipatogeeniset bakteerit. Kasvipatogeenisilla bakteereilla tämän piluksen on esitetty aiheuttavan niiden aggregoitumista (kasautumista). Aggregoituminen saattaa lisätä bakteerien elinkykyä kasvin pinnalla parantamalla kuivuuden ja säteilyn kestävyyttä. Tutkimuksessamme saimme viitteitä siitä, että tämä on myös P. syringaen tuottaman tyyppi IV piluksen merkittävin ominaisuus.

P. syringaen tuottama Hrp-pilus on muodostunut proteiiniyksiköistä, joita koodaava geeni kuuluu nk. hrp-geeneihin (hypersensitive reaction and pathogenesis). Osa hrp-geeneistä muodostaa nk. tyyppi III proteiinieritysreitin. Hrp-piluksen muodostavaa proteiinia koodaa hrpA-geeni. Kuten muutkin hrp-geenit, myös proteiinieritysreittiä ja piluksen alayksikköproteiinia koodaavat geenit on havaittu oleellisiksi P. syringaen taudinaiheutusmekanismissa. Tutkimustulostemme perusteella oletamme, että löytämämme pilus on oleellinen osa tätä patogeenisuuteen tarvittavaa proteiinieritysreittiä.

Samankaltaisia proteiinieritysreittejä on löydetty myös sukuihin Escherichia, Pseudomonas, Salmonella, Shigella ja Yersinia kuuluvista eläinpatogeenisista bakteereista, mikä osoittaa, että kasvi- ja eläinpatogeeniset bakteerit käyttävät samankaltaisia mekanismeja infektoidessaan isäntäorganisminsa. Tutkimuksessamme julkaistiin ensimmäisenä tyyppi III eritysreittiin liittyvä piluksen muodostus, mikä on vasta taannoin havaittu myös eläinpatogeenisilla bakteereilla. Tämä osoittaa, että löytämämme pilus saattaa olla oleellinen osa sekä kasvien että eläinten taudinaiheutukseen liittyvissä bakteeri-isäntä- vuorovaikutussuhteissa.

Ympäristötekijöiden vaikutus makeiden vesien syanobakteerien toksiinien tuottoon

Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi MMM Jarkko Rapalan väitöskirja "Toxin Production by Freshwater Cyanobacteria: Effects on Environmental Factors".

Tutkimus kuuluu mikrobiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Geoffrey A. Codd (University of Dundee, Skotlanti) ja kustoksena professori Mirja Salkinoja-Salonen.

Teos julkaistaan sarjassa Dissertationes Biocentri Viikki Universitatis Helsingiensis. Syanobakteerit eli sinilevät muodostavat etenkin rehevöityneissä vesistöissä laajoja massaesiintymiä, sinileväkukintoja, joista noin puolet on todettu myrkyllisiksi. Nämä toksiset kukinnat ovat aiheuttaneet lukuisia luonnonvaraisten eläinten ja kotieläinten kuolemia kaikkialla maailmassa. Juomaveden ja vesien virkistyskäytön kautta syanobakteeritoksiinit ovat vaaratekijä myös ihmisten terveydelle.

Ilmakehän typpeä sitovan rihmamaisen Anabaena-syanobakteerisuvun toksisuus vaihtelee paljon. Jotkut kannat ovat myrkyttömiä, toiset voivat tuottaa voimakkaita hepatotoksiineita eli maksamyrkkyjä (useita eri mikrokystiineitä), tai neurotoksiineita kuten anatoksiini-a:ta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka ympäristöolosuhteet vaikuttavat eri Anabaena-kantojen mikrokystiinien ja anatoksiini-a:n tuottoon. Anatoksiini-a:n tuottoa tutkittiin lisäksi myös yhdellä Aphanizomenon flos-aquae-kannalla.

Valon ja lämpötilan vaikutusta tutkittiin laboratoriossa panosviljelmäkokein ja jatkuvan kasvatuksen viljelyinä. Fosforin ja typen vaikutusta tutkittiin panosviljelmäkokein. Toksiinien määrä mitattiin nestekromatografisesti HPLC:llä. Syanobakteerikukintojen aikana kerätty kenttäaineisto analysoitiin tilastollisesti, jotta saataisiin selville toksisia syanobakteereita mahdollisesti suosivat ympäristötekijät. Anatoksiini-a:n biosynteesireitti Anabaena-kannassa selvitettiin ¹³C-leimattujen prekursoreiden avulla.

Fosforin lisäys lisäsi sekä hepatotoksisten että neurotoksisten kantojen kasvua ja solunsisäisiä mikrokystiinien määriä, mutta ei vaikuttanut Anabaena-kantojen anatoksiini-a:n määrään. Typen lisäys ei vaikuttanut kasvuun, mutta se vähensi kaikkien toksiinien määriä. Voimakkaassa valossa mikrokystiinien määrä ei vähentynyt kuten anatoksiini-a:n määrä. Solujen mikrokystiinien määrä vaihteli vain vähän valon eri intensiteeteillä, mutta väheni voimakkaan valon ja korkean lämpötilan yhdysvaikutuksesta. Kantojen kasvun kannalta optimilämpötilaan verrattuna matalat ja korkeat lämpötilat vähensivät solujen toksiinien määriä.

Anatoksiini-a:ta tuottava Aphanizomenon flos-aquae oli sopeutunut korkeampiin lämpötiloihin, voimakkaampaan valoon ja mahdollisesti matalampiin fosforipitoisuuksiin kuin Anabaena-kannat. Mitä voimakkaammassa valossa Aphanizomenon-kantaa kasvatettiin, sitä enemmän sen soluissa oli anatoksiini-a:ta. Toksiinin määrä soluissa väheni yli 20_C lämpötiloissa, vaikka kasvu oli voimakkainta 30_C:ssa. Suuri fosforin pitoisuus lisäsi Aphanizomenon-kannan anatoksiini-a:n määrää, toisin kuin neurotoksisten Anabaena-kantojen.

Valo sääteli LR-mikrokystiinien ja lämpötila RR-mikrokystiinien tuottoa. Korkea lämpötila ja kasvatusliuokseen lisätty typpi lisäsivät sellaisten mikrokystiinien suhteellista osuutta, joita solut yleensä tuottivat vain vähän. Pääosa mikro-kystiineistä pysyi solujen sisällä, kun taas etenkin vähässä valossa anatoksiini-a:ta havaittiin huomattavia määriä kasvatusliuoksessa. Hepatotoksisuus tai neurotoksisuus ei selittänyt kantojen sopeutumista eri lämpötiloihin tai valon voimakkuuteen. Luonnonnäytteiden tilastollinen käsittely osoitti, että syanobakteerikukintojen lajisto ja hepato- tai neurotoksisuus korreloi melko heikosti järvistä mitattujen fysikaalisten ja kemiallisten muuttujien kanssa. Myrkyttömiä kukintoja esiintyi hyvin erilaisissa olosuhteissa. Veden korkea fosfaattifosforin määrä näytti suosivan hepatotoksisia Microcystis-kukintoja ja anatoksiini-a:ta sisältäviä Anabaena-kukintoja. Korkea nitraattitypen ja vähäinen fosfaattifosforin määrä suosi kukintoja, jotka sisälsivät tuntemattomia neurotoksiineja.

Anatoksiini-a koostuu kymmenestä hiili- ja yhdestä typpiatomista. Sen biosynteesissä glutamiinihaposta peräisin oleva hiiliketju liittyy lyhentymättömänä toksiiniin. Glutamiinin semialdehydiin liittyy toksiinin fragmentti, joka on peräisin polyketidisynteesistä.

Tämä tutkimus osoitti, että ympäristötekijät vaikuttavat siihen, kuinka paljon ja mitä toksiineita syanobakteerit tuottavat. Järvien ravinteiden määrä voi säädellä syanobakteerilajiston koostumusta ja kukintojen toksisuutta. Siten vesien fosfori- ja typpikuormituksen alentamisella saattaa olla luultua tärkeämpi merkitys syanobakteereista aiheutuvien haittojen torjumisessa: alentuneet ravinnepitoisuudet eivät ainoastaan vähennä syanobakteerikukintoja, vaan ne voivat myös säädellä hepatotoksisten, neurotoksisten ja ei-toksisten kukintojen esiintymistä. Fosforin määrän vähentäminen vähentää myös syanobakteerien tuottamien maksamyrkkyjen määriä.

Lasten ensihoito ja elvytys sairaalan ulkopuolella

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi LL Pertti Suomisen väitöskirja "Paediatric Prehospital Emergency Care and Resuscitation". Tutkimus kuuluu lääketieteen/anestesiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Martti Kekomäki ja kustoksena professori Per Rosenberg.

Väitöskirja käsittelee lasten sairaalan ulkopuolisia hätätilanteita sekä ensihoidon vaikutusta potilaiden selviytyvyyteen. Lasten hätätilanteet ovat sekä lapsen ja hänen perheensä että koko yhteiskunnan kannalta vakava ongelma. Lapsen ollessa uhrina onnettomuudella on vaikutusta hänen elämäänsä noin 60-70 vuoden ajan. Tutkimus on ensimmäinen lasten sairaalan ulkopuolisten hätätilanteiden epidemiologiaa ja ensihoitoa Suomessa laaja-alaisesti tarkasteleva tutkimus. Väitöskirjan aihe on kansainvälisestikin tärkeä, mutta melko vähän tutkittu.

Väitöskirja koostuu kuudesta alkuperäisartikkelista, jotka ovat kaikki julkaistu tai hyväksytty julkaistaviksi kansainvälisiin lehtiin. Kaikki kuusi osatyötä ovat retrospektiivisiä ja tutkimusajanjakso on 10 vuotta (1985-94) poislukien ensimmäinen osatyö (1,5v). Väitöskirjassa tarkastellaan lasten hätätilanteiden syitä lääkärihelikopteri Medi-Helin näkökulmasta, selviytymistä sairaalan ulkopuolella tapahtuneesta sydänpysähdyksestä, veden lämpötilan merkitystä hukuksiin joutuneiden lasten selviytyvyyteen, kuolemaan tai tehohoitoon johtavien vammojen esiintyvyyttä Uudenmaan läänissä, sydänpysähdyksen saaneen vammapotilaan selviytymismahdollisuuksia sekä lääkäritasoisen ensihoidon merkitystä vammapotilaiden hoidossa.

Väitöskirja tarkentaa aiempia löydöksiä ja toisaalta tuo uutta tietoa lasten sairaalan ulkopuolisista hätätilanteista sekä ensihoidon merkityksestä.

Väitöskirjan tärkeimmät johtopäätökset ovat:

1. Lasten henkeäuhkaavat hätätilanteet sairaalan ulkopuolella ovat harvinaisia.

2. Tehostuneesta ensihoidosta huolimatta selviytyminen sydänpysähdyksestä on hukuksiin joutuneita lapsia lukuunottamatta huono.

3. Vastoin aiempia arveluja, hukkumisonnettomuuksissa kylmän veden aiheuttamalla alilämpöisyydellä on selvästi vähäisempi vaikutus selviytymiseen kuin hukuksissaolon kestolla. Alle 10 minuuttia hukuksissa olleilla lapsilla on hyvät mahdollisuudet selvitä hengissä, yli 10 minuuttia hukuksissa olleilla huonot.

4. Tylpät vammat, erityisesti liikenneonnettomuudet ovat tavallisin syy kuolemaan tai tehohoitoon johtavissa onnettomuuksissa. Pään vammojen osuus on lapsilla huomattava. Pojat ovat alttiimpia onnettomuuksille, mutta kuolemaan johtavien onnettomuuksien suhteellinen osuus on sama kuin tytöillä. Selviytymismahdollisuudet sydänpysähdykseen johtaneesta vammasta ovat huonot.

5. Vakavasti loukkaantunut lapsi hyötyy lääkäritasoisesta ensihoidosta ja nopeasta kuljetuksesta lopulliseen hoitopaikkaan (yliopistollinen sairaala). Ensihoidolla ei kuitenkaan voida vaikuttaa erittäin vaikeiden, väistämättä kuolemaan johtavien vammojen ennusteeseen.

6. Sairaalan ulkopuolisesta hoidosta vastaavan lääkärin pitää hallita lapsen peruselintoimintojen ylläpitämiseen vaadittavat toimenpiteet ja lääkitys (oltava anestesiakokemusta), jotta lääkäritasoisesta ensihoidosta olisi hyötyä verrattuna sairaankuljettajien antamaan hoitoon.

7. Erityisesti lasten traumojen ja hukkumisonnettomuuksien ennalta ehkäisyllä on tärkeä merkitys. Yleisen hätänumeron tietäminen ja nopean hätäilmoituksen tekeminen ovat tärkeitä taitoja. Geoidi ja maankuoren
rakenne Fennoskandiassa

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi BS Zhitong Wangin väitöskirja "Geoid and Crustal Structure in Fennoscandia".

Tutkimus kuuluu geofysiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli Erik W. Grafarend (Stuttgart University of Technology) ja kustoksena professori Juhani Virta.

Teos julkaistaan sarjassa Publications of the Finnish Geodetic Institute.

The Fennoscandian Shield is located in the northwestern corner of the Eurasian Continent. It was formed mainly during the Archaean and Proterozoic Aeons. The latest episode in its long history was the Quaternary glaciation that began about 2-3 Ma BP. During the last 2 Ma, a series of cold and warm periods occurred in turn, leading to the repeated formation and melting of extensive ice sheets. The latest glaciation in the shield began to develop about
70 000 years BP, and ended after a rapid melting period in about 10 000 years BP. The glaciation and deglaciation left not only historical records of earthquakes and faults, but also an interesting phenomenon that continues today - postglacial land uplift. The uplifting area and the rate of uplift have been determined through geodetic means since the turn of the 20th century.

According to the theory of isostasy, land uplift is a process through which the crust and upper mantle deform in order to sustain an isostatic state, i.e., towards equilibrium. In other words, the land would continue to uplift until an equilibrium state is reached. This theory enabled the determination of the remaining uplift by studying the deviation of the Earth from equilibrium, which in turn, could be inferred from the gravity field of the Earth. As an equipotential surface of the Earthís gravity field, the geoid is a good candidate for this purpose. It has been found in previous
studies that a geoidal depression of about 8-10 m is present in the central part of the Fennoscandian Shield. It could not, however, be completely associated to the remaining uplift, since variations in the structure of the crust in Fennoscandia play a significant role in the characteristics of the local geoid.

In this studies a 3-D structural model of the crust in Fennoscandia was constructed via a collection of more than 40 seismic profiles in the area. The effects of the crust on the geoid have been estimated according to the model. The density-velocity relations that relate the seismic velocities with the mass densities were explored and the usage of spherical harmonic expansions in
modelling the geoid was investigated.

The modelling showed that the structure of the crust exerts significant effects on the geoid in the Fennoscandian Shield. Anomalous masses may exist in all parts of the crust and their effects on the geoid compensated by each other to some extent but not completely. Their effects on the geoidal depression are surprisingly large, being about two times the observed geoidal depression, which clearly indicates the existence of very dense subcrustal materials. This is in agreement with the thinking that the root of the deep lithosphere in Fennoscandia is formed from a crystallization of the asthenospheric materials.

In this work, a new approach have been practiced on estimating the structural effects on the geoid. We have explored the possibilities on using seismic data on the interpretation of the gravity field. The general algorithm, formulations and existing problems on gravity field modelling are presented.

Itsemurhamenetelmät Suomessa

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 12.6.1998 tarkastettavaksi LL, oikeuslääketieteen erikoislääkäri Annakatri Öhbergin väitöskirja "Suicide methods in Finland". Tutkimus kuuluu oikeuslääketieteen, itsemurhatutkimuksen alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Kari Karkola Kuopion yliopistosta ja kustoksena professori Antti Penttilä.

Teos julkaistaan sarjassa Kansanterveyslaitos A7/1998.

Väitöskirjatyössä selvitettiin eri itsemurhamenetelmien saatavuuden, niiden kuolettavuuden ja itsemurhakuolleisuuden yhteyttä.

Tutkimuksessa osoitettiin, että itsemurhakuolleisuuden kasvuun liittyy väkivaltaisten itsemurhamenetelmien yleistyminen. Tällaisten menetelmien saatavuuden rajoittaminen voi väliaikaisesti alentaa itsemurhakuolleisuutta. Tulokset eivät tue olettamusta, että itsemurhaa hautova ihminen välittömästi hankkisi käsiinsä uuden keinon hänen ulottuviltaan poistetun menetelmän tilalle. Itsemurha tapahtuu usein alkoholin vaikutuksen alaisena, jolloin harkintakyky on alentunut. Tämä yhdistettynä helposti saatavilla olevaan itsemurhamenetelmään ja omaksuttuun malliin itsemurhasta ongelmien ratkaisuna saattaa johtaa tekoon, jota muuten ei tapahtuisi. Siten menetelmien saatavuutta rajoittavista toimista on todennäköisesti hyötyä itsemurhien ehkäisyssä, vaikka niillä ei tietenkään voi poistaa itsemurhaan johtavia syitä.

Tulosten mukaan itsemurhakuolleisuus kasvoi jyrkästi 1950-luvulla. Lähes puolet tästä kasvusta selittyi parationilla tehtyjen itsemurhien lisääntymisellä. Parationi on hyvin myrkyllinen tuholaisten torjunta-aine, joka oli tuolloin vastikään tullut markkinoille. Parationi määrättiin luvanvaraiseksi 1960-luvulla, jolloin parationi-itsemurhat vähenivät. Tämä ilmeni myös koko itsemurhakuolleisuuden alenemisena. Kuitenkin 1970-luvulle tultaessa itsemurhakuolleisuus kääntyi uudelleen nousuun, jolloin väkivaltaiset menetelmät, erityisesti hirttäytyminen ja ampuminen lisääntyivät. Muutos oli voimakkain nuorilla miehillä. Lisäksi nuorten miesten pakokaasuitsemurhat yleistyivät 1980-luvulla, jolloin myös suuren suosion saaneen elokuvan (Mikko Niskanen: Ajolähtö) päähenkilö teki itsemurhan kyseisellä tavalla.

1990-luvulla itsemurhakuolleisuus on alentunut. Itsemurhat vähenivät kaikilla muilla menetelmillä paitsi myrkyttäytymällä. Yleisimmät lääkkeet myrkytysitsemurhissa olivat psykoosilääkkeet ja masennuslääkeet. Samaan aikaan masennuslääkkeiden kulutus kaksinkertaistui uusien aivojen serotoniiniaineenvaihduntaan valikoivasti vaikuttavien valmisteiden tultua markkinoille. Tästä huolimatta näillä uusilla lääkkeillä tehtyjä itsemurhia tapahtui melko vähän. Masennuslääkeitsemurhat eivät kuitenkaan vähentyneet, koska valtaosa niistä tehtiin vanhoilla trisyklisillä valmisteilla, joiden kulutus säilyi ennallaan ja joilla tehdyt itsemurhat lisääntyivät jatkuvasti. Vaikka sairauden laatu on keskeisin lääkkeen valintaan vaikuttava tekijä, tulisi itsemurhien ehkäisyssä myös lääkkeisiin liittyvät riskit ottaa huomioon.

Tutkimus keskinäisen avun toteutumisesta Nimettömien Alkoholistien palaverissa

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 15.6.1998 tarkastettavaksi VTL Ilkka Armisen väitöskirja "Therapeutic Interaction - A study of mutual-help in the meetings of Alcoholics Anonymous".

Tutkimus kuuluu sosiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli Douglas Maynard (Indiana University) ja kustoksena professori Risto Alapuro.

Teos julkaistaan Alkoholitutkimussäätiön monografia-sarjassa.

Päihdeongelmaisten Nimettömien Alkoholistien (AA) piirissä saama keskinäinen apu muodostuu kahdesta sosiaalisesta faktasta: 1) en ole yksin ja 2) ongelman myöntäminen on osa sen ratkaisua. Tutkimus tarkastelee AA-palaverien toimintamuotoja, joiden kautta keskinäinen apu toteutuu käytännössä.

Havainto siitä, että en ole yksin, on metodinen aikaansaannos. Tutkimuksessa on tarkasteltu niitä menettelytapoja, joiden kautta osallistujat näyttävät toisilleen, että heidän ongelmansa merkitys on yhteinen. Osallistumalla AA:han päihdeongelmainen voi todeta muilla olevan samankaltaisia kokemuksia. Täten kukin osallistuja voi suhteuttaa omat kokemuksensa muiden osallistujien elämäntarinoihin. Tätä kautta yksilön kokemuksien laatu muuttuu. Päihdeongelman tuottama koettu voimattomuus muuntuu AA:n jäsenyyden perustaksi. Päihdeongelman merkitys vaihtuu yksityisestä ongelmasta yhteisöllisyyden voimavaraksi.

Tutkimuksen keskeinen tulos on se, että AA-palaverit perustuvat osallistujien vuorovaikutukseen, vaikka ne eivät muodostu arkikeskustelun tapaisesta vuoropuhelusta vaan pitkähköistä monologi-muotoisista puheenvuoroista. AA-palaverit ovat terapeuttinen puhetapahtuma, joka pohjautuu osallistujien keskinäisen avun antamiseen suuntautuneelle puheelle. AA-palaverit eivät kuitenkaan ole ryhmäterapian muoto vaan keskinäistä apua, jossa kukin osallistuja auttaa toisia auttamalla itseään.

Tutkimustuloksia koskeva keskeisin rajoitus on se, että tutkimuksessa ei ole mitattu AA:n tehokkuutta. Tämän tutkimuksen pohjalta ei siten pitäisi pyrkiä esittämään väitteitä AA:n tuloksellisuudesta. Tutkimuksena AA:n keskinäisen avun käytännöistä, se kuitenkin tarjoaa mahdollisuuden täsmentää ja oikoa AA:ta koskevia vallitsevia käsityksiä.

1) AA:ta on toisinaan kritisoitu ongelma-keskeisyydestä. On väitetty, että AA:n jäsenet ovat juuttuneet omien ongelmiensa puimiseen. Voidaan kuitenkin osoittaa, että AA:han osallistujat suuntautuvat keskinäisen avun antamiseen ja ongelmien ratkaisemiseen. AA:ssa ongelmia koskeva puhe on kehystetty ratkaisuja koskevalla puheella.

2) AA on toisinaan myös esitetty yhdenmukaistavana lahkona tai kulttina. On totta, että AA-palaverit ovat yksityiskohtia myöten tarkasti organisoituneita. Kuitenkaan mikään ei estä AA:han osallistujia olemasta keskenään erimielisiä. AA-palavereissa vallitsee usein keskinäinen solidaarisuus, mutta juuri avoimen kiistelyn välttäminen mahdollistaa kullekin osallistujalle oman näkökantansa ylläpitämisen. Todennäköisesti AA:han osallistujat ovat yhtä heterogeeninen joukko kuin minkä tahansa ammattimaisen terapian asiakkaat.

3) Päihdeongelmaiset esittävät yleensä yhden perusteen sille, mikseivät he mene AA:han. Nimittäin he kokevat, että "AA:ssa ei ole heidän kaltaisiaan ihmisiä". Yhtäältä voidaan todeta, että AA-ryhmät eroavat suuresti toisistaan. Vauraiden ja vähävaraisten seutujen ryhmät voivat olla hyvinkin erilaisia. Alkoholiongelmaisen AA:han kotiutumisen ehdot sisältävät kuitenkin perustavamman kysymyksen. Kyse on siitä, millä perustein ihmiset samaistuvat toistensa kokemuksiin, saavuttavat samaistumis-kokemuksen. On osoitettavissa, että identifioitumis-kokemus ei palaudu identiteetin ulkoisiin, tosiasiallisiin määreisiin. Pikemminkin identifioituminen tavoitetaan vain toiminnan kautta. Olemassa oleva tieteellinen tieto ei mahdollista sen ennustamisesta kuka alkoholiongelmaisista menestyy AA:ssa. Tämän takia ammattiauttajien ei tulisi lannistaa asiakkaitaan yrittämästä AA:ssa, jos asiakas vilpittömästi haluaa lopettaa päihteiden käytön.

Kaikkiaan AA:ta voi pitää "luonnollisena" terapeuttisena käytäntönä. AA:han osallistuminen ei vaadi mitään erityistä koulutusta tai taitoja, jotka eivät olisi kenen tahansa ulottuvilla. AA-vuorovaikutuksen tuntemus voi lisätä kykyjämme ymmärtää kulttuurin jäsenten uinuvia terapeuttisia kykyjä.

Metodiltaan tämä tutkimus perustuu keskustelunanalyysiin, jossa tarkastellaan puhetta osallistujien toteuttamana tilanteisesti ja ajallisesti jäsentyneenä toimintana.

Opetusviestintä ja viestintävirittyneisyys nuoren aikuisen oppimisympäristössä

Valtiotieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 16.6.1998 tarkastettavaksi VL Anja Arstila-Paasilinnan väitöskirja "Opetusviestintä ja viestintävirittyneisyys nuoren aikuisen oppimisympäristössä".

Tutkimus kuuluu viestintäkasvatuksen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Tapio Varis Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Leif Åberg.

Teos julkaistaan sarjassa Helsingin yliopisto, viestinnän laitos.

Tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää nykyaikaisten opetusmenetelmien käyttöä ja niiden merkitystä opetustyössä. Viestintäteknologian muutokset ovat heijastuneet koulukäyntöihin niin, että perinteisen opettajajohtoisen opetuksen rinnalle ovat lisääntyvässä määrin tulleet audiovisuaaliset välineet ja tietotekniikka. Opettamisprosessi on noussut haasteeksi opettajille, varsinkin heidän opetustekniikan tietämykselleen. Myös ympäröivä viestintäkulttuuri on vaikuttanut opetustyöhön. Nykykoululaiset käyttävät kirjojen lisäksi monenlaisia tiedonlähteitä, joiden määrä ja käyttömahdollisuudet lisääntyvät koko ajan. Oppimisympäristö nähdään osana tietoyhteiskuntaa, jossa vanhoja oppimiskäsityksiä on jouduttu uudelleen arvioimaan.

Tutkimus kuuluu viestintäkasvatuksen alaan ja kohdistuu erityisesti opetusviestinnän toimintoihin. Opetusta tarkastellaan viestintäprosessina, tiedon välityksenä viestintäteoreettisista lähtökohdista. Tutkimusongelman kaksi keskeistä kysymystä ovat 1) Mikä merkitys on oppimisympäristöllä ja opetusviestinnän menetelmillä nuorten oppimiseen ja 2) Miten viestintätavat eli viestintävirittyneisyys heijastuu oppimisprosessiin. Opetusviestinnästä on laadittu malli empiirisen tutkimuksen perustaksi. Sovitemalli kuvaa opetusta ja oppimista eri menetelmillä sekä niiden keskinäistä vertailtavuutta. Kontingenssiteorian avulla on tarkasteltu opetusstrategiaa, viestintäprosessia ja oppimista.

Empiirisen tutkimuksen otantaryhmät (212 oppilasta) edustivat kahta Helsingin lukiota ja kahta kauppaoppilaitosta vuonna 1993. Kukin oppilas osallistui kahden eri opetusmenetelmän testitilanteeseen. Oppilaiden iän mediaani oli 18 vuotta ja heistä 55 % oli naispuolisia. Tutkimus käsitti 24 opetustilannetta. Oppilaita opetettiin käyttäen kolmea opetusmenetelmää: perinteistä opettajan puheviestintään perustuvaa frontaaliopetusta, video-opetusta ja tietokone- avusteista opetusta. Tutkimusta varten oppilaitosten 67 opettajaa vastasivat myös heille tehtyihin kysymyksiin opetusviestinnän käytännöistä. Tutkimustulokset on esitelty kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen analyysin pohjalta kolmena teemana yhteisöviestinnän näkökulmasta: pohtien opetusviestinnän ulkoisten tekijöiden merkitystä, opetustilanteiden merkitystä sekä oppimisympäristön puitetekijöiden merkitystä.

Tämän tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että oppimisympäristöllä ja opetusviestinnän menetelmillä on ollut vaikutusta suomalaisten koululaisten oppimisprosessissa. Oppilaitosten opetusmenetelmät painottuivat perinteiseen opettajakeskeiseen opetukseen. Tämä opetusmenetelmä myös tuotti parhaimmat oppimistulokset koetilanteissa. Ei edes oppilaiden viestintävirittyneisyys tietokoneisiin tai kuvalliseen viestintään tehostanut oppimistuloksia vastaavilla opetusmenetelmillä. Sen sijaan lukemisen ja kirjallisuuden harrastus auttoi hyviin koetuloksiin tutkituissa testitilanteissa.

Lymfosyyttialatyypit ja interferonihoitoa saavien melanooma- ja munuaissyöpäpotilaiden ennuste

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 16.6.1998 tarkastettavaksi LL Micaela Hernbergin väitöskirja "Lymphocyte subsets and prognosis of patients receiving interferon for melanoma and renal cell carcinoma".

Tutkimus kuuluu lääketieteen, syöpätautien alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Hans von der Maase Århusin yliopistosta ja kustoksena professori Heikki Joensuu.

On viitteitä siitä että elimistön immuunijärjestelmällä on tärkeä rooli joidenkin pahanlaatuisten kasvainten puolustuksessa. Immunologian merkitys melanooman ja munuaissyövän synnyssä ja kehityksessä on suuri. Näille kasvaimille on ominaista, että kasvainkudoksessa on runsaasti T-lymfosyyttejä. Supistuvassa melanoomakasvaimessa on havaittu olevan runsaasti ns. auttajasoluja, kun taas kasvavissa kasvaimissa ja etäispesäkkeissä on enemmän tappajasoluja ja siten matala ns. auttaja/tappajasolusuhde. Melanoomapotilaiden veressä havaittuja laskevia auttaja/tappajasolusuhteita taudin edetessä on voitu yhdistää huonompaan ennusteeseen. Myös munuaissyöpäpotilailla on havaittu vastaava yhteys auttaja/tappajasolusuhteen muutosten ja taudin kulun välillä. Näiden havaintojen perusteella on ajateltu, että näihin kasvaimiin voitaisiin vaikuttaa immunologisin keinoin. Mitä tapahtuu veren lymfosyyteille interferonihoidon alkuvaiheessa on selvitelty pienissä potilasaineistoissa mutta lymfosyyttikannan mahdollisten muutosten merkitystä ei silti tunneta tarkoin.

HYKS:n syöpätautien klinikassa on kehitetty levinneen melanooman ja munuaissyövän uusia hoitomuotoja, joissa interferoni muodostaa hoidon kulmakiven. Tulokset ovat olleet varsin hyvät verrattuina kansainvälisiin hoitotuloksiin. Olemme selvittäneet miten hoitomme vaikuttaa immuunivasteeseen tutkimalla potilaiden veri- ja kasvainnäytteitä ennen hoitoa ja hoidon aikana. Tuloksen viittaavat siihen, että interferonihoitoa saaneiden potilaiden todettu auttaja/tappajasolusuhteen nousu sekä veressä että kasvaimessa parantaa heidän ennustettaan. Tämän perusteella auttaja/tappajasolusuhdetta voitaisiin tulevaisuudessa käyttää ennusteen arvioinnin ja hoitovasteen ennakoimisen mittarina.

Tutkimuksia pölystä ja tähtien synnystä globuleissa

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 16.6.1998 tarkastettavaksi

FK Kimmo Lehtisen väitöskirja "Studies of Dust and Starformation in Globules".

Tutkimus kuuluu tähtitieteen alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Dan Clemens (Boston University, USA) ja kustoksena professori Kalevi Mattila.

Teos julkaistaan sarjassa Observatory report.

Väitöskirjassa on tutkittu tähtienvälisiä molekyylipilviä, ns. globuleita.

Molekyylipilvet ovat avaruudessa olevia suuria kaasusta ja pölystä muodostuneita rakenteita. Näissä pilvissä olevan kaasun ja pölyn lämpötila voi olla alimmillaan hyvin matala, noin 10K. Tietyissä olosuhteissa voi molekyylipilvi kutistua gravitaation vaikutuksesta, jolloin tiheys pilven keskustassa kasvaa yhä suuremmaksi. Tällaisesta tihentymästä voi lopulta syntyä tähti mahdollisine planeettoineen.

Havainnot ovatkin osoittaneet että molekyylipilvien sisällä on nuoria tähtiä. Näitä nuoria tähtiä ei voida havaita optisesti koska ne ovat suuren kaasu- ja pölyvaipan sisällä, vaan havainnot on tehtävä infrapuna-, millimetri-, tai senttimetri-aallonpituuksilla.

Pölyä on näissä pilvissä paljon vähemmän kuin kaasua, mutta pölyllä on silti tärkeä merkitys molekyylipilvien kehityksessä, esim. pölyhiukkaset suojaavat molekyylejä dissosioivalta ultraviolettisäteilyltä mahdollistaen monimutkaistenkin molekyylien syntymisen.

Väitöskirjatyön tarkoituksena on tutkia globuleissa olevien pölyhiukkasten ominaisuuksia, ja tähtien syntyä näissä pilvissä. Pilviä on havaittu käyttäen radioteleskooppeja, optisia teleskooppeja ja ISO (Infrared Space Observatory) satelliittia. Väitöskirjan ehkä tärkein yksittäinen tulos on pölyhiukkasten sirontaominaisuuksien (esim. albedo eli heijastuskyky) määrittäminen lähi-infrapuna aallonpituuksilla (1-2 mikrometriä). Havaittua pölyhiukkasten heijastuskykyä voidaan verrata erilaisten pölymallien antamaan heijastuskykyyn, ja siten päätellä mistä materiaalista tähtienväliset pölyhiukkaset ovat muodostuneet. Työssä on osoitettu, että eräässä pilvessä olevat pölyhiukkaset ovat mahdollisesti suurempia kuin mitä yleisesti käytetyt pölymallit ovat olettaneet.

Tähtien syntyä globuleissa olen tutkinut vertaamalla kahta eteläisellä tähtitaivaalla olevaa ulkoisesti hyvin samanlaista globulia, joista toisessa on infrapuna-alueessa havaittu nuori tähti, joka sijaitsee paksun pöly- ja kaasuvaipan sisällä. Tästä tähdestä lähtee ns. bipolaarinen molekulaarinen ulosvirtaus, joka osoittaa että tähti on hyvin nuori. Toisaalta samassa kohteessa havaitsin myöskin spektriviivaprofiileja, jotka osoittavat että tähteä ympäröivä kaasuvaippa on luhistumassa kohti tähteä. Vastaavanlaisia kohteita tunnetaan tällä hetkellä vain muutamia. Nämä havainnot tukevat tähtien synnyn malleja joissa materiaalia kertyy tähteen sitä ympäröivästä kaasuvaipasta samalla kun tähden napojen suunnassa tapahtuu kaasun ulosvirtausta.

Väitöskirjassa on myös tutkittu molekyylipilvessä olevien pölyhiukkasten säteilytasapainoa. Pölyhiukkaset sirottavat osan niihin kohdistuvasta tähtienvälisen säteilykentän energiasta, ja osan ne absorboivat. Hiukkaset emittoivat mustan kappaleen säteilyä tasapainolämpötilassaan. Työssä on tehty havaintoja kaikista näistä kolmesta komponentista (sirottunut, absorboitunut ja emittoitu energia) ja todettu, että tähtienvälinen säteilykenttä on riittävän voimakas ollakseen pölyhiukkasten ainoa energialähde.

Suomalaisen lähetyksen suhteet anglikaaneihin ja katolilaisiin Lounais-Afrikassa 1919-1937

Teologisessa tiedekunnassa esitettiin 17.6.1998 tarkastettavaksi TL Kati Kemppaisen väitöskirja "Suomalaisen lähetyksen suhteet anglikaaneihin ja katolilaisiin Lounais-Afrikassa 1919-1937".

Tutkimus kuuluu yleisen kirkkohistorian alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Eila Helander ja kustoksena professori Simo Heininen.

Teos julkaistaan sarjassa Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia 180.

Suomen lähetysseura aloitti työn Lounais-Afrikassa Ambomaalla vuonna 1870. Alkuvaikeuksien jälkeen työ koki voimakkaan nousukauden 1900-luvun puolella, ja ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä suomalaisten asema alueella oli jo varsin vakiintunut. Saksan hallitsemassa Lounais-Afrikassa lähetystyö oli lähes yksinomaan saksalaisten ja suomalaisten luterilaisten käsissä. Maailmansodan seurauksena Saksa menetti Lounais-Afrikan hallitusvallan brittien johtamalle Etelä-Afrikalle, jolla ei ollut edeltäjänsä tavoin syytä suosia luterilaista lähetystä. Tämä merkitsi Ambomaan avaamista myös anglikaaniselle ja katoliselle lähetykselle.

Toisten lähetysten saapuminen Ambomaalle koettiin vakavana uhkana suomalaisten tekemälle lähetystyölle. Tutkimuksessa selvitetään, millaisiksi muodostuivat suomalaisten luterilaisten lähetystyöntekijöiden suhteet anglikaaneihin ja katolilaisiin toisaalta ruohonjuuritason, toisaalta kotimaisen lähetysjohdon näkökulmasta.

Katolilaisten ja anglikaanien merkitys suomalaisten toimintastrategioille oli suuri. Kilpailussa toisten lähetysten kanssa työtä suunnattiin nimenomaan siten, että sillä pyrittiin minimoimaan toisten kannatus ja toimintavapaus. Omaa asemaa lujitettiin alueellisella laajenemisella, keskeisten heimojen ja asemien vahvalla miehityksellä sekä luterilaisen opetuksen tehostamisella. Kotimainen lähetysjohto pyrki saamaan kansainvälisten kirkkojenvälisten järjestöjen sympatiat suomalaisten puolelle.

Katolilaisista muodostui suomalaisille varteenotettava kilpailija lähinnä Uukwambissa ja Ombalantussa. Kavangolla, jonne suomalaiset laajensivat toiminta-aluettaan 1929, katolilaisten asema oli kiistaton. Suomalaisten suhteet heihin sekä Ambomaalla että Kavangolla muodostuivat varsin kireiksi. Kilpailu katolilaisten kanssa kiristyi niin, että aika ajoin tarvittiin viranomaisten puuttumista asiaan.

Anglikaanit eivät missään vaiheessa nousseet todella uhkaamaan suomalaisten asemaa, vaan heidän työnsä rajoittui Oukwanyaman heimoon. Suomalaisten suhteet heihin muodostuivat suhteellisen sopuisiksi, vaikka moitteita esitettiin anglikaanien katolilaisista piirteistä - edustivathan he kirkkonsa anglokatolista siipeä. Suomen ja Englannin kirkkojen vuonna 1934 solmima ehtoollisyhteyssopimus heijasteli myönteisiä vaikutuksia Ambomaallekin, sillä silloinen Lounais-Afrikan anglikaanipiispa jopa ilmaisi valmiutensa vetää anglikaanisen lähetystyön kokonaan Ambomaalta. Osasyynä oli ilmeisesti kirkkojen lähentyminen opillisella tasolla.

Yleisen kirkkohistorian, erityisesti lähetyshistorian alaan kuuluvan väitöskirjan tavoitteena on ollut tuoda mikrotason näkökulma kirkkojenvälisten suhteiden tutkimukseen. Tunnustustenvälisiä ylätason suhteita muotoiltiin ekumeenisissa konferensseissa ja kirkkojen johtajien välisissä tapaamisissa, mutta nämä julkilausumat olivat usein hyvin kaukana lähetystyöntekijöiden arjesta. Tunnustustenväliset suhteet muotoiltiin konkreettisesti lähetyskentillä, ei niinkään konferenssipöytien ääressä.

Eteläviron murteen sanaston alkuperä

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 17.6.1998 tarkastettavaksi FL Eino Koposen väitöskirja "Eteläviron murteen sanaston alkuperä. Itämerensuomalaisten etymologiaa".

Tutkimus kuuluu itämerensuomalaisten kielten alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Karl Pajusalu Tarton yliopistosta ja kustoksena professori Seppo Suhonen.

Teos julkaistaan sarjassa Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia.

Viron kieleen kuuluu kaksi päämurretta: nykyisen yleis- ja kirjakielen pohjana oleva pohjoisviro ja siitä kieliopillisesti ja sanastollisesti monella tavalla poikkeava eteläviro. Viron kielen kirjallisen viljelyn alkuaikana 1600- ja 1700-luvulla kumpaakin päämurretta käytettiin myös kirjakielenä (ns. Tallinnan kieli ja Tarton kieli). Eteläviro sijaitsee itämerensuomalaisen kielialueen kaakkoislaidalla, ja murteen synnystä sekä historiallisista yhteyksistä muihin itämerensuomalaisiin (ja mahdollisesti kaukaisempiinkin suomensukuisiin) kieliin on esitetty useita erilaisia teorioita.

Tutkimuksessa on systemaattisen tarkastelun kohteeksi otettu eteläviron murteen sanasto. Perusaineistona on Viron kielen instituutissa Tallinnassa oleva vuosikymmenten kuluessa koottu laaja viron murteiden sanastokokoelma, josta on seulottu tutkimusaineistoksi n. 3300 levikiltään eteläviron murteeseen painottuvan sanan joukko. Tutkimusaineiston sananmuodostusopillisessa analyysissä on löytynyt n. 550 sellaista perussanavartaloa, joilla ei ole selvää ja laajalevikkistä vastinetta pohjoisvirossa. Näistä noin neljännes on nuoria lainasanoja (erityisesti latviasta ja venäjästä) ja hieman yli puolet tunnetaan vähintään yhdestä muustakin itämerensuomalaisesta kielestä (tavallisimmin suomesta).

Työssä pohditaan laajahkosti uusien omaperäisten sanojen syntytapoja ja esitetään vaihtoehtoisia alkuperänselityksiä useille tähän asti lainasanoina pidetyille viron ja suomen sanoille. Tutkimus valaisee myös osaltaan suomen ja sen lähisukukielten synty- ja kehitysprosessia, joskaan se ei yksinään todista mitään esitetyistä teorioista muita oikeammaksi.

Jean-Luc Godard mediafilosofina

Humanistisessa tiedekunnassa esitettiin 17.6.1998 tarkastettavaksi FL Mauri Ylä-Kotolan väitöskirja "Jean-Luc Godard mediafilosofina: rekonstruktio simulaatiokulttuurin lähtökohdista".

Tutkimus kuuluu teoreettisen filosofian alaan.

Vastaväittäjänä oli FT Altti Kuusamo Kuvataideakatemiasta ja kustoksena professori Ilkka Niiniluoto.

Teos julkaistaan Mediatieteen julkaisuja -sarjassa.

Jean-Luc Godard (s. 1930) tuli tunnetuksi 1960-luvulla elokuvaohjaajana, mutta hänen työtään ei voi pelkistää tähän: Godard on myös videotaiteen uranuurtaja ja audiovisuaalisen esittämisen ja ymmärtämisen filosofista perustaa vuosikymmeniä tutkinut teoreetikko. Godardin elokuvia on analysoitu laajalti, mutta systemaattinen kokonaisesitys hänen moniulotteisesta ajattelustaan on puuttunut. Tähän voi pitää syynä sitä, että Godardilla useiden eri filosofisten traditioitten pohjalta nouseva teoreettinen analyysi tapahtuu multimediaalisessa muodossa, jonka mielekkääseen jäsentämiseen useimmat perinteiset filosofiset, kieli- ja viestintätieteelliset mallit ovat riittämättömiä. Godardin filosofisissa elokuva- ja videoesseissä jokainen merkkijärjestelmä osallistuu spesifisti audiovisuaalisen tekstin merkityksen muovaamiseen: kielelliset ja ei-kielelliset merkit täydentävät toisiaan ja determinoivat vuorotellen siten, että kokonaisuus tulee ymmärrettäväksi vasta kun molempia luetaan tiiviissä yhteydessä toisiinsa.

Tutkimuksen keskeinen idea on tarkastella Godardia mediafilosofina: teoreetikkona, joka ilmaisee ajatuksiaan elokuvan ja videon mahdollistamassa multimediaalisessa esseemuodossa. Godardin audiovisuaaliset teokset ovat filosofisia tutkielmia median luonteesta ja samalla aikalaisanalyysejä simulaatiokulttuurista, jossa median eri muodot alkavat yhä hallitsevammin läpäistä ja värittää ihmisen arkista elämismaailmaa.

Tutkimuksessa tarkastellaan ajatusta, jonka mukaan mediasta on nykyisessä yhteiskunnassa tullut niin keskeinen osa sosiaalista todellisuutta ja havaintoympäristöä, että se värittää ja jäsentää aikalaiskulttuuria kokonaisuudessaan skemaattiselta taloudelliselle ja elämänfilosofiselle alueelle asti. Tästä näkökulmasta Godardin mediateoria rekonstruoidaan "representaation" ja "simulaation" käsitteiden avulla analyysiksi jälkiteollisesta yhteiskunnasta. Tätä teoriaa verrataan mm. Jean Baudrillardin, Michel Foucaultín, Frankfurtin koulukunnan, Jürgen Habermasin ja Daniel Bellin aikalaiskritiikkeihin. Tutkimuksessa kyse ei ole vain yksilöllisesti (Godard) tai erityistieteellisesti (elokuvateoria) rajatusta kohteesta, vaan vastassamme on oman aikamme keskeinen maailmankatsomuksellinen kysymys: miten media muovaa tietoisuutta ja millaiset ovat audiovisuaaliset ymmärryksenmuotomme.

Godardin työn poikkeuksellinen, ensyklopedinen luonne kuvaa hänen tehtävänasettelunsa laaja-alaisuutta; tavoitteena ei ole vastata pelkästään kysymykseen "mitä on elokuva/video Godardin mukaan?", ei edes kysymykseen "mitä on elokuva/video?", vaan ongelma on, "miten ajatella maailmaa elokuvan/videon avulla?" Godardin työ ei siis ole ensisijassa elokuvan filosofiaa, vaan elokuvallista filosofiaa. Se kuvaa kulttuuria, jossa todellisuus näyttäytyy median osaltaan luomien havainnon ja ymmärryksen muotojen läpi. Tässä horisontissa luontevaksi käy Godardin jatkuva siirtyminen todellisuuden tasolta toiselle. Godard liittyy transsendentaalifilosofian traditioon sikäli, että hänen tärkeimpien töidensä, kuten Iloinen tietäminen, Scénario tai Soft and Hard aiheena ei ole niinkään objektimaailma kuin tämän maailman tiedostamisen apriorinen luonne ja ehdot.

Sähköinen ja magneettinen Greenin funktio paloittain sileäaineisessa kappaleessa

Matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.6.1998 tarkastettavaksi FL Markku Malmivuoren väitöskirja "Electric and magnetic Green´s functions for a smoothly layered medium".

Tutkimus kuuluu matematiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Jukka Sarvas ja kustoksena professori Hannu Väliaho.

Teos julkaistaan sarjassa Annales Academia Scientiarum Fennica, Mathematica dissertationes.

Työssä tarkastellaan Maxwellin yhtälöitä ja muita osittaisdifferentiaaliyhtälöitä, jotka liittyvät aallon siroamiseen kerrostuneesta, paloittain lineaarisesta aineesta. Työssä todistetaan Maxwellin yhtälön transmissio-ongelman olemassolo ja yksikäsitteisyys em. kerrostuneessa aineessa. Tämä antaa nyt täsmällisen tiedon sähkömagneettisen aallon etenemisestä em. kerrostuneessa aineessa, jossa on sähköisiä ja magneettisia virtoja.

Ongelma muunnetaan useampien integraaliyhtälösysteemien, tai yleisemmin pseudodifferentiaaliyhtälösysteemien ratkaisemiseksi.

Nämä elliptiset systeemit todistetaan olevan Fredholm- systeemejä indeksillä nolla. Olennaisen osan työstä muodostavat näinollen erilaisten transmissio-ongelmien yksikäsitteisyystulokset. Eräs lähtökohta tutkimukselle on Costabelin ja Stephanin tulokset vuodelta 1988.

Yhteenvetona, työ sisältää sähkömagneettisen aallon kohdalla matemaattisen täsmällisen tietämyksen laajentamisen lineaarisesta aineesta myös kerrostuneeseen, paloittain lineaariseen aineeseen. Tätä voidaan käyttää hyväksi mm. materiaalintutkimuksessa tai sähkömagneettisten virtojen tutkimisessa kerrostuneessa aineessa.

Aspartyyliglukosaminuria (AGU): AGA:n lysosomaalinen kohdentuminen, mutaatioiden seuraukset solutasolla ja geenihoidon kehittäminen hiirimallissa

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.6.1998 tarkastettavaksi LL Minna Peltolan väitöskirja "Aspartylglucosaminuria (AGU): Lysosomal targeting of AGA, cellular consequences of mutations and attempt at gene therapy in the AGU mouse".

Tutkimus kuuluu lääketieteellisen molekyyligenetiikan alaan.

Vastaväittäjänä oli professori Ralf Pettersson (Ludwig Institute for Cancer Research, Ruotsi) ja kustoksena professori Leena Peltonen.

Teos julkaistaan KTL:n julkaisusarjassa.

AGU-tauti on perinnöllinen lysosomaalinen kertymäsairaus, joka johtaa kehitysvammaisuuteen. AGA-geenin mutaatiot aiheuttavat AGA-entsyymin puutoksen, joka johtaa glykoasparagiineiksi kutsuttujen aineenvaihduntatuotteiden kertymiseen soluissa. Normaalin AGA-entsyymin toiminnalle on välttämätöntä, että entsyymi löytää vaikutuspaikkaansa soluissa eli tämän entsyymin kohdalla lysosomeihin. Tässä tutkimuksessa on selvitetty signaali, jolla solu tunnistaa tämän entsyymin kuuluvan lysosomiin. Lisäksi eri AGU-potilaiden mutaatioita ja niiden vaikutuksia AGA-entsyymin prosessointiin ja kuljetukseen soluissa on selvitetty.

Hiljattain kehitetty AGU-taudin hiirimalli muistuttaa hyvin ihmisten AGU-tautia ja toimii siten mainiona mallina kehitettäessä AGU-taudin geenihoitoa. Samalla AGU-tauti toimii mallina muillekin keskushermostoa vaurioittaville lysosomaalisille kertymäsairauksille. Tässä tutkimuksessa kuvataan ensimmäinen AGU-hiiren geenihoitoyritys, jossa on käytetty adenovirusvektoria AGA-geenin siirtämisessä AGU-hiiren kudoksiin. Kertymärakkuloiden todettiin hävinneen täydellisesti AGU-hiiren maksasta kuukauden kuluttua AGA-adenoviruksen injektiosta verenkiertoon. Vaikutus oli kuitenkin lyhytaikainen. Virusta injisoitiin myös aivokammioihin, minkä jälkeen aivojen kertymärakkuloissa todettiin paikallinen väheneminen. Nämä ensivaiheen kokeen tulokset olivat rohkaisevia, mutta menetelmä vaatii kehittelyä pidempiaikaisen vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Aineenvaihdunnan muutokset sydämen vajaatoiminnassa: rasvahappojen hapetus ja veren ketoaineet

Lääketieteellisessä tiedekunnassa esitettiin 18.6.1998 tarkastettavaksi LL Jyri Lommin väitöskirja "Metabolic alterations in congestive heart failure: focus on lipid oxidation and ketone bodies".

Tutkimus kuuluu kliinisen kardiologian alaan.

Vastaväittäjänä oli dosentti Juhani Airaksinen Oulun yliopistosta ja kustoksena professori Markku S. Nieminen.

Vaikean sydämen vajaatoiminnan yhteydessä elimistön stressimekanismit aktivoituvat, mikä ilmenee mm. kohonneina veren katekoliamiini-pitoisuuksina ja reniini-aktiivisuuden lisääntymisenä. Plasman noradrenaliini-pitoisuus kohoaa jo vajaatoiminnan varhaisessa

vaiheessa, ja sairauden vaikeutuessa myös muiden stressihormonien pitoisuudet veressä kohoavat. Noradrenaliini, kasvuhormoni ja kortisoli lisäävät rasvahappojen vapautumista rasvakudoksesta, lisäksi nämä voivat kiihdyttää perusaineenvaihduntaa. Vapaiden rasvahappojen lisääntynyt tarjonta voi puolestaan lisätä rasvahappojen käyttöä energialähteenä sekä ketohappojen muodostumista maksassa. Perusaineenvaihdunnan vilkastuminen ja energiakulutuksen kasvu voivat johtaa kehon energiavarastojen ehtymiseen, jolloin myös lihaskudosta menetetään. Lihas- ja rasvakudoksen väheneminen ilmenee sydämen vajaatoimintapotilailla painon laskuna, vaikka samanaikaisesti esiintyisikin turvotuksia.

Väitöskirjan viidessä osatutkimuksessa tarkasteltiin sydämen vajaatoimintaan liittyvän verenkiertohäiriön ja neurohormonaalisten muutosten yhteyttä koko kehon energia-aineenvaihduntaan, rasvahappojen hapettumiseen ja ketohappojen määrään. Verenkierron tilaa mitattiin mm. sydämen ultraäänitekniikalla ja keuhkovaltimon painemittauksella. Energia-aineenvaihduntaa arvioitiin epäsuoraa kalorimetriaa hyväksi käyttäen, määrittämällä verestä keskeiset energia-aineenvaihdunnan substraatit sekä näiden vaihdantaan vaikuttavat hormonit. Rasvahappojen hapettumista tutkittiin isotooppilaimennus-menetelmällä (1-¹⁴C palmitaatti) sekä epäsuoralla kalorimetrialla.

Tutkimuksissa kävi ilmi, että sydämen vajaatoimintaa sairastavilla potilailla hengitysilman asetoni oli 4-kertainen ja veren ketohappojen pitoisuudet 2-kertaiset verrattuna sydänpotilaisiin, joilla ei ollut vajaatoimintaa. Veren ketohapot olivat suorassa suhteessa veren vapaisiin rasvahappohin ja plasman noradrenaliini-pitoisuuksiin. Korkeita ketohappo-pitoisuuksia todettiin erityisesti niillä potilailla, joilla oli vaikea oireisto, korkeat stressihormoni- ja eteispeptidi-pitoisuudet sekä vaikeasti heikentynyt vasemman kammion supistusvoima. Energiakulutus lepotilassa oli 11% suurempi vaikeaa vajaatoimintaa sairastavilla kuin sydänpotilailla, joilla ei ollut vajaatoimintaa. Seerumin glukagoni- ja insuliini-pitoisuudet eivät tässä tutkimuksessa selittäneet kohonneita veren ketohappopitoisuuksia.

Vajaatoimintapotilailla lisääntynyt rasvahappojen hapettuminen johtuu todennäköisimmin stressihormonien kiihdyttämästä rasvahappojen vapautumisesta rasvakudoksesta ja kohonneista veren vapaista rasvahapoista. Rasvahappojen runsas tarjonta maksaan lisää myös ketohappojen muodostumista. Rasva- ja ketohappojen lisääntynyt käyttö energialähteenä hiilihydraatien sijasta voi lisätä kehon hapenkulutusta. Koska katekoliamiinien vaikutukset rasvahappojen vapautumiseen välittyvät mm. ß-adrenergisten reseptorien kautta, saattaa ß-salpaajahoidolla olla vajaatoiminnan yhteydessä myös energia-aineenvaihdunnan kannalta hyödyllisiä vaikutuksia.

Väitösliitteen tiedot kokosivat:
Päivi Kinnunen, puh. 191 22039 ja
Pia-Tuulia Paano, 191 22342